En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, mutta hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuva Pojan kuolema oli sellainen kirja, joka piti lukea. Paitsi että aihe oli kiinnostava, kirja kiinnosti myös siksi, että olen kuullut tästä paljon kehuja.
Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.
Pojan kuolema on koruttomasti kerrottu, mutta kuitenkin lämmin teos. Siinä isä kertoo paitsi pojan kuolemasta, myös siitä mitä jäi jäljelle. Kirjan yleistunnelma oli alusta loppuun apea. Vaikka isä toisaalta ymmärsi poikansa teon, koko kirjan ajan oli kuitenkin (luonnollisesti) aistittavissa kysymys, miksi meidän vanhojen ihmisten pitää vielä tällainenkin kestää.
Olen lukenut Anna-Leena Härkösen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjan Loppuunkäsitelty, mutta Pojan kuolemaan verrattuna se oli paljon kepeämpi. Toisaalta se on ehkä Härkösen tyyli, kirjoittaa kaikesta kepeästi. Pojan kuolema on eri tavalla kirjoitettu ja sen surumielinen sävy jäi kyllä mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti