Pyöritä tuudita pellavapäätä

Heleena Lönnroth kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka uutukainen on aina luettava, mutta joihin usein saa pettyä, ainakin viime vuosina. Dekkari Pyöritä tuudita pellavapäätä on vähän vanhempi, vuodelta 2004, mutta ehdottomasti (tai ehkä siitä syystä) Lönnrothin parhaimmistoa.

Veke on nuori skeittaripoika, joka kavereidensa kanssa pyöriessään näkee outoja tulipaloja, jotka työllistävät ja kiinnostavat kovasti Kotkan poliisia. Toisaalla päälle viisikymppinen Eikka on kyllästynyt katselemaan oman muijansa kulahtanutta naamaa ja kaipailee uutta naisseuraa, mieluiten vielä varakasta sellaista. Löytyykö nainen lehtiä seuraamalla…? Kaverukset Pena ja Paavo suunnittelevat vähän samanlaisia toimia kuin Eikka, mutta tälle parivaljakolle riittävät vain satunnaiset viihdytyskeikat, joissa naisilta nyhdetään rahat pois. Mutta kuka onkaan miehiään nuori Lasse, jolla on politiikkaan täysillä panostava äiti ja kotiolot rempallaan…

Heleena Lönnroth on mestari kehittelemään hieman järjettömiltä tuntuvia juonenkäänteitä, joita tässä kirjassa tarjoaa miesten suunnitelmat iskeä varakas nainen. Erityisesti minua riemastutti Eikan idea, joka on sangen omaperäinen: Eikka nimittäin tutkii sanomalehden kuolinilmoituksia ja sitten valitsee niistä sopivan lesken, johon ottaa yhteyttää suruvalittelumielessä. Eikka keksii itselleen valehenkilöllisyyden, jonka avulla hän pääsee tekemään lähempää tuttavuutta tuoreen lesken kanssa. En voinut muuta kuin ihailla Eikan (tai kirjailijan) kekseliäisyyttä tämän idean vuoksi, ja kirja olikin pakko ahmia alusta loppuun ihan vain siitä syystä, että näkee kuinka tämän auervaaran lopulta käy.

Kirjassa ärsytti ainoastaan henkilöiden määrä. Kirjassa oli tavallaan neljä keskushenkilöä, jolla jokaisella oli oma tarinansa. Tavallaan kirjassa oli myös kaksi päätapahtumaa; tämä naisten iskeminen ja sitten mystiset tulipalot. Ottaen kuitenkin huomioon kirjan paksuuden, vain 178 sivua, olivat nämä kaksi aihetta hieman liikaa, sillä nyt niitä käsiteltiin melko pintapuolisesti ja monet asiat jäivät melkoisen epäselviksi. Esimerkiksi Eikan naistenhuijaussuunnitelmissa olisi ollut ainesta ihan yhdeksi kokonaiseksi kirjaksi.

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka eivät suuresti välitä dekkareista, joissa veri lentää ja ruumiita tulee. Kyllähän tässäkin sitä tapahtuu, mutta se on kuitenkin sivuosassa. Itse en ole mikään hillitön dekkareiden ystävä, mutta tämä kirja upposi hyvin. Iso plussa Lönnrothille siitä, miten hyvin ja asiantuntevasti hän kuvaa Kotkaa. Ihan tuli melkein ikävä entistä kotikaupunkia;)