Laura Honkasalo on yksi parhaista suomalaisista kirjailijoista. Vahinko vain, että hän julkaisee kirjoja niin kovin harvoin, hänen kirjojaan olisi mukava lukea enemmänkin. Honkasalo on parhaimmillaan kuvatessaan nykypäivän pääkaupungissa asuvia keskiluokkaisia nuoria aikuisia, joista kertoo myös hänen toistaiseksi viimeinen kirja Tyttökerho. Honkasalo on tuonnut romaaniinsa kiinnostavasti perinteisen sinkkuviihteen ainekset, mutta kirja ei kuitenkaan ole varsinaista hömppää. Eräs opettajani yliopistolla totesikin, että Honkasalo on “parempaa chic litiä”.
Tyttökerho kertoo nimensä mukaisesti kolmen naisen, Katrin, Tuulin ja Nupun, tyttökerhosta. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti ja ovat toisilleen kuin perhe. Aina on joku, jolle voi soittaa kun itkettää tai naurattaa, jonka kanssa voi muistella lapsuuden hernekeitonvärisiä sukkuhousuja tai lähteä baariin. Baarissa roikkuminen onkin tyttökerhon tärkeä harrastus, sillä jokainen, paitsi ehkä Tuuli joka on itsenäinen uranainen, haluaa löytää Sen oikean, jonka kanssa voi kadota seurustelevien satumaahan. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että unelmamiehen kainalon sijaan naiset heräilevät toistensa sohvilta.
Kirjan päähenkilö on Katri, jolle miehen löytäminen on pakkomielle. Katri toteaa moneen otteeseen, ettei halua enää asua 17 neliön yksiössä vaan hän haluaa oikean kodin, siivouskomeron, kattokruunun, lapsia ja miehen, joka aamulla ennen töihin lähtöä nuuskii Katrin niskaa. Paineita Katrille tuo vielä Aino-sisko, joka elää onnellisessa parisuhteessa. Katri ripustautuu Tuuliin ja miespuoliseen kaveriinsa Arttuun, ja pelkää hysteerisenä, että kumpikin löytää itselleen puolison ja hylkää Katrin.
Heti kirjan alussa Katri tapaa Milon, joka on ärsyttävä hupparissa kulkeva lapsiaikuinen. Milo on juuri niitä lapsellisia ihmisiä, jotka eivät halua tehdä valintoja vaan sekä syödä että säästää kakkunsa. Milo haluaakin sekä Katrin että oman vapautensa. Ja ihmeen lauhkeasti Katri antautuukin Milon pompoteltavaksi. “Mistä sä aina löydät noita kusipäisiä miehiä?” Ystävät ihmettelevät. Katrin saalistamista seuraa toisaalta hymyillen, toisaalta säälien: miksi tuolla ihmisellä ei ole lainkaan omanarvontuntoa vaan hän antaa nyöryyttää itseään uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, kyllähän Katrin paniikin ymmärtää; hän on jo 28-vuotias (!), jonka onkin korkea aika sitoutua… Ainakin omasta mielestään. Katrin paniikkia ei suinkaan helpota se, että viimeinenkin sinkkutyökavereista löytää miehen eikä työpaikalla enää muusta puhutakkaan kuin vauvoista. Katrin hahmo tuo mieleen myös toisen sinkkuvihteen surullisen säheltäjän hahmon, nimittäin Iiriksen Katja Kallion Kuutamolla- kirjasta.
Honkasalo on tehnyt kirjan loppuun myös sinkkuviihteelle epätyypillisen ratkaisun, sillä Katri ei kirjan lopussa löydä miestä vaan ikään kuin seestyy ja tajuaa, että onnellinen voi olla myös, vaikkei jatkuvasti etsikään pakonomaisesti seurustelukumppania. Ja ainahan joku uusi ihminen voi astua elämään.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, myös niille, joille sinkkuaika ja miehenmetsästys eivät ole ajankohtaisia;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti