Kävin kirjakaupan alennusmyynnissä ja osoitin siellä huikeaa itsehillintää (taputuksia kiitos!), sillä sorruin ostamaan vain yhden(!) kirjan, nimittäin Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirjan. Rakastan näitä eri aikakausia esitteleviä kirjoja, ja 80-luku on siitä kiinnostava ajankohta, että olen syntynyt tuolloin. Olen ollut 80-luvulla niin pieni napero, ettei mulla tietenkään ole tuosta vuosikymmenestä mitään omia muistikuvia. Vanhempieni valokuvista ja muisteloista olen tietysti muodostanut oman käsitykseni 80-luvusta: Dingo-huuma, valtavat permikset ja isot olkatoppaukset sekä Lacosten ja Leviksen vaatteet, järkyttävät huumoriohjelmat ja Uuno Turhapuro -leffat tulevat ainakin minulle ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan 80-luvusta. Sivonen esittelee Kasarikirjassa edellä mainittujen lisäksi myös joukon muita 80-lukuun liittyvää asiaa musiikista päivän politiikkaan.
Kirjan kohderyhmänä ovat selvästikin kaikki, jotka ovat eläneet lapsuutensa 80-luvulla, sillä kirjassa kuvataan runsaasti leikkejä, leluja, koulumuistoja, lastenkirjoja, lastenmusiikkia ja lastenohjelmia. Kirja oli pienoinen pettymys siinä mielessä, että pääpaino on ihmisten muisteloilla. Ajattelin, että kirjoittaja olisi itse esitellyt kasaria joidenkin faktojen perusteella, mutta suurin osa luvuista koostuu ihmisten muistoista. Kuvituskin olisi voinut hieman runsaampi, sillä monilla sivuilla ei ollut kuin yksi ainoa kuva jommassa kummassa reunassa. Mielenkiintoista antia kirjassa olivat listat 80-luvun katsotuimmista elokuvista ja tv-ohjelmista, misseistä sekä kirjan lopussa olevat tietolaatikot kunkin vuoden merkittävimmistä tapahtumista. Koulumuistot ja perhe-elämän kuvaukset olisi voinut jättää poiskin, sillä ne tuntuivat turhilta eivätkä tarjonneet mitään vain 80-luvulle ominaista tietoa. Paitsi ehkä kamalan tillilihan, jolla ei onneksi kiusata lapsia koulussa, sekä ne vohvelikankaasta ommellut jumppapussit, joita mekin vielä 90-luvun puolivälissä tehtiin.
Vaikka kirja olikin ehkä pieni pettymys (tai sitten omat ennakko-odotukset olivat liian korkealla) aiheutti kirjan paljon muistoja ja nostalgista huokailua: ei nykyajan lapset enää... Ei meillä ollut tietokoneita tai pleikkareita vaan ulkona leikittiin kirkkistä (kirkonrottaa), hypättiin narua tai twistattiin. Silloin saattoi vaan mennä rinkuttamaan naapurin ovikelloa (moi, tuleeks Maija ulos) eikä aikatauluja tarvinnut sopia etukäteen toisin kuin nykyään. Telkkarista tuli iki-ihana Pelle Hermanni (vaikkakin uusintoina) ja Nalle Luppakorva. Pelle Hermanniin liittyy myös yksi pahimmista peloista, sillä pelkäsin ihan jumalottomasti Oppisopimuspelleä, joka esiintyi jonkin aikaa Pelle Hermannin tilalla. Juoksin aina äidin turvaan, kun oppisopimuspelle ilmestyi ruutuun. Talvella aina jännättiin tuleeko Pikku Kakkosen jälkeen Varokaa heikkoja jäitä -varoitus vai ei. Lapsuudesta muistan yksinä suosikkeina Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-kirjat, mutta eihän nykyajan lapsia nämä enää tunnu kiinnostavan, Tatua ja Patua pitää vaan olla.
Yhteistä haastatelluilla tuntui olevan käsitys siitä, että 80-luku oli aika turvallista aikaa. Monet muistelivat, ettei tuolloin ollut tapana pahemmin lukita pyöriä, vaikkei ihan maalla asuttaisikaan. Allekirjoitan tuon, sillä muistan olleeni järkyttynyt, kun kuulin että vanhemmillani oli tapana jättää minut vaunuissa kaupan pihaan nukkumaan sillä välin kun itse piipahtivat ostoksilla. Se oli tuohon aikaan kuulemma ihan yleistä, mutta nykypäivänä ei tulisi mieleen jättää lasta yksin edes omalle pihalle. En sitten tiedä onko maailmasta tullut pahempi paikka vai tiedostetaanko riskit ja uhat aiempaa paremmin.
Kasarikirja on mielenkiintoinen katsaus yhteen aikakauteen. Kirja herätti paljon hilpeyttä ja keskusteltavaa, mutta myös huokaisun "onneksi tämä aika ei enää palaa". Jos joku tuttavasi täyttää lähiaikoina 30, tiedät mitä ostaa hänelle lahjaksi:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti