Sisar

Kuva: Gummerus

Rosamund Luptonin Sisar on ollut esillä useissa blogeissa lyhyen ajan sisään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa omat mietteeni ylös. Kirja päätyi minulle luettavaksi sattumalta enkä oikeastaan odottanut kirjalta mitään, kun aloin lukea sitä. Heti ensimmäisiltä sivuilta kirja kuitenkin tempaisi minut mukaansa enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni. 

Paljon en viitsi kirjan juonesta paljastaa, mutta jotain sentään alkutapahtumista. Kirjaa kertoo kahdesta sisaresta, ja koko kirja onkin toisen sisaren kirje toiselle. Beatrice ja Tess ovat erottamattomat siskokset, jotka pitävät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, vaikka Bee asuu Yhdysvalloissa ja Tess Englannissa. Bee joutuu palaamaan yllättäen Englantiin, kun kuulee pikkusisaren kadonneen. Bee on ymmällään, sillä hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, minne rakas pikkusisko on voinut kadota. Rakkaudesta siskoonsa Bee ryhtyy selvittämään Tessin kohtaloa.

Sisaressa on yhdistetty mukavalla tavalla jännityskirjaa että perinteistä lukuromaania. Lopputulos on mukaansatempaava ja vähän jännittäväkin. Kirja myös pitää lukijan otteessaan melkoisen hyvin, tosin jos kirja eteni alussa reippaasti, puolessavälissä vauhti hyytyi ja kirja lojui yöpöydällä monta päivää ilman, että koskin siihen. 400 sivuiseksi kirjaksi tapahtumat tapahtuivat hivenen liian hitaasti varsinkin puolivälin paikkeilla ja rönsyilivät liikaa: turhia rönsyjä karsimalla kirjaan olisi saanut jäntevyyttä eikä lukija olisi ehtinyt pitkästyä. Loppu oli hyvä, sillä siinä asiat ratkesivat eikä se ollut myöskään yllätyksetön. Jännitystä pidettiin siis hyvin yllä ihan viime metreille saakka. 

Sisaruus on kirjassa keskeinen teema ja Lupton kuvaakin sisarusten välistä suhdetta kauniisti. Been tuntemukset Tessin katoamisen jälkeen tuovat mieleen Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa kerrotaan sisaren itsemurhasta. Kirjassa Bee siis muistelee tapahtumia kirjeessä ja puhuu välillä Tessille, välillä aviomiehelleen ja välillä asianajalleen. Muistelun lisäksi kirjassa on muutamissa kohdin Tessin ja Been toisilleen lähettämiä meilejä. Tämä kerrontatapa oli mukava ja erilainen, kuten myös koko kirjeeksi ajateltu romaani.

Kokonaisuudessaan pidin kirjaa mukaansatempaavana ja viihdyttävänä kokonaisuutena, jota voin hyvin suositella viihdyttävää lukukokemusta kaipaavalle. Hyvyydestä huolimatta kirjassa ei kuitenkaan ole mitään sellaista erikoisen hienoa tai mieleenpainuvaa, että se jäisi pitkäksi aikaa mielen päälle pyörimään enkä hullaantunut siitä samalla tavalla kuin jotkut lukijat. Keskitasoa parempi Sisar kuitenkin oli.

Olen nyt laiska enkä linkitä tähän kuin Amman arvion, mutta sieltä löytyy linkit muihinkin arvioihin.

3+/5

Alkup. nimi: Sister

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2012

402 sivua.

Salaisuuksien kylä

Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä on kerrankin erilainen naisyksityisetsivä: Maija Miilunkorpi, joka on syvästi uskovainen himokuntoilija. Hän käyttää nuuskaa ja rentoutuu hyvän oluen parissa. Vartijanakin työskennellyt Maija keksi oivan tulonlähteen aviorikoksia ratkovana yksityisetsivänä, mutta saatuaan enemmän nimeä kuvioihin tuli muunkin muunkinlaisia toimeksiantoja. 

Yksi uudenlainen toimeksianto on 14-vuotiaan tytön surma, jota Maija saapuu ratkomaan pieneen kylään tytön äidin pyynnöstä. Kylän ystävällisen kuoren alla on kuitenkin havaittavissa vihaa Miilunkorven tutkimuksia kohtaan eivätkä tiukat uskonnolliset mielipiteet - jotka kohdistuvat erityisesti kuolleeseen Nea-tyttöön ja hänen äitiinsä - helpota tutkimuksia. Tutkimusten edetessä Maija ehtii tutustua moniin kyläläisiin sekä saattaa itsensä vaaraan ennen kuin ratkaisu on selvillä.

Kirjassa parasta oli kerrankin erilainen päähenkilö. Mielelläni kuulisin Maijasta myöhemmin lisääkin, erityisesti hänen yksityselämästään, jota nyt valotettiin turhan vähän. Kontrastit tekivät hänestä kovin mielenkiintoisen henkilön. Kirjan ansio on myös siinä, että se oli kirjoitettu sujuvasti ja tarina eteni selkeästi. Ainoastaan dialogeihin olisin kaivannut jotain, mikä olisi erotellut puhujia, sillä nyt kaikki puhuivat samalla tavalla kirjakielellä iästä riippumatta ja tuon seikan vuoksi jopa välillä sekoitin henkilöt keskenään. Erilaiset puhetavat, kuten murre sillä taqpahtumathan sijoittuvat pikkukylään, olisivat myös tuonneet paremmin esille henkilöiden iät, sillä kirjassa esiintyi runsaasti eri-ikäisi ihmisiä.

Jännitys pysyi hyvin yllä eikä murhaajaa tai motiivia arvannut lukiessa. Kirja määritellään takakannessa psykologiseksi jännitysromaaniksi. Minä en ole tarkkaan selvillä näistä jännityskirjallisuuden lajityypeistä, siitä mikä luokitellaan psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi jne. mutta tässä ei ainakaan tarvinnut pelätä verisiä yksityiskohtia. 

Kaiken kaikkiaan Salaisuuksien kylä jäi mieleen positiivisena lukukokemuksena juuri erilaisuutensa vuoksi, sillä Miilunkorven kaltaisia henkilöitä ei kirjoissa jatkuvasti näe. Uskonnollisuus toi kirjaan myös oman, mielenkiintoisen lisän ja se oli yhdistetty hyvin tarinaan. Sopivaa lukemista syysmyrskyisiin iltoihin. 

3/5
Myllylahti 2011.
206 sivua.

Oikeuden jalopeura

Sainpahan vihdoinkin luettua hitaasti edistyneen Oikeuden jalopeuran, tosin lukemiseen antoi huimasti potkua palautuspäivän lähestyminen. Toivoista poiketen tätä kirjaa ei tänä vuonna löytynyt syntymäpäiväkirjojen joukosta, koska tämän Hilja Ilveskero -sarjan eka osa Henkivartija oli niin surkea kirja, etten uskonut pitäväni tästäkään niin paljon että tahtoisin sen omaan hyllyyni. Leena Lehtolainen kuuluu kuitenkin suosikkikirjailijoitani, jonka kirjoja en tahdo missata, joten varasin kirjan kirjastosta.

Henkivartija Hilja Ilveskero on kuhertelulomalla Italiassa rakkaansa David Stahlin kanssa. Kesken ihanan loman Hilja löytää Davidin huoneesta ammutun miehen - David itse on kadonnut kuin maan nielemänä. Hilja palaa Suomeen täysin ymmällään siitä, mihin David on voinut kadota. Davidin tavaroista löytyy omituisia asioita, kuten Kopparnäsin lomakylän kartta. Lisäksi Davidin puhelimessa numerot on piilotettu kummallisten koodien taakse, ja nämä koodit häiritsevät Hiljaa. Davidin katoaminen saa Hiljassa aikaan myös muita omituisia tuntemuksia, jotka kohdentuvat hämärähemmo-Trankoviin; mieshän vaikuttaa kummallisen puoleensavetävälle...

Uskottava se on: Hilja Ilveskero ei ole minun juttuni. Kirjan puolivälissä aloin tuntea varovaista lämpenemisä: tämähän voi olla ihan hyväkin, mutta loppua kohden innostus taas lopahti. Suurin syy siihen, miksen pidä kirjasta, on trillerimäinen juoni ja epäuskottavat tapahtumat. Myöskään Hiljassa ei ole yhtään samanlaista vetoa tai samaistumista aiheuttavaa realismia kuin vaikkapa Maria Kalliossa, Säde Vasarassa tai Jonakin onnellisena päivänä -kirjan Marjukassa. Leena Lumia lainatakseni "Hilja Ilveskero on kuin jostain amerikkalaisesta, kovatempoisesta toimintajännäristä." Niinpä, ja minä kun en yhtään tykkää kovatempoisista toimintajännäreistä. Amma kirjoittaa osuvasti, että hänestä tuntui kuin Lehtolainen itsekään tunne kovin suurta sympatiaa Hiljaa kohtaan ja samalta tuntui minustakin: Hiljalla ei tunnut olevan mitkään asiat hyvin: isä on tappanut äidin ja istuu siitä syystä vankilassa, Hiljan huoltajana toiminut Jari-eno on hukkunut eikä rakkausrintamallakaan mene kummoisesti. Melkein säälittää tätä lukiessa.

Melkein säälittää myös Lehtolainen itse, sillä Ilveskero-kirjat eivät ole saaneet kovin hyvää vastaanottoa (MeNaisissa taisi olla taannoin kehuva arvio), mutta ehkä nämä ovat vain liian erilaisia meille Maria Kallion ystäville. Kahdessa asiassa Lehtolainen kuitenkin onnistuu mainiosti: hän todella osaa kirjoittaa ja teksti on sellaista, että sitä lukee, vaikkei tarina niin kiinnostava olisikaan. Toinen asia on se, että hän osaa luoda jännitystä; tämäkin kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että seuraava osa on ihan pakko lukea.


3+/5
Tammi 2011
Sivuja 333

Tuulen puolella & Ennen lähtöä

Leena Lehtolaisen uusimman kirjan, Oikeuden jalopeuran, lukeminen etenee vähän takkuisesti, joten välillä oli saatava lukea rouvan vanhempaa ja parempaa tuotantoa, joissa päähenkilöinä seikkailee suosikkini Maria Kallio. Lomalukemisena minulla oli siis Tuulen puolella ja Ennen lähtöä, joista jälkimmäinen sijoittuu hyvin korkealle Parhaimmat Maria Kalliot -listassani.

Tuulen puolella -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Maria palailee Espoon poliisin väkivaltajaoksen pomoksi Iida-tyttären syntymän jälkeen. Ennen töihin paluuta Kallio-Sarkelat purjehtivat pienelle Rödskär-nimiselle saarelle, jolla Marian entinen poikaystävä kuoli vajaata vuotta aiemmin. Lintumies-Harrin kuolema todettiin onnettomuudeksi, mutta jotkut saaren omistajista epäilevät kuoleman olleen henkirikos. Harrin kuoleman vuosipäivänä saaren omistaja, ekomaaleja valmistavan yhtiön toimitusjohtaja Juha Merivaara putoaa kuolemaan Rödskärillä samoilla kallioilla Juhan kanssa ja Marian johtamalla jaoksella on taas töitä. Tutkimuksia häiritsee kuitenkin se, että naimisissa oleva Maria tuntee kummallista vetoa yhteen epäillyistä. Myös keljumaisen kollegan Pertti Strömin temput aiheuttavat Marialle ongelmia.

Ennen lähtöä -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan Tuulen puolella -kirjan jälkeen. Maria on vakiinnuttanut paikkansa pomona ja kotielämä sujuu auvoisesti, mitä nyt Maria käy itsensä kanssa taistelua siitä, tehdäkö toinen lapsi vai ei. Tällä kertaa kirjassa pureudutaan kunnallispolitiikan kiemuroihin, kun vihreiden kaupunginvaltuutettu ja julkihomo Petri Ilveskivi surmataan. Surma näyttää aluksi hyvin yksinkertaiselle, mutta Maria haistaa, ettei juttu ole niin selvä kuin alunperin näyttää. Kaupungin ja poliisin ylin johto eivät kuitenkaan ole kovinkaan innoissaan Marian omista tutkimuksista, mikä saa punapään entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain hämärää on tekeillä. Murhatutkimuksen lisäksi huolta Marialle aiheuttaa myös hänen saamansa tappouhkaus...

Molemmat kirjat ovat hyviä siksi, että niissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita: Tuulen puolella -kirjassa aiheena on luonnonsuojelu ja Ennen lähtöä suvaitsevaisuus ja kunnallispolitiikka. Tuulen puolella varsinkin oli sellainen kirja, joka haastoi minut miettimään, mitä kaikkea luonnonsuojelun nimissä on oikeus tehdä. Molemmissa kirjoissa pidän myös siitä, miten hyvin Marian perhe-elämä nivoutuu kuvauksiin poliisintyön kanssa.

Ennen lähtöä on minusta Tuulen puolella -kirjaa kiinnostavampi sisältönsä puolesta, sillä kunnallispolitiikan kiemurat olivat kiinnostavampaa luettavaa kuin luonnonsuojeluasiat. Tuulen puolella -kirjassa vilisi myös runsaasti purjehdustermejä, joista en ymmärtänyt mitään, kunhan vain nautin tunnelmasta kirjan sivuilla. 

4/5
Tuulen puolella
Loisto-pokkari, 4. painos 2001. Ensimmäinen painos 1998.
348 sivua


4/5
Ennen lähtöä
Loisto-pokkari , 7. painos 2002. Ensimmäinen painos 2000.
375 sivua.

Kuolema sanoo irti

Saana Saarisen dekkari Kuolema sanoo irti tarttui kirjastosta mukaani kesälukemiseksi outipakkasmaisen nimen perusteella. Kirja on toinen osa kolmiosaista Viola Glas -sarjaa.

Kirjan juoni on hyvin perinteinen: Viola on toimittaja, joka työssään onnistuu sotkeutumaan erilaisiin rikoksiin. Kirjassa Kuolema sanoo irti suuri lehtijätti Laatulehdet Oy järjestää massiiviset yt-neuvottelut eikä aikaakaan kun varatoimitusjohtaja Birgit Kara surmataan. Freelance-toimittaja Viola Glaskin sekaantuu jutun tutkintaan, sillä moni hänen ystävistään joutuu epäillyksi. Yt-neuvotteluiden vuoksi monella on kaunoja Birgitiä kohtaan, joten murhaajaehdokkaita löytyy, mutta lukijan onneksi motiivia ja murhaajaa ei ole kovin helppo päätellä.

Kirjan lukeminen eteni välillä aivan tuskastuttavan hitaasti, mutta syy ei ollut tarinassa vaan siinä, että kirjassa viljeltiin runsaasti viitauksia sarjan aiempaan osaan, jota en siis ole lukenut. Tuntui raskaalta lukea selostuksia aiemmasta osasta, kun en ole sitä lukenut. Samoin hieman häiritsevältä tuntui, etten tiennyt mitään Violan iästä tai ulkonäöstä tai taustasta. Tämä kaikki olisi varmaan selvinnyt, jos olisin aloittanut lukemisen sarjan alusta. Kirjan on kustantanut pieni kustantamo, Luovinet, ja lukiessa pelkäsin että teksti olisi kömpelöä. Huoli oli kuitenkin turha, sillä teksti eteni sujuvasti eikä kielessäkään ollut suuria kömmähdyksiä, paitsi että jotkut dialogit tuntuivat vähän teennäisiltä. Kaiken kaikkiaan Kuolema sanoo irti oli kevyttä ja viihdyttävää kesälukemista, ei ehkä kovin mieleenjäävää, mutta toimi hyvin rentoutumiseen 10 tunnin työpäivän jälkeen.

3-/5

Lapsitappajat

Lapsitappajat on Leila Simosen kymmenen vuotta sitten ilmestynyt dekkari, jossa aiheena on lasten ja nuorten tekemät murhat ja muut rikokset. Kirjassa saavat kyytiä sekä rikkaiden että köyhien perheiden vanhemmat, joilla ei ole aikaa lapsilleen tai edes mielenkiintoa keskittyä heidän elämäänsä. 

Tapahtumasarja alkaa eräistä kotibileistä, jossa nuori poika heittää henkensä. Rikospoliisi Susi Teräsvuo alkaa tutkia tapausta, joka alkaa paljastua entistä monimutkaisemmaksi kuin aluksi olisi arvannut. Rikostutkintaa häiritsee myös Susin oma yksityiselämä, sillä hänen tuore aviomiehensä on kuollut tapaturmaisesti ja kesken surutyön Susia hämmentää myös yllätysraskaus.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja aihe oli mielenkiintoinen. Vaikka Simosen on varmasti ollut tarkoitus vain kärjistää, ovat kirjan tapahtumat ovat valitettavan tuttuja todellisuudesta. Lopussa tuli hieman mutkia matkaan, kun soppaan heitettiin lisää murhia ja nuoria ressukoita eikä aina ihan muistanut, kuka reppanoista oli minkäkin rikoksen takana. Surku tuli kirjan nuoria kohtaan ja Susin kohtalon vuoksi, mutta aiheen vuoksi nostaisin tämän Simosen parhaimpien (ellen jopa parhaimmaksi) kirjojen joukkoon. 

4+/5

Jänistanssi

Olen lukenut Carita Forsgrenilta yhden kirjan, hänen esikoisensa Kolmen kuun kuningatar, josta pidin paljon, ja vakuutuin Forsgrenin kirjoittajankyvyistä niin paljon, että halusin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Auringonkehrä on kyllä edelleenkin lukematta, sillä en ole erityisen kiinnostunut kirjan kuvaamasta aikakaudesta eikä Forsgrenin uusin kirja Jänistanssikaan erityisemmin kiinnostanut, mutta Amman ja Anni M:n esimerkin innostamana päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan, kun kirja käveli vastaani kirjastossa.

Forsgrenin kaksi aiempaa kirjaa ovat historiallisia, mutta Jänistanssi on aivan uusi aluevaltaus, trilleri. Vaikka olen enemmän historiallisten kirjojen kuin jännityksen ystävä, genreä enemmän minua epäilytti se, että takakannen mukaan kirjassa on useita kertojia ja odotin sen vuoksi kirjan olevan kovin raskassoutuinen. 

Jänistanssin päähenkilö on kiltti Tiia, joka työskentelee animaatiostudiossa ja seurustelee maailman ärsyttävimmän sovinistipoikaystävän kanssa, josta lukija heti ensi metreillä uumoilee löytyvän erilaisia ikäviä puolia. Tiiaa potkitaan päähän niin työssä kuin pari- ja ystävyyssuhteissa, mutta kun Tiian kimppuun käydään ja samassa hötäkässä hän tutustuu Mirjaan, lakkaa Tiia olemasta nyrkkeilysäkkinä.

Oikein toimiva välipalakirja, ajattelin kun painoin kirjan kannet kiinni. Kirja oli nopealukuinen (se näyttää olleen minulle tärkeä asia viime aikoina), minulle aivan tarpeeksi jännittävä eivätkä useat kertojat sotkeneet lukukokemusta. Kirjaa lukiessa minulle tuli usein mieleen Anja Snellmanin kirjaan perustuva leffa Pelon maantiede, koska Jänistanssissa oli vähän samanlaista äärimmäisyyksiin menevää girlpoweria. Vaikka kirja tuntuikin heti lukemisen jälkeen hyvältä, totuus on, että nyt kun lukemisesta on muutama päivä, en muistanut edes kaikkia keskeisten henkilöiden nimiä. Eli vaikka kirja olikin hyvä, ei tämä silti mitään sen suurempia muistijälkiä jätä.

3+/5

Suska

Loistavan lähdon jälkeen innostuin lukemaan uudestaan muitakin Leila Simosen Susi Teräsvuo -dekkareita, joista esittelen nyt toiseksi uusimman teoksen, Suskan. Kirja oli siitä poikkeuksellinen, että siinä ei tapahdu murhaa, mutta tunnelma on muuten vain hyytävä. 

Susi tapailee muutaman kuukauden mukavaa herrasmiestä, Jussia, jonka kanssa kuuma suhde kuitenkin laimenee, kun Susi saa tietää miehestä yhtä ja toista epäilyttävää. Jättäessään miehen Susi ei tajua, miten kaikin tavoin narsistiksi osoittautuva mies voi piinata häntä useita kuukausia ja pitää Susia ja tämän pientä poikaa pelon vallassa. Pahinta on, että Susi ei voi kertoa kenellekään tapauksesta, sillä kukaan ei usko, että mukava ja ystävällinen mies voi tehdä mitään niin kamalaa. Edes Susin paras ystävätär ei usko mitään ja niin Susi leimataan itse tasapainottomaksi hulluksi. Vaikka Susi on rikospoliisi, ei ammatin tuomasta kokemuksesta näytä olevan apua tai suojaa, kun mies päättää tehdä Susin elämästä helvettiä.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2007, jolloin tuntui, että narsismi on aivan erityisen pinnalla kun jokaikinen lehti oli täynnä kertomuksia elämästä narsistin kanssa. Suska antaa hyvän kuvan siitä, millaista on elää pelossa ja epätoivossa, kun tukea ei saa edes omilta lähimmäisiltä. Vaikka en lukenutkaan kirjaa ensimmäistä kertaa, tuntuivat Susin kokemukset kylmääviltä; voi vain kuvitella, miltä itsestä tuntuisi, kun joku vainoaisi samalla tavalla. Pidän kirjaa Susi Teräsvuo -sarjan parhaimmistona, sillä Simonen selvästi tietää mistä kirjoittaa ja juoni etenee jouhevasti. Kannattaa tutustua, jos (fiktiivinen) tarina narsismista kiinnostaa.

4/5

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on ollut esillä jo useissa blogeissa ja mikä ettei, onhan kyseessä mahtava kesäkirja, kuten hehkeä kansi antaa olettaa. 

Kirja on kevyttä kesäjännitystä, jonka pääosassa on kaksi hyvin erilaista naista: Mirjam ja Hervor. Mirjam on tyylikäs lääkäri, Hervor puolestaan vähän höpsähtänyt ja homssuinen poppatohtori. Mirjamilla on ollut epäonnen miesten suhteen, sillä hän joutunut huijatuksi ja maksamaan kolmen miehen velkoja. Nyt hän palaa Hervorin kanssa Gotlantiin tarkoituksenaan kostaa näille miehille. Naisten kostomenetelmät menevät noitahommien puolelle, kun he innostuvat kokeilemaan kaikenlaisia yrttejä sekä sitä, voivatko ajatukset todella tappaa.

Tartuin kirjaan innostuneena, koska  kirjasta on ollut juttua jo monissa blogeissa. Kirja etenikin sutjakkaasti, mutta kaksi kolmasosaa luettuani alkoi vähän tympiä, sillä kirjassa oli sekaisin vähän kaikkea: jännitystä, murhia, vähän rakkautta ja ripaus mystiikkaa. Sekaisuus alkoi kirjan lopulla ärsyttää sen verran paljon, että luin kirjan loppuun pikaharppauksella. Ehkä vähän tiivistämällä ja karsimalla kirjasta olisi saanut paremman ja näppärämmän? Erikoisena vivahteena mieleeni jäi suomentajan tekemän ratkaisu, jossa jotkut henkilöt oli pantu puhumaan murretta tyyliin "Snääkö nuo ruusut panit tuohon?" Ei siinä muuten mitään häiritsevää ollut, mutta koska kyseessä oli käännöskirja, jäin miettimään, että puhuttaisiinko Gotlannissa vähän tuolla tavalla. Vaikka kirja ei kaikki odotuksia ihan lunastanutkaan, on tässä kuitenkin oiva kesäkirja helppoa luettavaa kaipaavalle. 

Tästä ovat kirjoittaneet myös mm.

Amma

Erja

Leena Lumi

Lumiomena 

Sanna

3-/5

Pyry

Kesälukeminen jatkuu taas kevyiden dekkareiden parissa, lukuvuorossa oli Anja Lampelan Pyry. Anja Lampela on oululainen eläkkeellä oleva vieraiden kielten opettaja, joka on ennen Pyryä julkaissut kaksi kirjaa. Olen lukenut ennen blogia hänen esikoisensa Älä koske ope, joten pidin ihan mukavana ja leppoisana kirjana, joten päätin sitten tarttua myös Pyryyn.

Kirjan päähenkilö Pinja on nuori nainen, joka odottaa poikaystävänsä kanssa onnellisena perheen ensimmäistä vauvaa. Kesken auvoisen odotuksen mies kuitenkin rakastuu toiseen ja jättää Pinjan yksin. Pinja menee aivan tolaltaan eikä pysty nauttimaan vauva-arjesta pienen poikansa kanssa. Pinja eksä on kuitenkin aivan myyty Pyry-vauvasta ja haluaa olla mukana entisen perheensä elämässä mahdollisimman paljon. Tästä Pinja keksiikin, että Pyry on keino saada mies takaisin itselleen. Pinja paneutuukin lapsenhoitoon uudella innolla, onhan hänellä nyt jotain, mitä kohti pyrkiä, mutta kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan...

Pyry oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa, juuri ihanteellinen matkakirjaksi, sillä tätä lukiessa ei tarvinnut paljon kelloa vilkuilla. Aihe tuntui vähän kuvottavalle ja todella toivon, että takakannen lause "Pinjan tarina sijoittuu nykypäivään ja sen tapahtumat voisivat olla totta tässä ja nyt, meidän jokaisen naapurissa." ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Miinusta annan kirjalle lopusta, joka oli tehty turhan "onnelliseksi". Lopussa myös korostettiin turhan paljon syyllistä sekä avattiin avoimet kohdat. Pinja oli myös vähän ärsyttävä päähenkilö, tahdoton ja omanarvontunnoton, joka ei välittänyt säilyttää ylpeytensä rippeitä. Kaiken kaikkiaan kumminkin sopivan kevyttä kesäluettavaa, sillä kirjaa lukiessa ei pahemmin tarvinnut ponnistella.

Pyryn on lukenut myös Rachelle.

3+/5

Loistava lähtö

Kirjakauppiaiden ja kirjastovirkailijoiden mukaan kesällä luetaan paljon dekkareita ja jännitystä ja ainakin omalla kohdallani allekirjoitan tuon täysin, sillä minulla on tälläkin hetkellä luvun alle ja arviointia odottamassa useampikin jännityskirja. Jännitystä on myös kuvassa oleva Leila Simosen Loistava lähtö, kirja, jonka nimi herättää kaikenlaisia mielleyhtymiä varsinkin, kun takakannessa kerrotaan kirjan kertovan vanhustenhoidosta ja hoivapalveluista.

Kirjan kirjoittaja Leila Simonen on yhteiskuntatieteiden tohtori, kouluttaja ja dekkarikirjailija. Simosen uusin kirja, Loistava lähtö, on hänen viides dekkarinsa ja kirjan päähenkilönä häärii edelleen hänen muista rikoskirjoistaan tuttu rikospoliisi Susanna "Susi" Teräsvuo. Simosen tyyliin kuuluu kirjoittaa yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista aiheista, kuten Loistavan lähdön vanhuuspolitiikka: aiemmin hän on käsitellyt kirjoissaan mm. lasten tekemiä rikoksia, prostituutiota ja narsismia. Tässä kirjassa Susi kokee vanhustenhoidon ongelmat ja epäkohdat henkilökohtaisesti, sillä hänen dementoitunut tätinsä tarvitsee hoivaa. Lisäksi Susi joutuu työnsä puolesta selvittelemään kotona kuolleena löydetyn mummon tapausta sekä tapausta, jossa vanhemmat naiset ottavat ilon irti elämänsä viime metreillä nuorten ghanalaisten miesten kanssa. Yksinhuoltajuus, rankka työputki ja piruileva kollega saavat Susin hermot kiristymään äärimmilleen, mutta onneksi arkea piristää uusi romanssi komean ja mukavan työkaverin kanssa.

Olen tykännyt lukea näitä Susi Teräsvuo -dekkareita, sillä kirjat on mutkattomasti kirjoitettu ja
juonenkuljetus toimii. Kirjat ovat vähän samantyyppisiä kuin Maria Kalliot, sillä näissäkin on kirjoitettu yhteiskunnallisista aiheista, lasikatoista ja uran ja äitiyden yhteensovittamisesta. Loistava lähtö oli kuitenkin pienoinen pettymys muiden kirjojen rinnalla; kirjassa oli minusta turhan paljon paasausta vanhustenhoidon tilasta ja muutenkin aika paljon toistoa, mikä teki kirjasta ajoittain raskasta luettavaa. Plussaa kirja sai kuitenkin kiinnostavasta ja ajankohtaisesta aiheesta.

3½/ 5

Loppu

Minun piti lukea pääsiäisenä pitkään odottamani Kathryn Stockettin Piiat, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun sain kirjastosta pikalainaan Eppu Nuotion uusimman, Loppu-dekkarin. Loppu on päätösosa Pii Marin -sarjalle, ja vaikka en Pii Marinista enää kauheasti pidä, oli tämä viimeinen osa kuitenkin pakko lukea, että tiedän sitten miten sarja päättyy.

Kirjassa on oikeastaan kolme eri juonta, joita seurataan. On nuori pariskunta Henna ja Mikko, jotka ostavat unelmiensa omakotitalon, jossa he kuvittelevat elävänsä lapsineen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Suunnitelmat kuitenkin romuttuvat, kun he saavat kuulla talon olevan umpilaho. He yrittävät turhaan saada myyjää edesvastuuseen, sillä tämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myyjän katoamisen lisäksi poliisia kiinnostaa myös tavallisen perheenäidin salamyhkäinen katoaminen keskellä päivää. Piin poliisimiesystävä alkaa ratkoa katoamisia, jotka saattavat liittyä yhteen. Pii itse on palannut Tansaniasta, missä hän on ollut tapaamassa biologista isäänsä. Tapaamisen jälkeen Pii on pitkään pyörällä päästään eikä oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Vähän pettymys tämä viimeinen osa oli, sillä kolmen tarinan seuraaminen oli aika raskasta, ja lisäksi turhauttavaa, koska Piin elämä jäi tässä aika vähälle huomiolle. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen elämässään puhalsivat muutoksen tuulet monella eri suunnalla. Lukiessa minulle tuli jopa mieleen, ettei kirjailijalla ollut enää oikein eväitä jatkaa sarjaa, mutta että päätösosa oli vain jotenkin rutistettava kasaan. Vaikka en Piistä erityisemmin henkilönä tykännytkään, olisi ollut kiva tietää vähän enemmän hänen ja hänen isänsä kohtaamisesta, siitä kun on kohkattu jo useassa osassa. Hennan ja Mikon tarina oli karmiva, sillä lehdissä on kirjoitettu todella paljon ihmisistä, joiden unelmien koti on paljastunut homepesäksi. Siltä osin tarina oli siis todella realistinen, ja Hennan ja Mikon takia kiinnostus kirjaan pysyi yllä.

Pääsiäisen aikaan luin sattumalta iltapäivälehdestä Eppu Nuotion haastattelua, jossa kirjailija väläytti, että aikoo seuraavaksi palata rakkausromaaniin, jonka kirjoittaminen jäi kesken vuosia sitten. Pii Marin -sarjan jälkeen odotankin innolla Nuotion uutta aluevaltausta. 

3/5

Luminainen

Pitkästä aikaa tartuin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaan. Uusimassa kirjassa Minne tytöt kadonneet Maria on jo selvästi vanha ja väsynyt, mutta Luminaisessa on vielä aistittavissa nuoruuden energiaa, jonka avuin hän yrittää taistella maailmasta paremman paikan. Näissä vanhemmissa Maria Kallio -kirjoissa on muutakin kuin lapsiperheen väsyneen arjen kuvausta (ei sillä että se hirveästi kumminkaan haittaisi), kinoja siitä kuka hakee lapset tarhasta ja keskusteluja aiheesta "sinä pidät omaa työtäsi tärkeämpänä kuin minun työtäni".

Luminainen pyörii psykologi Elina Rosbergin murhan ympärillä. Elina on tullut tunnetuksi siitä, että hän on perustanut Nuuksioon naisten terapiakeskuksen, jonne miehiltä on pääsy ankarasti kielletty. Tämä käsky koskee kaikkia miehiä remonttimiehistä lähtien, joten kun Elina haluaa kurssilleen poliisin puhumaan itsepuolustuksesta, hän tahtoo naisen, Marian. Maria ja Elina ehtivät tavata kerran, kun Elina yllättäen katoaa yöpaitaisillaan yöhön ja pian löytyy paleltuneena metsästä. Maria on varma, ettei Elina ehdoin tahdoin tahtonut muuttua luminaiseksi vaan jollakulla täytyy olla tässä näppinsä pelissä. Epäiltyjen joukko alkaakin olla pian melko laaja: on stripparia, runoilijaa, lestadiolaisnaista sekä äitiongelmainen nuori nainen. Motiiviakin Maria joutuu hakemaan melko pitkältä Elinan menneisyydestä.

Olen aina pitänyt Luminaista yhtenä parhaimmista (ellen jopa parhaana) Maria Kallioista. Eniten minuun vetoa juoni, joka on hyvin rakennettu, vaikka motiivi onkin taas kovin mielikuvituksellinen. Murhatapauksen lisäksi kirjassa riittää jännitystä, kun Mariaa ja hänen työtoveriaan jahtaa Hullu-Halttunen, joka vannoo kostoa siitä, että Maria ja Palo toimittivat hänet vankilaan. Lisäksi Marian yksityiselämässä puhaltavat aivan uudet tuulet, joten on selvä että toimintaa riittää. Eniten mua viehättää juonen sujuvuuden lisäksi se, että henkilöt ovat niin mielenkiintoisia, mukana on monenlaisia naisia. Parhaiten mieleeni jäi Johanna, lestadiolaisnainen joka oli pakotettu lähtemään kotoaan, koska hän oman terveytensä vuoksi abortoi perheen kymmenennen lapsen. Kirjassa hieman sivuttiin Johannan tarinaa, kun Maria luki hänen omaelämäkertansa (aika älytön homma muuten, en minä ainakaan antaisi uppo-oudolle ihmiselle elämäntarinaani luettavaksi), mutta olisin ollut halukas tietämään lisää Johannan elämästä. Eri kulttuureista tulevien naisten asemaa kuvannut Lehtolainen voisikin jossain kirjassa vaikka palata Johannaan (mikä on aika epätodennäköistä, koska Luminaisen ilmestymisestä on jo 15 vuotta) tai luoda jonkun uuden vastaavan hahmon.

Ainoa asia, joka minua tässä kirjassa ärsytti, oli se että Maria koki tässä molemmat elämän suuret askeleet, raskauden ja naimisiin menon. Häät vielä ymmärrän, mutta raskausjuttu oli mielestäni todella älytön, kun se tapahtui ihan yllätyksenä. Sen verran Maria on aiemmissa kirjoissa epäröinyt äidiksi ryhtymistä, että tuntui aika epäuskottavalta että hän nyt aivan yhtäkkiä ilman sen suurempia kriisejä päätti olevansa valmis äidiksi. Tiedä sitten, tuliko kirjailijalle kiire luoda Mariasta kunnolla Aikuinen ja Vastuullinen Nainen, mutta jotenkin tuo on vain ärsyttävä ja epäuskottava pieni asia.

Seuralainen

Luen parasta aikaa yhtä tosi ahdistavaa kirjaa ja kaipasin jotain kevyttä välipalalukemista siihen väliin. Joululahjaksi saamani uusin Outi Pakkanen oli juuri sitä. Seuralainen on kevyt, mukaansatempaava ja jännittävä, mutta siinä ei kuitenkaan mässäillä liikaa verisillä yksityiskohdilla, kuten ei muissakaan Pakkasen kirjoissa.

Pakkanen on valinnut kirjansa aiheeksi tosi mielenkiintoisen ilmiön, nimittäin naisille suunnatut seuralaispalvelut. Rebecca Koivisto on seuralaispalvelu Daylightin tyylikäs perustaja. Sampo Nyberg taas on raamikas ja pelivelkainen nuorimies, joka personal trainerin homman lisäksi haluaa tienata hieman lisärahaa leidien teatteri- ja ravintolaseuralaisena. Sampon paras kaveri Henkka ilahtuu tästä ansaitsemistavasta, takertuva ja mustasukkainen ex-tyttöystävä ei niinkään. Eikä aikaakaan kun tapahtuu murha.

Seuralaispalvelun ja varsinkin sen asiakkaiden ympärille olisi saanut kieputeltua vaikka minkälaisia juonenkäänteitä, mutta siihen Pakkanen en lähde. Tuntuu, että Sampon työpaikka olisi voinut olla mikä tahansa. Työ seuralaispalvelussa ei näyttäydy kovin ruusuisena, sillä asiakkaiden toiveet eivät ole mitenkään vähäisiä. Kovin kaunista kuvaa Pakkanen ei luo myöskään asiakkaista. Naiset ovat yksinäisiä reppanoita, jotka setelinippua heilutellen yrittävät ostaa luokseen nuoria poikia ja rakkautta.

Seuralainen on taattua Pakkasta. Vaikka murhaajan arvasikin aika helposti, oli murharouvalla vielä ässä hihassa, koska motiivi tulee ihan puun takaa. Kelpasi lukea.

Lööppimurha

Luin Susanna Yliluoman dekkarin Lööppimurha, koska se kertoo kiinnostavasta aiheesta eli iltapäivälehden rikostoimittajasta, joka lähetetään tekemään juttua nuoren tytön murhasta. Ajattelin, että tässä on varmaan aika paljon asiantuntemusta, sillä Yliluoma itse on Iltalehden rikostoimittaja. Kirjassa kuvattu rikos on myös aikamoista lööppikamaa, nuoren tytön raaka surma, joka on paljastumassa seksuaalimurhaksi.

En kyllä tykännyt tästä kirjasta lainkaan. Syy  ei ole tarinassa tai Yliluoman kirjoitustyylissä vaan siinä, että en yksinkertaisesti ole mikään dekkarifani enkä juurikaan rakasta näitä verisiä tai tosi rajuja tarinoita. Tai tuskin tämä edes oli sieltä rajuimmasta päästä. Outi Pakkasen kevyet jännärit, joissa murhien sijaan keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, ovat enemmän minun juttuni. Ei tämä tarina edes ollut kovin uskottava, sillä tuskin millään lehdellä on varaa lähettää toimittajaa jutun tekoon moneksi viikoksi. Ja epäuskottavuutta oli siinä, kun rikostoimittaja-Lilja oli ratkaisemassa rikosta...

Susoittelen niille, jotka ovat muutenkin dekkarifaneja.

Miehet jotka vihaavat naisia

Olen kauhea matti myöhänen; muut ovat lukeneet Stieg Larssonin puhutun Millennium-trilogian jo aika päiviä sitten, kun minä vielä räpistelen ekassa osassa. Tämä eka osa Miehet jotka vihaavat naisia oli minulla lainassa jo kesällä, mutta silloin en jaksanut keskittyä tarinaan, joten palautin kirjan hissun kissun takaisin kirjastoon. Syksyllä ostin koko sarjan omaan kirjahyllyyni odottelemaan inspiraatiota joka koitti nyt. Oikeesti tämän kirjan alku oli niin pitkäveteinen, kun tässä jankattiin Mikaelin saamaa tuomiota, että en olisi vaivautunut lukemaan tätä loppuun ellen olisi osannut odottaa, että tässä on koukku, joka lopulta vie lukijan mukaansa. Ja niin kävikin. Loppuosa kirjaa ei ollut lainkaan tylsä vaan Mikaelin elämään oli mahdutettu jos jonkinmoisia seikkailuja.

Seuraavaksi vähän juoniselostetta, jonka nappasin suoraan takakannesta ettei vain tulisi mitään juonipaljastuksia. Mikael ”Kalle” Blomkvist, taloudesta kirjoittavan Millennium-aikakauslehden vastaava toimittaja, on pulassa. Hänet tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan. Mahtava paljastusjuttu teollisuuspohatta Wennerströmin hämäräbisneksistä kaatui riittämättömiin todisteisiin, ja Wennerström aikoo asianajajineen ajaa niin Blomkvistin kuin koko lehdenkin puille paljaille.

Kaiken keskellä Blomkvist saa uransa erikoisimman tarjouksen, kun sukufirman entinen johtaja Henrik Vanger lähestyy häntä. Vanger haluaa Blomkvistin selvittävän mitä tapahtui hänen veljentyttärelleen Harrietille, joka katosi elokuisena iltapäivänä vuonna 1966. Tätä suljetun tilan mysteeriä ei kukaan ole koskaan onnistunut ratkaisemaan. Vangerin lupaama palkinto on mitä houkuttelevin: todisteet Wennerströmin rikoksista.

Blomkvist voi vain suostua ehdotukseen. Hän saa avukseen nuoren, tunnehäiriöisen mutta nerokkaan Lisbeth Salanderin, joka on erikoistunut ihmisten yksityiselämän tonkimiseen. Tapaus vie heidät yhä syvemmälle kohti Vangerin perheen ja samalla kansankodin sisällä vellovaa mustaa menneisyyttä: rasismia, vihaa ja veritekoja. Kirjassa todellakin riitti vauhtia ja mielikuvituksellisia juonenkäänteitä. Harrietin kohtalo oli jopa minusta vähän turhan mielikuvituksellinen, olisin odottanut jotain vähän realistisempaa. Monet tämän sarjan lukeneet ovat kehuneet Lisbethiä ja minustakin Lisbeth oli mielenkiintoinen henkilö, sillä hän ei vastannut lainkaan tyypillistä naishenkilöä. Lisbeth on sosiaalisista ongelmista kärsivä, taitava hakkeri eikä hänen ulkomuotonsakaan ole kovin naisellinen. Ei siis kovin tavallinen henkilö. Lisbethiä enemmän tykästyin kuitenkin Kalleen, hurmaavaan naistenmieheen, jonka kuvittelin koko ajan kirjailijan näköiseksi.

Summa summarum: kirja oli mielenkiintoinen ja hyvä lukukokemus. Se sopi hyvin myös minulle, vaikken mikään hillitön dekkarifani olekaan. Tämän kirjan perusteella en voi kuitenkaan sanoa olevani varsinaisesti koukussa. Aion kuitenkin ehdottomasti lukea koko sarjan läpi, ihan vaan katsoakseni mikä tässä niin kovasti ihmisiä viehättää.

PS. Pieni varoituksen sananen sen suhteen, että lähiaikoina luettujen kirjojen määrä vähentynee reilusti. Aloitin nimittäin opetusharjoittelun, joka kestää joulukuun puoliväliin saakka, enkä tietenkään tajunnut, kuinka suuritöinen harjoittelu on. Vapaa-aika tulee siis olemaan kortilla, mutta aina kun tuntisuunnitelmilta suinkin ennätän aion keskittyä lukemiseen 

Hinnalla millä hyvänsä

Outi Pakkasen muutaman vuoden takainen romaani Hinnalla millä hyvänsä kertoo järkyttävän tarinan nuorten tyttöjen julkisuushakuisuudesta ja siitä, mihin tämä voi pahimmillaan voi johtaa.

Hannamai on kuvankaunis 15-vuotias, joka haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvänsä. Kroppa ei riitä mallin hommiin eikä laulutaidollakaan kovin pitkälle Idolsissa pötkitä, joten on keksittävä jokin muu tie julkkikseksi. Hannamain bestiksellä Piritalle on isäpuoli, jota tyttö inhoaa. Piritan isänpuoli opettaa tyttöjen kanssa samassa koulussa, joten neidot keksivät arveluttavan juonen: Hannamai syyttää Juhaa seksuaalisesta ahdistelusta saadakseen julkisuutta ja Piritta pääsee näin kätevästi eroon isäpuolestaan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, ja pian tapahtu henkirikos, joka järkyttää koko Lauttasaarta.

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt, kauhistellut, säälitellyt ja vähän naureskellut nuorison hinkua julkisuuteen. Julkisuuteen ei haluta vain sen vuoksi, että voitaisiin näytellä/laulaa/tehdä jotain oikeaa työtä vaan julkisuuteen tähdätään bb:n ja muiden roskaohjelmien kautta. Ja ellei muu auta, hankkiudutaan jonkun vanhemman ukon rakastajattareksi tai esitellään sponsoritissejä jonkun lehden kannessa. Julkisuuteen voi tietysti yrittää muutakin kautta, sillä viikonloppuna revin pelihousuni tämän valelottovoittajan kanssa. Sanokoot tempun tekijät mitä huvittavat, mutta julkisuushakuisuus haisee kummasti, etenkin kun samasta karpaasista riittää juttua vielä näin alkuviikostakin. Ja kyllä varttitunnin julkisuudessa saa helpommallakin, vai mitä sanotte näistä kavereista, jotka omalla nimellään ja joskus myös kuvallaan ilmoittavat iltiksessä, miten hampparista löytyi muovia! Olisi kyllä kiva tietää ihmisten vaikuttimista, millä perusteella he hakeutuvat julkisuuteen. Ilmaisen viinan bileilläkään kun ei kovin kauas päästä.

Pakkaseen palatakseni oli kyllä kiva huomata, että hän oli tarttunut yhteiskunnalliseen aiheeseen, sillä sitä ei Pakkasen kirjoissa kovin usein näe. Mutta koska tämä on viihdekirjallisuutta, ei kirjassa oteta kantaa julkisuushakuisuuden syihin eikä oikeastaan seurauksiinkaan paitsi perheen kannalta. Kirjassa sattunut murha jäi kyllä sivuseikaksi, sillä keskipisteeseen nousivat taas jälleen kerran perhesalaisuudet. Mutta siitä huolimatta kirja oli kyllä varsin nautittava.

Yön yli

Ilokseni huomasin, että melkein koko vuoden jatkunut kuiva kausi lukemisen saralla on näköjään ohitettu ja syyskuussa on lukeminen maistunut taas ihan kiitettävästi. Alkuvuoden tiukka opiskelutahti ja etenkin kandintyön tekeminen verottivat tietysti aikaa lukemiselta, mutta kesällä olin jo ihan huolestunut, kun lukeminen ei kiinnostanut. Raahasin kirjastosta ja divareista pinokaupalla kirjoja, mutta lukematta jäivät. Nyt noita pinoja yritetään sitten pienentää... Osasyy lukublokkini avautumiseen lienevät nämä Outi Pakkasen kirjat, joita olen viime aikoina ahminut. Nyt on vuorossa Yön yli, joka on ilmestynyt 2000-luvun alussa.

Yön yli muistuttaa vähän Muistivirhettä, sillä tässäkään ei tapahdu murhaa vaan pyöritään vanhan mysteerin ympärillä, mihin salaperäiset katkelmat päiväkirjasta pitkin kirjaa viittaavat. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun Antero Lehtosen äiti kuolee ja siunauksen toimittaa huomiotaherättävän kaunis naispastori Saara Henriksson. Antero kiinnostuu Saarasta muttei romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä kuten voisi luulla, vaan Saara muistuttaa Anteroa menneisyydestä, minne myös päiväkirjakatkelmat viittaavat.

Taas tätä perus-Pakkasta. Kirjassa liikutaan taas Lauttasaaressa (tai Larussa, kuten kirjassa puhutaan) ja taustalla häärii Anna Laine resepteineen. Yön yli ei ehkä ollut sitä parhainta Pakkasta, mutta paljon parempi kuin viimeksi lukemani Kuolema käy jatkoilla.

Minne tytöt kadonneet

Olen viettänyt tämän ja eilisen päivän tiiviisti vanhojen ystävieni Maria Kallion, hänen perheensä, Koivun, Puupposen ja Espoon poliisilaitoksen väkivaltajaoksen kanssa. Vihdoin ja viimein sain siis luettavakseni uusimman Leena Lehtolaisen, Minne tytöt kadonneet, jossa valotetaan Maria Kallion viimeisimpiä edesottamuksia. Odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä olen kuullut tästä pelkästään positiivista sanottavaa. Maria Kallion edesottamuksista luen tietysti aina mielelläni ja edellisen kirjan (onnettoman Henkivartijan) jälkeen halusin nähdä, vieläkö Leenasta on mihinkään. Kyllä oli.


Minne tytöt kadonneet kertoo monikulttuurisuudesta ja tapojen törmäyksestä sekä avoimesta vihasta erilaisia ihmisiä kohtaan. Pääosassa neljä nuorta muslimityttöä, joista kolme on kadonnut ja yksi löytyy surmattuna. Monikulttuurisuus liittyy Marian elämään paitsi näiden rikosten kautta myös siten, että kirjan alussa kerrotaan Marian työstä Afganistanissa, missä hän on ollut kouluttamassa naispoliiseja. Marian vekslaaminen työpaikkojen kanssa (olen Espoon poliisissa - en ole Espoon poliisissa) on siinä pisteessä, että Afganistanista palattuaan hän aloittaa työnsä Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten yksikössä ja saa näin tutkittavakseen nuoriin tyttöihin kohdistuvat rikokset. Tapahtumat herättävät Mariassa paljon kysymyksiä: liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko kyse rasistisesta rikoksesta? Entä ovatko tyttöjen perheet jotenkin osallisia niihin?


Olenkin jo pitkään odotellut Lehtolaisen tarttuvan maahanmuuttoa ja musliminaisten elämää käsitteleviin teemoihin. Hän onnistuukin hyvin tuomaan esiin kulttuurien vastakkaisuudet ja ristiriidat. Mysteereitä olisi voinut olla muutama vähemmän, sillä neljän naisen tapauksia ei kaikkia käsitelty tasapuolisesti ja osa jäi vähän taka-alalle.


Vaikka kirjan aihe on kiinnostava, vielä kiinnostavampaa on se, että rikoksia tutkii Maria Kallio. En ole tiennytkään, että johonkin kirjan henkilöön voi kiintyä näin paljon. Maria nyt vain on helposti samaistuttava ja inhimillinen henkilö, joten häneen on helppo tykästyä. Kirjaa lukiessa ihmettelin ajan kulumista, sillä Iidakin on jo teini-ikäinen nuori nainen. Mariastakin huomaa, että ikä alkaa painaa, sillä tiettyä seestyneisyyttä on havaittavissa. Hän ei enää kimmastu samalla lailla kuin nuorempana, ei pohdiskele perheen ja työelämän yhteensovottamista ja naisen roolia perheessä ja yhteiskunnassa. Antinkin kanssa asiat lutviutuvat omalla painollaan ilman sen suurempia intohimoja. Jollain lailla ehkä kaipaan sitä nuorta Mariaa, joka räimi bassoa ja kinasi kollegoiden ja Antin kanssa. Mutta aika aikaa kutakin sanoi pässi, kun päätä leikattiin; ihmiset muuttuvat ja vanhenevat, myös rakastamamme fiktiohahmot eikä sille minkään voi.


Näin mainion kirjan jälkeen tekisi muuten mieli sanoa, että Lehtolainen voisi siirtyä kokonaan kertomaan Maria Kalliosta. En kuitenkaan sano, sillä Lehtolaisen parhaimmat kirjat ovat edelleen muita kuin Maria Kallioita.

Kuolema käy jatkoilla

Taas Outi Pakkasta. Tällä kertaa Kuolema käy jatkoilla ihan konkreettisesti. Päähenkilö, Säkenöivä Laura Halonen onnistuu kaikessa, mihin tarttuu. Ja nyt häntä näyttää myös kirjailijana odottavan loistava tulevaisuus. Lauralla on siis syytä juhlia näyttävästi ravintola Rivolissa niin Vimmainen valta -esikoisteoksensa menestystä ja uusia suunnitelmiaan kuin 40-vuotispäiviään.

Jessus mikä nainen, rehevä, värikäs ja säkenöivä, huokailee kirjailijan syvähaastattelun tekijä Tero Tuomela, eikä ole ainoa. Kustantajan markkinointijohtajan Ilkka Halmeen ja kirjailijan välit näyttävät normaalia asiakassuhdetta lämpimämmiltä. Divarinpitäjä Karri Mäntynen taas lahjoittaa kirjailijalle kalleimman harvinaisuutensa.

Kaikkea hallitsee, valvoo ja sensuroi kirjailijan manageri Moona Lahti. Valokuvaajan paikalla häärii Anna Laine, menestyskirjailijan kannentekijä. Loistava näytelmä etenee käsikirjoituksen mukaan, kunnes kahden henkilön näyttävä mielenosoitus pilaa tunnelman. Jatkoilla seurueen mielialat vaihtelevat riehakkuudesta turhautumiseen. Koko baletti tanssii Laura Halosen - tai Moona Lahden - mukaan.

Mutta aamu paljastaa kaamean totuuden: yksi seurueesta on kuollut, murhattu.

Rikoskomisario Matti Martikka toteaa seurueen keskinäisiä suhteita setviessään, että monella on ollut motiivi hakea hyvitystä. Siloisen pinnan alta paljastuu vihaa, katkeruutta ja nöyryytyksiä. Onko lastenvaunuja työntelevä häirikkö vain kaupunginosahullu? Entä miten muuan pyörätuolissa istuva asianajaja liittyy kuvioon?

Nyt on sanottava, etten pitänyt tästä Pakkasesta kovinkaan paljon. En tiedä, tulevatko nämä kirjat jo korvista vai mikä on, mutta minua tökki ihmissuhteiden jatkuva pyörittely. Melkein 300 sivuisesta kirjasta suuri osa käytettiin henkilöiden ja heidän suhteiden esittelyyn. Henkilöistä mieleeni jäi lastenvaunuja työntelevä Maria, joka oli pelottavalla tavalla kiehtova. Hänenlaisestaan henkilöstä voisi dekkareissa saada paljonkin irti.