Loppu

Minun piti lukea pääsiäisenä pitkään odottamani Kathryn Stockettin Piiat, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun sain kirjastosta pikalainaan Eppu Nuotion uusimman, Loppu-dekkarin. Loppu on päätösosa Pii Marin -sarjalle, ja vaikka en Pii Marinista enää kauheasti pidä, oli tämä viimeinen osa kuitenkin pakko lukea, että tiedän sitten miten sarja päättyy.

Kirjassa on oikeastaan kolme eri juonta, joita seurataan. On nuori pariskunta Henna ja Mikko, jotka ostavat unelmiensa omakotitalon, jossa he kuvittelevat elävänsä lapsineen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Suunnitelmat kuitenkin romuttuvat, kun he saavat kuulla talon olevan umpilaho. He yrittävät turhaan saada myyjää edesvastuuseen, sillä tämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myyjän katoamisen lisäksi poliisia kiinnostaa myös tavallisen perheenäidin salamyhkäinen katoaminen keskellä päivää. Piin poliisimiesystävä alkaa ratkoa katoamisia, jotka saattavat liittyä yhteen. Pii itse on palannut Tansaniasta, missä hän on ollut tapaamassa biologista isäänsä. Tapaamisen jälkeen Pii on pitkään pyörällä päästään eikä oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Vähän pettymys tämä viimeinen osa oli, sillä kolmen tarinan seuraaminen oli aika raskasta, ja lisäksi turhauttavaa, koska Piin elämä jäi tässä aika vähälle huomiolle. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen elämässään puhalsivat muutoksen tuulet monella eri suunnalla. Lukiessa minulle tuli jopa mieleen, ettei kirjailijalla ollut enää oikein eväitä jatkaa sarjaa, mutta että päätösosa oli vain jotenkin rutistettava kasaan. Vaikka en Piistä erityisemmin henkilönä tykännytkään, olisi ollut kiva tietää vähän enemmän hänen ja hänen isänsä kohtaamisesta, siitä kun on kohkattu jo useassa osassa. Hennan ja Mikon tarina oli karmiva, sillä lehdissä on kirjoitettu todella paljon ihmisistä, joiden unelmien koti on paljastunut homepesäksi. Siltä osin tarina oli siis todella realistinen, ja Hennan ja Mikon takia kiinnostus kirjaan pysyi yllä.

Pääsiäisen aikaan luin sattumalta iltapäivälehdestä Eppu Nuotion haastattelua, jossa kirjailija väläytti, että aikoo seuraavaksi palata rakkausromaaniin, jonka kirjoittaminen jäi kesken vuosia sitten. Pii Marin -sarjan jälkeen odotankin innolla Nuotion uutta aluevaltausta. 

3/5

Paine

Miten paeta piinaavasta parisuhteesta, kun kumpikaan ei suostu lähtemään? “Pasi, minä rukoilen sinua. Älä kiusaa minua enää. Lähde pois. Jätä minut rauhaan.” Iris kiinnittää lapun eteisen peiliin. Hän on yö yöltä uupuneempi, hän ei jaksaisi enää kauan. Pasin mielestä vika on kokonaan Iriksen, Iris on pilannut kodin ilmapiirin.Naapuriin muuttava Piin veli Joel tutustuu sekä Irikseen että Pasiin ja huomaa joutuneensa keskellä kummallista eronäytelmää. Miksi Iris pelkää Pasia, joka on kaikkien mielestä kunnon mies? Ensimmäistä yhteistä kesälomaansa viettävät Pii ja Juha Heino yrittävät selvittää Piin tansanialaisen isän kuolemaa. Piitä tuskastuttaa asioiden hidas eteneminen, ja kun lopulta Zersenay Kipropista paljastuu jotakin, on se aivan muuta kuin Pii olisi ikinä voinut kuvitella.

Näitä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja tulee aina vaan luettua, vaikkeivat nämä viimeisimmät ole mitään kovin erikoisia olleet. Viimeksi ilmestynyt Paine taitaa olla jo sarjan viides osa. Kirja oli rakenteeltaan jotenkin sekava, koska samassa tarinassa seurattiin sekä Pasin ja Iriksen perhehelvettiä että Piin selvityksiä hänen isästään. Toisaalta tämänkaltaisen rakenteen vuoksi kirjaa oli pakko ahmia, kun halusin tietää, mitä Pasille ja Irikselle tapahtuu. Tällä kertaa Pasin ja Iriksen tarina kaikessa karmivuudessaan vei voiton Piin tarinalta, vaikka heidän suhteensa loppu olikin ennalta-arvattava ja jopa tylsä. Piin isän tarina taas ei ollut ennalta-arvattava, mutta ratkaisu oli siinäkin jotenkin tylsä.

Tässä kirjassa yhdeksi keskeiseksi henkilöksi nousee Piin pikkuveli Joel. En saanut muodostettua Joelista oikein minkäänlaista kuvaa, sillä hän jäi jotenkin etäiseksi. Ei Joel kuitenkaan vaikuttanut yhtään sen miellyttävämmältä henkilöltä kuin isosisko-Piikään.

Suosittelen niille, jotka ovat lukeneet muutkin osat.

Musta

Musta on Eppu Nuotion esikoisdekkari ja Pii Marinista kertovan sarjan ensimmäinen osa. Pii on toimittaja, joka siirretään Pasilasta Turkuun tekemään ohjelmia. Pii on viihtynyt Helsingissä hyvin, mutta monille katsojille musta nainen uutisissa on kauhistus. Pii saa kummallisia puhelinsoittoja ja kirjeitä, ja niin hänet siirretään Turkuun pois ihmisten silmistä. Kun avomieskin löytää uuden naisen, ei Piitä pidättele mikään pääkaupungissa. Toimituksessa Pii saa heti raportoitavaksi Käkelän kirkkoherran surman. Kuka halusi murhata viimeisillään raskaana olevan naisen, joka on kaikenlisäksi pappi. Henkilökohtaiset syyt ajavat Piitä tutkimaan tapausta tarkemmin, eikä aikaakaan kun toimittaja joutuu elämänsä pinteeseen.

Musta on Nuotion dekkareista ehdottomasti paras ja sen aihe on todella herkullinen: raskaana olevan pappisnaisen murha, joka sekoittuu myös muihin murhiin. Varsinainen sarjamurhaajatarina siis. Mustassa kiinnostavaa on myös tv- ja radiotyön asiantunteva kuvaus sekä ajankohtaisten aiheiden eli rasismin tuominen mukaan tarinaan. Musta on kirjoitettu vetävästi, mutta niin tässä kuin monissa muissakin Nuotion dekkareissa, murhaaja selviää melko yllättäen. Tässä kuitenkin annetaan teolle selvä motiivi. Välillä ruumiinavauspöytäkirjojen ja eri sairauksien kuvailu menivät yli hilseen- minulla kun ei ole alan sanasto kovin hyvin hallussa:)

Kaiken kaikkiaan mukaansatempaava ja nopea lukukokemus.

Varjo

Olen lukenut kaikki Eppu Nuotiolta tähän mennessä ilmestyneet Pii Marin -dekkarit. Niistä ensimmäisestä, Mustasta, pidin, toinen, Kosto, oli ihan luettava, mutta Maksusta en tykännyt ollenkaan. Maksun luettuani päätin, että seuraavaa dekkaria en välttämättä halua lukea ollenkaan, mutta toisin kävi… Kun huomasin uusimman kirjan eli Varjon mainoksen, päätin kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta varata kirjan kirjastosta, sillä se kertoo mielenkiintoisesta aiheesta, kunniamurhasta. Sain Varjon jo ennen pääsiäistä, mutta vasta eilen sain luettua sen loppuun. Lukuajan pituus kertonee jotain siitä, mitä ajattelin tuosta kirjasta…

Varjossa rannalta löytyy kuolleena nuori morsiuspukuun puettu nainen, jonka huulet on ommeltu tiukasti yhteen ja vasen nimetön on leikattu irti. Selviää, että nainen on muslimiperheen tytär, naistutkimuksen opiskelija Shabina, joka on vähää aiemmin vihitty avioliittoon kristityn miehen kanssa. Onko kyseessä kunniamurha? Entä missä on Shabinan vastavihitty aviomies? Nuoren naisen kuolema kiinnostaa toimittaja Pii Marinia, joka alkaa kerätä lankoja käsiinsä. Piin tutkimuksia haittaa kuitenkin suhde poliisi-Heinoon, joka on ollut katkolla pidemmän aikaa. Lopulta Pii saa käsiinsä Shabinan vanhan ystävän, jonka vihje johdattaa tutkijat ovelle, jossa lukee Varjo…

Varjo oli ihan luettava kirja, mutta tuskin tulen lukeneeksi sitä enää uudelleen. Välillä juoni eteni vauhdikkaasti ja kirjaa oli pakko ahmia, mutta välillä tapahtumat etenivät toivottoman hitaasti. Esim. murhaaja selvisi ihan noin vaan muutaman viimeisen sivun aikana, mutta kunnollista motiivia ei saatu. Muutenkin kirjassa oli paljon kohtia, jotka jäivät aivan avoimiksi tai niiden selitykset olivat puutteellisia. Enkä oikein tykännyt Nuotion ratkaisusta, jossa Shabinan murhan ohessa Pii selvittelee myös biologisen isänsä kuolemaa: oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa häiritsivät toisiaan ja nyt kumpikin jäi käsittelyltään jotenkin vajaaksi.

Neljän kirjan jälkeen olen jotenkin kyllästynyt myös Pii Mariniin. Pii on mielestäni ärsyttävä toisten asioihin tuppautuja, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Ja pikkuhiljaa alkaa ärsyttää myös se, että monissa kohdin korostetaan sitä, että Pii on tummaihoinen. Minusta sitä on ihan turha toistaa jokaisessa kirjassa.

Niin tai näin, mutta onhan näitä Pii Marin -kirjoja luettava niin kauan kuin niitä vain ilmestyy, jotta voin nähdä miten Pii kirjojen myötä kehittyy. Suosittelen tätä kirjaa kaikille muille Pii Marinin ystäville sekä niille, jotka haluavat lukea viihdyttävän dekkarin, jossa ei erityisemmin mässäillä verellä. Ja ai niin, herättihän tämä kirja paljon ajatuksia kunniamurhiin liittyen. Jos joskus vain olisi aikaa, niin lukisin mielelläni jonkin aiheeseen liittyvän kirjan.

Muuten, Varjon luettuani yksi asia jäi mielen päälle pyörimään. Miksi täytyy julkaista kirjoja joka vuosi, jos kerran kirjailijan rahkeet tai aikataulu ei siihen riitä?