Railo

Matkustan kerran viikossa junalla 300 kilometriä päästäkseni graduseminaariin. Aluksi koin matkat tosi rasittavina, mutta sitten keksin, että nuo junamatkathan on kuin tehty kirjojen lukemiselle. Junassa ei ole muuta tekemistä ja kotona tulee aina huono omatunto, jos vain makaa ja lukee - pitäisi tehdä mieluummin gradua tai suunnitella tunteja. Junassa saan vain istua ja lukea, kun en voi muutakaan tehdä. Olen myös ottanut tavaksi ottaa mukaan sellaisia kirjoja, joita en kotona tulisi lukeneeksi. Yleensä sellaisia kirjoja ovat ne, jotka eivät ole kovin kiinnostavia nykyistä mielentilaa ajatellen, mutta jotka kuitenkin pitäisi palauttaa pian takaisin kirjastoon. Yksi tällainen Nyt ei nappaa, mutta pakko lukea -kirja oli Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Railo, joka viihdytti minua edellisellä junamatkalla. Hämeen-Anttila on hyvä kirjailija ja olen pitänyt useimmista hänen romaaneistaan, mutta viimeisten romaanien - Päivänseisaus ja Toisen taivaan alla - jälkeen olen ajatellut, että kirjailijan ote alkaa lipsua eivätkä kirjat enää kiinnosta. Onneksi annoin Railolle mahdollisuuden, sillä kirja oli parasta Hämeen-Anttilaa aikoihin.

Railo on enemmän hömppää kuin Hämeen-Anttilan aiemmat kirjat. Selitys löytyi kirjailijan loppusanoista, sillä Railo on ilmestynyt alkumuodossaan Anna-lehden jatkiksena talvella 2010-2011 ja myöhemmin sitä on kasvatettu romaaniksi. Itse en ole tuota jatkista lukenut, joten en tiedä paljonko tätä on muuteltu. Tässä kirjassa Hämeen-Anttila on siirtynyt kuvaamasta helsinkiläisiä akateemisia nuoria, sillä kirjan päähenkilöinä on Tepa ja Inka, helsinkiläinen pariskunta, joka muuttaa Tepan perinnön vuoksi Pohjois-Karjalaan, jonne tapahtumat sijoittuvat. Tepa on ollut jonkin aikaa työttömänä, joten perintö on lottovoitto; perintörahoilla Tepa aikoo rakennuttaa mailleen matkailualan yrityksen. Tepan opettajavaimo Inka on koko ikänsä asunut Helsingissä ja epäröi muuttaa seudulle, josta ei tunne ketään, mutta on valmis tekemään uhrauksia rakkauden eteen. Tepan sisar ja veli asuvat edelleen Tepan lapsuudenmaisemissa, mutta Tepa ei pidä heihin yhteyttä syystä, jota Inkakaan ei oikein tiedä. Rakennusurakka rassaa Inkan ja Tepan välejä, kuten myös Tepan yhtiökumppanin kuvankaunis tytär. Inka hakee turvaa ja seuraa Tepan sisaruksista, joilta kuulee aivan  uusia asioita miehestään. Uudet tuulet kääntävät Tepan ja Inkan avioliiton päälaelleen.

Railo ei ole kaikkein parhainta Hämeen-Anttilaa, mutta ei onneksi sitä huonointakaa. Tarina ei ollut mitenkään yllätyksellinen tai erilainen ja loppuratkaisukin oli aika selkeä alusta asti, mutta Hämeen-Anttilan kirjoitustyyli piti kyllä mielenkiintoa yllä. Olen aiemmin moittinut Hämeen-Anttilaa siitä, että henkilöt puhuvat puisevasti. Dialogeissa kieli on kirjakieltä lukuunottamatta puhekielisiä persoonapronomineja eivätkä nämä oikein istu yhteen. Nyt Hämeen-Anttila on kuitenkin selvästi panostanut siihen, että kieli on aitoa ja mikä parasta: hän käyttää murretta. Hämeen-Anttila ansaitsee pisteet siitä, että on todella nähnyt vaivaa sen eteen, että kieli kuulostaa autenttiselta, sillä kirjan murrekohdat on oikolukenut ihminen, joka tuntee Ilomantsin alueen murretta. Minun silmiini kieli ainakin näyttää aidolta.

Suosittelen Railoa muille Hämeen-Anttilan ystäville tai nopeaa lukukirjaa etsiville.

3½ /5
Otava 2011.

335 sivua.