Kellokosken prinsessa

Pikalainat ovat saapuneetkin meidänkin kirjastoon. Se on kyllä tosi mahtava keksintö, koska nyt kirjastosta voi saada kohtuullisessa ajassa lainaan uutuuden, jossa on muuten sadan ihmisen jono, ja johon ei periaatteestakaan haluaa laittaa euroa. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa on varausjonoista päätellen yksi tämän vuoden hittikirjoista. Itse en ole tästä kirjasta erityisemmin innostunut, mutta kun näin tämän pikalainahyllyssä, päätin lainata tämän. Rehellisesti sanottuna lainauksessa oli vähän "kiäh kiäh -meininkiä", sillä tiesin, etten välttämättä itse tule lukemaan kirjaa, mutta kunhan otin tämän suositun kirjan piruuttani mukaani, ettei kukaan toinen sitä saa.

Miksi kirja ei sitten kiinnostanut? Kirjahan kertoo skitsofreniaa sairastavan Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) tarinan. Anna kärsi suuruusharhasta ja kuvitteli koko sairautensa ajan olevan prinsessa. Vierastin siis ajatusta siitä, että toisen ihmisen sairaudesta tehdään "viihdettä" ja levitellään sitä ympäri maailmaa, vaikkei tekijöillä tällaista tarkotusta tietenkään ole. Viikonloppuna mietin sitten, lukisinko lukiolaisten esseitä vai tätä kirjaa, ja Kellokosken prinsessa voitti. Aloitin kirjaa ja mitäs pirua: tämähän on tosi hyvä. Ekat sata sivua jaksoin vielä nillittää sitä, että ihan mautonta, kun tällaisia kirjoja kirjoitetaan, mutta pakkohan se oli lopulta taipua: tämä on mielenkiintoinen ja taidokkaasti kerrottu.

Anna Svedholm sairastui skitsofreniaan nuorena ja joutui laitoshoitoon 30-luvulla. Yhteensä Svedholm joutui olemaan sairaalassa yli 50 vuotta, aina kuolemaansa, vuoteen 1988 asti. Pian sairastuttuaan Svedholmille kehittyi suuruusharha, sillä hän kuvitteli olevansa prinsessa. Se oli Svedholmin tapa kestää sairaalan arki. Hän antoi monille hoitajille ja potilaille lempinimiä ja eli hyvin paljon mukana kuningashuoneiden arjessa: hänen suurin haaveensa oli päästä aina tapaamaan Suomeen tulevia kuninkaallisia eli "sukulaisiaan". Poikkeuksellista oli, että sairaalan työntekijät lähtivät myös mukaan prinsessan harhoin, tai paremminkin antoivat hänen pitää kuvitelmansa.

Prinsessa eli omassa maailmassaan, mutta liikkui paljon myös Kellokosken kyläyhteisössä. Huvittava ristiriita kuninkaalliselle arvolle oli se, että prinsessa kävi hieromassa ihmisiä sekä kylällä että sairaalassa. Ennen sairastumistaan hän olikin työskennellyt Helsingissä hierojana. Prinsessa kuului hyvin ainutlaatuisena osana tuohon kyläyhteisöön ja myös esim. pankissa häntä pidettiin hyvin. Kun prinsessa kävi hakemassa satojen tuhansien sekkiä, joita voisi sen ystävälleen, pankista annettiin niitä, tietysti katteettomina. Nykypäivänä ajatellen se tuntuu aika erikoiselta, mutta sillä oli varmasti suuri merkitys prinsessalle itselleen ja se paransi hänen oloaan.

Kehuin jo aiemmin, että kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yleensä näissä elämäkerta-tyyppisissä kirjoissa kirjoitetaan aivan liikaa henkilön ystävien tai sukulaisten taustasta, mutta tässä ihan oikeasti keskitytään prinsessaan. Kirjassa käsiteltiin hyvin suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa ja se oli todella mielenkiintoista luettavaa. Tosi uskomatonta, että potilaita on hoidettu jopa malarian avulla! Tämän sai kokea myös prinsessa, mutta häneen malaria-hoito ei tepsinyt.

Sen siinä taas näkee, että kun ei odota kirjalta mitään, ei myöskään voi pettyä. Kellokosken prinsessa oli siis paljon parempi kirja kuin ikinä olisin osannut odottaa. Kohta on aika listata vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, ja voin sanoa, että Kellokosken prinsessa yltää parhaimpien tietokirjojen listalla kärkipäähän.