Tarhapäivä

Kyllä tätä on odotettukin, nimittäin Eve Hietamiehen uutta kirjaa Tarhapäivä. Tarhapäivä on jatkoa muutaman vuoden takaisille Yösyötölle, jossa seurattiin toimittaja Antti Pasasen selviytymistä pienen Paavo-vauvan yh-isänä. Nyt vauvasta on kasvanut viisivuotias reipas poika, mutta yhä edelleen Antti joutuu arvioimaan isyyttään ja onnistumistaan siinä. Paavon äiti Pia ei ole kuvioissa mukana muuten kuin tuottamalla kerta toisensa jälkeen pettymyksiä Paavolle. 

Ihan yksin Antin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä hiekkalaatikolta matkaan tarttunut Enni Terttu-tyttärineen on edelleen vahvasti mukana. Heti kirjan alussa Antti joutuukin melkoisen ongelman eteen, kun selviää, etteivät hänen tunteensa Enniä kohtaan olekaan pelkästään kaverilliset. Romanttiselle haihattelulle ei kuitenkaan jää tolkuttomasti aikaa, sillä Terttu muuttaa olosuhteiden pakosta Pasasten poikamiesboksiin. Tertun kanssa Antti sujahtaa kokonaan uuteen maailmaan: sellaiseen, jossa on erikseen tyttöjen ja poikien lääkkeet, rokkimekkoja, isopäisiä pehmoeläimiä, tanssitunteja ja jokaisella tavaralla oma nimensä. Antti saa alkukankeuksien jälkeen huomata oppineensa Tertulta paljonkin uutta.

Kun sain Tarhapäivän käteen ihmettelin, miten pikkulapsiarjesta saa yli 400 sivua tekstiä ilman että se alkaa tuntua puisevalta. Helposti. Kirjassa kuvataan paljon lapsiperheelle tuttuja rutiineja: aamupalaa, tarhamatkaa, leikkimistä, ostoksilla käymistä, iltapalaa, -pesua ja -satua, mutta usein rutiineihin liittyy jokin huvittava kommellus, esimerkiksi kauppareissulla porukka tekee katoamistemppuja yksi kerrallaan. Kirjaa lukiessani sainkin nauraa hekottaa monta kertaa ääneen. Tykkäsin erityisesti siitä, ettei Anttia kuvata minään superisänä, vaan tavallisena tallaajana. Usein kun nimittäin törmää siihen, että lapsestaan huolehtivasta isästä tehdään joku yli-ihminen ja kaikki tavallisetkin arjen askareet miehen tekemänä saavat osakseen ylpeää hymistelyä: "kato, se vei lapsen hammaslääkäriin".

Hietamies taitaa mutkattoman kerronnan ja puhekielinen teksti sopii hyvin rempseän Antin tarinaan: moneen kertaan tekstissä päräytellään miehekkäitä perkeleitä ja moneen otteeseen Antti myös komentaa lapsia "pitämään turpansa kiinni". Tarhapäivä on kokonaisuutena mahtava ja nopealukuinen kirja. Perheenäidit ja -isät löytävät kirjasta paljon samaistuttavaa, mutta kirjassa on tuttuja juttuja niillekin, joilla omia lapsia ei ole. Ainakin Tarhapäivästä kävi ilmi lasten tämänhetkiset suosikkilelut.

Jos Yösyöttö aiheutti lapsettomalle sinkkunaiselle lieviä kammoväristyksiä realistella pukluarkikuvauksella, herätti Tarhapäivä orastavaa vauvakuumetta: kaikkien kaupparaivareiden ja uhmakohtausten jälkeenkin on olemassa se toinenkin, ihanampi, puoli.

Katso myös Maijan, Susan ja Amman arviot.

5/5

Otava 2012

446 sivua.

Puolinainen

 Eve Hietamies on yksi suosikkikirjailijoistani, joka tosin julkaisee kirjoja turhan harvoin. Odotellessani uutta Tarhapäivä-romaania kaivoin hyllystä Hietamiehen vanhempaa tuotantoa olevan lapsettomuutta käsittelevän Puolinainen-romaanin. Olen lukenut kirjan jo aiemmin, mutta halusin palata siihen uudestaan.

Puolinainen kertoo marketissa työskentelevästä Ilonasta ja tämän puolisosta, hanoja myyvästä Iivarista. Ilona ja Iivari rakastavat toisiaan ja kaikki on hyvin, enää puuttuu vain lapsi, tyttö tai poika, jolla on äitinsä siniset silmät ja neliskanttinen pottuvarvas tai isänsä villit kiharat ja isot kädet. Ilona tulee raskaaksi kuin kello, mutta raskaudet päättyvät aina keskenmenoon. Kirjassa tapahtumat kerrotaan Ilonan näkökulmasta ja välillä muistellaan aiempia keskenmenoja sekä seurataan Ilonan viidettä raskautta.

Puolinainen on kiinnostava ja erilainen kirja lapsettomuudesta, sillä keskenmenoista puhutaan harvoin. Mietin, miten kestää järjissään sitä, että raskaus toisensa perään päättyy keskenmenoon heti kun uutisesta ehtii iloita. Ilonankin päässä pyörii tunteiden sekamelska: neljän keskenmenon jälkeen osaa varautua siihen, että pian Kone alkaa taas toimia ja tekee tyhjäksi kaikki ne haaveet ja suunnitelmat, joita Ilona ja Iivari ovat tulevaisuuteen ladanneet. Ja kuitenkin jossain on vielä jäljellä Toivo.

-- Kuinka sä voit?
-- Hyvin.
-- Entäs se pikkuinen?
Ilona vilkaisee syrjäkarein Iivaria. --  Älä kiinny siihen liikaa. Se tulee ulos.
-- Mitä jos...
-- Ne tulee aina ulos.

Lapsettoman  Ilonan lisäksi kirjassa on sivuhenkilöinä muita eri elämäntilanteessa olevia naisia: on paras ystävätär, joka on lapseton sinkku, sisko, joka on helisemässä pienten kaksosten kanssa ja työkaveri, joka ei lukuisista yrityksistä huolimatta raskaaksi. Lisäksi Ilonan työpaikassa marketin takahuoneessa naiset käyvät läpi monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia liittyen lapsettomuuteen ja naiseuteen.  Tätä keskustelua työkavereiden kesken kuvataan kirjassa hyvin paljon ja muutenkin kirjassa on (aiheesta johtuen) paljon naisten keskinäisiä keskusteluja ja pohdintoja.

Puolinainen oli ripeää luettavaa ja tykkäsin Hietamiehen tavasta kertoa tarinaa pilke silmäkulmassa; tyylissä on paljon samaa kuin Härkösessä, sillä vakavista asioista kirjoitetaan vähemmän vakavasti. Aiheen henkilökohtaisuus oli hyvin aistittavissa kirjassa ja se teki lukukokemuksesta onnistuneen. Jaksan myös ihastella henkilöhahmoja, sillä on kiva että kirjassa seikkailee välillä rehellinen kaupankassa akateemisesti koulutettujen henkilöiden sijaan. Pari miinusta kirjassa kuitenkin on: pelkkä lapsettomuus- ja keskenmenoaihe on liian vähän kolmesataasivuiseen, joten toistoa tulee väkisinkin ja se turhauttaa välillä. Varsinkin monet unikohdat, joissa Ilonan keskustelee Pelon kanssa, toistuvat turhan usein. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin onnistunut ja toimi hyvin uudelleen luettunakin.

4+/5

Otava 2002.
318 sivua.

Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä oli joskus vuosia sitten lempikirjojani, ei niinkään tarinan takia vaan Marttisen sujuvan kirjoitustyylin vuoksi. Olen lukenut muitakin Marttisen kirjoja, mutta mikään muista Marttisen kirjoista ei yllä tämän esikoisen tasolle.

Takakannen mukaan kirja kertoo intohimoista, joiden suuntaa arki muuttaa. Kerrankin takakannen kuvaus on osuva. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Inarin ja Antonin ympärille, jotka ovat aviopari. Eräänä kesäisenä iltana Inari ja Anton sattuvat seuralaisineen samaan paikkaan ja intiaaniprinsessa, Inari, lumoaa Antonin täysin. Inari ja Anton rakastuvat ja jättävät entiset kumppaninsa. Vuosia kuluu, Inari ja Anton menevät naimisiin ja pitsialusasut vaihtuvat pehmeisiin paituleihin, aamurakastelut leikkipuistoihin. Yhtenä aamuna Anton sitten havahtuu siihen, että he ovat Inarin kanssa paiskautuneet kilometrien päähän toisistaan. Eräänä päivänä Anton kohtaa nuoren ja raikkaan opiskelijatytön, joka tuntuu kovin virkistävältä nuutuneen Inarin jälkeen.

Marttinen ei kuvaa lapsen saamista ja äitiyttä mitenkään ihannoiden vaan antaa tulla paitulintäytteistä arkirealismia oikein täyslaidallisen. Lapsettomana luin kuvauksia lapsiperhearjesta lievän inhotuksen vallassa ja samalla hoin mielessäni, että "mä en ainakaan tekis noin, mä en ainakaan tekis noin". Kirja ei ole mitään herkkua niille, jotka haaveilevat perheenlisäyksestä. Kertojana vuorottelevat Inari ja Anton ja tämä ratkaisu toimi hyvin: oli kiva että annettiin ääni molemmille. Virkistävää oli myös lukea isän mietteitä lapsiperhearjesta. Kirjaan on ahdettu kattava kokoelma elämän ja parisuhteen kriisejä: eroa, pettämistä ja abortteja, mutta missään vaiheessa kirja ei tunnu liian täydeltä. Marttisen sujuvaa ja selkeää kieltä, ei mitään sanoilla tai lauserakenteilla kikkailua, lukee mielikseen ja tarina etenee sutjakkaasti. Tykkään edelleen, että tässä on paras Marttinen.

*******Kotimaisen keskiluokan arki -haaste*******

3½ / 5

Otava 2002.

224 sivua.

Kuutamolla

Katja Kallion esikoisromaani Kuutamolla ilmestyi reilut 10 vuotta sitten keskelle sinkkukirjabuumia. Kuutamolla on kertomus kolmekymppisistä cityihmisistä, jotka rakastuvat, pettävät, eroavat ja sekoilevat. Melkoinen annos romanttista komediaa siis.

Päähenkilö on kolmekymppinen Iiris, joka on töissä kirjakaupassa, rakastaa elokuvia ja haaveilee samanlaisesta jalat altavievästä rakkaudesta kuin elokuvissa. Iiris siteeraa mielellään pätkiä elokuvista, läheistensä ihmetykseksi. Ystäväpariskunnan puutarhajuhlissa Iiris kohtaa Markon, miehen jolla on lommoposket ja aistillinen suu ja joka osaa lausua Taksikuskin vuorosanoja. Iiris ja Marko rakastua paukauttavat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on kuin elokuvissa: he käyvät kävelyllä, syömässä, katselevat elokuvia ja puhuvat paljon. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki elämän aikana ajatellut henkevät ajatukset on sanottu, suhde muuttuu. 

Kuukaudet kuluivat ja iho Markon avohaavan päällä kasvoi yhä paksummaksi kerrokseksi. Kun kaksi helteistä kesää oli kuivattanut ja kahden talven pakkaset sierettäneet sitä, Marko alkoi vähitellen hankkiutua minusta eroon.

 Iiriksen ja Markon erosta saa alkunsa tapahtumaketju, joka sysää monen muun pariskunnan elämän pois radaltaan.

Kuutamolla on lähestulkoon ainoa kirja, joka toimii paremmin leffana kuin kirjana. Se johtuu varmasti siitä, että näin leffan ennen kun luin kirjan, joten elokuvan tapahtumat ja henkilöiden kasvot pyöriät mielessäni aina kun luen kirjaa. Kirjan päätarina on sama kuin elokuvassa, mutta joitain eroavaisuuksiakin toki löytyy. Varsinkin Iiris on kirjassa paljon itsenäisempi ja räväkämpi kuin kirjassa. Kuutamolla oli joskus nuorempana suosikkihömppäkirjojani, mutta nyt olen vissiin vuosien varrella lukenut niin paljon parempia hömppäkirjoja, että Kuutamolla on saanut väistyä siltä sijalta. Kuutamolla on kylläkin paras Katja Kallion kirjoista, sillä tykkään vaivattomasti etenevästä juonesta, jossa on sopivasti romantiikkaa ja huumoria. Henkilöistä mieleen jää ehdottomasti Iiriksen paras ystävä Anna, reilu kolmekymppinen räväkkä kiinteistövälittäjä, jota leffassa esitti Anna-Leena Härkönen. Kirjan runsaat elokuvasitaatit vähän häiritsevät, kun en ole mikään elokuva-asiantuntija. Siten olisin varmasti saanut kirjasta enemmän irti.

Suosittelen Kuutamolla-kirjaa kaikille, jotka kaipaavat jotain nopeaa, hauskaa ja romanttista välipalaa.

*********Suomalaisen keskiluokan arki -haaste**********

3½ / 5
Otava 2000.

271 sivua.

Loppuunkäsitelty

Monen vuoden tauon jälkeen otin luettavakseni Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Ilmestyessään paljon julkisuutta saanut kirja käsittelee itsemurhaa läheisen näkökulmasta, sillä se kertoo Härkösen omista tuntemuksista, kun tämän pikkusisko Killi Härkönen teki itsemurhan joulukuussa 2003. 

Loppuunkäsitelty on päiväkirjamainen teos, joka alkaa Killin kuolinpäivästä. Kirjassa Härkönen kuvaa tuntemuksiaan vuoden ajalta: aluksi lähes päivittäin, mutta loppua kohti merkinnät harvenevat niin, että niitä kertyy vain muutama. Teos alkaa Killin kuolinpäivästä, joka on lähes tavallinen: aamulla vain on oltu lapsen kanssa sairaalassa. Iltapäivällä poliisit seisovat ovella ja kertovat Killin kuolleen, pikkusiskon, jota isosisko ei pystynyt suojelemaan. Kirja on täynnä kaipuuta, surua ja itsesyytöksiä, mutta myös lohduttavia muistoja ja haikeaa luopumista.

Tällaista omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa, vieläpä arasta aiheesta, on mahdotonta arvioida, joten tyydynpä vain toteamaan, että Loppuunkäsitelty on edelleen yhtä vavahduttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus kuin ekalla kerralla. Kirja kuvaa hienosti läheisten kokemaa surua yllättävän itsemurhauutisen edessä ja toisaalta surusta toipumista ja sisarusten välisiä suhteita. Muistan alkuun ihmetelleeni, miten kukaaan jaksaa lukea 200 sivua pelkästään surusta. Pelkäsin tuolloin, että kirja menee samojen asioiden toisteluksi. Pelko oli turha, sillä kirja pysyy hyvin kasassa, mitä nyt muutaman kerran kerrataan suruviestin saamista. Kirja ei myöskään aiheesta huolimatta ollut kovin raskassoutuinen, siitä piti huolta Härkösen tuttu mustan huumorin täyttämä kirjoitustyyli. Loppuunkäsitellyn jälkeen muistin taas miksi ihailen Härköstä niin paljon - tietysti rehellisten tekstien takia.

Luin kirjan osana siskoshaastetta.

3+/5
Otava 2006. 6. painos.

221 sivua.

Jouluisia romaaneja

Joulun seutuvilla on mukava virittäytyä tulevaan juhlaan lukemalla jouluun liityviä romaaneja. Tässä pikapostauksessa esittelen kaksi viimeksi lukemaani.

Regina Rask julkaisi tänä syksynä kirjan Jouluihminen. Olen lukenut joskus vuosia sitten monia Raskin romaaneja ja tykännytkin niistä. Jouluihminen valikoitui lukulistalle ihan sen vuoksi, että sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. 

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen somistaja Eeva, joka on henkeen ja vereen jouluihminen. Eevalle juhlatunnelma syntyy siitä, että jouluna kaikki on tiptop, koristeet ja ruuat itse perinteiseen tapaan tehty jne. Perheen miesväki - teini-ikäiset pojat ja aviomies - viittaavat kintaalla Eevan jouluhössötykselle, mutta Eevan päässä elää sitkeä päähänpinttymä valmistaa perheelle Joulujen Joulu, sellainen kuin lapsuudessa. Joulu uhkaa kuitenkin mennä pipariksi, kun aviomiehelle ilmestyy selittämättömiä menoja ja pojatkin luuhaavat teillä tietämättömillä.

Rask kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja sen takia kirjaa oli mukava lukea, vaikka ei tämä kyllä mitenkään ihmeellinen ollut. Eeva oli aika tavallinen keski-ikäinen nainen, sellainen jollaisia törmää lukuisissa kirjoissa. Joulu vaan toi uudenlaiset puitteet Eevan kriiseilylle. Plussaa kirja sai sujuvan kielen lisäksi lopusta, joka tietyiltä osin oli ehkä turhan ennalta-arvattava ja kliseinen, vaikka ihan kaikkia käänteitä en arvannut. Suosittelen kirjaa kaikille jouluihmisille sekä niille jouluhörhöille, jotka stressaavat joulua hiki hatussa: kyllä se sieltä tulee, vaikkei kaikkia nurkkia kuuraisikaan.

Toinen joulukirja on sitten astetta enemmän hömppää, nimittäin Jaana Taposen Lalalandia. Lalalandia kertoo kahden kolmekymppisen ystävyksen elämästä, jotka joutuvat joulun kynnyksellä elämänsä soppaan. Emma on kahden pienen lapsen äiti, joka herää eräänä yönä kännykän pirinään. Puhelimesta kuuluu, kuinka Emman aviomies muhinoi jonkun naisen kanssa. Mies on ennenkin vilkuillut liian pitkään vieraisiin pöytiin, joten Emmalla kuluu koko joulunalusaika siihen, että miettii heivatako mies yli laidan vain ei. Mieshän on kyllä häntäheikki, mutta mistäpä nelkyt miinus -ikäinen nainen saisi töitä tai asunnon tai miten sitä edes pärjäisi kahden pienen lapsen kanssa... Leni on Emma ystävä, joka yrittää tukea häntä vaikeana aikana. Leni itsekin on naimisissa, ei tosin kovin onnellisesti, ja joutuu lopulta pohtimaan ihmissuhdeasioita ja pettämistä oikein käytännössä ja omakohtaisesti, kun hän törmää sattumalta nuoreen ja komeaan Anttiin.

Kirja oli kevyttä hömppää ja toimi hyvin junalukemisena, kun matkustaessa ei pystynyt keskittymään mihinkään kovin vaativaan lukemiseen. Tarina oli aika kaavamainen ja välillä sekavakin, mutta aina välillä hymyilin naisten jutuille. Jos tykäät lukea hömppää ja kaipaat jotain joululukemista glögin kaveriksi, tässä on passeli valinta. Jos taas et tykkää yhtään viihteestä, ei tähän kannata tarttua, sillä mitään syvällistä sanomaa tässä ei ole.

3/5
Regina Rask: Jouluihminen.

Otava 2011.

222 sivua.

3/5

Jaana Taponen: Lalalandia.

Karisto 2009.

327 sivua.

Scarlettin puvussa

Terhi Rannela on uudessa nuortenkirjassaan, Scarlettin puvussa, yhdistänyt upeasti ja kekseliäästi vanhan kunnon Tuulen viemää -klassikon nykyaikaan ja nuortenkirjaan.

Tarinan päähenkilö on lukion tokaluokkalainen Viivi, joka on todella ihastunut Tuulen viemään, Scarlettiin ja sen näyttelijään Vivien Leigh´iin. Viivi pitää muotiblogia, jonne hän bloggaa vintagevaatteista ja ihastuksestaan vanhoihin leffoihin. Nyt muotiblogin täyttävät vanhojentanssit, jotka ovat Viivin mielestä lukion ehdoton kohokohta. Vanhojen tanssit ovat olleet Viivin haaveena myös pienestä tytöstä asti, joten niihin todella kannattaa panostaa. Parin kanssa vain on ongelmia, sillä pitkäaikainen on-off-poikaystävä Aki on pannut välit poikki ja mennyt yhteen mitättömän tytön kanssa. Viivi aikoo saada Akin takaisin ja siihen hän tarvitsee salaperäisen Rekon apua. Pohojalaanen Reko ajelee moottoripyörällä ja on lääpällään Viiviin, mutta Viivipä ei niin itserakkaasta pojasta välitä - ainakaan aluksi. Mutkia matkaan aiheuttaa se, että Viivin rakas kotitalo on uhattuna, sillä paikalle ollaan rakentamassa uutta asuinaluetta, ja Viivin pitäisi jotenkin pelastaa rakas Villa Viisas purkutuomiolta. Siihen hän tarvitsee apua yllättävältä taholta.

Kirja lähti alkuun liikkeelle tosi nihkeästi, mutta pääsinpä pikkuhiljaa mukaan tarinaan ja alkuun päästyäni tykkäsin kovasti, vaikka Scarlettin puvussa ei pärjääkään Rannelen aiemmille kirjoille. Tykkäsin ideasta yhdistää Tuulen viemää nykyaikaan. En ole itse kyseistä klassikkoa lukenut (vielä, tämän kirjan jälkeen lukeminen alkoi poltella entistä kovempaa), joten en ole kovin hyvä arvioimaan intertekstuaalisia viittauksia, mutta kyllä niitä joitakin oli. Ainakin Viivin ja Scarlettin luonteissa lienee yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat temperamenttisia, jopa draamakuningattaria. Lisäksi kotitalon pelastamisella lienee jotain yhtäläisyyttä Tuulen viemään. Intertekstuaalisia viittauksia löytyi myös nimistä: Viivi Lintunen on tietysti Vivien Leigh ja Reko on tietysti Rhett. Rannelan kirjoissa on usein mukana myös vakavampaa naisasiaa seksismistä jne. ja tässäkin kirjassa sitä oli, tosin minusta vähän alleviivaten ja saarnaavasti, kun luennoitiin siitä, miten myös eläkeikäiset naiset voivat olla yhtä himokkaita kuin nuoret. Veikkaan, että tämänkaltainen saarnaavuus ei kyllä kiinnosta nuoria lukijoita.

Kaikein kaikkiaan tätä kirjaa oli mukava lukea, vaikka luulen että jotkut kohdat olisivat avautuneet paremmin jos olisin lukenut tai katsonut Tuulen viemän etukäteen. Aion ehdottomasti markkinoida tätä kirjaa omille oppilailleni, sillä tämä on mukava katsaus klassikkoon ja kuka tietää, vaikka joku nuori innostuisi lukemaan tämän pohjalta Tuulen viemän oikeastikin.

Kirjan on lukenut myös Salla.

3½ / 5
Otava 2011.

208 sivua.

Metsäjätti

Miika Nousiainen näyttää siirtyvän kirjoissaan aina vain vakavampaan suuntaan: ruotsalaisten ihailusta urheiluhulluuteen ja nyt viimeisimmässä kirjassaan Metsäjätissä viime aikojen ikävään ilmiöön eli tehtaiden lakkauttamiseen. Olen tykännyt kauheasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta ja Maaninkavaarasta, joten odotin Metsäjätiltäkin paljon.  Varsinkin Hannan ja Minnan postaukset saivat minut odottamaan kirjalta paljon enkä todellakaan pettynyt.

Metsäjätin aihe on minulle valitettavan läheinen, sillä olen kotoisin Kaakkois-Suomesta, jonne on viime vuosina saapunut useita raskaita uutisia, kun metsäjätit ovat kilvan lakkauttaneet tahtaitaan. Lapsuudessani paperimiehen työtä pidettiin tavoiteltavana: puhuttiin että kun paperitehtaalle pääsee töihin, on siinä hommaa eläkeikään asti. Muistan monen luokkakaverini pettyneen pahasti, kun eivät päässeet yhteishaussa sisään huippusuositulle paperiprosessinhoitaja-linjalle. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut vähän toiseksi...

Metsäjätin päähenkilö on Kaupin Pasi. Hän on kotoisin pikkupaikkakunnalta Törmälästä, jonka keskipiste on Tehdas. Koulukavereidensa tavoin Pasi ei ole jäänyt vaneritehtaalle, vaan on lähtenyt suuren maailman kauppakouluun. Suuresta maailmasta hänen täytyy palata hetkiseksi takaisin kotikonnuille valmistelemaan tehtaan saneerauksia. Törmälä, jossa kiskotaan keppanaa lähipubissa, on hyvin erilainen maailma verrattuna Helsinkiin, missä Pasi valmistautuu vaimonsa Emilian kanssa perheen esikoisen syntymään. Siihen maailmaan Pasi kuitenkin palaa muistelemaan nuoruusvuosia, jolloin pelailtiin huolettomana jalkapalloa, kuunneltiin puhki Metallican ja Iron Maidenin levyjä ja tienattiin pientä taskurahaa kantamalla juopuneita isiä baareista. Kirjassa tapahtumat liikkuvatkin kahdessa aikatasossa, Pasin nuoruudessa ja nykyhetkessä. Kertojina vuorottelevat välillä Pasi ja välillä Janne, joka on Pasin lapsuudenystävä, törmälään jäänyt nelikymppinen isoisä, jonka mielestä elämässä ei kannata yritään oikein mitään.

Lyhyesti: Minä pidin tästä kirjasta. Pidin tästä ehkä eniten Nousiaisen tuotannossa. Kirjassa on vakavia sävyjä, mutta se on silti helppolukuinen ja kirjoitettu Nousiaisen kevyellä otteella. Luin tätä kirjaa koulussa lukutunnilla ja oppilaita kiinnosti kovasti, että mitä kirjaa opettaja oikein lukee, kun se hymyilee jatkuvasti. Pasi oli minusta ihana henkilö, sellainen välillä vähän pihalla oleva tyyppi, mutta pohjimmiltaan kelpo ja reilu kaveri. Pasin pomoa Turoa inhosin, tietysti, koska hänestä oli tehty kovin häikäilemätön tyyppi, oikea rahanahne paskiainen, joka on helppo kuvitella  päättämään lakkautuksista. Sanna veikkasi Metsäjättiä Finlandia-ehdokkaaksi ja samaa ounastelin minäkin, mutta eipä vaan päässyt Nousiainen mukaan. Metsäjätti tulee kuitenkin taatusti sijoittumaan korkealle tämän vuoden suosikit -listallani.

Luin muuten taannoin Me Naisista Miika Nousiaisen haastattelun. Siinä Nousiainen kertoi uutisia, jotka saivat sydämeni pamppailemaan pelosta. Hän kertoi, että hänellä on muhinut vuosien aikana kolme kirjaideaa ja nyt kaikki kirjaideat on käytetty. Metsäjätti ei saa Nousiaisen viimeiseksi kirjaksi, minä ainakin haluan tätä lisää enkä usko olevani ainoa.

4½ / 5
Otava 2011.

286 sivua.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kylläpä onkin vaikea nimi Sabina Bermanin esikoisromaanilla, sillä kirjoitan nimen joka kerta Nainen joka sukelsi maailmaan. Oikea nimi on kuitenkin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirjan aihe on tosi mielenkiintoinen, sillä se kertoo autistisen Karenin tarinan. Autismi kiinnostaa minua paljon ja koska en ole aiheesta juurikaan kaunokirjoja lukenut, tartuin tähän suurin odotuksin.

Karen on villilapsi, joka huitelee milloin missäkin välittämättä käyttäytymisnormeista. Karenin äiti on kovasydäminen ja sen vuoksi Karen on jäänyt vaille tarvittavaa rakkautta ja hoivaa. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun äiti kuolee ja Karenin Isabelle-täti muuttaa hänen kotitaloonsa. Karenin elämä yhteiskunnassa ei suju helposti, sillä "Standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä. 

1. En osaa valehdella

2. Minulla ei ole mielikuvitusta

3. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten sitä tiedä" Ihmisiä paremmin Karen tuleekin toimeen eläinten, varsinkin delfiinien ja tonnikalojen kanssa. Karenin suku on mukana tonnikalabisneksessä, josta paljastuu Karenille epämieluisia asioita.

Kirja ei ihan pystynyt lunastamaan asettamiani odotuksia. Autistisen naisen elämänkuvaus oli toki mielenkiintoista luettavaa ja olisin mielelläni halunnut kuulla siitä lisää. Tonnikalajuttu meni minulta ehkä vähän yli hilseen. Loppua kohti lukuhimo laantui ja viimeiset kymmenet sivut pukersin läpi väkipakolla. Ei kirjassa oikein mitään suurempaa vikaa ollut, mutta minä en ollut siinä vireessä, että olisin jaksanut paneutua tähän. Bermanin kieli on ansiokasta, helppolukuista ja kaunista, mutta minä ja tämä kirja emme nyt kohdanneet. Sääli, koska tämä oli hienosti kirjoitettu ja aihe oli kiinnostava.

Blogger ei ole nyt yhteistyöhaluinen, joten linkit muihin arvioihin jäävät tällä kertaa.

2/5
Alkup.nimi: La mujer que buceó dentro del corazón del mundo (suom. Taina Helkamo)

Otava 2011.

304 sivua.

Railo

Matkustan kerran viikossa junalla 300 kilometriä päästäkseni graduseminaariin. Aluksi koin matkat tosi rasittavina, mutta sitten keksin, että nuo junamatkathan on kuin tehty kirjojen lukemiselle. Junassa ei ole muuta tekemistä ja kotona tulee aina huono omatunto, jos vain makaa ja lukee - pitäisi tehdä mieluummin gradua tai suunnitella tunteja. Junassa saan vain istua ja lukea, kun en voi muutakaan tehdä. Olen myös ottanut tavaksi ottaa mukaan sellaisia kirjoja, joita en kotona tulisi lukeneeksi. Yleensä sellaisia kirjoja ovat ne, jotka eivät ole kovin kiinnostavia nykyistä mielentilaa ajatellen, mutta jotka kuitenkin pitäisi palauttaa pian takaisin kirjastoon. Yksi tällainen Nyt ei nappaa, mutta pakko lukea -kirja oli Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Railo, joka viihdytti minua edellisellä junamatkalla. Hämeen-Anttila on hyvä kirjailija ja olen pitänyt useimmista hänen romaaneistaan, mutta viimeisten romaanien - Päivänseisaus ja Toisen taivaan alla - jälkeen olen ajatellut, että kirjailijan ote alkaa lipsua eivätkä kirjat enää kiinnosta. Onneksi annoin Railolle mahdollisuuden, sillä kirja oli parasta Hämeen-Anttilaa aikoihin.

Railo on enemmän hömppää kuin Hämeen-Anttilan aiemmat kirjat. Selitys löytyi kirjailijan loppusanoista, sillä Railo on ilmestynyt alkumuodossaan Anna-lehden jatkiksena talvella 2010-2011 ja myöhemmin sitä on kasvatettu romaaniksi. Itse en ole tuota jatkista lukenut, joten en tiedä paljonko tätä on muuteltu. Tässä kirjassa Hämeen-Anttila on siirtynyt kuvaamasta helsinkiläisiä akateemisia nuoria, sillä kirjan päähenkilöinä on Tepa ja Inka, helsinkiläinen pariskunta, joka muuttaa Tepan perinnön vuoksi Pohjois-Karjalaan, jonne tapahtumat sijoittuvat. Tepa on ollut jonkin aikaa työttömänä, joten perintö on lottovoitto; perintörahoilla Tepa aikoo rakennuttaa mailleen matkailualan yrityksen. Tepan opettajavaimo Inka on koko ikänsä asunut Helsingissä ja epäröi muuttaa seudulle, josta ei tunne ketään, mutta on valmis tekemään uhrauksia rakkauden eteen. Tepan sisar ja veli asuvat edelleen Tepan lapsuudenmaisemissa, mutta Tepa ei pidä heihin yhteyttä syystä, jota Inkakaan ei oikein tiedä. Rakennusurakka rassaa Inkan ja Tepan välejä, kuten myös Tepan yhtiökumppanin kuvankaunis tytär. Inka hakee turvaa ja seuraa Tepan sisaruksista, joilta kuulee aivan  uusia asioita miehestään. Uudet tuulet kääntävät Tepan ja Inkan avioliiton päälaelleen.

Railo ei ole kaikkein parhainta Hämeen-Anttilaa, mutta ei onneksi sitä huonointakaa. Tarina ei ollut mitenkään yllätyksellinen tai erilainen ja loppuratkaisukin oli aika selkeä alusta asti, mutta Hämeen-Anttilan kirjoitustyyli piti kyllä mielenkiintoa yllä. Olen aiemmin moittinut Hämeen-Anttilaa siitä, että henkilöt puhuvat puisevasti. Dialogeissa kieli on kirjakieltä lukuunottamatta puhekielisiä persoonapronomineja eivätkä nämä oikein istu yhteen. Nyt Hämeen-Anttila on kuitenkin selvästi panostanut siihen, että kieli on aitoa ja mikä parasta: hän käyttää murretta. Hämeen-Anttila ansaitsee pisteet siitä, että on todella nähnyt vaivaa sen eteen, että kieli kuulostaa autenttiselta, sillä kirjan murrekohdat on oikolukenut ihminen, joka tuntee Ilomantsin alueen murretta. Minun silmiini kieli ainakin näyttää aidolta.

Suosittelen Railoa muille Hämeen-Anttilan ystäville tai nopeaa lukukirjaa etsiville.

3½ /5
Otava 2011.

335 sivua.

Onnen tunti

Nyt tekisi mieli itkeä, kirota ja heittää tietokone seinään: kirjoitin pitkän arvostelun Anna-Leena Härkösen Onnen tunnista, ja kun painoin Julkaise-nappia, koko teksti hävisi eikä sitä löytynyt mistään, vaikka olin tallentanut sen. Murrr.

Mutta asiaan. Onnen tunti on ehkä tämän vuoden odotetuin kirja eikä vähiten siksi, että se on peräisin lempikirjailijani kynästä. Kirjan aihe - sijaisvanhemmuus - on myös kiinnostava, koska en ole siitä kauheasti lukenut mistään, varsinkaan siis kaunokirjallisuutta.

Kirjan kertoja on Tuula, joka elää uusperheessä miesystävänsä Harrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa. Tuula haluaisi Harrin kanssa lapsen, mutta kohdunpoiston vuoksi se ei tule kysymykseen. Sattumalta Tuula lukee lehdestä jutun sijaisvanhemmuudesta ja ajatus jää kytemään hänen päähänsä, ennen kuin Tuula kertoo siitä Harrille tai Roopelle. Kummatkin ovat suostuvaisia Tuulan ehdotukseen ja niinpä Tuula ja Harri marssivat valmennuskurssille. Kurssilla Tuula joutuu miettimään paljon sitä, miten voi olla sijaisäiti vieraalle lapselle, kun aina ei jaksa olla äiti omallekaan lapselle. Kun välillä tulee huudettua, juotua viiniä eikä läksyjä tarvitse tehdä heti koulun jälkeen. Tuula joutuu myös mietimään suhdetta omaan äitiinsä, sillä boheemi äiti ei ole kyennyt antamaan Tuulalle lapsena tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa eivätkä välit aikuisenakaan ole kovin hyvät.

Kun koulutus on käyty, saavat Tuula ja Harri perheeseensä sisarukset Luken ja Vennin. Venni on hellyydenkipeä tyttö, joka ryntää syliin kuin syliin. Luke taas on sulkeutuneempi tapaus, joka käy säännöllisin väliajoin tarkastamassa, missä Venni on ja että kaapissa on ruokaa. Tuula ennakoi, että ongelmia tulee, mutta ihan kaikkeen hän ei silti ole varautunut: siihen, että pehmolelut roikkuvat hirtettynä naulakossa, piirrustuspaperit täyttyvät sotkusta ja itkevistä kissoista tai että häntä huoritellaan iloisesti aamispöydässä. Kantona kaskessa on vielä Ninna, lasten biloginen äiti, joka ei millään tahtoisi luopua lapsista ja joka pitää Tuulaa vihollisenaan.

Tykkäsin kirjasta ihan hurjasti, sillä aihe oli kiinnostava ja minusta on myös mukavaa, että sijaisvanhemmuudesta kirjoitetaan myös kevyesti, kuten Härkönen teki. Kirjassa parasta oli humoristinen kieli, joka näkyy dialogeissa. Ymmärrän, että kielellä kikkailu saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, koska se voi viedä ajatukset pois itse aiheesta, mutta minua kieli ja henkilöiden sanavalmius nauratti, jopa siinä määrin että hihittelin aivan väärissä kohdissa, kuten siinä kun Tuulan muistelee, miten Roope leikki pienenä sammuneella mummillaan. Mustan huumorin takia rakastan Härkösen kirjoja niin paljon. Kirja myös herätti monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun ja myös raivoon - oli aika huikea lukea tätä samaan aikaan Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkan kanssa, koska Adoptiomatkassa kaivataan omaa lasta ja Onnen tunnissa Ninnalla on omia lapsia, mutta hän ei niistä juuri välitä.

Kielen lisäksi tykkäsin paljon henkilöistä, etenkin Roopesta ja Harrista. Harrista mieleeni tuli kuva isokokoisesta ja tatuoidusta karjusta, jolla on kova ääni, mutta kuitenkin lämmin sydän. Roope taas valloitti minuta sanavalmiudellaan, vaikka en usko, että "päivitä ittes" ja "sä oot niin vintage" kuuluvat kovinkaan monen 10-vuotiaan pojan sanavarastoon. Aloin jopa pohtia, kuinkahan paljon Roopessa ja kirjailijan omassa pojassa on yhtäläisyyksiä.

Onnen tunti ei välttämättä ole kaikkein realistisin kuvaus sijaisvanhemmuudesta, mutta ehdottomasti hauskin. Huonona puolena pidän sitä, että kirja loppui liian äkkiä; olisin mieluusti lukenut tahtonut kuulla lisääkin siitä, miten Vennin ja Luken elämä alkaa rullata. Mutta kyllä tätä kannatti odottaa!

Muutkin ovat lukeneet Härköstä:

Susa

Maija

Sara

Mari A.

Sanna

4+/5Otava 2011.

287 Sivua.

Jääleinikki

Jääleinikki jatkaa Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun puoliväliin ja kertojana on Eliisa Hetta, vastavalmistunut sairaanhoitaja. 

Eliisa löytää kuolleen isoäitinsä papereiden joukosta saksalaisen sotilaan kuvia ja kirjeitä. Vähitellen Ellisalle selviää, ettei hänen isänsä ole sen enempää enontekiöläinen poromies tai sodassa kaatunut taistelulentäjäkään vaan saksalainen upseeri. Eliisan äiti ei halua häpeän vuoksi kertoa Eliisalle mitään hänen isästään, mutta Eliisa tahtoo selvittää salaisuuden.

Eliisa lähtee ystävänsä yllytyksestä töihin Etelä-Saksaan ja siellä hän päättää selvittää salatun isänsä tarinan. Eliisa myös rakastuu palavasti, mutta kahden eri kulttuurista tulevan ja eri kieltä puhuvan rakkaus ei ole helppoa. Suomalaisella sisulla Eliisa ei anna periksi, vaan on valmis taistelemaan rakkauden eteen.

Olin ladannut tälle kirjalle paljon odotuksia eivätkä ne kaikki ihan täyttyneet. Kirja ei ollut aivan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen osa Lapinvuokko, mikä tavallaan on ymmärrettävää, sillä sota-ajassa on enemmän kerrottavaa kuin 60-luvussa. Enni Mustosella on taito ujuttaa kirjoihinsa paljon historiallista faktaa, mutta tässä osassa faktat jäivät vähiin - välillä piti oikein muistuttaa itseään, että kirja tapahtuu 60-luvulla, koska useinkaan sitä ei tekstistä huomannut. Välillä Jääleinikkiä lukiessa tuli tunne, että olen lukenut tämän jo, koska tapahtumat olivat osittain tuttaja Mustosen muista kirjoista (lähinnä Metsäkukkia asvaltilla ja Unikkoja ikkunassa). Mustonen on kuitenkin siitä taattu kirjailija, että hänen kirjojensa parissa viihtyy aina, kuten nytkin. Niin selkeää, nopeaa ja sujuvaa teksti oli. Yhdessä asiassa Mustonen on myös kehittynyt: en huomannut kertaakaan, että henkilöiden nimi olisi vaihtunut kesken tekstin.

Suosittelen Jääleinikkiä kaikille Enni Mustosen ystäville.

4+/5
Otava 2011

255 sivua

Juhannusvieras

Aloitan lomakirjojen purkamisen Anna-Leena Härkösen muutaman vuoden takaisesta romaanista Juhannusvieras. Minulla kirja on ollut Härkösen romaaneista vähiten kiinnostavimman joukossa, vaikken oikeastaan tiedä syytä. Ehkä kirjassa toistuva lapsuusmuistojen kertailu ei vain ole uponnut minuun. Lentokoneessa luin kirjan uudestaan monen vuoden tauon jälkeen enkä sitten tiedä, oliko syy pitkässä työrupeamassa vai vähiin jääneissä yöunissa, mutta kirjahan oli todella hyvä. Hihittelin hervottomasti Härkösen nokkelalle sanankäytölle ja keskusteluille.

Juhannusvieraan kertoja on varhaiskeski-ikäinen Tuija, joka on menestyvä sisustussuunnittelija. Tuija on joissakin määrin yksinäinen, sillä hänellä ei ole perhettä, vain vaihtuvia rakastajia. Äiti on kuollut Tuijan ollessa pikkulapsi ja isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa. Tuijan välit isään ovat etäiset. Lapsena Tuijalla on ollut yksi paikka maailmassa, jota hän on rakastanut yli kaiken: sukulaistalo Ristinojalle, mummolan naapurissa. Ristinojalla Tuija on saanut kokea, miltä tuntuu olla osa ehjää perhettä, sillä Enni ja Juho ovat kuin isä ja äiti, perheen tyttäret, etenkin samanikäinen Saila, kuin siskot ja pojat, etenkin Risto, kuin huolehtivia isoveljiä. Aikuistuttuaan Tuijaa ei ole Ristinojalle näkynyt ennenkuin saa kirjeen Sailalta: varaäiti Enni elää todennäköisesti viimeistä kesää. Tuija pakkaa tavaransa ja lähtee takaisin lapsuutensa kesäparatiisiin. Ristinojalla paljastuu, etteivät nuoruudenpäivät olleetkaan pelkkää auringonpaistetta, naurunräkätystä, karkkipäiviä ja heinännostoa finnhitsien soidessa. Takakantta mukaellen "on annettava muistojen tulla, vaikka ne tekevät kipeää".

Kirjassa viehättävät Härkösen tuntomerkit eli naseva kieli ja hauska dialogi, jota on mukavasti höystetty aina niin ihanalla pohjalaismurteella. Tapahtumat eivät etene nykypäivässä, sillä kirja täyttyy wanhojen asioiden muistelusta sekä salaisuuden vähittäisestä paljastumisesta. Pienenä miinuksena kirjassa on se, että yhteenkään henkilöön ei synny minkäänlaista tunnesidettä: kukaan heistä ei ole erityisen kiinnostava tai hauska, muttei toisaalta ärsyttäväkään. Silmiinpistävää kirjassa oli paikoin runsas dialogia ja aloin miettiä, onko tätä aikanaan kirjoitettu niin, että tästä saisi tv-sarjan. Oli tai ei, Juhannusvieras toimii kuitenkin kirjana hyvin ja aivan varmasti tästä saisi hyvän tv-sarjankin.

- Mitä sä täällä autossa keskellä yötä istut? minä kysyin.

- Piti tulla viilentelee tunteita. Meillä oli äitin kanssa kauhia tappelu.

- Mistä?

- Siitä että onko Jumala olemasa.

- No on siinäkin riidan aihe.

- Elämän perusasioita.

Käänsin stereoitten ääntä pienemmälle.

-  Äitis herää tohon meteliin.

- Ei se saa muutenkaan nukuttua tuommosen tappelun jälkeen.

- No sääli nyt vanhaa ihmistä.

- Enkä sääli. Koulutetaan vähä mummoo.

(s. 68) 

4/5
Otava 2006. 3. painos.

255 sivua. 

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste

Jänistanssi

Olen lukenut Carita Forsgrenilta yhden kirjan, hänen esikoisensa Kolmen kuun kuningatar, josta pidin paljon, ja vakuutuin Forsgrenin kirjoittajankyvyistä niin paljon, että halusin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Auringonkehrä on kyllä edelleenkin lukematta, sillä en ole erityisen kiinnostunut kirjan kuvaamasta aikakaudesta eikä Forsgrenin uusin kirja Jänistanssikaan erityisemmin kiinnostanut, mutta Amman ja Anni M:n esimerkin innostamana päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan, kun kirja käveli vastaani kirjastossa.

Forsgrenin kaksi aiempaa kirjaa ovat historiallisia, mutta Jänistanssi on aivan uusi aluevaltaus, trilleri. Vaikka olen enemmän historiallisten kirjojen kuin jännityksen ystävä, genreä enemmän minua epäilytti se, että takakannen mukaan kirjassa on useita kertojia ja odotin sen vuoksi kirjan olevan kovin raskassoutuinen. 

Jänistanssin päähenkilö on kiltti Tiia, joka työskentelee animaatiostudiossa ja seurustelee maailman ärsyttävimmän sovinistipoikaystävän kanssa, josta lukija heti ensi metreillä uumoilee löytyvän erilaisia ikäviä puolia. Tiiaa potkitaan päähän niin työssä kuin pari- ja ystävyyssuhteissa, mutta kun Tiian kimppuun käydään ja samassa hötäkässä hän tutustuu Mirjaan, lakkaa Tiia olemasta nyrkkeilysäkkinä.

Oikein toimiva välipalakirja, ajattelin kun painoin kirjan kannet kiinni. Kirja oli nopealukuinen (se näyttää olleen minulle tärkeä asia viime aikoina), minulle aivan tarpeeksi jännittävä eivätkä useat kertojat sotkeneet lukukokemusta. Kirjaa lukiessa minulle tuli usein mieleen Anja Snellmanin kirjaan perustuva leffa Pelon maantiede, koska Jänistanssissa oli vähän samanlaista äärimmäisyyksiin menevää girlpoweria. Vaikka kirja tuntuikin heti lukemisen jälkeen hyvältä, totuus on, että nyt kun lukemisesta on muutama päivä, en muistanut edes kaikkia keskeisten henkilöiden nimiä. Eli vaikka kirja olikin hyvä, ei tämä silti mitään sen suurempia muistijälkiä jätä.

3+/5

Orapihlajapiiri

Orapihlajapiiri on Hanna Tuurin ensimmäinen romaani; tätä ennen hän on julkaissut Irlannista kertovia kirjoja. Irlantiin sijoittuu tämäkin kirja, jossa keski-ikäinen nainen päättää vaihtaa maisemaa.

Kirsi on nainen, joka haluaa vaihdosta elämäänsä, ja saa pian kuulla tuttunsa kautta Irlannissa sijaitsevasta Knocknamurran yhteisöstä, jossa asuu kehitysvammaisia. Kirsi innostuu asiasta, mutta teini-ikäinen Anni-tytär laittaa kapuloita rattaisiin: hän ei halua lähteä Kuopiosta mihinkään epämääräiseen yhteisöön eikä joutua eroon bestiksestään. Itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen Kirsi saa kuitenkin puhuttua Annin mukaan sillä ehdolla, että aina pääsee pois, jos ei Knocknamurrassa viihdy. Vaikka arki ja työt sujuvatkin hyvin, ja Kirsi tutustuu miellyttävään Antoniin, on sopeutuminen kuitenkin helpompaa Annille kuin Kirsille.

Tartuin kirjaan todella innokkaasti, koska aihe tuntui kivalta ja vaikka en mitenkään ylettömästi olekaan kiinnostunut Irlannista, tuntui kirjan tapahtumapaikka kiinnostavalta. Ensimmäinen yllätys kirjassa oli se, että kertojina vuorottelivat Kirsi ja Anni, vaikka olin koko ajan kuvitellut, että Kirsi on tässä se kertoja. Kunhan yllätyksestä toivuin, alkoi kahden kertojan käyttäminen tuntua luontevalta ja toimivalta ratkaisulta. Toinen yllätys oli se, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaan enemmänkin kuvailtiin asioita. Tämäkään ei alkuhämmennyksen jälkeen pahemmin haitannut, koska Tuuri selvästi osaa hommansa, mutta jos kaipaat enemmän tapahtumia, ei tähän kirjaan kannata tarttua. Kaikkia odotuksia kirja ei ihan lunastanut, mutta oli kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamien arvostelujen perusteella odotin. Kannattaa tutustua, jos aihe tai tyyli kiinnostaa!

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös

Amma

Hanna

Lumiomena

Riikka

3/5

3096 päivää

Olen suhtautunut alusta alkaen vähän nyreästi Natascha Kampuschin kirjaan 3069 päivää; ajattelin, että kirja on tehty vain ja ainoastaan rahastustarkoituksessa. Kun sain kirjan käsiini, tunne senkun vahvistui: kirja oli uskomattoman ohut, vain 220 sivuinen läpyskä. Uteliaisuudesta kuitenkin ajattelin tämän lukea, sillä olin kiinnostunut ennen kaikkea siitä, mitä Nataschalle tätä nykyä kuuluu, ja myönnettäköön, että minua myös kiinnosti tietää, onko kirjassa meheviä paljastuksia vankeusajalta.

Nataschan tarina on varmasti kaikille tuttu, kyseessähän on itävaltalainen nainen, joka siepattiin koulumatkalla 1998. Sieppaushetkellä Natascha oli vain 10-vuotias. Wolfgang Priklopil -niminen mies piti häntä vankina asunnossaan elokuuhun 2006 asti, jolloin Natascha pääsi pakenemaan. Pakopäivänä Priklopil heittäytyi junan alle. Kirjassa Natascha kertoo lapsuudestaan ennen sieppausta, elämästä Priklopin vankina sekä paostaan. Pettymyksekseni Nataschan nykyelämästä ei kerrota, mutta kaiketi hänellä menee nykyisin hyvin.

Jos suunnittelet lukevasi kirjan mehevien paljastusten toivossa, vedät vesiperän, sillä kirjassa ei ole mitään uutta, vaan kaikki asiat on käsitelty julkisuudessa jo monet kerrat. Sieppaaja piti Nataschaa vankina pienessä kopperossa talonsa alakerrassa ja pahoinpiteli tätä. Pahoinpitely oli sekä fyysistä hakkaamista, nälässä ja pimeydessä pitämistä sekä henkistä, jolloin Priklopil uskotteli Nataschalle, että hänen perheensä on iloinen päästyään tytöstä eroon. Välillä Priklopil kuitenkin osoitti myös "inhimillisiä" tunteita, kuten hankkiessaan Nataschalle telkkarin ja kannettavan cd-soittimen sekä lukemalla pienelle tytölle iltasadun. Pahoinpitelykohtaukset olivat minusta kamalaa luettavaa, ne tavallaan pilasivat lukukokemusta. Eläydyin aika voimakkaasti Nataschan tilanteeseen, koska olemme samanikäisiä ja mietin koko ajan, miten olisin itse selvinnyt tuosta vankeusajasta, enkä varmaan olisi selvinnytkään. Nataschalla oli kuitenkin vahva luottamus siihen, että jonain päivänä hän on vapaa. Lukiessa tuli jopa välillä tunne, että sieppaajakin toivoi sitä, että kaikki olisi ohi.

Tällaista kirjaa on hyvin vaikea arvioida. Sisältönsä puolesta tämä ei ehkä ollut kovin kiinnostava, koska kuten jo alussa mainitsin, kaikki on luettu lehdistä jo aikoja sitten. Yhden ihmisen selviytymistarinana tämä oli kiinnostava ja toivoa antava - kaikesta voi selviytyä. Kirjallisesti teos oli myös onnistunut, sillä se oli selkeä ja helppolukuinen.

3/5

Loppu

Minun piti lukea pääsiäisenä pitkään odottamani Kathryn Stockettin Piiat, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun sain kirjastosta pikalainaan Eppu Nuotion uusimman, Loppu-dekkarin. Loppu on päätösosa Pii Marin -sarjalle, ja vaikka en Pii Marinista enää kauheasti pidä, oli tämä viimeinen osa kuitenkin pakko lukea, että tiedän sitten miten sarja päättyy.

Kirjassa on oikeastaan kolme eri juonta, joita seurataan. On nuori pariskunta Henna ja Mikko, jotka ostavat unelmiensa omakotitalon, jossa he kuvittelevat elävänsä lapsineen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Suunnitelmat kuitenkin romuttuvat, kun he saavat kuulla talon olevan umpilaho. He yrittävät turhaan saada myyjää edesvastuuseen, sillä tämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myyjän katoamisen lisäksi poliisia kiinnostaa myös tavallisen perheenäidin salamyhkäinen katoaminen keskellä päivää. Piin poliisimiesystävä alkaa ratkoa katoamisia, jotka saattavat liittyä yhteen. Pii itse on palannut Tansaniasta, missä hän on ollut tapaamassa biologista isäänsä. Tapaamisen jälkeen Pii on pitkään pyörällä päästään eikä oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Vähän pettymys tämä viimeinen osa oli, sillä kolmen tarinan seuraaminen oli aika raskasta, ja lisäksi turhauttavaa, koska Piin elämä jäi tässä aika vähälle huomiolle. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen elämässään puhalsivat muutoksen tuulet monella eri suunnalla. Lukiessa minulle tuli jopa mieleen, ettei kirjailijalla ollut enää oikein eväitä jatkaa sarjaa, mutta että päätösosa oli vain jotenkin rutistettava kasaan. Vaikka en Piistä erityisemmin henkilönä tykännytkään, olisi ollut kiva tietää vähän enemmän hänen ja hänen isänsä kohtaamisesta, siitä kun on kohkattu jo useassa osassa. Hennan ja Mikon tarina oli karmiva, sillä lehdissä on kirjoitettu todella paljon ihmisistä, joiden unelmien koti on paljastunut homepesäksi. Siltä osin tarina oli siis todella realistinen, ja Hennan ja Mikon takia kiinnostus kirjaan pysyi yllä.

Pääsiäisen aikaan luin sattumalta iltapäivälehdestä Eppu Nuotion haastattelua, jossa kirjailija väläytti, että aikoo seuraavaksi palata rakkausromaaniin, jonka kirjoittaminen jäi kesken vuosia sitten. Pii Marin -sarjan jälkeen odotankin innolla Nuotion uutta aluevaltausta. 

3/5

Tyttöministeri

Annakaisa Iivarin toinen teos Tyttöministeri kiinnosti minua kahdesta syystä: ensiksikin Iivarin esikoinen Juhannus italialaiseen tapaan oli mielettömän hauska lukukokemus ja toiseksi Tyttöministeri kertoo nimensä mukaisesti politiikasta, joka ei ehkä ole niin yleinen aihe viihdekirjallisuudessa. Ja sopihan kirja tietysti hyvin luettavaksi ennen ja jälkeen vaaleja.

Tyttöministerin pääosassa on tuiki tavallinen ruotsinmaikka Iiris Luoto, joka on tavallisen miehen vaimo ja kahden murrosikäisen pojanjullikan äiti. Alku etenee hieman hitaasti, kun valotetaan Iiriksen tylsää perhe-elämää, jossa päivän riittää pelastamaan uusi vadelmanpunainen toppatakki. Käänne tapahtuu kuitenkin, kun Iiris joutuu onnettomuuteen. Onnettomuuden jälkimainingeissa ja julkisuusryöryssä Perinteiset arvot -puolue nappaa Iiriksen eduskuntavaaliehdokkaaks,i ja sen jälkeen alkaa tapahtua hengästyttävällä vauhdilla: Simsalabim ja Iiris pääsee 11 000 äänen jättipotilla Arkadianmäelle, jossa hänestä leivotaan uusi itsepalveluministeri. Iiriksen elämä Helsingissä tuntuu aluksi jännittävältä, onhan siellä paremmat kahvilat ja leivokset kuin kotona Lietossalmella, ja uuden virtuaalikouluhankkeen kehittely tuntuu mielekkäältä. Pian Iiris saa huomata myös ministerintyön kääntöpuolet: mokia kyttäävät törkytoimittajat ja uudistuksia vastustavat puolueen vanhat jarrut. Kotielämäkään ei suju kovin hyvin, kun perheen moottori on satojen kilometrien päässä. Mutta toisaalta, eipä siinä kotihuolet paljon paina, kun salaperäinen liikemies Vladimir ilmaantuu kuvioihin.

Kirjan juoni etene varsinkin hitaan alun jälkeen reippaasti. Kerronta on hersyvän hauskaa, sillä Iiriksen elämästä löytyy vaikka millä mitalla hauskoja käänteitä. Erityisesti Iiriksen aviomies Paavo oli hauska tyyppi (vain kirjan sivuilla, en tosielämässä voisi kuvitellakaan olevani naimisissa hänen kaltaisensa kanssa:)), joka säätää siellä ja täällä. Kerronnassa en oikein pitänyt siitä, että siitä oli turhaan tehty moniäänistä; kertojana vaihtelivat Iiriksen lisäksi mm. mies, poika, anoppi ja sisko. Tämä on vähän turhaa, koska esim. poika ja anoppi saavat vain yhden puheenvuoron.

Takakansi lupaa kirjan olevan "poliittinen satiiri", mutta minä en tätä ihan poliittisena satiirina pitänyt, ainakin jos tätä vetaa esim. Tervon Koljattiin. Hauskasti tässäkin kuitenkin pilailtiin politiikalla. Esimerkiksi virtuaalikoulu, jota Iiris on pontevasti lanseeraamassa, vähentää yhteisöllisyyttä, kun oppilaat eivät turvallisuussyistä edes uskalla kirjautua kurseille omilla nimillään. Lisäksi hankkeen takia potkitaan pellolle useita opettajia. Hauska kirja tämä kuitenkin oli, ja nopeasti luettava. Iivarin esikoinenkin oli hyvä, mutta Tyttöministeristä tykkäsin enemmän varsinkin aiheen vuoksi. Bileet naapureiden kanssa ja keski-ikäisten kriisit on niin käsitelty juttu, että on mukavaa kun Iivari tarttuu uuteen aiheeseen. Toivottavasti Iivari jatkaisi edelleen kirjailijana, koska kyllähän näitä lukisi lisääkin.

4½ / 5

Juhannus italialaiseen tapaan

Mikä kirja sopisikaan paremmin juhannustunnelmiin kuin Annakaisa Iivarin tänä keväänä ilmestynyt esikoisromaani Juhannus italialaiseen tapaan, joka on ratkiriemukas kertomus naapuruston yhteisestä juhannusmatkasta Toscanaan.


Kuvausjärjestäjä Kristiina Kallion pitkäaikainen haave laadukkaasta elämästä on toteutumassa, kun hän muuttaa valokuvaajamiehensä Auliksen kanssa Rantalehdon vauraaseen espoolaislähiöön. Avioliiton kukoistuskausi on tosin takanapäin eikä asiaa paranna se, että Kristiina kohtaa nuoruudenrakkautensa lähinaapureiden illanistujaisissa. Kun ajatus naapuruston yhteisestä lomamatkasta Toscanan aurinkoon syttyy, Kristiina päättää tehdä matkasta unohtumattoman. Italialaishuvilan näyttävissä puitteissa hän hurmaisi kaikki herkullisilla aterioillaan ja älykkäällä keskustelullaan, eikä mikään jäisi sattuman varaan. Kristiinan mielikuvista ja ruokalehtien tyylikkäistä kattauksista puuttuvat kuitenkin sotkuiset teinit ja omapäiset pizzaa ja suomi-iskelmää fanittavat matkakumppanit. Hän joutuu kantapään kautta huomaamaan, että elämää on mahdotonta käsikirjoittaa.

Hauskan juonen lisäksi kirjasta teki mainion sen hulvaton vaikkakin tavanomainen henkilögalleria. Kun samaan porukkaan heitetään kontrollifriikki, paasaava ituhippi, sikailuun keskittynyt ex-lätkästara, tavisosastoa edustava luokanopettaja sekä supliikki bisnesmies, voi olla varma, että huvilalla sattuu ja tapahtuu. Vaikka juoni olikin arvatenkin köykäinen ja ennalta-arvattava, tämä kirja oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää kesäluettavaa höystettynä kuvauksilla Italiasta, sen kulttuurista ja maisemista. Tahtoo myös Toscanaan!

3+/5

Elämän kirkas keskipäivä

Näissä Mma Ramotswe -kirjoissa on se hyvä puoli, että näitä voi lukea ihan satunnaisessa järjestyksessä eikä juonikuvioiden ymmärtäminen siitä vaikeudu.

Nyt luin kirjan Elämän kirkas keskipäivä, jossa Mma Ramotswella riittää jälleen töitä: palmikointisalonkien varakas omistajatar on pyytänyt häntä selvittämään lukuisien kosijoittensa motiiveja. Tehtävä on hankala, mutta Mma Ramotswe on tunnettu erehtymättömästä naisenvaistostaan. Eri asia on, noudattaako asiakas viisaita neuvoja vai kuunteleeko hän kurittoman sydämensä ääntä. Mma Ramotswen omat hääsuunnitelmat sen sijaan eivät tunnu vieläkään etenevän…
 
Kirja oli ihan hyvä, mutta niin kovin samanlainen kuin sarjan eka osa. Olen lukenut, että sarjan kaikki osat ovat vähän samanlaisia, joten voi olla -vaikka nämä kirjat ovatkin iloisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään ihastuttavia- etten jaksa lukea koko sarjaa, koska tätä kirjaa lukiessakin toistot tökkivät aika lailla.

3-/5