Jänistanssi

Olen lukenut Carita Forsgrenilta yhden kirjan, hänen esikoisensa Kolmen kuun kuningatar, josta pidin paljon, ja vakuutuin Forsgrenin kirjoittajankyvyistä niin paljon, että halusin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa. Auringonkehrä on kyllä edelleenkin lukematta, sillä en ole erityisen kiinnostunut kirjan kuvaamasta aikakaudesta eikä Forsgrenin uusin kirja Jänistanssikaan erityisemmin kiinnostanut, mutta Amman ja Anni M:n esimerkin innostamana päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan, kun kirja käveli vastaani kirjastossa.

Forsgrenin kaksi aiempaa kirjaa ovat historiallisia, mutta Jänistanssi on aivan uusi aluevaltaus, trilleri. Vaikka olen enemmän historiallisten kirjojen kuin jännityksen ystävä, genreä enemmän minua epäilytti se, että takakannen mukaan kirjassa on useita kertojia ja odotin sen vuoksi kirjan olevan kovin raskassoutuinen. 

Jänistanssin päähenkilö on kiltti Tiia, joka työskentelee animaatiostudiossa ja seurustelee maailman ärsyttävimmän sovinistipoikaystävän kanssa, josta lukija heti ensi metreillä uumoilee löytyvän erilaisia ikäviä puolia. Tiiaa potkitaan päähän niin työssä kuin pari- ja ystävyyssuhteissa, mutta kun Tiian kimppuun käydään ja samassa hötäkässä hän tutustuu Mirjaan, lakkaa Tiia olemasta nyrkkeilysäkkinä.

Oikein toimiva välipalakirja, ajattelin kun painoin kirjan kannet kiinni. Kirja oli nopealukuinen (se näyttää olleen minulle tärkeä asia viime aikoina), minulle aivan tarpeeksi jännittävä eivätkä useat kertojat sotkeneet lukukokemusta. Kirjaa lukiessa minulle tuli usein mieleen Anja Snellmanin kirjaan perustuva leffa Pelon maantiede, koska Jänistanssissa oli vähän samanlaista äärimmäisyyksiin menevää girlpoweria. Vaikka kirja tuntuikin heti lukemisen jälkeen hyvältä, totuus on, että nyt kun lukemisesta on muutama päivä, en muistanut edes kaikkia keskeisten henkilöiden nimiä. Eli vaikka kirja olikin hyvä, ei tämä silti mitään sen suurempia muistijälkiä jätä.

3+/5