lauantai 31. joulukuuta 2011

Kirjavuosi 2011

Nyt on aika laittaa kirjavuosi 2011 pakettiin. Ruutuvihkoni kertoo, että vuonna 2011 luin huikeat 131 kirjaa - määrä, jonka olen saavuttanut viimeksi lukiovuosina, kun sain lukea kesälomalla päivät pitkät. Merkittävää on, että tuossa kirjamäärässä ei ole yhtään kirjallisuudenopintoja varten luettuja kirjoja, mutta useita nopealukuisia lasten- ja nuortenkirjoja sekä useampikin tuttu ja turvallinen Enni Mustonen, joita luin kesän aikana. Tänä syksynä olen jostain syystä kärsinyt kirjoitusmotivaation puutteesta - tämän olen usein tuonut blogissanikin esille, joten aika paljon lukemiani kirjoja on jäänyt postaamatta. Yritän korjata tilannetta heti tammikuussa postailemalle vanhoja kirjoja tänne. 

Vuonna 2011 luin vanhaan tapaan enimmäkseen kotimaisia romaaneja, mutta ilahduttavasti myös tietokirjoja ja aiemmista vuosista poiketen nuortenkirjoja kului. Kirjablogin myötä olen alkanut seurata tiiviimmin erilaisia kirjapalkintoja ja olen lueskellutkin joitakin Finlandiaehdokkaita. Erikoisinta vuoden 2011 kirjoissa oli se, että luin paljon uutuuskirjoja. Uutuuskirjoissa en tyytynyt pelästään tuttuihin naamoihin vaan luin myös itselleni tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja. Syytän tästä kirjablogeja, joista saan aina hyviä vinkkejä lukemisen arvoisista uutuuksista. Blogin myötä olen myös alkanut seurata kustantajien uutuusluetteloita tarkemmin. Uutuuskirjojen isoon määrään syksyllä vaikutti vielä sekin, että lähikirjastosta sai varata kirjoja ilman varausmaksua. 

Tänä vuonna tutustuin kahteen uuteen kirjailijaan: paljon hehkutettuun Ian McEwaniin, johon ihastuin Sementtipuutarhan myötä, sekä Cecilia Samartiniin, jonka Nora & Alicia on vahvasti ehdolla vuoden 2011 kirjaksi. McEwaniin tulen tutustumaan vielä ensi vuonnakin, sillä minulla on kesken paljon kehuttu Rannalla. Samartinin kimppuun odotan myös pääseväni ensi vuonnakin.

Haasteita

Yllytyshylly kun olen osallistuin tänä vuonna moniin haasteisiin. Ikuisuusprojektini Aakkoshaaste tuli korkattua ja se etenikin, tosin vain yhdellä kirjalla. Ensi vuoden saldo on toivottavasti parempi. Vielä huonommin kävi kivan 10 klassikkoa -haasteen kanssa, jossa en päässyt alkua pidemmälle. Ei haasteiden kanssa kumminkaan aivan penkin alle menty, sillä sain suoritettua oman Lapsuuden suosikit -haasteeni sekä Karoliinan Siskoskirjat- ja Suomalaisen keskiluokan arki -haasteet, vaikkakin kahteen jälkimmäiseen luin enemmän tuttuja, jo aiemmin lukemiani kirjoja, kuin uusia. Aivan haasteköyhä ei uudesta vuodestakaan tule, sen verran monia kiinnostavia haasteita olen nähnyt.

Suosittuja kirjatekstejä

Vilkaisin Bloggerin tilastoja (siirryin Google Analyticsiin vasta muutama kuukausi sitten, joten luotettavampia tietoja ei ole) ja sen mukaan vuoden 2011 viisi suosituinta kirjatekstiä olivat Adoptiomatka, Veljen vaimo, 3096 päivää ja Bagdadin prinsessa. Selkeänä ykkösenä keikisteli itselleni yllätyksenä Bridget Jones - elämäni sinkkuna. On yllättävää, mutta myös mukavaa, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja kiinnostaa edelleen ihmisiä. Muiden kirjojen kohdalla kiinnostavuus näyttää korreloivan sen mukaan mikä on ollut eniten esillä mediassa.

Susan vuoden 2011 kirjahuiput

Vihdoin päästään itse asiaan eli omiin suosikkikirjoihin. Vaikka luin paljon hyviä ja mieleenpainuvia kirjoja, oli niiden joukosta kuitenkin helppo valita ne vuoden parhaimmat. Kaikki kirjat eivät ole ilmestyneet vuonna 2011, vaan joukossa on monia vanhempiakin kirjoja.

Vuoden odotetuin:
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Vuoden pettymys:
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Vuoden yllättäjä:
Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu

Vuoden kaunein kirjankansi:












Iida Rauma: Katoamisten kirja

Vuoden lastenkirja:
Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja

Vuoden nuortenkirja:
Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta

Vuoden tietokirja:
Anna Kortelainen: Eri kivaa!

Vuoden tositarina:
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Vuoden viihdekirja:
Annakaisa Iivari: Tyttöministeri

Vuoden kirja:
Nora & Alicia, Adoptiomatka sekä Metsäjätti kävivät tästä ankaraa taistoa, mutta voittajaksi selviytyi lopulta Metsäjätti.

Tässä vielä top kolme kotimaisista ja ulkomaisista kirjoista:

Kotimaiset:
1. Miika Nousiainen: Metsäjätti
2. Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
3. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Ulkomaiset:
1. Cecilia Samartin: Nora & Alicia
2. Ian McEwan: Sementtipuutarha
3. Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Kiitos tästä vuodesta ja railakasta, lukuelämysten täyttämää uutta vuotta kaikille!!

Meidän Marikki

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin meille paljon silloin kun olin pieni. Siitä huolimatta Kesäkummun Marikki on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka äitini vahvistikin, että kyllä Marikkia on meillä luettu. Ehkä se on vain jäänyt kivempien kavereiden, Vaahteranmäen Eemelin, Melukylän lasten ja Pukarikadun Lotan alle. Bongasin sattumalta kirjaston jouluhyllystä kirjan Meidän Marikki ja ajattelin ottaa sen mukaan verestämään hieman lapsuusmuistoja. Meidän Marikki sisältää kirjat Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku.

Marikki on pieni tyttö, joka asuu Kesäkumpu-nimisessä talossa. Marikilla on pikkusisko Liisa, joka ihailee etevää isosiskoaan kaikessa. Sitten on vielä äiti ja isä ja perheen kotiapulainen Alva. Naapurissa asuu Abbe Nilsson, poika jonka perhe on kovin erilainen kuin Marikin, sillä Abben isä juo eikä perheellä ole rahaa. Marikin päivät täyttyvät kaikesta hauskasta, kuten leikeistä Liisan ja muiden kanssa, vappukokolla käynnistä ja huviretkestä, joka sitten keskeytyy vihaisten sonnien takia. Hauskaa on, kun koko perhe pääsee pormestarinnan tanssiaisiin tai he saavat mennä Liisan kanssa Omenakummun maataloon. Liisa ja Marikki ovat erottamaton parivaljakko ja vielä ihanampaa on, kun Marikissa ja Kesäkummun tuikussa heille syntyy uusi pikkusisko, Kaisa. Ikävyyksiäkin sattuu välillä, kun koulussa Miia kiusaa, mutta Marikki kyllä keksii keinon Miian taltuttamiseksi.

Marikki-kirjat on helppo tunnistaa Lindgrenin kirjoista, sillä päähenkilö on tomera ja päättäväinen tyttö, joka on pohjimmiltaan herttainen ja hyväätarkoittava mutta onnistuu välillä sähläämään. Muistelen, että lapsena oli hauska kuunnella Lindgrenin kirjoja juuri siksi, että vaikka ensin sählättiin, kääntyivät asiat kuitenkin lopulta parhain päin. Marikin perheen kotielämä näytti aika vanholliselta, sillä isä oli töissä ja kotona oli äidin lisäksi kotiapulainenkin ja pyykkipäivinä avustamassa kävi vielä erillinen pyykkäri. Olisi hauska tietää, millaista ajankuvaa tässä eletään. Ei tämä kirja itselleni antanut mitään nostalgiapuuskaa isompaa, vaikka herttainen kirja tämä oli ja Ilon Wiklandin kuvitus oli hienoa, vaikka kirja mustavalkoinen olikin. Marikin ja Liisan keskinäistä touhuamista oli hauska seurata enkä voinut taas olla ajattelematta, että olisipa ollut lapsena kova juttu, jos minulla olisi ollut pikkusisko.

***Luin kirjat osana Lapsuuden suosikit- ja siskoshaasteita***

3/5
Alkup. nimi: Madicken / Madicken och Junibackens Pims
Suom. Laila Järvinen / Kristiina Rikman
WSOY 2002. 6. painos.
372 sivua.

Nora & Alicia

Tutkiskelin äsken paperista lukupäiväkirjaani ja huomasin, että Cecilia Samartinin ihana Nora & Alicia on jäänyt kokonaan postaamatta! Aikamoinen moka, kun ottaa huomioon sen, että kyseinen kirja on ehdolla koko kirjavuoteni parhaimmaksi kirjaksi.

Nora ja Alicia ovat varakkaan suvun nuoret tytöt, jotka elävät Havannassa 1950-luvun Kuubassa. Noran ja Alician päivät ovat huoletonta päivän paistetta, oleilua rannalla  ja opiskelua nunnien koulussa. Sen päivän jälkeen, kun Fidel Castro astuu valtaan, mikään ei ole ennallaan. Tulee sisällissota, jonka seurauksena monet perheet, joukossa Noran perhe, pakenevat Yhdysvaltoihin. Alicia jää Kuubaan, mutta välimatkasta huolimatta nuoret naiset pitävät tiiviisti yhteyttä. Vuodet kuluvat, Nora on kotiutunut Yhdysvaltoihin, mutta siitä huolimatta mieli palaa vielä takaisin Kuuban lämpöön, valkoisille hiekkarannoille Alician luo. Kirja jakautuu kolmeen osaan: Kuubaan, Yhdysvaltoihin ja Havannaan.

Joskus on vaikea perustella sitä, miksi pitää jostain kirjasta - se vain on niin hyvä ettei sanotuksi saa. Nora ja Alicia on juuri sellainen teos. Minulle kirja oli täydellinen lukukokemus. Se oli hyvin kirjoitettu, sisällöltään kiinnostava ja kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Lukiessa tuli tunnelma, kuin olisin kävellyt Havannan aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla, niin aidosti Samartin kuvaa ympäristöä. Erityisesti tykkäsin kirjan valoisasta tunnelmasta, sillä vaikka siinä käsiteltiinkin synkkiä asioita, kuten sotaa ja kurjuutta, tarina ei missään vaiheessa mennyt kurjuudella mässäämiseksi. Lainasin kirjan alun perin siksi, että Kuuba tapahtumapaikkana oli kiinnostava; tiedot Castron aikaisesta Kuubasta perustuvat lähinnä koulun historiantunteihin, joten oli kiva lukea Kuubasta lisää. Cecilia Samartinista tuli tämän kirjan myötä yksi suosikkikirjailijoistani ja onneksi pääsen tutustumaan hänen tuotantoonsa pian lisää, sillä hyllyssäni odottaa Senor Peregrino ja keväällä Bazar julkaisee myös uuden Samartinin.

4½/5
Alkup. nimi: Broken Paradise ja Ghost Heart.
Suom. Tiina Sjelvgren.
Bazar 2011.
390 sivua.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Lukutoukan vuosi 2011 -haaste

Kaimani heitti Järjellä ja tunteella -blogissa Lukutoukan vuosi -haasteen. Teen vielä huomenna erikseen oman koosteen vuoden 2011 kirjoista, mutta halusin kuitenkin vastata myös tähän Susan haasteeseen.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Miika Nousiainen: Metsäjätti

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
 Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ? 
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
 
4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Tämä oli vaikea kysymys, mutta sanotaan vaikka että Eeva Vuorenpään Arvet

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Ros Wynne-Jones: Sade Lankeaa

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Lubna Ahmad Al-Hussein: 40 raipaniskua

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Miika Nousiainen: Metsäjätti

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Miina Supinen & Anne Leinonen: Rautasydän voisi olla kiva nähdä komediana.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Claudie Gallay: Rakkaus on saari

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Olipa vaikea keksiä vastauksia...:D

Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä oli joskus vuosia sitten lempikirjojani, ei niinkään tarinan takia vaan Marttisen sujuvan kirjoitustyylin vuoksi. Olen lukenut muitakin Marttisen kirjoja, mutta mikään muista Marttisen kirjoista ei yllä tämän esikoisen tasolle.

Takakannen mukaan kirja kertoo intohimoista, joiden suuntaa arki muuttaa. Kerrankin takakannen kuvaus on osuva. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Inarin ja Antonin ympärille, jotka ovat aviopari. Eräänä kesäisenä iltana Inari ja Anton sattuvat seuralaisineen samaan paikkaan ja intiaaniprinsessa, Inari, lumoaa Antonin täysin. Inari ja Anton rakastuvat ja jättävät entiset kumppaninsa. Vuosia kuluu, Inari ja Anton menevät naimisiin ja pitsialusasut vaihtuvat pehmeisiin paituleihin, aamurakastelut leikkipuistoihin. Yhtenä aamuna Anton sitten havahtuu siihen, että he ovat Inarin kanssa paiskautuneet kilometrien päähän toisistaan. Eräänä päivänä Anton kohtaa nuoren ja raikkaan opiskelijatytön, joka tuntuu kovin virkistävältä nuutuneen Inarin jälkeen.

Marttinen ei kuvaa lapsen saamista ja äitiyttä mitenkään ihannoiden vaan antaa tulla paitulintäytteistä arkirealismia oikein täyslaidallisen. Lapsettomana luin kuvauksia lapsiperhearjesta lievän inhotuksen vallassa ja samalla hoin mielessäni, että "mä en ainakaan tekis noin, mä en ainakaan tekis noin". Kirja ei ole mitään herkkua niille, jotka haaveilevat perheenlisäyksestä. Kertojana vuorottelevat Inari ja Anton ja tämä ratkaisu toimi hyvin: oli kiva että annettiin ääni molemmille. Virkistävää oli myös lukea isän mietteitä lapsiperhearjesta. Kirjaan on ahdettu kattava kokoelma elämän ja parisuhteen kriisejä: eroa, pettämistä ja abortteja, mutta missään vaiheessa kirja ei tunnu liian täydeltä. Marttisen sujuvaa ja selkeää kieltä, ei mitään sanoilla tai lauserakenteilla kikkailua, lukee mielikseen ja tarina etenee sutjakkaasti. Tykkään edelleen, että tässä on paras Marttinen.

*******Kotimaisen keskiluokan arki -haaste*******

3½ / 5
Otava 2002.
224 sivua.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Kuutamolla

Katja Kallion esikoisromaani Kuutamolla ilmestyi reilut 10 vuotta sitten keskelle sinkkukirjabuumia. Kuutamolla on kertomus kolmekymppisistä cityihmisistä, jotka rakastuvat, pettävät, eroavat ja sekoilevat. Melkoinen annos romanttista komediaa siis.

Päähenkilö on kolmekymppinen Iiris, joka on töissä kirjakaupassa, rakastaa elokuvia ja haaveilee samanlaisesta jalat altavievästä rakkaudesta kuin elokuvissa. Iiris siteeraa mielellään pätkiä elokuvista, läheistensä ihmetykseksi. Ystäväpariskunnan puutarhajuhlissa Iiris kohtaa Markon, miehen jolla on lommoposket ja aistillinen suu ja joka osaa lausua Taksikuskin vuorosanoja. Iiris ja Marko rakastua paukauttavat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on kuin elokuvissa: he käyvät kävelyllä, syömässä, katselevat elokuvia ja puhuvat paljon. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki elämän aikana ajatellut henkevät ajatukset on sanottu, suhde muuttuu. 
Kuukaudet kuluivat ja iho Markon avohaavan päällä kasvoi yhä paksummaksi kerrokseksi. Kun kaksi helteistä kesää oli kuivattanut ja kahden talven pakkaset sierettäneet sitä, Marko alkoi vähitellen hankkiutua minusta eroon.

 Iiriksen ja Markon erosta saa alkunsa tapahtumaketju, joka sysää monen muun pariskunnan elämän pois radaltaan.

Kuutamolla on lähestulkoon ainoa kirja, joka toimii paremmin leffana kuin kirjana. Se johtuu varmasti siitä, että näin leffan ennen kun luin kirjan, joten elokuvan tapahtumat ja henkilöiden kasvot pyöriät mielessäni aina kun luen kirjaa. Kirjan päätarina on sama kuin elokuvassa, mutta joitain eroavaisuuksiakin toki löytyy. Varsinkin Iiris on kirjassa paljon itsenäisempi ja räväkämpi kuin kirjassa. Kuutamolla oli joskus nuorempana suosikkihömppäkirjojani, mutta nyt olen vissiin vuosien varrella lukenut niin paljon parempia hömppäkirjoja, että Kuutamolla on saanut väistyä siltä sijalta. Kuutamolla on kylläkin paras Katja Kallion kirjoista, sillä tykkään vaivattomasti etenevästä juonesta, jossa on sopivasti romantiikkaa ja huumoria. Henkilöistä mieleen jää ehdottomasti Iiriksen paras ystävä Anna, reilu kolmekymppinen räväkkä kiinteistövälittäjä, jota leffassa esitti Anna-Leena Härkönen. Kirjan runsaat elokuvasitaatit vähän häiritsevät, kun en ole mikään elokuva-asiantuntija. Siten olisin varmasti saanut kirjasta enemmän irti.

Suosittelen Kuutamolla-kirjaa kaikille, jotka kaipaavat jotain nopeaa, hauskaa ja romanttista välipalaa.

*********Suomalaisen keskiluokan arki -haaste**********

3½ / 5
Otava 2000.
271 sivua.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Loppuunkäsitelty

Monen vuoden tauon jälkeen otin luettavakseni Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Ilmestyessään paljon julkisuutta saanut kirja käsittelee itsemurhaa läheisen näkökulmasta, sillä se kertoo Härkösen omista tuntemuksista, kun tämän pikkusisko Killi Härkönen teki itsemurhan joulukuussa 2003. 

Loppuunkäsitelty on päiväkirjamainen teos, joka alkaa Killin kuolinpäivästä. Kirjassa Härkönen kuvaa tuntemuksiaan vuoden ajalta: aluksi lähes päivittäin, mutta loppua kohti merkinnät harvenevat niin, että niitä kertyy vain muutama. Teos alkaa Killin kuolinpäivästä, joka on lähes tavallinen: aamulla vain on oltu lapsen kanssa sairaalassa. Iltapäivällä poliisit seisovat ovella ja kertovat Killin kuolleen, pikkusiskon, jota isosisko ei pystynyt suojelemaan. Kirja on täynnä kaipuuta, surua ja itsesyytöksiä, mutta myös lohduttavia muistoja ja haikeaa luopumista.

Tällaista omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa, vieläpä arasta aiheesta, on mahdotonta arvioida, joten tyydynpä vain toteamaan, että Loppuunkäsitelty on edelleen yhtä vavahduttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus kuin ekalla kerralla. Kirja kuvaa hienosti läheisten kokemaa surua yllättävän itsemurhauutisen edessä ja toisaalta surusta toipumista ja sisarusten välisiä suhteita. Muistan alkuun ihmetelleeni, miten kukaaan jaksaa lukea 200 sivua pelkästään surusta. Pelkäsin tuolloin, että kirja menee samojen asioiden toisteluksi. Pelko oli turha, sillä kirja pysyy hyvin kasassa, mitä nyt muutaman kerran kerrataan suruviestin saamista. Kirja ei myöskään aiheesta huolimatta ollut kovin raskassoutuinen, siitä piti huolta Härkösen tuttu mustan huumorin täyttämä kirjoitustyyli. Loppuunkäsitellyn jälkeen muistin taas miksi ihailen Härköstä niin paljon - tietysti rehellisten tekstien takia.

Luin kirjan osana siskoshaastetta.

3+/5
Otava 2006. 6. painos.
221 sivua.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!


Joulupatja o mu omakeksimä perinne,
mink mää tahtoissin lanseerata niil ihmisil,
ketkä tahto viättä lepojoulu.
Joulupatja tehrä nii, ett jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyneis päivines.
Ympärs asetella ruakka (mikä ei o itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkera jouluihmise laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.
Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak,
käännetä välil kirja sivui taik kylkke
ja ojennella kätt kohren konvehtei.
Viarai ei saa tul käymä, eik itte kuulu käyrä missä.

Ei ol väli onk yksinäine, pariline taik perheline -
joulupatja o joustava ratkaisu.
Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse
ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo,
et sitä riittä pitkäl kevässe.

Heli Laaksosen tekstin myötä haluan toivottaa hyvää joulua kaikille lukijoille sekä satunnaisille kävijöille! Kiitos seurasta tänä vuonna ja jatketaan  taas ensi vuonna!

Lähden tästä piakkoin joulun viettoon lapsuudenkotiini. Tarkoitukseni ja syödä ja nukkua ja ulkoilla ja tuijottaa itselleni joululahjaksi hankkimiani Kotikatu-dvd:itä. Eikä tietenkään sovi unohtaa lukemista, sillä kassiin on pakattu Oringerin Näkymätön silta ja Cleaven Little Been tarina. Tuskin maltan myöskään olla vilkuilematta Sarita Skangnesin Vain tytär tai Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -kirjoja. Välipäivinä palailen taas kirjojen kanssa ja luvassa on myös Vuoden parhaat kirjat -paljastuksia ja vastauksia kaimani Lukutoukan vuosi -haasteeseen. Pysykäähän mukana!

torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluisia romaaneja

Joulun seutuvilla on mukava virittäytyä tulevaan juhlaan lukemalla jouluun liityviä romaaneja. Tässä pikapostauksessa esittelen kaksi viimeksi lukemaani.

Regina Rask julkaisi tänä syksynä kirjan Jouluihminen. Olen lukenut joskus vuosia sitten monia Raskin romaaneja ja tykännytkin niistä. Jouluihminen valikoitui lukulistalle ihan sen vuoksi, että sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. 

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen somistaja Eeva, joka on henkeen ja vereen jouluihminen. Eevalle juhlatunnelma syntyy siitä, että jouluna kaikki on tiptop, koristeet ja ruuat itse perinteiseen tapaan tehty jne. Perheen miesväki - teini-ikäiset pojat ja aviomies - viittaavat kintaalla Eevan jouluhössötykselle, mutta Eevan päässä elää sitkeä päähänpinttymä valmistaa perheelle Joulujen Joulu, sellainen kuin lapsuudessa. Joulu uhkaa kuitenkin mennä pipariksi, kun aviomiehelle ilmestyy selittämättömiä menoja ja pojatkin luuhaavat teillä tietämättömillä.

Rask kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja sen takia kirjaa oli mukava lukea, vaikka ei tämä kyllä mitenkään ihmeellinen ollut. Eeva oli aika tavallinen keski-ikäinen nainen, sellainen jollaisia törmää lukuisissa kirjoissa. Joulu vaan toi uudenlaiset puitteet Eevan kriiseilylle. Plussaa kirja sai sujuvan kielen lisäksi lopusta, joka tietyiltä osin oli ehkä turhan ennalta-arvattava ja kliseinen, vaikka ihan kaikkia käänteitä en arvannut. Suosittelen kirjaa kaikille jouluihmisille sekä niille jouluhörhöille, jotka stressaavat joulua hiki hatussa: kyllä se sieltä tulee, vaikkei kaikkia nurkkia kuuraisikaan.

Toinen joulukirja on sitten astetta enemmän hömppää, nimittäin Jaana Taposen Lalalandia. Lalalandia kertoo kahden kolmekymppisen ystävyksen elämästä, jotka joutuvat joulun kynnyksellä elämänsä soppaan. Emma on kahden pienen lapsen äiti, joka herää eräänä yönä kännykän pirinään. Puhelimesta kuuluu, kuinka Emman aviomies muhinoi jonkun naisen kanssa. Mies on ennenkin vilkuillut liian pitkään vieraisiin pöytiin, joten Emmalla kuluu koko joulunalusaika siihen, että miettii heivatako mies yli laidan vain ei. Mieshän on kyllä häntäheikki, mutta mistäpä nelkyt miinus -ikäinen nainen saisi töitä tai asunnon tai miten sitä edes pärjäisi kahden pienen lapsen kanssa... Leni on Emma ystävä, joka yrittää tukea häntä vaikeana aikana. Leni itsekin on naimisissa, ei tosin kovin onnellisesti, ja joutuu lopulta pohtimaan ihmissuhdeasioita ja pettämistä oikein käytännössä ja omakohtaisesti, kun hän törmää sattumalta nuoreen ja komeaan Anttiin.

Kirja oli kevyttä hömppää ja toimi hyvin junalukemisena, kun matkustaessa ei pystynyt keskittymään mihinkään kovin vaativaan lukemiseen. Tarina oli aika kaavamainen ja välillä sekavakin, mutta aina välillä hymyilin naisten jutuille. Jos tykäät lukea hömppää ja kaipaat jotain joululukemista glögin kaveriksi, tässä on passeli valinta. Jos taas et tykkää yhtään viihteestä, ei tähän kannata tarttua, sillä mitään syvällistä sanomaa tässä ei ole.

3/5
Regina Rask: Jouluihminen.
Otava 2011.
222 sivua.


3/5
Jaana Taponen: Lalalandia.
Karisto 2009.
327 sivua.

Paljain käsin


Essi Tammimaan Paljain käsin on yksi niitä kirjoja, jonka lukemista odotin ennakkoon kovasti. Tammimaan kirja on saanut paljon kehuja ja oli myös kiinnostavaa lukea siskoksista kertova kirjaa, omia siskoja kun minulla ei ole. Itse asiassa Paljain käsin on paljon enemmän kuin siskokirja, sillä se kertoo myös naisten elämässä useassa sukupolvessa eri aikoina. Parhaiten kirjaa kuvaa etuliepeessäkin oleva kuvaus:
Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten.
Kirjan keskiössä on kolme Vaaran perheen tytärtä. Varpu keskittyy hoitamaan muita vanhoinkodissa, mutta lyö laimin itsensä hoitamista. Virvan avioliitto taas kärsii lapsettomuuden vuoksi ja Inarilla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kirjassa on takaumia useiden vuosikymmenten taakse, aina sota-aikaan asti. Kuten jo alussa mainitsin, kirjassa viitataan myös tyttöjen äidin ja isoäidin elämään. Naiset ovat aina pyörittäneet kaikkea, kun miehet ovat jättäneet ja pettäneet: Varpun, Virvan ja Inarin isäkin on lähtenyt toisen äidin matkaan ja Aila-mummi eli Ailahtavainen, kuten häntä kirjassa kutsutaan, on valinnut aikanaan pullon ja jättänyt tyttöjen Soile-äidin. Kirjan kaikkitietävänä kertojana on siskoksista nuorin, Varpu. Yhden kertojan käyttö selkeytti paljon, varsinkin kun kirja vilisee eri näkökulmia ja tapahtumia. Varpu kaikkitietävänä kertojana toimi hyvin siitäkin huolimatta, että hän kertoi myös äitinsä ja isoäitinsä lapsuudesta.

Odotin kirjaa todella paljon ja vaikka pidinkin kirjasta, odotukseni eivät ihan täyttyneet. En voinut olla vertaamatta muihin sisaruksista kertoviin kirjoihin ja täytyy sanoa, että esimerkiksi Katriina Ranteen viime vuonna ilmestynyt Minä, sisareni vei voiton tästä sisarkuvauksesta. Varpun, Inarin ja Virvan kohtalot olivat viime kädessä aika tyypillisiä nuoren naisen kohtaloita - yksi on lapseton, yksi seurustelee varatun miehen kanssa ja vaikkei lasta tahtoisi, pamahtaa paksuksi -, joista on saanut lukea ennenkin. Paljain käsin -kirjan ansio on kuitenkin siinä, kuinka se kuvaa myös toisten sukupolvien elämää ja nitoo nämä tarinat luontevasti osaksi muuta tarinaa. Tammimaa on myös aivan uskomaton kielenkäyttäjä. Nautiskelin hänen uudissanoistaan ja ympäristöä kuvailevista sanoista, joissa kahvi purluttaa ja älykkäät mutta auringon haaleaksi tamppaamat silmät pälyävät ovelle. Kaikesta huolimatta: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue se heti.

Paljain käsin on luettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän (laiska kun olen) vain Marian arvion. Sieltä löytyy myös kattava listaus muista blogeista, joissa tätä on luettu.

Osallistun kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki ja Siskoskirja -haasteisiin.

4+/5
Gummerus 2011.
346 sivua.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Siskoni on Madonna

Olin joskus nuorempana aika kova Madonna-fani. Tykkäsin kuunnella hänen musiikkiaan ja ihailinkin häntä. Vähän vanhempana tuo fanitukseni on hiipunut osittain siksi, että julkisuudessa Madonnasta on tullut esiin monia sellaisia puolia, joita en ihmisissä hyväksy. Tästä huolimatta rouvan vanhempi tuotanto on edelleen suosikkilenkkimusaani. 

Helsinki-kirjat julkaisi tänä syksynä Christopher Cicconen kirjan Siskoni on Madonna, joka oli aika paljon esillä ainakin iltapäivälehdissä. Mietin pitkään, että haluanko edes lukea kirjaa, joka vaikutti lähinnä katkeran veljen yrityksellä rahastaa kuuluisalla siskollaan, mutta uskaltauduin lopulta tarttumaan kirjaan. Christopher kertoo kirjassa lyhyesti hänen ja Madonnan lapsuudesta, mutta pääpaino on niissä tapahtumissa, jotka tapahtuivat sen jälkeen kun Madonnasta tulee koko maailman tuntema superjulkkis. Christopher kertoo sisäpiiritietoa Madonnasta paitsi veljenä, myös työkaverina, sillä Madonna palkkasi veljensä usein pukijakseen (Christopher oli aluksi ainoa, jonka edessä Madonna saattoi kuvitella itsensä alastomana) ja myöhemmin velipoika sai kunnian sisustaa sisarensa talot. Madonnan piheys tosin paljastui siinä, että hän ei ollut valmis maksamaan veljelleen kunnon palkkaa tehdystä työstä.

Kirja siis paljastaa Madonnasta kaikki negatiiviset piirteet: piheyden, ilkeyden ja itsekeskeisyyden. Veljen mukaan ilkeyttä on jatkunut ihan lapsuudesta saakka, mutta kirja paljastaa muutakin, sillä Cristopher esimerkiksi kertoi homoudestaan ensimmäisenä Madonnalle, mitä voidaan aika isona luottamuksenosoituksena. Madonna tekikin uransa alkualkuina paljon hyväntekeväisyyttä AIDS-kampanjoissa ja vietti muutenkin aikaa homoporukoissa. Mennessään naimisiin nyt jo entisen miehensä Guy Richien kanssa Madonnan mieli taisi hieman muuttua, sillä ainakin häissä homoläppä lensi. (Jos Christopher ei puhu lämpimästi Madonnasta, vielä kylmemmän kohtelun saa juuri Guy, jota moitittiin mm. homofobiseksi). Madonnan ja Christopherin suhde oli kyllä kiinnostava, sillä toisaalta toinen pompotti toista mutta toisaalta heidän yhteistyötään kesti vuosikausia. Olisi ollut kiinnostava tietää millainen suhde Madonnalla on muihin sisaruksiin ja verrata sitä Madonnan ja Christopherin väleihin.

Siskoni on Madonna oli nopealukuinen kirja, vaikka hieman ikävältä tuntui lukea kirjaa, jossa on niin kovin ilkeä päähenkilö. Christopherin ruikutus alkoi myös tuntua vähän ärsyttävältä esimerkiksi siinä kohtaa, jossa hän valitti Madonnan maksavan vain mumminsa ruokakulut ja antavan siihen lisäksi hieman taskurahaa, kun samaan aikaan työntää miljoonia kabbala-liikkeelle. Chrisu hei, paljonko itse annat mummillesi? Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa Madonnan elämä ja/tai hyvät juorut. Kirjassa raotetaan kivasti myös jetset-elämää, joten sopii hyvin myös tirkistyskirjaksi siihen maailmaan.

Kurkkaa myös Sannan  arvio.

3/5
Alkup. nimi: Life with my sister Madonna
Suom. Jere Hänninen
Helsinki-kirjat 2011.
338 sivua.

lauantai 17. joulukuuta 2011

"Hei olen Susa. Olen kirjahamsteri"

Jotkut varmasti muistavat, miten lupasin alkusyksystä vähentää omistamieni kirjojen määrää. Nyt joulusiivouksen seurauksena kannoin divariin 12 kirjaa ja nappasin sieltä vaihdossa muutaman kirjan tilalle. Tosin sen jälkeen kun olin ottanut vaihdettavat kirjat, kiertelin hyllyjä ja mukaan tarttui vielä pari kirjaa. Lopulta kirjapino näytti tältä:

Orringerin ja Boynen kirjat olivat hyviä löytöjä, koska olen himoinnut niitä luettavaksi jo jonkin aikaa. Muut kirjat painuvat lukulistani pohjalle, mutta Orringerin tiiliskiven otan käsittelyyn jouluna.

Hyvin menisi, jos olisin jättänyt kirjat vain tähän, mutta älkää luulkokaan, että olisin siihen pystynyt. Eilen piipahdin tutkiskelemassa paikallisen lähetyskirpparin valikoimia, koska kaikki kirjat olivat siellä -50%. Saldo näkyy alla:

Kaikki kirjat maksoivat vain 50 paitsi Istanmäki, josta jouduin pulittamaan peräti euron. Eikä ole mitään tietoa milloin ehdin nämä(kään) lukemaan. Kirjoja ostellessa mietin harvemmin rahanmenoa, koska ostan kirjat useinmiten käytettynä, mutta kasvava lukulista ja tilanpuute pistää kyllä stressaamaan: pitääkö kaikki kirjat muka omistaa?!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Piruettiystävyys

Viime viikot ovat olleet melkoista vilsekettä, kun olen korjaillut läjäpäin tekstejä ja kokeita sekä tehnyt arvointeja - siitä siis johtuu blogihiljaisuuteni. Lukenut olen koko ajan, mutta lukemisten kirjaamiseen aika ei ole riittänyt. Täytyy ottaa loppukiri, että saan edes suurimman osan lukemistani kirjoista kirjattua tänne ennen vuoden vaihdetta.

Kirsti Kurosen nuortenkirjasta Piruettiystävyys kiinnostuin kesällä, kun luin siitä Saran kirjoista, mutta kauan kesti ennen kuin sain kirjan käsiini kirjastosta. Nimensä mukaan kirja kertoo baletista, mutta myös muustakin: kilpailusta, epävarmuudesta, ystävyydestä ja syömishäiriöstä. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Elli, joka harrastaa balettia. Elli on perfektionisti, joka kilpailee kaikesta parhaan kaverinsa Doriksen kanssa. Doris on kaikkea sitä, mitä Elli haluaisi olla: kaunis, laiha ja lahjakas tanssija. Verratessaan itseään Dorikseen Elli ei huomaa, mitä kaikkea hyvää hänessä on, ei vaikka hän saa hyvän roolin balettikoulun Pähkinänsärkijästä, kunnes tulee Tuukka. Tuukasta Elli on kaunein ja lahjakkain, mutta Elli itse ei meinaa sitä uskoa. Lopulta perfektionismi vie Ellin juoksemaan öisille lenkkipoluille yhä uudestaan ja uudestaan... Lopussa Doriksesta paljastuu yllättävä asia, mutta ei siitä sen enempää:)

Kuronen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota ahmii mielikseen. Kirja koostuu sekä Ellin päiväkirjamerkinnöistä että kerrontajaksoista ja rakenne on sujuva. Kuronen kirjoittaa nuorten tyttöjen elämästä ja paineista todella uskottavasti vailla "saarnaavaa" otetta. Elli on uskottava henkilö, joka herätti minulla vastuttamattoman halun puristaa hänet syliin ja vakuuttaa, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Ettei elämä olisi liian kurjaa, on mukana myös rakkautta: Tuukka on oikea ihannepoikaystävä, minun makuuni ehkä liiankin sliipattu ja siksi aavistuksen epäuskottava, mutta varmasti oikein sopiva ihannepoikaystäväksi. Kirjassa kiinnitin tietysti huomiota myös kieleen, joka on poikkeuksellisen kaunista. En jaksa hermostua siitä, jos kirja on kirjoitettu puhekielellä ja nuortenkirjassa puhekieli on usein parempi ja ainakin luontevampi valinta kuin kirjakieli, mutta tässä kirjakieli oli kyllä paikallaan, varsinkin kaunis sellainen, missä ei kiroiltu turhia. Kokonaisuutena minulle jäi kirjasta laadukas tunne ja voisin huoletta suositella tätä oppilailleni luettavaksi, sillä olen huomannut, että syömishäiriöstä kertovat kirjat kiinnostavat monia nuoria.

Piruettiystävyys on voittanut Topelius-palkinnon.

4-/5
Karisto 2010.
196 sivua.

torstai 1. joulukuuta 2011

Scarlettin puvussa


Terhi Rannela on uudessa nuortenkirjassaan, Scarlettin puvussa, yhdistänyt upeasti ja kekseliäästi vanhan kunnon Tuulen viemää -klassikon nykyaikaan ja nuortenkirjaan.


Tarinan päähenkilö on lukion tokaluokkalainen Viivi, joka on todella ihastunut Tuulen viemään, Scarlettiin ja sen näyttelijään Vivien Leigh´iin. Viivi pitää muotiblogia, jonne hän bloggaa vintagevaatteista ja ihastuksestaan vanhoihin leffoihin. Nyt muotiblogin täyttävät vanhojentanssit, jotka ovat Viivin mielestä lukion ehdoton kohokohta. Vanhojen tanssit ovat olleet Viivin haaveena myös pienestä tytöstä asti, joten niihin todella kannattaa panostaa. Parin kanssa vain on ongelmia, sillä pitkäaikainen on-off-poikaystävä Aki on pannut välit poikki ja mennyt yhteen mitättömän tytön kanssa. Viivi aikoo saada Akin takaisin ja siihen hän tarvitsee salaperäisen Rekon apua. Pohojalaanen Reko ajelee moottoripyörällä ja on lääpällään Viiviin, mutta Viivipä ei niin itserakkaasta pojasta välitä - ainakaan aluksi. Mutkia matkaan aiheuttaa se, että Viivin rakas kotitalo on uhattuna, sillä paikalle ollaan rakentamassa uutta asuinaluetta, ja Viivin pitäisi jotenkin pelastaa rakas Villa Viisas purkutuomiolta. Siihen hän tarvitsee apua yllättävältä taholta.


Kirja lähti alkuun liikkeelle tosi nihkeästi, mutta pääsinpä pikkuhiljaa mukaan tarinaan ja alkuun päästyäni tykkäsin kovasti, vaikka Scarlettin puvussa ei pärjääkään Rannelen aiemmille kirjoille. Tykkäsin ideasta yhdistää Tuulen viemää nykyaikaan. En ole itse kyseistä klassikkoa lukenut (vielä, tämän kirjan jälkeen lukeminen alkoi poltella entistä kovempaa), joten en ole kovin hyvä arvioimaan intertekstuaalisia viittauksia, mutta kyllä niitä joitakin oli. Ainakin Viivin ja Scarlettin luonteissa lienee yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat temperamenttisia, jopa draamakuningattaria. Lisäksi kotitalon pelastamisella lienee jotain yhtäläisyyttä Tuulen viemään. Intertekstuaalisia viittauksia löytyi myös nimistä: Viivi Lintunen on tietysti Vivien Leigh ja Reko on tietysti Rhett. Rannelan kirjoissa on usein mukana myös vakavampaa naisasiaa seksismistä jne. ja tässäkin kirjassa sitä oli, tosin minusta vähän alleviivaten ja saarnaavasti, kun luennoitiin siitä, miten myös eläkeikäiset naiset voivat olla yhtä himokkaita kuin nuoret. Veikkaan, että tämänkaltainen saarnaavuus ei kyllä kiinnosta nuoria lukijoita.


Kaikein kaikkiaan tätä kirjaa oli mukava lukea, vaikka luulen että jotkut kohdat olisivat avautuneet paremmin jos olisin lukenut tai katsonut Tuulen viemän etukäteen. Aion ehdottomasti markkinoida tätä kirjaa omille oppilailleni, sillä tämä on mukava katsaus klassikkoon ja kuka tietää, vaikka joku nuori innostuisi lukemaan tämän pohjalta Tuulen viemän oikeastikin.


Kirjan on lukenut myös Salla.


3½ / 5
Otava 2011.

208 sivua.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Isänmaan tähden

Jenni Linturin Isänmaan tähden kiinnostaa aiheensa puolesta: ei ole kovin tavallista, että nuori nainen kirjoittaa sodasta tai että hän valitsee aiheen vieläpä esikoiskirjakseen. Isänmaan tähden on nostettu myös Finlandia-ehdokkaaksi (ainoa ehdokas muuten, jota minä osasin odottaa). Siinäpä on syitä minkä vuoksi minä tähän kirjaan tartuin.

Jos tarkkoja ollaan, Isänmaan tähden ei ole puhdas sotakirja. Kirja ei nimittäin kerro itse sodasta, vaan tapahtumat käynnistyvät siitä kun 79-vuotias sotaveteraani Antti putoaa katolta ja joutuu sairaalaan. Sairasvuoteella maatessaan Antti sotkee menneisyyden ja nykyisyyden ja palaa muistoisaan menneisyyteen, toiseen maailmansotaan, jolloin Antti ja muut miehet palvelivat SS-joukoissa. Tuo aika, taistelut, kuolema, pelko, raiskaukset ja toisaalta myös rakkaus polttelevat Antin mieltä eikä menneisyyden haamuista pääse irti vaikka kuinka haluaisi.

Isänmaan tähden on taidokkaasti kirjoitettu kirja. Linturi kykenee hyvin tuomaan esille Antin, ja aika monen muunkin kokemuksia, tuntemuksia sodasta ja sen jälkeen. Henkilökuvaus on myös onnistunutta, kuvattiinpa sitten vanhoja elämän haurastuttamia miehiä tai elämää täynnä olevia nuorukaisia. Kaikesta hyvyydestä huolimatta kirja jäi minulle jokseenkin ulkopuoliseksi, se ei koskettanut, ei saanut kauhistelemaan tai aiheuttanut muitakaan voimakkaita tunteita. Koko ajan lukiessani mietin, mikä vika minussa on kun kirja ei kosketa. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjoista, mutta enemmän tykkään lukea siviilien tai lottien kokemuksia, en itse sotilaista taistelutilanteessa. Myös Lumiomena on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, siihen että tarina ei tule lähelle.

Isänmaan tähden on ehottomasti kiinnostava kirja tärkeästä aiheesta. En yhtään ihmettele, että se oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkei kirja muodostunutkaan minulle niin merkittäväksi kuin olisin toivonut.

Kurkkaa myös Morren ja Noran arviot.

3/5
Teos 2011.
233 sivua.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Sade lankeaa

Kuva: Adlibris.com
Joskus käy vain uskomattoman huono tuuri sellaisten kirjojen kanssa, jotka haluaisi lukea. Leena Lumi suositteli minulle tätä Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa jo vuosi sitten, mutta nyt vasta sain tämän luettua. Olen kolme kertaa varannut kirjan kirjastosta, mutta joka kerta olen joutunut palauttamaan sen takaisin, kun olen päässyt max sivulle 50. Nyt vihdoin sain luettua tämän loppuun asti.

Luen hyvin harvoin, oikeastaan harmittavan harvoin, Afrikkaan sijoittuvia kirjoja, mutta nyt tässä oli yksi. Kirjan alussa minäkertoja, lääkäriksi opiskeleva parikymppinen Maria suuntaa avustustyöntekijäksi Afrikkaan. Koko ajatus lähtee Marian kuolleesta äidistä, joka on aina haaveillut Afrikasta ja nyt Maria lähtee itse katsomaan äitinsä unelmapaikkaa. Eteläisessä Sudanissa on pieni Adekin kylä, jossa on eletty sodan keskellä jo 40 vuotta ja kuivuus ja nälänhätä piinaavat ihmisiä: lapset eivät edes muista aikaa, jolloin taivaasta olisi tullut vettä eikä pommeja. Maria ja muut avustustyöntekijät joutuvat tottumaan uuteen aikaan, pelkoon sodan keskellä. Kylän asukkaista, kuten Polio-Jonista ja Bolista, runoilevasta sotilaasta, tulee Marialle erittäin läheisiä kuin myös Michaelista, joka pelastaa Marian hengen.

Tätä kirjaa voisi parhaiten kuvailla sanoilla vahva ja väkevä. Wynne-Jones kuvailee tapahtumia niin aidosti, että välillä unohdin kirjan olevan fiktiota. Yritin lukea tätä junassa, mutta se oli huutava vääryys tällaiselle kirjalle, jota pitää lukea rauhassa kotona, ei kiireellä kiskojen kolkkeessa. Sade lankeaa ei ole mikään helppo kirja, sillä se pakottaa lukijan miettimään asioita ja tuo tapahtumat lähelle. Kliseistä tai ei, se saa huomaamaan eriarvoisuuden eikä uutiskuvia voi katsella enää samalla tavalla. Kirjan loppu oli vähän ristiriitainen: toisaalta tämmöiselle kirjalle turhan onnellinen, epäaito, toisaalta taas lohduttava, ettei kaiken tarvitse loppuun asti olla niin kovin kurjaa. Sade lankeaa jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Leenan lisäksi tämän ovat lukeneet mm. SusaElegia, Katja / Lumiomena, Satu ja Kuutar.

4+/5
Alkup. nimi: Somenthing is going to fall like rain.
Suom. Einari Aaltonen
Like 2010.
366 sivua.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Prinsessa Madeleine

En ole erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, en ole katsonut yksiäkään kuninkaallisia häitä enkä lue lehtien viihdepalstoja kuninkaallisten juorujen toivossa. Ruotsin kuningasperhe tekee tässä kyllä poikkeuksen; heistä kertoviin juttuihin törmää lehdissä väkisinkin. Kuningasperheestä Victoria on todella kiinnostava henkilö, sillä hän vaikuttaa täyspäiseltä, fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Arvostan myös kovasti kuningasperheen jäsenten, erityisesti kuningatar Silvian, avustustyötä. Prinsessa Madeleinesta tehty elämäkerta tarttui mukaani sattumalta kirjaston hyllystä. Madeleine kiinnostaa henkilönä, sillä hän ei ole kovin tunnettu, tietysti siksi että hän on jäänyt siskonsa varjoon. Lisäksi kirjan tekijä on hieman erikoinen, nimittäin suomalainen toimittaja Laura Ala, joka kylläkin asuu Tukholmassa ja kirjoittaa sieltä käsin kuninkaallisista kertovia juttuja Iltalehteen.

Prinsessa Madeleine on kurkkaus kuningasperheen kuopuksen elämään lapsesta aikuisuuteen. Mitään erityisen uutta kirjassa ei kerrota, sillä kaikki asiat ovat käyneet ilmi jo muista lehtijutuista. Paljon tilaa annetaan Madeleinen miesseikkailuille ja erityisesti erolle Jonas Bergströmistä. Lukijan mielenkiintoa pitää yllä se, että ääneen pääsevät myös mm. historioitsija Herman Lindqvist, kuningasperheen ystävä, sekä hovitoimittaja Daniel Nyhlén. En ole koskaan kadehtinut kuninkaallisten elämää, sillä ymmärrän hyvin, miten rankkaa on olla koko ajan ihmisten silmätikkuna, miten kaveripiiriä ja puolisokandidaatteja seulotaan raskaalla kädellä eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Kirjan luettua olin entistä vakuuttuneempi siitä, että kuninkaallisten elämässä ole mitään kadehdittavaa: juoruja revitään mitättömistä asioista ja kuvaajat seuraavat kintereillä jatkuvasti. Liian läheisistä kuvista vastakkaisen sukupuolven edustajan kanssa seuraa vanhempien ankara puhuttelu jne.

Kirjan ongelma on se, että siinä tulee aika paljon toistoa: puhutaan moneen kertaan siitä, miten Madeleine on bileprinsessa, mutta kuitenkin äiti on hänelle tärkeä ihminen. Toisto on tietysti ihan ymmärrettävää, sillä alle kolmekymppisestä ei vielä saa oikein pitkää elämäkertaa - ei vaikka tämä olisi prinsessa. Parasta kirjassa oli se, että Alan kiinnostus ja ihailu kuninkaallisia kohtaan välittyi selvästi lukijalle, hän oli todella innostunut aiheesta ja paneutunut siihen. Tällaisia kirjoja on aina kiva lukea. Suosittelen kirjaa kuninkaallisista kiinnostuneille, sillä Prinsessa Madeleine oli selkeä ja helppolukuinen, nopeasti luettava kirja ja sopii hyvin luettavaksi sellaisellekin, joka vieroksuu elämäkertoja.

3/5
Helsinki-kirjat 2011.
207 sivua.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mustikkasoppa

Lueskelen mielelläni kotimaisia chick lit -kirjoja silloin (harvoin) kun niitä ilmestyy. Katariina Romppaisen Mustikkasoppa on uusin tältä saralta ilmestynyt kirja. Mustikkasoppa poikkeaa aiheelta hieman tyypillisestä chick lit -kirjasta, sillä sopivan aviokumppanin sijaan tässä etsitään isää lapselle. Päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka taas on hyvin tavallinen hömppäkirjan päähenkilö: kolmeakymppiä lähestyvä gradunsa keskeyttänyt ja hanttihommia painava höppänä, jonka äiti on jo aikaa sitten luopunut haaveesta saada järjestää maisteri-juhlat. Äidin ja höpsähtäneen mummon lisäksi Mustikan elämään sotkeutuu sisar, joka ainakin teoriassa onnistuu kaikessa Sini-Marjaa paremmin.

Ensi alkuun kirja ei tuntunut mitenkään erikoiselta, vaan ihan perinteiseltä hömppäkirjalta. Mitä pitemmälle kuitenkin luin, sitä paremmin pääsin kiinni Romppaisen kieleen, joka oli parasta tässä kirjassa. Romppainen onnistui vangitsemaan lukijan mielenkiinnon humoristisella kerronnalla, joka toki sopi hyvin tähän tyylilajiin ja erottaa Mustikkasopan muista samantyylisistä kirjoista. Siinä missä kieli oli erilaista,  Mustikkasopan henkilöt olivat aika tavanomaisia lukuun ottamatta mummoa, johon ihastuin täysillä. Vanhainkodissa asuva ja rivouksia laukova mummeli muistutti kovin Katri Mannisen kirjojen mummoja. 

Mustikkasopan pahin vika on sen lyhyys: alle 200 sivuinen kirja läähättää hirveällä vauhdilla loppua kohti ja varsinkin ratkaisevan tapahtumat tapahtuvat tosi nopeasti. Olisihan tätä pitempäänkin lukenut. Hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

3/5
Karisto 2011.
178 sivua.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kahden maailman tyttö

Maahanmuuttajatyttöjä on käsitelty viime vuosina useissa kirjoissa, kuten Parvekejumalat, Minne tytöt kadonneet sekä Layla. Siksi olikin paikallaan, että myös nuortenkirjassa käsiteltäisiin näitä ajankohtaisia aiheita. Tähän  kuumaan perunaan on tarttunut Marja-Leena Tiainen uusimmassa nuortenromaanissaan Kahden maailman tyttö. Tiainen on aiemminkin kuvannut maahanmuuttajanuoria Alex-kirjasarjassaan, jota en tosin ole lukenut, mutta tämän kirjan jälkeen kiinnostaisi kovasti tutustua näihin kirjoihin.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Tara, joka elää aivan kirjaimellisesti kahden maailman tyttönä. Tara haaveilee normaalin 17-vuotiaan tytön elämästä, jolloin voisi kulkea vapaasti farkuissa kaupungilla ja tapailla poikia. Taran perheen kulttuuri kieltää kuitenkin kaiken tuon ja kieltoa valvovat Taran veljet ja muut lähipiirin veljet. Tara yrittää kapinoida, mutta kapinoinnin seurauksena tilanne kärjistyy siten, että Tara joutuu piiloutumaan turvakotiin toiselle paikkakunnalle. Turvakodissa Tara tutustuu monenlaisiin naiskohtaloihin, joista tärkeimmäksi muodostuu alkoholisti-isän tytär Linda, turvakodin harjoittelija. Sopeutumista uuteen elämään haittaa koti-ikävä sekä paljastumisen pelko. Vaikka turvakoti sijaitseekin toisella paikkakunnalla, ei Tara voi ottaa rennosti, sillä missä tahansa voi tulla valvova silmä vastaan.

Enpä voi kirjan jälkeen sanoa kuin "huhhuh". Tiainen kirjoittaa aidosti ja elävästi ja on myös selvästi perehtynyt asiaan. Joensuussa asuessani kävin joskus kuuntelemassa, kun Tiainen kertoi kirjoihin liittyvästä taustatyöstään ja esim. Alex-kirjoja varten hän vietti pitkiä aikoja turvakodissa seuraamassa sen arkea. Taran tarina on koskettava ja aidon oloinen: hänellä on taatusti (valitettavasti) kohtalotovereita, vaikka tarina onkin fiktiivinen. Kirja herätti monenlaisia tunteita: surua, vihaa ja hämmennystä. Ettei liian rajuksi menisi, tarinassa on kuitenkin onnellinen, tosin vähän avoimeksi jäävä loppu. Tiainen on taattu kirjailija, tykkään lukea hänen kirjojaan, koska ne on sujuvasti kirjoitettu ja aiheeltaan mielenkiintoisia. Ei siis pelkkää koulu-koti-kaverielämää vaan myös muita, vakavampia aiheita. Kahden maailman tytössäkään ei ole mitään valittamista. Ainoastaan henkilöiden käyttämä kieli särähtää korvaan: minusta maahanmuuttajille ei sovi kirjakieli, jota kirjassa käytetään, sillä puhekielenhän he ensimmäisenä oppivat. Muuten mielenkiintoinen aihe tekee Kahden maailman tytöstä Tiaisen parhaimman kirjan.

Vaikka kirja olikin sinänsä nopealukuinen, ei sitä aiheen takia kovin nopeasti pystynyt lukemaan. Mietin myös, kenelle kirja sopisi. Kirja on nuortenkirja, mutta kovin nuorille en tätä kirjaa suosittelisi juuri sen aiheen takia. Ehkä 9.-luokkalainen alkaisi olla jo sopivaa kohderyhmää, sillä silloin ymmärtäisi eri kulttuureita ja niiden toimintatapoja paremmin. Aina nuortenkirjaa lukiessani mietin olisiko tässä sellainen kirja, joka kelpaisi nirsoille nuorille lukijoille. Pahoin pelkään, että tämä ei suurinta osaa nuorista kiinnostaisi, sillä kokemusteni mukaan kirjoissa pitää olla glamouria, ei mitään tavallisen tylsää elämää, jotta se kelpaa. Se on sääli, sillä aihe on hyvin ajankohtainen ja tärkeä. 

Psst. Saran kirjat -blogissa on mielenkiintoinen postaus ja keskustelua nykynuorten lukutottumuksista.

4/5
Tammi 2011.
261 sivua.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Metsäjätti

Miika Nousiainen näyttää siirtyvän kirjoissaan aina vain vakavampaan suuntaan: ruotsalaisten ihailusta urheiluhulluuteen ja nyt viimeisimmässä kirjassaan Metsäjätissä viime aikojen ikävään ilmiöön eli tehtaiden lakkauttamiseen. Olen tykännyt kauheasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta ja Maaninkavaarasta, joten odotin Metsäjätiltäkin paljon.  Varsinkin Hannan ja Minnan postaukset saivat minut odottamaan kirjalta paljon enkä todellakaan pettynyt.

Metsäjätin aihe on minulle valitettavan läheinen, sillä olen kotoisin Kaakkois-Suomesta, jonne on viime vuosina saapunut useita raskaita uutisia, kun metsäjätit ovat kilvan lakkauttaneet tahtaitaan. Lapsuudessani paperimiehen työtä pidettiin tavoiteltavana: puhuttiin että kun paperitehtaalle pääsee töihin, on siinä hommaa eläkeikään asti. Muistan monen luokkakaverini pettyneen pahasti, kun eivät päässeet yhteishaussa sisään huippusuositulle paperiprosessinhoitaja-linjalle. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut vähän toiseksi...

Metsäjätin päähenkilö on Kaupin Pasi. Hän on kotoisin pikkupaikkakunnalta Törmälästä, jonka keskipiste on Tehdas. Koulukavereidensa tavoin Pasi ei ole jäänyt vaneritehtaalle, vaan on lähtenyt suuren maailman kauppakouluun. Suuresta maailmasta hänen täytyy palata hetkiseksi takaisin kotikonnuille valmistelemaan tehtaan saneerauksia. Törmälä, jossa kiskotaan keppanaa lähipubissa, on hyvin erilainen maailma verrattuna Helsinkiin, missä Pasi valmistautuu vaimonsa Emilian kanssa perheen esikoisen syntymään. Siihen maailmaan Pasi kuitenkin palaa muistelemaan nuoruusvuosia, jolloin pelailtiin huolettomana jalkapalloa, kuunneltiin puhki Metallican ja Iron Maidenin levyjä ja tienattiin pientä taskurahaa kantamalla juopuneita isiä baareista. Kirjassa tapahtumat liikkuvatkin kahdessa aikatasossa, Pasin nuoruudessa ja nykyhetkessä. Kertojina vuorottelevat välillä Pasi ja välillä Janne, joka on Pasin lapsuudenystävä, törmälään jäänyt nelikymppinen isoisä, jonka mielestä elämässä ei kannata yritään oikein mitään.

Lyhyesti: Minä pidin tästä kirjasta. Pidin tästä ehkä eniten Nousiaisen tuotannossa. Kirjassa on vakavia sävyjä, mutta se on silti helppolukuinen ja kirjoitettu Nousiaisen kevyellä otteella. Luin tätä kirjaa koulussa lukutunnilla ja oppilaita kiinnosti kovasti, että mitä kirjaa opettaja oikein lukee, kun se hymyilee jatkuvasti. Pasi oli minusta ihana henkilö, sellainen välillä vähän pihalla oleva tyyppi, mutta pohjimmiltaan kelpo ja reilu kaveri. Pasin pomoa Turoa inhosin, tietysti, koska hänestä oli tehty kovin häikäilemätön tyyppi, oikea rahanahne paskiainen, joka on helppo kuvitella  päättämään lakkautuksista. Sanna veikkasi Metsäjättiä Finlandia-ehdokkaaksi ja samaa ounastelin minäkin, mutta eipä vaan päässyt Nousiainen mukaan. Metsäjätti tulee kuitenkin taatusti sijoittumaan korkealle tämän vuoden suosikit -listallani.

Luin muuten taannoin Me Naisista Miika Nousiaisen haastattelun. Siinä Nousiainen kertoi uutisia, jotka saivat sydämeni pamppailemaan pelosta. Hän kertoi, että hänellä on muhinut vuosien aikana kolme kirjaideaa ja nyt kaikki kirjaideat on käytetty. Metsäjätti ei saa Nousiaisen viimeiseksi kirjaksi, minä ainakin haluan tätä lisää enkä usko olevani ainoa.

4½ / 5
Otava 2011.
286 sivua.

Rakkautta on the rocks

Olen lukenut Kira Poutasen Rakkautta on the rocks -kirjaa varmaan parin kuukauden ajan välillä aktiivisesti, välillä vähemmän aktiivisesti. Muutaman kerran on tehnyt mieli jättää kirja kesken, mutta päätin kuitenkin sitkoilla sen loppuun. Lopulta taistelin kirjan päätökseen, koska kirjasta oli tehty varaus enkä tahtonut palauttaa sitä lukemattomana kirjastoon. 

Rakkautta on the rocks on kolmas osa Lara Autiosta kertovassa chick lit -sarjassa. Sarjan muut osat ovat Rakkautta au lait, josta pidin paljon, ja Rakkautta al dente, josta pidin vähemmän, mutta Rakkautta on the rocks on sarjan ehdottomasti heikoin lenkki. Kaikissa kolmessa kirjassa on sama idea: Lara Autio on höpsö suomalainen nuori nainen, joka seikkailee ja deittailee miehiä eri maissa. Ekoissa osissa oltiin Pariisissa ja Italiassa ja tässä viimeisimmässä, kuten nimestä voi päätellä, New Yorkissa. Lara pakenee Isoon Omenaan, koska kihlaus ihanan Ericin kanssa on mennyt myttyyn. Lara on aina ollut kiinnostunut muodista, joten New Yorkissa hän ilmoittautuu muotikouluun opiskelemaan muotisuunnittelua. Koulussa Lara saa - oikein kliseisesti - homokämppiksen, jonka kanssa hän hioo suunnitelmia valloittaa muotimaailma ja ihana eksä takaisin.

Laran Briget Jonesmaiset sekoilut jaksoivat naurattaa vielä ekassa osassa, mutteivät enää tässä kolmannessa. Ehkä koko juttu olisikin toiminut paremmin, jos Larasta olisi tehty vain yksi kirja. Nyt samat vitsit eivät jaksa naurattaa enää kolmatta kertaa. Tuntui siltä, että Poutaselta on eväät loppu, sillä miksi muuten hän olisi marssinut tähän kirjaan Laran ex-poikaystäviä oikein kaksin kappalein. Eniten minua kuitenkin riepoi kirjan kieli, joka vilisi lyhenteitä OMG ja EVVK. Välillä tuli tunne, että luen jotain nuorten kirjaa. Jos ei näitä lyhenteitä oteta lukuun, oli teksti muuten lukukelpoista ja sujuvaa: Poutanen todella osaa kirjoittaa ja tuntee myös hyvin chick lit -genren, sillä Rakkautta on the rocks oli niin tyypillinen kirja tuolle genrelle. 

Olen lukenut Lara-sarjan lisäksi Poutaselta Kotimatkan ja Ihanan meren, joista jälkimmäinen on suuri suosikkini. Näiden kirjojen myötä olen  vakuuttunut Poutasen kirjoittajakyvyistä ja toivoisinkin, että pian saisin lukea Poutaselta muunkinlaista kirjallisuutta kuin Laran hölmöjä seikkailuja.

Kurkkaa Lumiomenan mainio arvio täältä.

1½ /5
WSOY 2011.
219 sivua. 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Hengissäoloilmoitus

Hei kaikki lukijat! 
Blogini on viettänyt hiljaiseloa sillä aikaa kun bloggaaja on keskittynyt seminaarityöhönsä. Hiljaiselo päättyy huomenissa, kun tänne on vihdoin tulossa kirja-arvioita aikaa sitten luetuista kirjoista. Nyt en malta kirjoittaa, sillä vietän rentouttavaa koti-iltaa kera viinilasin ja suklaalevyn. Suuret kiitokset kaikille, jotka ovat kommentoineet kirjoituksiani, vaikka en ole ehtinytkään vastailla kommentteihin. Palaillaa!

lauantai 29. lokakuuta 2011

Messukuulumisia


Kauan odotettu kirjamessupäivä koitti tänään, kun vihdoin ja viimein pääsin kirjamessuille. Viime vuoden messujen jälkeen päätin, että seuraavalla kerralla menen joku arkipäivä, mutta niin vain olin messuilla taas lauantaina. Syy messupäivän valintaan oli kuitenkin se, että tänään oli myös Avain-kustantamon järjestämät kirjabloggaritreffit, joihin piti päästä.

Lauantai oli kyllä edelleen huono päivä messuille; tungos oli aivan valtava. Mitään kirjoja ei oikein tehnyt mieli jäädä hypistelemään pitkäksi aikaa eikä esityksiä päässyt kuulemaan. Anna-Leena Härkösen ja Miika Nousiaisen esityksiä olisi ollut kiva kuunnella, mutta ne menivät päällekkäin blogitreffien kanssa. Kuuntelin vähän aikaa, kun Laila Hirvisaari kertoi Minä, Katariina -kirjasta ja odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen tarttumaan tuohon kirjaan. En myöskään olisi uskonut, että Hirvisaari on hyvä ja lämmin esiintyjä. Hirvisaareen esityksen aikana Aleksis Kivi -lava pullisteli porukkaa, joten ei ole vaikea arvata, kuka on kansan suosikkikirjailija. Hirvisaaren jälkeen lavalle tulivat Hannu Mäkelä ja Tarja Halonen, joita kuuntelin hetken. Kumpikin kertoi lapsuusmuistojaan Kalliosta Mäkelän uuteen kirjaan liittyen. Mäkelä on myös hyvä esiintyjä, joten tutustun pian johonkin hänen teokseensa. Nopean googletuksen perusteella  Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L. Onervan elämä vaikuttaa kiinnostavimmalta.

Kirjabloggaritapaamisessa kuulimme ensin, kun kirjailijat Annabel Lyon ja Annelies Verbeke kertoivat kirjoistaan Aleksanterin opettaja ja Kalanpelastaja. En ole lukenut kumpaakaan kirjoista, mutta Lyonin Aleksanterin opettaja meni kyllä lukulistalle. Lyon oli muutenkin todella mukavantuntuinen ihminen. Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson kertoi kustannusalan uusista kuulumista ja toki sivusimme myös viiden kirjabloggarin samaa upeaa Rakkaudesta kirjaan -palkintoa. Varsinainen kirjabloggaritapaaminen jäi valitettavasti osaltani kesken, kun jouduin kiirehtimään bussille, mutta oli hurjan mukava nähdä kaikkia, uusia ja vanhoja, naamoja blogien takaa. Toivottavasti näemme pian uudestaan! Kiitos myös Avaimelle kivasta tilaisuudesta.

Sitten kirjamessujen pääasiaan eli kirjojen ostoon. Mitään kovin ihmeellisiä kirjatarjouksia messuilla ei ollut, mutta tarttuihin sieltä mukaan kuitenkin kuusi kirjaa. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat pokkareita, sillä tykkään enemmän pokkareista (vievät vähemmän tilaa hyllyssä).


Katy Gardner: Esther ja Gemma
Rebecca Wells: Jumalaiset Jajasiskot
Ian McEwan: Vieraan turva
Carita Forsgren: Auringon kehrä
Axel Madsen: Coco Chanel
(kuudetta kirjaa en kuvannut, koska se on lahja)

Kolme alinta kirjaa ovat Otavan 3 pokkari kympillä -tarjouksia. Auringonkehrän ostin, kun olen lukenut muutkin Forsgrenin kirjat ja pitänyt niistä, Coco Chanelista taas luin jutun Historia-lehdestä ja ajattelin että olisi kivaa tietää lisää tästä ladysta. Ian McEwanin kirja on "täytekirja", kun kolmas kirja piti saada enkä jaksanut enää ruuhkassa penkoa hyllyjä. Olen kyllä halukas tutustumaan McEwaniin lisää. Esther ja Gemma sekä Jumalaiset jajasiskot maksoivat yhteensä 3€ ja löytyivät Hesyn (eläinsuojeluyhdistyksen) käytettyjen kirjojen hyllystä. Estheristä ja Gemmasta kuulin ekan kerran Lukupaikasta ja Jumalaiset jajasiskot on jäänyt mieleeni tästä Karoliinan postauksesta.

Summa summarum: hyvät messut oli, vaikka viime vuoteen verrattuna alue oli "sotkuisempi" ja näytteilleasettajiakin taisi olla vähemmän. Paljon jäi näkemättä ja tutkimatta, joten ensi vuonna pitää tulla paikalle kahdeksi päiväksi.

torstai 27. lokakuuta 2011

Jono

Heidi Jaatinen on minulle vähän tuntemattomampi kirjailija, sillä en ole itse tutustunut hänen tuotantoonsa, ainoastaan kuullut blogihehkutuksia esikoisromaanista Ei saa katsoa aurinkoon. Ajattelin aloittaa Jaatiseen tutustumisen tästä syksyllä ilmestyneestä Jonosta, joka kiinnosti minua aiheensa vuoksi.

Kirjastonhoitaja Aina kuluntalahti elää taidemaalarimiehensä Aarnin kanssa avoisaa elämää viehättävässä omakotitalossa. Eletään leppoisaa alkukesää, kunnes naapuristo alkaa ihmetellä Kuluntalahti-Härkäsimpun pihaan kerääntyvää jonoa. Jono muodostuu pelkistä miehistä ja kasvaa päivä päivältä niin, että pihaan on lopulta tuotava bajamajoja. Taiteilija-Aarni luulee jonon koostuvan hänen ihailijoistaan, mutta vain Aina tietäää totuuden. Eräänä iltana Aina on rakastelun jälkihehkussa villiintynyt niin, että on lausunut maagiset sanat: "tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi". Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin ryhtyä sanoista tekoihin jonon hillitsemiseksi...

Jono eteni vaivattomasti, mutta mitään erityistä lukukipinää se ei aiheuttanut. Sanna arvioi kirjan farssiksi, mutta minua kirja ei kyllä viihdyttänyt. Vaikka aiheena on seksi, tykkäsin siitä ettei kirjassa mässäilty sillä, se nosti kirjan pisteitä. Kukaan henkilöistä - lähinnä Aina - ei aiheuttanut sympatioita, varsinkin Aina tuntui monin paikoin ärsyttävältä henkilöltä. Jaatisen kieli vei kuitenkin mukanaan, sillä lauset olivat ytimekkäitä ja vielä selkeästi rakennettuja vailla kielellistä kikkailua. Jono jättikin kovan haluan tutustua myös Jaatisen esikoiseen nimenomaan kielen vuoksi.

Jorikin on lukenut tämän.

2/5
Gummerus 2011.
217 sivua.