Vihdoinkin sain luettua Chimamanda Ngozi Adichien (kääk mikä nimi!) suositun romaanin Puolikas keltaista aurinkoa. Pitkä lukuaika ei johtunut siitä, että kirjan lukeminen olisi hirvittävää pakkopullaa, vaan siitä, että minusta näin vaikuttavaa teosta ei voi ahmaista yhdellä kertaa junamatkan aikana.
1960-luvun Nigeriassa eletään sodan kynnyksellä. Vallankumouksellinen professori Odenigbo on palkannut palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Professorin kuvankaunis rakastajatar Olanna totuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä yliopistokaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.
Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard pakenevat henkensä edestä. Heidän ystävyytensä ja uskollisuutensa punnitaan kipeästi, ja sodan keskellä rakkaus mutkistaa asioita entisestään.
Kirja oli sikäli mielenkiintoinen, etten ole aiemmin lukenut afrikkalaista kirjallisuutta, ellei oteta huomioon Mma Ramotswe -kirjaa. Noloa kyllä, mutta yllätyin siitä, että kirjan henkilöt elivät kovin "länsimaisesti", joivat kokista ja kuuntelivat Beatlesia. Sotaan vaikuttavat tekijät ja sodan syttymisen syy taas menivät minulta hiukan ohi, sillä historian tunneilla Biafran sota on näköjään jätetty käsittelemättä. Olen myös niin nuori, ettei minulla ole mitään muistikuvia Biafran nälkäisistä lapsista. Ilman näitä pohjatietojakin kirjasta sai kuitenkin paljon irti.
Kirjan juoni oli koukuttava ja mielenkiintoinen. Vaikka sota
olikin -luonnollisesti- tärkeässä osassa, ei sillä mässäilty liikaa vaan keskityttiin myös ihmisten inhimillisiin tunteisiin, josta tärkeimpänä on tietysti rakkaus. Miinusta siitä, että tarinan loppu jäi liian avoimeksi. Olisi tämä tietysti iloisemminkin voinut päättyä.
Suosittelen lämpimästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti