Leena Lehtolaisen kirjassa Luonas en ollutkaan päähenkilönä on tavallinen äidinkielenopettaja ja perheenäiti Jaana, joka eräänä aamuna huomaa, että hänen miehensä Riku on lukenut salaa Jaanan päiväkirjaa. Kimpaantuneena Jaana alkaa kirjoittaa Rikun silmille sopivaa valepäiväkirjaa sekä toista, salaista ja todellista päiväkirjaa. Kuulostaa tosi monimutkaiselle.
Eräänä kauniina kesäpäivänä kesken perheen veneretken Riku katoaa jäljettömiin. Onnettomuus vai itsemurha? kyselevät läheiset. Riku on ollut masentunut, mutta toisaalta häntä olivat vainonneet kettutytöt, sillä Riku työskenteli lääkeainetutkijana ja joutui työkseen tekemään eläinkokeita. Muutama viikkoa Rikun katoamisen jälkeen posti tuo Jaanalle yllätyksen: Rikun viimeisen päiväkirjan. Ymmärtääkseen paremmin mitä oikein tapahtui, Jaana antaa päiväkirjat vanhalle opiskelukaverilleen, kirjailijalle, joka kirjoittaa niiden pohjalta Jaanan ja Rikun tarinan.
Tätä kirjaa on haukuttu kovasti, enkä oikein ymmärrä miksi. Ihan kelpo luettavaahan tämä on. Jokseenkin vaikeaselkoista ehkä, kun rinnakkain kerrotaan monen eri ihmisen eli Jaanan ja hänen eri päiväkirjojensa, Rikun sekä kirjailijan näkökulma. Jäin kyllä ihmettelemään, kenen tarina tämä oikeastaan oli, sillä kirjailijakin sekaantui tarinaan tilittämällä omasta aviorikoksestaan. Kirja näytti hyvin myös sen, miten vähän läheistäkään ihmistä voi tuntea. Sekin ihmetytti, miksi Jaana yleensä alkoi kirjoittaa valepäiväkirjaa. Kai hän olisi vain voinut sanoa Rikulle, että tietää tämän lukevan tekstejään? Lopusta vielä sen verran, että loppuratkaisu oli vähän outo, mutta ei siitä sen enempää, ettei tule juonipaljastuksia:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti