Viinakortti

Sami Hilvon Viinakortti on romaani sodasta, kielletystä rakkaudesta ja vaikenemisesta.
Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin ja toteaa, että kaikki on ennallaan. Edesmenneiden isovanhempien talo tuntuu yhä kodilta, ja suku suhtautuu häneen yhtä välttelevästi kuin ennenkin. Hän astuu olohuoneeseen, istuu isoisänsä nojatuoliin, täyttää lasinsa isoisän konjakkipullosta ja palauttaa kaikessa hiljaisuudessa lautaset, jotka äiti on sujauttanut käsilaukkuunsa. Paikalla on myös Ilari, mitä paheksutaan: vain Mikael tietää kuka hänet on kutsunut.

Kun Mikael saa avaimen isoisän työhuoneeseen, menneisyys ottaa vallan. Isoisältä peritty nimismiehen sininen virkapaita ja sen rintataskussa alati sydäntä vasten ollut viinakortti eivät olekaan kaikki, mitä hän isoisänsä Urhon kanssa jakaa. Urholla on ollut suhde ystävänsä Toivon kanssa. Ajan henkeen kumpainenkin on joutunut vaikenemaan suhteesta ja hankkimaan perheen pitääkseen suhteen salassa. Samalla lailla ovat vaienneet myös Urhon jälkeläiset, kunnes Mikael päättää, että vaikenemisen aika on ohi.

Ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokemus! Eniten pidin siitä, että kirjan tapahtumat on tuotu erilaiseen ympäristöön eli talvi- ja jatkosotaan. Viinakortti sisälsikin muutamissa kohtaan autenttisia päiväkirjamerkintöjä ja ne toivat tarinaan uskottavuuden tuntua.

Kirja olisi kuitenkin toiminut paremmin, jos se olisi käsitellyt pelkästään Urhon ja Toivon suhdetta. Kuvaukset Toivon ja Urhon kohtaamisista rintamalla ja suhteen epätoivoinen salaaminen aikana ja tilanteessa (sota), missä homoseksuaalisuus ei missään nimessä ollut suotavaa, olivat kirjan parasta antia. En tarkoita, että olisin nauttinut suhteen salailusta, mutta olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty enemmän yhteiskunnan esittämiä paineita miesten valinnoille (aviolitto) ja sitä, millaisia kriisejä ne aiheuttivat.

Monissa kritiikeissä on käsitelty kirjan kieltä. Osa arvostelijoista pitää kieltä turhankin ronskina, kun taas osan mielestä kieli on lähinnä teinimäistä lepertelyä. Itse en pitänyt melko suorasukaisia lemmenkohtauksia liian ronskeina, mutta kieli oli kyllä monin paikoin naiivia. Toisaalta se sopi kirjan tunnelmaan, niin vilpitöntä ja jotenkin lapsenomaista miesten rakkaus on. Parhaiten kieltä ja tunnelmaa kuvannee seuraava kohta:

Myöhemmin yöllä kuuntelin jälleen sydämesi rytmiä, korvani viileällä rinnallasi. Se kiihtyi sinun kiihtyessäsi ja rauhoittui vaipuessasi uneen. Kuuntelin sitä ennen kuin vaivuin itse pois tästä maailmasta. Niin kauan kuin se löisi, minun elämälläni oli tarkoitus. (s. 104).

Suosittelen tutustumaan.