Railo

Matkustan kerran viikossa junalla 300 kilometriä päästäkseni graduseminaariin. Aluksi koin matkat tosi rasittavina, mutta sitten keksin, että nuo junamatkathan on kuin tehty kirjojen lukemiselle. Junassa ei ole muuta tekemistä ja kotona tulee aina huono omatunto, jos vain makaa ja lukee - pitäisi tehdä mieluummin gradua tai suunnitella tunteja. Junassa saan vain istua ja lukea, kun en voi muutakaan tehdä. Olen myös ottanut tavaksi ottaa mukaan sellaisia kirjoja, joita en kotona tulisi lukeneeksi. Yleensä sellaisia kirjoja ovat ne, jotka eivät ole kovin kiinnostavia nykyistä mielentilaa ajatellen, mutta jotka kuitenkin pitäisi palauttaa pian takaisin kirjastoon. Yksi tällainen Nyt ei nappaa, mutta pakko lukea -kirja oli Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Railo, joka viihdytti minua edellisellä junamatkalla. Hämeen-Anttila on hyvä kirjailija ja olen pitänyt useimmista hänen romaaneistaan, mutta viimeisten romaanien - Päivänseisaus ja Toisen taivaan alla - jälkeen olen ajatellut, että kirjailijan ote alkaa lipsua eivätkä kirjat enää kiinnosta. Onneksi annoin Railolle mahdollisuuden, sillä kirja oli parasta Hämeen-Anttilaa aikoihin.

Railo on enemmän hömppää kuin Hämeen-Anttilan aiemmat kirjat. Selitys löytyi kirjailijan loppusanoista, sillä Railo on ilmestynyt alkumuodossaan Anna-lehden jatkiksena talvella 2010-2011 ja myöhemmin sitä on kasvatettu romaaniksi. Itse en ole tuota jatkista lukenut, joten en tiedä paljonko tätä on muuteltu. Tässä kirjassa Hämeen-Anttila on siirtynyt kuvaamasta helsinkiläisiä akateemisia nuoria, sillä kirjan päähenkilöinä on Tepa ja Inka, helsinkiläinen pariskunta, joka muuttaa Tepan perinnön vuoksi Pohjois-Karjalaan, jonne tapahtumat sijoittuvat. Tepa on ollut jonkin aikaa työttömänä, joten perintö on lottovoitto; perintörahoilla Tepa aikoo rakennuttaa mailleen matkailualan yrityksen. Tepan opettajavaimo Inka on koko ikänsä asunut Helsingissä ja epäröi muuttaa seudulle, josta ei tunne ketään, mutta on valmis tekemään uhrauksia rakkauden eteen. Tepan sisar ja veli asuvat edelleen Tepan lapsuudenmaisemissa, mutta Tepa ei pidä heihin yhteyttä syystä, jota Inkakaan ei oikein tiedä. Rakennusurakka rassaa Inkan ja Tepan välejä, kuten myös Tepan yhtiökumppanin kuvankaunis tytär. Inka hakee turvaa ja seuraa Tepan sisaruksista, joilta kuulee aivan  uusia asioita miehestään. Uudet tuulet kääntävät Tepan ja Inkan avioliiton päälaelleen.

Railo ei ole kaikkein parhainta Hämeen-Anttilaa, mutta ei onneksi sitä huonointakaa. Tarina ei ollut mitenkään yllätyksellinen tai erilainen ja loppuratkaisukin oli aika selkeä alusta asti, mutta Hämeen-Anttilan kirjoitustyyli piti kyllä mielenkiintoa yllä. Olen aiemmin moittinut Hämeen-Anttilaa siitä, että henkilöt puhuvat puisevasti. Dialogeissa kieli on kirjakieltä lukuunottamatta puhekielisiä persoonapronomineja eivätkä nämä oikein istu yhteen. Nyt Hämeen-Anttila on kuitenkin selvästi panostanut siihen, että kieli on aitoa ja mikä parasta: hän käyttää murretta. Hämeen-Anttila ansaitsee pisteet siitä, että on todella nähnyt vaivaa sen eteen, että kieli kuulostaa autenttiselta, sillä kirjan murrekohdat on oikolukenut ihminen, joka tuntee Ilomantsin alueen murretta. Minun silmiini kieli ainakin näyttää aidolta.

Suosittelen Railoa muille Hämeen-Anttilan ystäville tai nopeaa lukukirjaa etsiville.

3½ /5
Otava 2011.

335 sivua.

Toisen taivaan alla

Virpi Hämeen-Anttilan uusin eli Toisen taivaan alla on ollut mulla kesken jo ihan luvattoman pitkään. Nappasin sen sitten mukaani junamatkalle, että lukisin kirjan loppuun. Ei tämä kyllä hitautensa vuoksi mikään kovin hyvä matkakirja ollut, koska ihan väkisinkin alkoi nukuttua tätä lukiessa.

Kirjan juoni on ihan kiinnostava: on Olivia, joka asuu Lontoossa ja on töissä antikvariaatissa. Olivian äiti oli tahitilainen ja Oliviakin on aikanaan saanut kärsiä rotusyrjinnästä. Olivia yrittää unohtaa kokemansa, mutta se nousee aina vaan esille esim. Olivian miesystävän kautta. Olivian poika Matthew on toista maata, sillä hän on kiinnostunut ja ylpeä erilaisista juuristaan. Matthew matkustaa Suomeen selvittämään isänsä suomalaista taustaa ja tutustuu siellä suomalaiseen opiskelijaan, Miia Janssoniin (Miia vilahti jo Hämeen-Anttilan edellisessä kirjassa Päivänseisaus). Miia, jolla on takanaan rankkoja kokemuksia, kiinnostuu Matthewin taustasta ja yhdessä he keskustelevat paljon kulttuurien erilaisuudesta. Ja pisteenä i:n päälle Miia työskentelee vielä elokuvaprojektissa, joka käsittelee suomalaisen pojan ja muslimitytön kiellettyä rakkautta, joten kulttuurinvälisyyksistä puhutaan paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen tunsin itseni petetyksi: tässä ei tapahtunut oikein mitään, aina vaan jahkattiin niitä erilaisuuden ja toiseuden kokemuksia kaikkien mahdollisten henkilöiden näkökulmasta. Muutenkin tässä kirjassa oli ihan liikaa henkilöitä, esim. elokuvatiimistä oli ihan turha tuoda esille kaikki mahdolliset tekijät, koska ei lukija voi muistaa heitä kuitenkaan. Erityisesti mua ärsytti kirjassa hitaus, tapahtumat eivät tuntuneet etenevän mihinkään. Toinen ärsyttävä, tai pikemminkin huvittava seikka, oli Miia. Hämeen-Anttila ei kovin uskottavasti kuvannut tätä opiskelijatyttöä, joka kävi kavereidensa kanssa lounaalla(??!) oikeassa ravintolassa ja kun Miia valitteli rikkinäistä kahvinkeitintä, tuli siskolta ratkaisuehdotus kuin apteekin hyllyltä "pyydä heti äidiltä ja isältä uus". Joopa joo.

Mulle ei tästä kirjasta kovin hyvää fiilistä jäänyt ja voin sanoa, että jos et ole aiemmin Hämeen-Anttilaa lukenut, ei tähän ainakaan ensimmäisenä kannata tarttua.

Sokkopeli

Pitkästä aikaa sain luettua jonkun kirjan (kyllä, pari viikkoa ilman kirjoja on piiitkä aika!), nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan paljon kehutun ja suositellun Sokkopelin.

Sokkopeli kertoo nuoruudenystävistä, jotka vuosien jälkeen tapaavat toisensa hieman ikävissä merkeissä. Kai Rautio tapaa yllättäen nuoruudenihastuksensa, mutta yhteistä yötä seuraavana aamuna Pauliina löytyy hukkuneena. Kuolema näyttää onnettomuudelta, mutta tapaukseen liittyy hämäriä piirteitä. Pauliinan laukusta löytyy tarotkortteja, ja niihin raapustettu uhkaava viesti viittaa salaseuraan, johon Kai ja Pauliina kumpikin 70-luvun lopulla kuuluivat.

Kai alkaa etsiä käsiinsä muita seuran jäseniä. Entiset ystävät ovat päätyneet kuka minnekin: yksi johtaa geenitutkimusryhmää, toinen on tietoturvainsinööri, kolmas työskentelee toimittajana, neljäs pappina ja viides pitää kirjakauppaa nuhruisessa lähiössä. Elämässään he ovat tavoitelleet kuka rahaa, kuka valtaa, mainetta, uskoa, hyvyyttä tai henkistä tasapainoa – mutta kukaan ei ole selvinnyt ongelmitta. Kaikki ovat myös saaneet viestejä henkilöltä, joka kutsuu itseään Puusepäksi. Nuoruuden roolileikit heräävät eloon, mutta kuka johtaa peliä? Kuka lopulta voi sanoa saavuttaneensa onnen, ja millainen hinta siitä on pitänyt maksaa?

Ei voi kuin istua ja ihailla: kuinka joku on saanut näin mahtavan idean ja miten jollain on näin paljon tietoa antiikin taruista. Sokkopelissä riitti jännitystä, kun entiset Comuslaiset yrittivät selviytyä Puusepän laatimista tehtävistä, ja ihmissuhdesotkuja, joista koko jännittävä episodi sai alkunsa.
Hämeen-Anttila on saanut kirjaan koko joukon mahtavia henkilöhahmoja, joista eniten pidin Marista. Yksinhuoltaja, omaishoitaja ja yksityisyrittäjä oli jotenkin niin ihanan tavallinen hahmo Hämeen-Anttilan akateemisten henkilöiden rinnalla. Ei akateemissa henkilöissäkään mitään vikaa ole, mutta Marin henkilö toi kivaa vaihtelua.

Suosittelen lukemaan, sillä kirja sopii hyvin myös niille, jotka eivät välitä perinteisistä dekkareista/jännäreistä.

Perijät

Juhannus sujui leppoisasti laiturilla lueskellen Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Perijät.

Kun päähenkilö, tv-toimittaja Veera Sipponen palaa lapsuutensa Kiurulaan, hän uskoo löytävänsä ratkaisuja elämänsä solmuihin. Sen sijaan hän huomaa penkovansa rajanaapuriinsa kohdistuvia talousrikosepäilyjä – niiden ytimessä kotiin palannut suvun musta lammas Tuomas Stål. Rikosepäilyjen sekä Kiuruloiden ja Stålien sukukaunojen lisäksi Tuomas ja Veera saavat selvitellä suhteitaan omiin sisaruksiinsa ja vanhempiinsa.

Ei ehkä mikään elämää suurempi teos tai edes Hämeen-Anttilan parhaimmistoa, mutta kyllä tämän 500 sivuisen kirjan kummasti ahmi. Erityisesti pidin siitä, että tässä oli loistavasti yhdistetty samaan juoneen yritysmaailman koukeroita, historiaa ja ihmissuhteita.

Päivänseisaus

Muistan sinut Amandan jälkeen innostuin Virpi Hämeen-Anttilasta niin paljon, että viimeksi Helsingissä käydessäni hankin divarista pari Hämeen-Anttilaa lisää. Jos muuten satutte liikkumaan Helsingissä, suosittelen pistäytymään Hakaniemessä antikvariaatti Interfennicassa. Tuolla on aika kattava kokoelma uusia (tänä ja viime vuonna ilmestyneitä) kirjoja sekä vanhempia kirjoja edullisesti. Erityisesti pidän Interfennicassa siitä, ettei kirjoja ole kohtuuttomasti vaan kaikki ovat hyvässä järjestyksessä ja helposti löydettävissä. Interfennicassa myydään kirjoja myös postitse, mutta muistaakseni ne lähetetään postiennakolla eli postikulut ovat usein kalliimmat kuin kirja.

Ensimmäisenä näista kahdesta kirjasta luin Hämeen-Anttilan tuoreimman eli Päivänseisauksen. Päivänseisaus on vähän erilaisempaa Hämeen-Anttilaa, sillä käsittääkseni muissa kirjoissa päähenkilöinä on nuoria/nuorehkoja humanisteja, mutta tämän kirjan päähenkilöt olivat jo varttuneempaa väkeä.


Paula on luopunut aikoinaan sooloviulistin urasta ja tyytyy soittamaan alttoviulua kvartetissa, toisten varjossa. Hänen avioliittonsa on rikkoutunut, ja nyt lapsetkin ovat lentämässä pesästä. Erik ei saa kirjoillaan toivomaansa menestystä, eikä hän vielä viisikymppisenäkään osaa päättää, haluaako perheen vai ei. Molemmilla on tunne, että he ovat oman elämänsä väliinputoajia.
Kun Paula ja Erik kohtaavat, käy ilmi, että Erik on tuntenut nuorena Paulan pikkusisaren, jonka vuosien takainen kuolema yhä painaa Paulaa. Erik on ollut salaa ihastunut myös Paulaan ja kiinnostuu tästä uudelleen. Mutta onko hänen tunteensa vain halua paeta nykyisyyttä? Voiko Paula rakastaa enää ketään Ollin, aviomiehensä, jälkeen? Mitä tapahtuu elämän taitoskohdassa, kun unelmien ja menneisyyden kanssa on saatava tilit selviksi?

Kirja oli kyllä hyvä, mutta valitettavasti odotin tältä vähän enemmän Muistan sinut Amandan jälkeen. Päivänseisaus vaikutti minusta enemmän väliteokselta, jonka Hämeen-Anttila on kirjoittanut parempaa inspiraatiota odotellessa. Kirjassa huomioni kiinnittyi kieleen, joka oli monin paikoin tönkköä: miksei Hämeen-Anttila voinut päättää, kirjoittaako hän yleis- vai puhekieltä. Nyt samassa repliikissä oli molempia ja vaikutelma oli sekava.

Seuraavana minulla on vuorossa Hämeen-Anttilalata Alastonkuvia ja odotukset ovat korkealla: tätä on kehuttu kovasti.

Muistan sinut Amanda

Virpi Hämeen-Anttilan kirjan Muistan sinut Amanda päähenkilö Markus Valo, kolmekymppinen filosofian ja psykologian opettaja, saa puhelun: hänen äitinsä on loukkaantunut vakavasti auto-onnettomuudessa. Ennen kuolemaansa äiti paljastaa Markuksen isästä asioita, jotka hän on tähän asti salannut: isä ei ehkä olekaan se nuorena kuollut sankari, josta Markukselle on kerrottu. Kun Markus alkaa etsiä totuutta isästä ja tämän menneisyydestä, jäljet johtavat kolmen sisaruksen luo. Irmeli on touhukas kaupunginvaltuutettu, hänen veljensä Arto taas elää pettyneenä erakkona Lapissa. Irmelin ja Arton ristiriitaiset kertomukset yllyttävät Markuksen etsimään käsiinsä myös kolmannen sisaruksista, taidemaalari Katin, joka asuu Italian maaseudulla.

Samaan aikaan 27-vuotias kirjallisuudenopiskelija Noora Sinisalo setvii suhdettaan naimisissa olevaan miesystäväänsä ja äitiinsä, jonka vaikutuspiiristä hän ei ole päässyt irti. Noora lähtee matkalle saadakseen etäisyyttä ja tilaa ajatella. Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat Rooman rautatieasemalla. Käy ilmi, että heillä on sama määränpää. Pian Markus saa kuulla jälleen uuden version siitä, mitä värikkäällä 70-luvulla todella tapahtui. Kenen tarina on tosi? Kuka rakastaa ketäkin?

Olen lukenut Hämeen-Anttilalta ennen tätä vain Suden vuoden, joka oli ihan luettava, mutta ei kuitenkaan sytyttänyt suurta kipinää kirjailijan tuotantoa kohtaan. Muistan sinut Amandan ostin vain siitä syystä, että sain alennuksella. Onneksi kuitenkin ostin, sillä tämä oli tosi hyvä kirja. Takakannessa luvattiin, että lopussa on luvassa yllätyskäänne. Aluksi ajattelin, että blaa blaa, kyllähän sen tietää miten lopuksi käy, mutta olikin pakko myöntää, etten sittenkään ollut loppuratkaisun suhteen oikeassa. 
Tämän jälkeen voin hyvin lukea muitakin Hämeen-Anttilan kirjoja.