Marraskuun alussa kirjastollamme aloitti chick lit -lukupiiri, jossa nimensä mukaisesti luetaan ja keskustellaan hömppäkirjoista. Olen tosi innoissani, koska olen jo jonkin aikaa kaipaillut lukupiiriä. Lisäksi oma elämäntilanteeni on nyt sellainen, etten millään jaksaisi keskittyä mihinkään kovin vaativaan kirjallisuuteen, joten hömppä sopii vallan mainiosti. Lukupiiri on osa yliopistolla tehtävää väitöstutkimusta ja minusta on hienoa, että chick lit -kirjat ja -kirjallisuus koetaan niin tärkeiksi, että niistä tehdään vakavasti otettavaa tutkimusta.
Lukupiirimme eka kirja on itseoikeutetusti Helen Fieldingin Bridget Jones. Elämäni sinkkuna, koska Bridgetistä koko chick lit -kirjallisuus lähti liikkeelle. Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1996 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin (tai ainakin se kirja jonka luin oli ilmestynyt 1998). Tuskin kukaan on välttynyt kokonaan Bridgetiltä, mutta tässä kumminkin lyhyt juoniseloste:
Bridget Jones on kolmekymppinen sinkku, joka uuden vuoden kunniaksi lupaa laihtua, vähentää juomista, lopettaa tupakoinnin, edetä urallaan ja ennen kaikkea aloittaa parisuhteen kunnollisen aikuisen miehen kanssa. Uudenvuodenlupaukset kuvaavat hyvin sitä, mitä koko tämä kirja sisältää: laihduttamista, hillitöntä juhlimista, miehenmetsästystä, panikointia parisuhdepäivällisillä kun kaikki pariskunnat utelevat miksi olet vielä sinkku ja inhottavat sukulaistädit yrittävät tyrkyttää ties minkälaisia eronneita pappavillapaitoihin pukeutuvia miehiä, koska ”tiktak tiktak,(biologinen)kello käy”. Vaikka juoni näyttää näin paperilla kamalan tylsältä ja samoja asioita toistavalta, on kirja kuitenkin helppoa ja hauskaa luettavaa, joka melko hyvin pystyy pitämään mielenkiinnon yllä. En sitten tiedä, onko ikä tehnyt tehtävänsä vai mikä, mutta kirja ei kuitenkaan ollut niiin hyvä kuin vielä muutama vuosi sitten, jolloin luin sen ekaa kertaa.
Valitessamme lukupiirin luettavia kirjoja tuli monta kertaa eteen se, mitkä kirjat oikeasti luokitellaan chick litiksi ja mitkä ovat muuten vain romanttista viihdekirjallisuutta: jonkin aikaa keskusteltiin esimerkiksi siitä, onko Tuija Lehtinen chick litiä vai ei. Lopputuloksena oli että ei, ja chick litin määritelmäksi tuli, että kirjan päätarkoituksena ei ole kuvata päähenkilön rakkausseikkailuja vaan ihmisenä kasvamista, mutta tietysti siihen kuuluu väistämättä romanssit. Itse olen ajatellut asian niin, että chick lit on höttöisyydestä huolimatta realistisempaa kuin ns. viihdekirjat. Päähenkilöt eivät ole kauniita, rohkeita, rikkaita ja menestyviä, kuten monissa muissa romanttisissa viihdekirjoissa vaan lähempänä todellisuutta. Esimerkkinä vaikkapa Bridget Jones, joka on liikakilojensa kanssa kamppaileva neuroottinen hupsu, joka möläyttelee mitä sylki suuhun tuo ja onnistuu tarjoamaan syntymäpäivillään vieraille sinistä keittoa. Siis ihan kuin kuka tahansa meistä. Luen nyt päännollauskirjana erästä Danielle Steelin kirjaa, olen nyt vasta noin sivulla 60 ja voi pojat, miten lukiessani hytkyn naurusta kun kirjassa kuvaillaan päähenkilöiden kauneutta ja yliluonnollisen pitkiä ja hoikkia sääriä. Tätä ei Bridget Jonesissa ole.
Kävin taannoin seuraamassa erästä lukion äidinkielen oppituntia ja siellä oppilaille annettiin tehtäväksi miettiä, mistä nykykirjasta voisi mahdollisesti tulla klassikko. Oppilaat antoivat hyviä ehdotuksia, mm. Puhdistus, Da Vinci -koodi ja Harry Potterit saivat runsaasti kannatusta, myös Twilight-sarjaa ja Ilkka Remestä ehdotettiin monesti. Kuunnellessani oppilaiden määritelmiä sille, mikä on klassikko, aloin miettiä eikö Bridget Jonesistakin voisi tulla klassikko. Kirjahan on saanut suuren lukijakunnan, se on aloittanut uuden ilmiön ja kirjallisuudenlajin (chick lit) ja lisäksi se kertoo yhdestä ikiaikaisesta ja klassikollekin tyypillisestä aiheesta: rakkaudesta. Miten kirjalle käy jää mulle kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti