perjantai 30. syyskuuta 2011

Netti ei vaan toimi!

Netti ei vaan toimi! Parhaat Facebook-mokat -kirjaan on koottu iso läjä facebook-mokia suoraan Feissarimokat.com -sivustolta (olen nyt laiska enkä jaksa tehdä linkkiä). Aika monet mokat olivat ennestään tuttuja, joihin olen törmännyt kyseisellä sivustolla tai muualla netissä, mutta uusiakin mokia kirjassa oli. Ja mikäpä siinä, vaikka osa mokista olikin tuttuja, ne olivat nimittäin niitä, jotka kirvoittivat parhaimmat naurat.

Mokia löytyy laidasta laitaan: osa on sellaisia, että ihminen on kirjoittanut jotain naamakirjassa ja unohtanut, että päivitys näkyy koko kansalle. Esim. X oli kirjoittanut Y:lle, että A oli pettänyt B:tä ja sitten koko kuvion saivatkin tietää kaikki, B mukaan lukien... Sitten on näitä juttuja, joissa on kerrottu julkisesti jostain omasta hölmöilystä tai joissa hassut väärinymmärrykset aiheuttavat lumipalloefektin. Mokat on koottu harkiten: esipuheessa kerrotaan, miten kirjaa varten oli tarvittu lähes 10 000 lähetetyn jutun läpikäynti, 15 000 mielipiteen lukeminen, 400 000 yleisöäänen huomioiminen sekä 2 miljoonaa suomalaista Facebook-käyttäjää. 

Kirja oli kyllä hauska lukukokemus, sillä ainahan se naurattaa, jos pääsee nauramaan muiden mokailuille. Lukiessa tuli kyllä välillä hirveä myötähäpeän tunne: oikeastiko ihmiset on niin tyhmiä, ettei tajua, miten julkinen paikka Facebook ja sen seinä on. Suosittelen lukemaan tätä kirjaa varsinkin sellaisina päivinä, jolloin mikään ei ole naurattanut - tämä kyllä takaa naurut.

4½ /5
Atena 2011
128 suvua

maanantai 26. syyskuuta 2011

40 raipaniskua

Lubna Ahmad Al-Hussein, sudanilainen toimittaja, istui heinäkuussa 2008 kaikessa rauhassa eräässä ravintolassa, kun 12 siveyspoliisia ryntäsi äkisti ravintolaan sisään ja teki ratsian. Ratsiassa Lubna ja 10 muuta naista pidetettiin väkivaltaisesti, koska he olivat säädyttömästi pukeutuneita. Minihameista ei ollut kysymys, sillä Lubna oli pukeutunut islamilaisten huivien ja tunikoiden lisäksi löysiin pitkiin housuihin. Housut ovat kuitenkin epäsiveellisiä, ja Lubna tuomitaan muiden naisten kanssa ruoskittavaksi, koska vuoden 1991 rikoslain artikla 152 sanoo seuraavaa:

"Se, joka syyllistyy julkisella paikalla julkista moraalia loukkaavaan tai säädyttömään tekoon, pukeutuu siveettömästi sekä julkisen moraalin vastaisesti, tuomitaan enimmillään neljäänkymmeneen raipaniskuun, sakkoon tahi molempiin."  (s. 20). 

Lubna ei aio hyväksyä rangaistusta vaan päättää taistella. Taistelussa ei ole kyse vain ja ainoastaan housujen käytöstä, vaan myös naisen asemasta Sudanissa. Takakannen mukaan pelkästään vuonna 2008 pidätettiin 43 000 sudanilaista naista "yleistä moraalia vaarantavista teoista". Raipparangaistukset ovat Sudanissa arkipäivää ja lisäksi poliisit voivat viedä naisia mielivaltaisesti neitsyystesteihin. Lubna on toimittajana, joten hän sai omalle oikeudenkäynnilleen huomiota. Lubna painatti 500 kutsukorttia ja lähetti niitä toimittajille, kirjailijoille, intellektuelleille sekä tukijoilleen ja parjaajilleen. Hän tahtoi, että naiset kuulisivat itse, kun syyttäjä lukee syytekirjelmän. Kokemuksistaan Lubna Ahmad Al-Husseini kirjoitti teoksen 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista. Kirjassa Lubna kertoo elämästään aivan lapsuudesta lähtien päättyen oikeudenkäyntiin.

Huhhuh, takki on ihan tyhjä tämän kirjan jälkeen. Kirja oli kauhistuttava eikä ollut mikään ihme, että sen lukeminen kesti yli kuukauden. En voinut millään käsittää kirjan tapahtumia. En, vaikka kuinka ajattelin niiden kuuluvan tiettyyn kulttuuriin. Raja ymmärtämisessä menee siinä, kun puututaan ihmisten oikeuksiin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tämä kirja on kirjoitettu, koska kirjojen kautta voidaan saattaa näitä epäkohtia muiden tietoisuuteen. Kirjasta jäi kyllä vihainen olo, jota on nyt pakko lievittää jollain kevyemmällä aiheella.

Lue Jorin ajatuksia tästä kirjasta täältä.

3/5
Alkup. nimi: Quarante coups de fouet pour un patalon. Suom. Aura Sévon.
Minerva Kustannus 2010.
203 sivua.

Mitfordin tytöt

Luin Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa jo elokuussa, mutta nyt vasta muistin kirjoittaa siitä tänne. Saa nähdä, muistanko koko kirjasta enää yhtään mitään, kun aikaa lukemisesta on kulunut niin kauan...

1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi tytärtä: Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah. Tytöt olivat kauniita ja älykkäitä ja heidän elämänsä näytti hyvin poikkeukselliselta jo varhain. Aikuisena tyttöjen lähipiiriin kuului monia oman aikansa tunnettuja henkilöitä, kuten Winston Churchill, John  ja Bobby Kennedy, Joseph Goebbels ja jopa Adolf Hitler. Aikaa myöten sisarten väliset erot näyttäytyivät selkeästi siten, mitä kukin aikuisena teki: Nancystä tuli tunnettu kirjailija, Pamela taas jäi maaseudulle viettämään tavallista elämää. Politiikka jakoi sisaruksia kahtia, sillä Diana vannoi fasismin nimeen ja Jessica taas vasemmiston. Unity puolestaan pääsi jopa Hitlerin uskotuksi asti. Sisaruksista nuorin, Deborah, meni naimisiin herttuan kanssa. Vaikka sisarukset ovatkin erilaisia ja ideologiat vastakkaisia, heidän välillään ei kuitenkaan ollut vihanpitoa ja sisarusten välit kestivät - kävi miten kävi.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus kuudesta erilaisesta sisaresta ja myös 1900-luvun alun Euroopasta, kiihkeästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja toisesta maailmansodasta. Kirja oli helppolukuinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jokin pieni pettymys tästä kirjasta kuitenkin jäi: minua harmitti, ettei yksikään sisarista tuntunut läheiseltä eikä yhteenkään voinut samaistua. Kiinnostavin henkilöistä oli ehkä Unity, joka pääsi Hitlerin piireihin, mutta loppua kohti mentäessä Unitykin alkoi tuntua rasittavalta draamakuningattarelta. Välillä jopa tuntui että "sisaruksia oli liikaa", sillä sotkin heidät välillä keskenään. Varsinkin Dianan ja Unityn välillä jouduin usein miettimään, että kumpikos tämä olikaan. Ihaninta kirjassa oli ajankuva sekä sisarusten välinen läheisyys: siskoa ei jätetä, vaikka mikä olisi. Tämä sai minut melkeinpä kaipaamaan omaa siskoa.

********Siskoshaaste 2011**********

3/5
Alkup. nimi: The Mitford girls. The Biography of an Extraordinary family. Suom. Titia Schuurman
Schildts 2010
476 sivua + kuvaliitteet

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ruusuja pyhäiltaan...



Luettua-blogin Sanna muisti minua näin kauniilla ruusuilla, kiitos paljon! Ruusu-haasteessa kysellään lempiasioista:

Lempiruoka: Yksinkertaiset peruskotiruuat, kuten lihapullat ja perunamuussi ovat suosikkejani. Lasagne on myös herkkuruoka ylitse muiden: söin sitä etelässä viikon aikana peräti kolme kertaa. Viime aikainen suosikkini on ollut riisipuuro, jota olen opetellut tekemään itse.
Lempimakeinen: Olen hirveä karkkirotta ja voisin elää karkeilla. Lemppareitani ovat (pähkinä)suklaa, lakritsi ja irtokarkit, joista maistuvat erityisesti kovat ja kirpeät namit. Ulkomailta on aina pakko kahmia Lion-patukoita, koska niitä ei enää Suomesta saa:(

Lempilukeminen: Melkein mikä tahansa, esim. dekkarit, lukuromaanit, hömppä, historialliset kirjat, tositarinat, nuortenkirjat, elämäkerrat... Scifi- ja fantasiakirjat jäävät kyllä hyllyyn. Tällä hetkellä luen mieluiten kevyttä kirjallisuutta, että pääsen eroon työ- ja gradustressistä.

Lempipaikka käsitöille:  Sitä ei ole, sillä olen täysin lahjaton käsitöissä. Koulussa kässänumero oli todistuksen häpeäpilkku ja oli suuri juhlapäivä, jos olin kipeä tai hammaslääkärissä kässäntunnilla. Seiskalla sain kudottua lapaset ja tuo taidonnäyte roikkuu edelleen entisen huoneeni seinällä...

Lempielokuva: Minulla ei ole telkkaria, joten katson hävettävän vähän elokuvia. Suosikkejani ovat mm. Tunnit, Täällä pohjantähden alla ja Lilja 4-ever. Titanic on myös aika kova juttu. Hömppäosastolta tykkään Kuutomalla ja Fc Venus -leffoista.

Tunnustus on kiertänyt jo monissa blogeissa, mutta jos Amma et ole tätä vielä saanut, niin ole hyvä. Jos myös Sinä olet jostain syystä jäänyt ilman ruusu, poimi ne tästä mukaasi:)

Onnen tunti

Nyt tekisi mieli itkeä, kirota ja heittää tietokone seinään: kirjoitin pitkän arvostelun Anna-Leena Härkösen Onnen tunnista, ja kun painoin Julkaise-nappia, koko teksti hävisi eikä sitä löytynyt mistään, vaikka olin tallentanut sen. Murrr.

Mutta asiaan. Onnen tunti on ehkä tämän vuoden odotetuin kirja eikä vähiten siksi, että se on peräisin lempikirjailijani kynästä. Kirjan aihe - sijaisvanhemmuus - on myös kiinnostava, koska en ole siitä kauheasti lukenut mistään, varsinkaan siis kaunokirjallisuutta.

Kirjan kertoja on Tuula, joka elää uusperheessä miesystävänsä Harrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa. Tuula haluaisi Harrin kanssa lapsen, mutta kohdunpoiston vuoksi se ei tule kysymykseen. Sattumalta Tuula lukee lehdestä jutun sijaisvanhemmuudesta ja ajatus jää kytemään hänen päähänsä, ennen kuin Tuula kertoo siitä Harrille tai Roopelle. Kummatkin ovat suostuvaisia Tuulan ehdotukseen ja niinpä Tuula ja Harri marssivat valmennuskurssille. Kurssilla Tuula joutuu miettimään paljon sitä, miten voi olla sijaisäiti vieraalle lapselle, kun aina ei jaksa olla äiti omallekaan lapselle. Kun välillä tulee huudettua, juotua viiniä eikä läksyjä tarvitse tehdä heti koulun jälkeen. Tuula joutuu myös mietimään suhdetta omaan äitiinsä, sillä boheemi äiti ei ole kyennyt antamaan Tuulalle lapsena tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa eivätkä välit aikuisenakaan ole kovin hyvät.

Kun koulutus on käyty, saavat Tuula ja Harri perheeseensä sisarukset Luken ja Vennin. Venni on hellyydenkipeä tyttö, joka ryntää syliin kuin syliin. Luke taas on sulkeutuneempi tapaus, joka käy säännöllisin väliajoin tarkastamassa, missä Venni on ja että kaapissa on ruokaa. Tuula ennakoi, että ongelmia tulee, mutta ihan kaikkeen hän ei silti ole varautunut: siihen, että pehmolelut roikkuvat hirtettynä naulakossa, piirrustuspaperit täyttyvät sotkusta ja itkevistä kissoista tai että häntä huoritellaan iloisesti aamispöydässä. Kantona kaskessa on vielä Ninna, lasten biloginen äiti, joka ei millään tahtoisi luopua lapsista ja joka pitää Tuulaa vihollisenaan.

Tykkäsin kirjasta ihan hurjasti, sillä aihe oli kiinnostava ja minusta on myös mukavaa, että sijaisvanhemmuudesta kirjoitetaan myös kevyesti, kuten Härkönen teki. Kirjassa parasta oli humoristinen kieli, joka näkyy dialogeissa. Ymmärrän, että kielellä kikkailu saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, koska se voi viedä ajatukset pois itse aiheesta, mutta minua kieli ja henkilöiden sanavalmius nauratti, jopa siinä määrin että hihittelin aivan väärissä kohdissa, kuten siinä kun Tuulan muistelee, miten Roope leikki pienenä sammuneella mummillaan. Mustan huumorin takia rakastan Härkösen kirjoja niin paljon. Kirja myös herätti monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun ja myös raivoon - oli aika huikea lukea tätä samaan aikaan Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkan kanssa, koska Adoptiomatkassa kaivataan omaa lasta ja Onnen tunnissa Ninnalla on omia lapsia, mutta hän ei niistä juuri välitä.

Kielen lisäksi tykkäsin paljon henkilöistä, etenkin Roopesta ja Harrista. Harrista mieleeni tuli kuva isokokoisesta ja tatuoidusta karjusta, jolla on kova ääni, mutta kuitenkin lämmin sydän. Roope taas valloitti minuta sanavalmiudellaan, vaikka en usko, että "päivitä ittes" ja "sä oot niin vintage" kuuluvat kovinkaan monen 10-vuotiaan pojan sanavarastoon. Aloin jopa pohtia, kuinkahan paljon Roopessa ja kirjailijan omassa pojassa on yhtäläisyyksiä.

Onnen tunti ei välttämättä ole kaikkein realistisin kuvaus sijaisvanhemmuudesta, mutta ehdottomasti hauskin. Huonona puolena pidän sitä, että kirja loppui liian äkkiä; olisin mieluusti lukenut tahtonut kuulla lisääkin siitä, miten Vennin ja Luken elämä alkaa rullata. Mutta kyllä tätä kannatti odottaa!

Muutkin ovat lukeneet Härköstä:
Sanna


4+/5Otava 2011.
287 Sivua.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Jääleinikki

Jääleinikki jatkaa Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun puoliväliin ja kertojana on Eliisa Hetta, vastavalmistunut sairaanhoitaja. 

Eliisa löytää kuolleen isoäitinsä papereiden joukosta saksalaisen sotilaan kuvia ja kirjeitä. Vähitellen Ellisalle selviää, ettei hänen isänsä ole sen enempää enontekiöläinen poromies tai sodassa kaatunut taistelulentäjäkään vaan saksalainen upseeri. Eliisan äiti ei halua häpeän vuoksi kertoa Eliisalle mitään hänen isästään, mutta Eliisa tahtoo selvittää salaisuuden.

Eliisa lähtee ystävänsä yllytyksestä töihin Etelä-Saksaan ja siellä hän päättää selvittää salatun isänsä tarinan. Eliisa myös rakastuu palavasti, mutta kahden eri kulttuurista tulevan ja eri kieltä puhuvan rakkaus ei ole helppoa. Suomalaisella sisulla Eliisa ei anna periksi, vaan on valmis taistelemaan rakkauden eteen.

Olin ladannut tälle kirjalle paljon odotuksia eivätkä ne kaikki ihan täyttyneet. Kirja ei ollut aivan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen osa Lapinvuokko, mikä tavallaan on ymmärrettävää, sillä sota-ajassa on enemmän kerrottavaa kuin 60-luvussa. Enni Mustosella on taito ujuttaa kirjoihinsa paljon historiallista faktaa, mutta tässä osassa faktat jäivät vähiin - välillä piti oikein muistuttaa itseään, että kirja tapahtuu 60-luvulla, koska useinkaan sitä ei tekstistä huomannut. Välillä Jääleinikkiä lukiessa tuli tunne, että olen lukenut tämän jo, koska tapahtumat olivat osittain tuttaja Mustosen muista kirjoista (lähinnä Metsäkukkia asvaltilla ja Unikkoja ikkunassa). Mustonen on kuitenkin siitä taattu kirjailija, että hänen kirjojensa parissa viihtyy aina, kuten nytkin. Niin selkeää, nopeaa ja sujuvaa teksti oli. Yhdessä asiassa Mustonen on myös kehittynyt: en huomannut kertaakaan, että henkilöiden nimi olisi vaihtunut kesken tekstin.

Suosittelen Jääleinikkiä kaikille Enni Mustosen ystäville.

4+/5
Otava 2011
255 sivua

maanantai 19. syyskuuta 2011

Oikeuden jalopeura

Sainpahan vihdoinkin luettua hitaasti edistyneen Oikeuden jalopeuran, tosin lukemiseen antoi huimasti potkua palautuspäivän lähestyminen. Toivoista poiketen tätä kirjaa ei tänä vuonna löytynyt syntymäpäiväkirjojen joukosta, koska tämän Hilja Ilveskero -sarjan eka osa Henkivartija oli niin surkea kirja, etten uskonut pitäväni tästäkään niin paljon että tahtoisin sen omaan hyllyyni. Leena Lehtolainen kuuluu kuitenkin suosikkikirjailijoitani, jonka kirjoja en tahdo missata, joten varasin kirjan kirjastosta.

Henkivartija Hilja Ilveskero on kuhertelulomalla Italiassa rakkaansa David Stahlin kanssa. Kesken ihanan loman Hilja löytää Davidin huoneesta ammutun miehen - David itse on kadonnut kuin maan nielemänä. Hilja palaa Suomeen täysin ymmällään siitä, mihin David on voinut kadota. Davidin tavaroista löytyy omituisia asioita, kuten Kopparnäsin lomakylän kartta. Lisäksi Davidin puhelimessa numerot on piilotettu kummallisten koodien taakse, ja nämä koodit häiritsevät Hiljaa. Davidin katoaminen saa Hiljassa aikaan myös muita omituisia tuntemuksia, jotka kohdentuvat hämärähemmo-Trankoviin; mieshän vaikuttaa kummallisen puoleensavetävälle...

Uskottava se on: Hilja Ilveskero ei ole minun juttuni. Kirjan puolivälissä aloin tuntea varovaista lämpenemisä: tämähän voi olla ihan hyväkin, mutta loppua kohden innostus taas lopahti. Suurin syy siihen, miksen pidä kirjasta, on trillerimäinen juoni ja epäuskottavat tapahtumat. Myöskään Hiljassa ei ole yhtään samanlaista vetoa tai samaistumista aiheuttavaa realismia kuin vaikkapa Maria Kalliossa, Säde Vasarassa tai Jonakin onnellisena päivänä -kirjan Marjukassa. Leena Lumia lainatakseni "Hilja Ilveskero on kuin jostain amerikkalaisesta, kovatempoisesta toimintajännäristä." Niinpä, ja minä kun en yhtään tykkää kovatempoisista toimintajännäreistä. Amma kirjoittaa osuvasti, että hänestä tuntui kuin Lehtolainen itsekään tunne kovin suurta sympatiaa Hiljaa kohtaan ja samalta tuntui minustakin: Hiljalla ei tunnut olevan mitkään asiat hyvin: isä on tappanut äidin ja istuu siitä syystä vankilassa, Hiljan huoltajana toiminut Jari-eno on hukkunut eikä rakkausrintamallakaan mene kummoisesti. Melkein säälittää tätä lukiessa.

Melkein säälittää myös Lehtolainen itse, sillä Ilveskero-kirjat eivät ole saaneet kovin hyvää vastaanottoa (MeNaisissa taisi olla taannoin kehuva arvio), mutta ehkä nämä ovat vain liian erilaisia meille Maria Kallion ystäville. Kahdessa asiassa Lehtolainen kuitenkin onnistuu mainiosti: hän todella osaa kirjoittaa ja teksti on sellaista, että sitä lukee, vaikkei tarina niin kiinnostava olisikaan. Toinen asia on se, että hän osaa luoda jännitystä; tämäkin kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että seuraava osa on ihan pakko lukea.


3+/5
Tammi 2011
Sivuja 333

Nainen paikallaan

Muutossa hyviä puolia on se, että kirjahyllyä järjestellessä löytyy "unohdettuja kirjoja", joita ei ole lukenut aikoihin. Yksi tällainen oli Nainen paikallaan, joka on Cathy Kellyn varhaista tuotantoa, muistaakseni toinen teos.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Dee ja Isabel. Dee on nuori nainen, joka työskentelee irlantilaisessa lehdessä toimittajana ja pitää omaa siinä suosittua neuvontapalstaa. Dee kaipaisi neuvoja myös yksityiselämässä, sillä poikaystävä on rasittava nahjus, joka huomauttelee Deen ylipainosta eikä puolusta Deetä äitinsä ilkeilyiltä. Dee on taitava kirjoittaja, joka haaveilee naistensivujen toimituspäällikön paikasta. Deen tyrmistykseksi paikan saa kuitenkin muuan Isabel, joka on tyylikäs, hillitty, kaunis ja hoikka nainen. Isabel on vastikään eronnut ja muuttanut kahden tyttärensä kanssa Irlantiin eikä elämä näytä niin auvoiselta kuin nonet luulevat. Ero vuosien avioliiton jälkeen on raskas, varsinkin kun mies on pettänyt Isabelin luottamuksen. Esikoistytär kaipaa isäänsä ja kiukuttelee äidilleen ja uusi työkin tuntuu alkuun haastavalta. Mutkien jälkeen naiset löytävät yhteisen sävelen ja saavat elämälleen uuden suunnan.

Tästä kirjasta huomaa, miten paljon Kelly on kehittynyt kirjailijana. Tämän kirjan sisältö oli aika yksitoikkoista ja pyöri laihduttamisen ja ulkonäön ympärillä. Tunsin melkoista ärtymystä kirjan painojutuista; minusta 160 cm pitkää ja 72 kiloista naista ei mitenkään voi verrata tankkiin tai valaaseen. Muuta erikoista kirjassa ei ollut, paitsi että se oli sujuvasti kirjoitettu ja eteni siksi nopeasti, vaikka sivuja oli yli 400. Kevyen aiheeseen vuoksi kirja oli omiaan lomalukemisena, mutta luen kyllä paljon mieluummin Cathy Kellyn uudempia kirjoja, joissa käsitellään hömpän lisäksi myös vakavampia aiheita eivätkä ulkonäköseikat ole niin keskeisiä.

3+/5
Alkup. nimi: She´s the one. Suom. Terhi Leskinen
Gummerus 1998. 3. painos 2004. Pehmeäkantinen
452 sivua.

torstai 15. syyskuuta 2011

Arvonnan voittajat

Tietoteknisten ongelmien takia en päässyt eilen arpomaan voittajia, mutta nyt olisi uusi yritys.

Arvonnassa onni suosi Saraa, jolle lähtee Arvet-kirja sekä Jossua, joka saa Rautasydämen. 

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!!
Laittaisitteko Sara ja Jossu minulle mailia susan_kirjasto @ luukku.com, niin saan palkinnot postiin.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Vauhtisokeus iski...

Täkäläinen sivukirjasto muutti uusiin tiloihin ja juhlii muuttoa tarjoamalla syys-lokakuussa noudetut varaukset maksutta. Pienipalkkaiselle tuntiopettajalle tämä uutinen oli mukava, joten olenkin hulluna varaillut kirjoja. Viimeinen vilkaisu kirjaston tietokantaan kertoi, että varauksia on kertynyt, *punastuu*, kokonaista 24 kappaletta, joista seitsemän on kylläkin dvd-levyjä. 

Tässä vaiheessa iski jo pienoinen paniikki, että milloin ihmeessä ehdin lukemaan kaikki varaamani kirjat ja että minkä ihmeen takia niitä kirjoja pitää ylipäätään kahmia niin älyttömästi... Toisaalta syksyllä tulee kuitenkin paljon uutuuskirjoja, jotka haluaa lukea heti. Samoin tulee paljon uutuuksia, jotka on kiva lukea, mutta jotka eivät kuitenkaan ole niin tärkeitä, että niistä viitsisi maksaa euron varausmaksua. Sitten on vielä ne vanhemmat, monissa blogeissa hehkutetut kirjat, joita en ilman varauksia muistaisi ikinä etsiä kirjaston hyllystä.

Varauksessa on mm. seuraavat kirjat:

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Bianca Turetsky: Muotimatkustaja Titanicin kannella
Kathryn Stockett: Piiat
Virpi Hämeen-Anttila: Railo
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Miika Nousiainen: Metsäjätti
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Chris Cleave: Little Been tarina...

Luettavaa riittää siis pitkäksi aikaa:)

Entäpä te, muut lukutoukat, varailetteko te paljon kirjoja kirjastosta?

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Tuulen puolella & Ennen lähtöä

Leena Lehtolaisen uusimman kirjan, Oikeuden jalopeuran, lukeminen etenee vähän takkuisesti, joten välillä oli saatava lukea rouvan vanhempaa ja parempaa tuotantoa, joissa päähenkilöinä seikkailee suosikkini Maria Kallio. Lomalukemisena minulla oli siis Tuulen puolella ja Ennen lähtöä, joista jälkimmäinen sijoittuu hyvin korkealle Parhaimmat Maria Kalliot -listassani.

Tuulen puolella -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Maria palailee Espoon poliisin väkivaltajaoksen pomoksi Iida-tyttären syntymän jälkeen. Ennen töihin paluuta Kallio-Sarkelat purjehtivat pienelle Rödskär-nimiselle saarelle, jolla Marian entinen poikaystävä kuoli vajaata vuotta aiemmin. Lintumies-Harrin kuolema todettiin onnettomuudeksi, mutta jotkut saaren omistajista epäilevät kuoleman olleen henkirikos. Harrin kuoleman vuosipäivänä saaren omistaja, ekomaaleja valmistavan yhtiön toimitusjohtaja Juha Merivaara putoaa kuolemaan Rödskärillä samoilla kallioilla Juhan kanssa ja Marian johtamalla jaoksella on taas töitä. Tutkimuksia häiritsee kuitenkin se, että naimisissa oleva Maria tuntee kummallista vetoa yhteen epäillyistä. Myös keljumaisen kollegan Pertti Strömin temput aiheuttavat Marialle ongelmia.

Ennen lähtöä -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan Tuulen puolella -kirjan jälkeen. Maria on vakiinnuttanut paikkansa pomona ja kotielämä sujuu auvoisesti, mitä nyt Maria käy itsensä kanssa taistelua siitä, tehdäkö toinen lapsi vai ei. Tällä kertaa kirjassa pureudutaan kunnallispolitiikan kiemuroihin, kun vihreiden kaupunginvaltuutettu ja julkihomo Petri Ilveskivi surmataan. Surma näyttää aluksi hyvin yksinkertaiselle, mutta Maria haistaa, ettei juttu ole niin selvä kuin alunperin näyttää. Kaupungin ja poliisin ylin johto eivät kuitenkaan ole kovinkaan innoissaan Marian omista tutkimuksista, mikä saa punapään entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain hämärää on tekeillä. Murhatutkimuksen lisäksi huolta Marialle aiheuttaa myös hänen saamansa tappouhkaus...

Molemmat kirjat ovat hyviä siksi, että niissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita: Tuulen puolella -kirjassa aiheena on luonnonsuojelu ja Ennen lähtöä suvaitsevaisuus ja kunnallispolitiikka. Tuulen puolella varsinkin oli sellainen kirja, joka haastoi minut miettimään, mitä kaikkea luonnonsuojelun nimissä on oikeus tehdä. Molemmissa kirjoissa pidän myös siitä, miten hyvin Marian perhe-elämä nivoutuu kuvauksiin poliisintyön kanssa.

Ennen lähtöä on minusta Tuulen puolella -kirjaa kiinnostavampi sisältönsä puolesta, sillä kunnallispolitiikan kiemurat olivat kiinnostavampaa luettavaa kuin luonnonsuojeluasiat. Tuulen puolella -kirjassa vilisi myös runsaasti purjehdustermejä, joista en ymmärtänyt mitään, kunhan vain nautin tunnelmasta kirjan sivuilla. 

4/5
Tuulen puolella
Loisto-pokkari, 4. painos 2001. Ensimmäinen painos 1998.
348 sivua


4/5
Ennen lähtöä
Loisto-pokkari , 7. painos 2002. Ensimmäinen painos 2000.
375 sivua.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Pidän lupaukseni -arvonta

Muuttaessani kauhistelin jälleen kerran kasvanutta hurjasti kirjapinoa ja lupasin itselleni ainakin sadannen kerran, että yritän luovun tarpeettomista kirjoista enkä pidä niitä vain hyllyn täytteenä. Nyt on sitten aika lunastaa tuo lupaus, kun hyllyyn on kertynyt pari kirjaa, jotka ovat valmiita jatkamaan matkaa jonkun toisen luettavaksi. On siis aika järjestää arvonta, joka toteutuu vanhoin tutuin säännöin:
1) yhden arvan saat, kun kommentoit tähän postaukseen
2) toisen arvan saat, jos olet blogini lukija sivupaneelissa tai liityt sellaiseksi
3) kolmannen arvan saa, jos linkität arvontani omaan blogiisi.

Palkintoja on kaksi: Eeva Vuorenpään Arvet sekä Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydän (mahtaakohan enää löytyä ketään, joka ei ole lukenut tätä?) Merkitse kommentin yhteyteen, kumpi kirjoista olisi mieluisampi voitto. Kirjat ovat kerran luettuja, mutta edelleen siistikuntoisia.

Osallistua saa keskiviikkoon 14.9. kello 20 asti, jonka jälkeen arvon voittajat. 
Arpaonnea kaikille tasapuolisesti!!
Psst. Arvioni Arvista pääset kurkkaamaan täältä ja Rautasydämestä täältä.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Juhannusvieras

Aloitan lomakirjojen purkamisen Anna-Leena Härkösen muutaman vuoden takaisesta romaanista Juhannusvieras. Minulla kirja on ollut Härkösen romaaneista vähiten kiinnostavimman joukossa, vaikken oikeastaan tiedä syytä. Ehkä kirjassa toistuva lapsuusmuistojen kertailu ei vain ole uponnut minuun. Lentokoneessa luin kirjan uudestaan monen vuoden tauon jälkeen enkä sitten tiedä, oliko syy pitkässä työrupeamassa vai vähiin jääneissä yöunissa, mutta kirjahan oli todella hyvä. Hihittelin hervottomasti Härkösen nokkelalle sanankäytölle ja keskusteluille.

Juhannusvieraan kertoja on varhaiskeski-ikäinen Tuija, joka on menestyvä sisustussuunnittelija. Tuija on joissakin määrin yksinäinen, sillä hänellä ei ole perhettä, vain vaihtuvia rakastajia. Äiti on kuollut Tuijan ollessa pikkulapsi ja isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa. Tuijan välit isään ovat etäiset. Lapsena Tuijalla on ollut yksi paikka maailmassa, jota hän on rakastanut yli kaiken: sukulaistalo Ristinojalle, mummolan naapurissa. Ristinojalla Tuija on saanut kokea, miltä tuntuu olla osa ehjää perhettä, sillä Enni ja Juho ovat kuin isä ja äiti, perheen tyttäret, etenkin samanikäinen Saila, kuin siskot ja pojat, etenkin Risto, kuin huolehtivia isoveljiä. Aikuistuttuaan Tuijaa ei ole Ristinojalle näkynyt ennenkuin saa kirjeen Sailalta: varaäiti Enni elää todennäköisesti viimeistä kesää. Tuija pakkaa tavaransa ja lähtee takaisin lapsuutensa kesäparatiisiin. Ristinojalla paljastuu, etteivät nuoruudenpäivät olleetkaan pelkkää auringonpaistetta, naurunräkätystä, karkkipäiviä ja heinännostoa finnhitsien soidessa. Takakantta mukaellen "on annettava muistojen tulla, vaikka ne tekevät kipeää".

Kirjassa viehättävät Härkösen tuntomerkit eli naseva kieli ja hauska dialogi, jota on mukavasti höystetty aina niin ihanalla pohjalaismurteella. Tapahtumat eivät etene nykypäivässä, sillä kirja täyttyy wanhojen asioiden muistelusta sekä salaisuuden vähittäisestä paljastumisesta. Pienenä miinuksena kirjassa on se, että yhteenkään henkilöön ei synny minkäänlaista tunnesidettä: kukaan heistä ei ole erityisen kiinnostava tai hauska, muttei toisaalta ärsyttäväkään. Silmiinpistävää kirjassa oli paikoin runsas dialogia ja aloin miettiä, onko tätä aikanaan kirjoitettu niin, että tästä saisi tv-sarjan. Oli tai ei, Juhannusvieras toimii kuitenkin kirjana hyvin ja aivan varmasti tästä saisi hyvän tv-sarjankin.

- Mitä sä täällä autossa keskellä yötä istut? minä kysyin.
- Piti tulla viilentelee tunteita. Meillä oli äitin kanssa kauhia tappelu.
- Mistä?
- Siitä että onko Jumala olemasa.
- No on siinäkin riidan aihe.
- Elämän perusasioita.
Käänsin stereoitten ääntä pienemmälle.
-  Äitis herää tohon meteliin.
- Ei se saa muutenkaan nukuttua tuommosen tappelun jälkeen.
- No sääli nyt vanhaa ihmistä.
- Enkä sääli. Koulutetaan vähä mummoo.
(s. 68) 

4/5
Otava 2006. 3. painos.
255 sivua. 

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste