Mielensäpahoittaja

Kaverini on koko syksyn kysellyt, joko olen lukenut Tuomas Kyrön mainion kirjan Mielensäpahoittaja. Vastaukseni on tähän mennessä ollut aina sama: en vieläkään, kun kirja on niin suosittu ja aina lainassa kirjastosta. Visiitti piskuiseen sivukirjastoon kuitenkin kannatti, sillä löysin sieltä Mielensäpahoittajan ja muutaman muun jo pitkään himoamani kirjan. Luin Mielensäpahoittajaa ollessani lapsenvahtina ja kyllä en luule, että lapsi nukkui silmäystäkään kun hoitaja kikatti kirjan jutuille.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista novelleista, joiden päähenkilö, mielensäpahoittaja, on kahdeksankumppinen ukkeli, joka saa lääkärissä kuulla verisuontensa olevan tukkeessa. Mielensäpahoittajan mielestä verisuonet eivät ole tukkeutuneet epäterveellisen ruuan vuoksi vaan siksi, että hän on 80 vuotta padonnut pahan mielen sisäänsä. Nyt on aika antaa tulla ulos kaikki, mikä vuosien varrella on pahoittanut mielen: ruokien perhepakkaukset, miniä lähettämä ystävänpäiväkortti (en ole lastenlasten ystävä), poliitikot jotka eivät avaa suutaan eduskunnassa mutta hölmöilevät telkkarin viihdeohjelmissa sekä ihmiset jotka eivät auta toisia mutta jotka auttavat, mutta antavat ymmärtää että 8-kymppinen on avuton vanhus, jonka paikka olisi vanhainkodissa.

Mielensäpahoittaja on riemastuttava kirja. Kyrö kirjoittaa tarkkanäköisesti mutta huumorilla suomalaisen vanhan miehen sielunelämästä ja marmatuksen aiheita. Yllättäen mulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että siinä vanha ukko urputtaa joutavia, vaan mielensäpahoittajan huomiot ovat oikeasti asiallisia. Hänen hahmossaan Kyrö onnistuu osoittamaan suomalaisen tyypillisen luonteenpiirteen eli negatiivisuuden ja jatkuvan jurputuksen. Mielensäpahoittaja on koomisuudessaan ja todellisuudessaan kerrassaan mahtava kirja.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tämä kirja loppui.