Ruma sota

Bongasin historiaa opiskelevan veljeni kursikirjapinosta tämän Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittaman kirjan Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia ja hetken kirjaa selailtuani päätin ottaa sen tarkempaan lukuun. Kirja kertoo yksilön tasolla sodan tietyistä ilmiöistä, jotka ovat tähän asti jääneet vähälle huomiolle. Kirja valottaa mm. sotilaiden julmuutta rintamalla, seksuaalista väkivaltaa ja päihteiden käyttöä sota-aikana, sotilaskarkuruutta, sotasensuuria ja -propagandaa sekä sodan aiheuttamia traumoja sotilaille. Takakannen mukaan Ruma sota muistuttaa, että sodan peilissä ihmisellä voi olla pedon kasvot. Sota jättää kansakuntaan haavoja, jotka eivät parane vielä vuosikymmenien kuluttuakaan.

Vaikka olenkin kiinnostanut historiasta, ei sotahistoria ole koskaan kiinnostanut minua kamalasti, tai oikeammin kiinnostus on kohdistunut lähinnä naisiin sodan aikana ja erityisesti lottiin. Ruma sota oli kuitenkin kiinnostavaa luettavaa, vaikka osa artikkeleista tulikin luettua läpi pikakelauksella: kaikkia hirveyksiä ei olisi huvittanut lukea. Esimerkiksi kuvaukset siitä, mitä kaatuneille vihollisille tehtiin, yököttivät. Tuli jopa sellainen olo, etä minkä ihmeen takia kaikki nämä pitää tuoda tällä tavoin esille. Kirjassa yhdessä kohtaa (en enää löytänyt kohtaa, joten en voi sanatarkasti kirjoittaa miten perustelu meni) kuitenkin todettiin, ettei asioista voida puhua, ellei oteta esiin myös tätä karmivampaa puolta. Tämä on totta. Ja muutenkin minun piti välillä muistutella itseäni siitä, että sota on niin poikkeuksellinen juttu, jossa on ihan omanlaisensa tapa toimia ja käyttäytyä.

Siitä huolimatta, että kirjassa on paljon yököttävää tai tylsää materiaalia, sain siitä myös uutta tietoa. Minulle oli yllätys se, miten tärkeänä pidettiin kaatuneiden tuomista pois kentältä: jos jonkun ruumista ei saatu tuotua pois, aiheutti se tovereille suurta huolta. Kaatuneelta taistelutoverilta ei otettu minkäänlaisia varusteita, ei edes kenkiä, vaikka niistä oli huutuva pula. Sen sijaan kaatuneelta viholliselta kerättiin sotasaaliina kaikki mitä vain irti saatiin. Toinen mielenkiintoinen juttu oli se, että sodan aikana monet naimisissa olevat naiset turvautuivat laittomiin abortteihin, koska eivät halunneet synnyttää lasta: naiset pelkäsivät sitä, että jos mies kaatuu rintamalla, hänellä ei ole mahdollisuuksia selvitä lapsen kanssa. Kirjan ehkä kiinnostavin luku oli kuitenkin sotasensuuria ja -propagandaa käsittelevä luku, josta irtosi myös paljon uutta tietoa. Lehdet eivät mm. kirjoittaneet jatkosodan lopulla saadusta torjuntavoitosta, ettei sillä herätettäisi turhaa toiveikkuutta. Samoin isojen siviilitappioiden, kuten Iittalassa sattuneen tuhoisen junaturman, uutisoinnissa valittiin sensuurin linja, ettei ihmisissä heräisi turhaa huolta ja hätää. Mielenkiintoa ja hilpeyttä herätti tieto siitä, että sotilaiden kirjeenvaihtoilmoitukset jossain vaiheessa kiellettiin, koska rivien välistä paistoi niin avoimesti naisenkaipuu eikä näin epäsotilaallista käytöstä toki hyväksytty.

Kirja oli selkeä ja helppolukuinen, ei siis lainkaan oppikirjamainen, ja sisälsi myös paljon mielenkiintoista ja uutta tietoa. Yhden virheen tein kyllä siinä, kun luin kirjaa illalla ja vilkas mielikuvitus teki tepposet siinä määrin, että jouduin lukemaan sivutolkulla Uma Karman Kaiken se kestää -kirjaa ennen kuin olin ihan varma, että jos näen unia, näen niitä vain skeittareista enkä päättömistä ruumiista:)

4-/5