Syntikirja

Katja Kallion uunituore Syntikirja kertoo erään perheen tarinan. Heti aluksi draamaa riittää, kun Henri jättää Tuulikin yli 30 avioliittovuoden jälkeen. Tuulikki ei tätä voi käsittää, sillä hänen mielestään Henrin kuuluisi olla ikuisesti kiitollinen siitä, että on saanut niin hurmaavan vaimon kuin Tuulikki on. Toki Tuulikillakin on omat syntinsä, kuin kenellä tahansa muulla, mutta hänen syntinsä on tehty niin kauan sitten, että uhrauksen suuruus on päässyt unohtumaan.

Sofia on Henrin ja Tuulikin tytär, joka kirjoittaa mielessään syntikirjaa. Huusin tänään Kertulle, koska hän tuli keittiöön kuraisissa kumisaappaissa. En soittanut äidille, vaikka tiesin, että isä on lähtenyt. Rakastan varattua miestä. Äidin ja tyttären välit eivät ole koskaan olleet erityisen hyvät ja läheiset, mutta kun Sofia löytää kainalostaan kyhmyn, Tuulikki sekoaa lähes groteskilla tavalla.

Lopulta on aika kelata filmiä taaksepäin ja läpivalaista synnit. Mutta miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus taas se, ettei rakasta. Kummallisia nämä säännöt.

Katja Kallio kirjoittaa jälleen kerran hulvattoman hauskaa tekstiä, joka kaikessa draamallisuudessaan on kuitenkin ihanan arkista. Tämä kirja oli taas niitä, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, meno nimittäin muuttui loppua kohden paremmaksi ja paremmaksi.

Eropaperit

Laura Honkasalo on yksi suosikkikirjailijoistani, joka valitettavasti julkaisee kirjoja ihan liian harvoin. Uusimman kirjan, Eropaperit, laitoin kirjastosta varaukseen jo kesällä, kun huomasin, että Honkasalolta on vihdoin tulossa uusi kirja.

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja käsittelee sitä etenkin lapsen näkökulmasta. Kuusikymmentä luvun puolivälissä maalta Helsinkiin muuttanut Sinikka tutustuu tulevaan toimittajaan, Jokkeen. Jokke kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, ja hänen elämänsä on aivan erilaista kuin mihin Sinikka on tottunut. Kesät ovat helteisiä ja niitä vietetään saaristohuvilalla, jota hallitsee Joken tyylikäs Leea-äiti. Tuona helteisenä kesänä kaikki näyttää kovin auvoiselta: häät, lapset, yhteinen elämä ja albumi täynnä hassuja kuvia.

Kymmenen vuotta myöhemmin alkaa repivä avioerodraama; Jokke on tutustunut uuteen naiseen ja alkaa jatkuva riita lapsista. Jokke ja hänen uusi naisensa Raisa haluavat Saran itselleen. Sara ei tiedä, mitä tahtoo: toisaalta hän ei halua jättää äitiä ja rakasta pikkuveljeään, mutta valitsemalla äidin puolen Sara menettää isän rakkauden lopullisesti. Kuusivuotiaan Saran on opittava, että isän luona pätevät uudet säännöt: Raisaa on kutsutava äidiksi ja äitiä Paskikseksi. Mummista ei saa puhua mitään. Isän ja Raisan luona on pukeuduttava eri vaatteisiin kuin kotona ja kaikki äidin ostamat kirjat ja lelut hävitetään.

Vuonna 2009 Leea makaa masentuneiden vanhusten osastolla ja ainoa vieras on ex-miniä Sinikka. Miksi kaikki meni rikki ja miksi omat lapset hylkäsivät sairaan äidin?

Kirja oli todella ja järkyttävä ja todentuntuinen, melkeinpä
dokumentti. Varsinkin lapsen kokemuksista luettaessa tuntui tosi pahalta. Miten kukaan isä voi vaatia lasta valitsemaan isän tai äidin väliltä. Tosin monta kertaa mietin, että suurin syy taitaakin olla Raisan, joka kenties mustasukkaisuuttaan kostaa miehensä ex-vaimolle eikä Jokke-tossukalla ole mitään mahdollisuutta panna hanttiin. Raisan käytös Saraa kohtaan oli monta kertaa pöyristytyttävää. Hän halusi olla Saran kaveri, mutta jos Sara vaikka kiukutteli (ei suostunut syömään ruokaa), Raisa suuttui ja kävi itkemään. Kun isä sitten huusi Saralle, että “miten sä voit olla tollanen kusipää äitiä kohtaan” (??!!!), Sara pyysi anteeksi, mutta Raisa vain torjui Saran ja keskittyi lellimään Saran pikkuveljeä. Voiko miestä, joka antaa uuden vaimonsa kohdella pientä lastaan näin, kutsua isäksi?
Luin jostain naistenlehdestä, että Honkasalo on itsekin avioerolapsi ja joutunut lapsuudessaan kokemaan jotain samansuuntaista kuin kirjan Sara eli jollain lailla kirja on varmasti todenperäinen. Ja onhan Honkasalon muissakin kirjoissa ollut näitä pahoja äitipuolia ja avioerolapsia.

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta ainakin mulle jätti epämääräisen surullisen olon.

Goa, Ganesha ja minä

Terhi Rannelan uusin nuortenkirja Goa, Ganesha ja minä on jatkoa kirjalle Amsterdam, Anne F. ja minä. Kirjassa seurataan edellisestä kirjasta tutun parivaljakon Kertun & Miran edesottamuksia erona, että tällä kertaa kertojana on Mira.
Mira on 16-vuotias koululainen, jonka intohimona on maalaaminen. Se onkin juuri ainoita iloja elämässä, sillä kotona Mira joutuu raatamaan kotiorjana hoitaen kahta pikkuvelipuolta ilkeän äitipuolen vain luistellessa velvollisuuksistaan. Mutta ei jotain huonoa ellei hyvääkin: Miran tyttöystävän, Kertun, äiti päättää kustantaa koko konkkaronkan (Miran, Kertun ja miesystävänsä) pariksi viikoksi Intian auringon alle Goalle ja Mumbaihin. Hyvästi koulu ja loskainen talvi!

Parin viikon aikana Kerttu ja Mira joogaavat rannalla, tutustuvat HIV-sairaalaan ja slummiin sekä pääsevät avustajiksi Bollywood-elokuvaan ja oppivat arvostamaan omaa maataan ihan eri tavalla. Miralla on onnen päivät, kun hän saa ikuistaa Intian räiskyvät värit siveltimellä kankaalle. Liekö sitten norsupäisen Ganesha-jumalan ansiota, että Miran onnenpotkut tuntuvat jatkuvan Suomessakin.

Ei ihan niin hyvä kirja kuin sarjan eka osa, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ainakin mulle nousi (taas kerran) ihan kamala matkakuume. Tahtoo heti reissuun! Sarjalle on kuulemma luvassa jatkoa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mimmien seuraava matkaa.

PS. Jos sattuu kiinnostamaan, niin Kerttu ja Mira bloggaavat täällä

Lasten ristiretki

Näyttelijä Eppu Salminen pääsi teatterikorkeaan monen yrityksen jälkeen vuonna 1986. Ensimmäisenä päivänä oli vastassa talonmies, joka sanoi “mä olen nähnyt täällä teetettävän sellaisia asioista, joista armeijassa kapiainen joutuisi vankilaan”. Elettiin TeaKin hulluja vuosia, sillä Turkan opetusmetodien ja lausuntojen vuoksi koulu oli ollut mediassa esillä ja myös monen paheksunnan kohde. Samoihin aikoihin sattui Jumalan teatterin suurta kohua aiheuttanut esitys ja koulun hajottaminen. Meno oli niin kovaa, että Salminen valmistui TeaKista lopulta vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Lasten ristiretki on hänen näkökulmansa teatterikoulussa sattuneisiin tapahtumiin ja 80-luvun hulvattomaan nuoruuteen. Se on kertomus nuoresta lahtelaispojasta, joka jo pienenä saa kosketuksen teatteriin eikä sen jälkeen halua muuta kuin näytellä. Kirja kertoo koulusta, jossa kyky sietää ja käyttää väkivaltaa testattiin jo pääsykokeissa. Kirja kertoo myös tarinan tiestä unelmien ammattiin.

Ei mikään elämää suurempi lukunautinto, mielenkiintoisinta oli lukea, mitä kaikkea näyttelijät joutuivat oikeasti Turkan aikana tekemään. Ei voi kuin ihmetellä, miten sellainen tyyppi, joka käski porukkaa punnertamaan lisää vielä senkin jälkeen kun kaikki itkivät väsyneinä, saa edes opettaa. Ja mitä tällaisella harjoituksella yleensä haetaan takaa? Yksi ällöttävimmistä kohdista muuten oli se, kun opettajana toiminut Jussi Parviainen ilmoitti Salmiselle, ettei ota tätä ryhmäänsä, koska aikoo iskeä Salmisen tyttöystävän eikä siksi tahdo Salmista siihen väliin häsläämään. Miten opettaja saa toimia noin?

Mutta ei voi kuin ihailla niitä, jotka vuodesta toiseen käyvät läpi rankat pääsykokeet ennen kuin tulevat (jos tulevat) valituiksi TeaKiin. Ja jos tästä kirjasta jotain hyvää pitää vielä sanoa niin ainakin kirjan kautta pääsi tirkistelemään tunnettuja näyttelijöitä.

Sidotut

Vuoden 1913 eduskuntavaalit suistuvat Anna Sofian ja Hilma Marian politiikan sivuraiteille Enni Mustosen kirjassa Sidotut. Koska Suomessa tilanne sortokauden ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi on tulenarka, Hilma pakkaa perheensä ja muuttaa rapakon taaksen Amerikkaan, luvattuun maahan. Annan ratkaisu taas on järkiavioliitto. Kumpikin naisista kuvitteli päätyvänsä suojaan, mutta joutuikin myrskyn silmään. Anna taistelee elämästään kylmässä ja väkivaltaisessa kulissiliitossa, kun Hilma taas käy eloonjäämiskamppailua Harlemilaisessa vuokrarotiskossa, missä koko perhe yrittää taaloja keräämällä ostaa itsensä vapaaksi. Padot murtuvat, kun Anna ryhtyy vasten miehensä tietoa ja tahtoa piilottelemaan jääkäreitä.

Keväällä 1916 Hilma palaa lapsineen Suomeen kuin siivilleen lyötynä. Vielä kerran Hilma ja Anna astelevat kansakunnan valittujen joukossa kohti eduskuntataloa, mutta pian yhä kiihtyvä yhteiskunnan kuohu ja lopulta sisällissota saavat naisten elämän myllerryksiin. Miten käy naisten ystävyyden.

Tämä sarja paranee kirja kirjan jälkeen. Lukiessani mietin, paljonkohan Mustonen on joutunut tekemään taustatyötä tätä kirjaa varten, minun käsittääkseni kun hyvin suuri osa tapahtumista on tosipohjaisia ja aika monet ihmisetkin ovat olleet oikeasti olemassa. Onkohan Annalla ja Hilmallakin ollut vastine tosielämässä? Ainoa mikä tässä kirjassa ärsytti oli se, että lopun tapahtumat kuitattiin aika nopeasti, vaikka niistä olisi saanut irti vaikka mitä. Ja harmitti myös, että loppu jäi avoimeksi. Mutta mitäs pienistä, muuten erittäin hyvää luettavaa.

Henkivartija

Tuoreimmassa dekkarissaan Leena Lehtolainen esittelee uuden päähenkilön, henkivartija Hilja Ilveskeron. Hiljan on tarkoitus suojella suomalaista liikenaista, Anita Nuutista, Moskovassa. Anita kuitenkin surmataan hämärissä olosuhteissa Hiljan jätettyä hänet yksin. Surma huolettaa Hiljaa, varsinkaan kun hän ei ole varma siitä, käyttikö hän itse asetta tuona kamalana päivänä. Löydettyään kännykästään Anitan avunpyynnön ja oudon uhkauksen Hilja palaa Suomeen ja yrittää piiloutua väliaikaisesti maan alle, mutta poliisille on vastattava toimiluvan säilymisen vuoksi. Uudessa työssään kansanedustajan henkivartijana Hiljalla ei ole varaa virheisiin. Vähitellen rikosvyyhdin kansainvälinen mittakaava alkaa paljastua, ja Hiljan perässä on poliisin lisäksi venäläisen kiinteistökeisarin torpedo. Mutta kuka on arvoituksellinen Davis Stahl ja mitä muuta hän Hiljasta haluaa, paitsi tietoja Anitasta.

Jälleen kerran Lehtolaisen dekkari liikkuu tutulla ja ajankohtaisella alueella. Tällä kertaa erityisesti venäläisten maa- ja mökkikaupoilla on erityisen merkittävä rooli tässä kirjassa, mutta mukaan mahtuu myös muita ajankohtaisia aiheita.

Pakko myöntää, mutta kirja oli kamala pettymys. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, olihan kirjaa ennakkomainostettu kovasti, tämän kun piti olla uudenlaista Lehtolaista. Ja uudenlaista se olikin paitsi aiheensa, johon sisältyy kansainvälisen trillerin piirteitä, myös päähenkilönsä osalta; Hilja Ilveskeroon ei ole ollenkaan niin helppo samaistua kuin Lehtolaisen muihin päähenkilöihin. Kirjaa mainostettiin myös humoristiseksi, mutta ehkäpä minä sitten olen niin huumorintajuton etten saanut revittyä tästä mitään huumoria. Jotain tuttua tässä kirjassa kuitenkin oli, nimittäin oudot sukunimet. Eipä kirjailija vissiin ole kuullut tavallisista -nen ja -la -loppuisista sukunimistä, kun joka kirjassa on aina henkilöillä jokin erikoinen sukunimi, kuten tässäkin Ilveskero. Pieni asia, mutta häiritsee ainakin minua.

Sorry vaan Leena, mutta et saa multa pisteitä tästä kirjasta. Pystyt nimittäin paljon parempaan.

Morsiuskesä

Sain synttärilahjaksi kaksi kauan ja hartaasti odottamaani kirjaa, Enni Mustosen Morsiuskesän ja Leena Lehtolaisen Henkivartijan. Pitkän arpomisen jälkeen Morsiukesä sai kunnian olla ensimmäinen luettava.

Tässä kirjassa liikutaan Mustoselle tutulla alueella eli kesäisellä maaseudulla. Kolmekymppinen Laura on tehnyt viime aikoina kuvausmatkoja maailman kriisikeskuksissa yhdessä toimittaja-avomiehensä Jarkon kanssa. Autopommi Bagdadissa kuitenkin muuttaa suunnitelmat, kun Jarkko kuolee ja Laura haavoittuu vakavasti. Toipumisloma lapsuudenkodissa kesäisellä maaseudulla keskeytyy, kun Jarkon ex-vaimo hälyyttää Lauran kuvaamaan ohjaamaansa tv-sarjaa, missä on tarkoitus Maajussille morsian -tyyppisesti löytää maajussille puoliso. Laura suostuu auttamaan naista mäessä ja saa huomata, että maaseutuvierailuista voi tulla hyvinkin kiinnostavia.

Taas ihan taattua viihdettä Mustoselta. Tapahtumien siirtäminen tv-sarjan kuvauksiin toimi oikein hyvin. Sitä paitsi deittiohjelman ympärille pohjautuu myös Mustosen Yksinäisten sydänten kerho, joka kertoo Napakympistä.  Kirja toi myös jotenkin mieleen Mustosen Yllätysperinnön, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Verrattuna aiempiin Mustosiin tässä oli enemmän päähenkilöitä ja välillä piti aina tarkistaa, että kukas tämä taas olikaan. Se nyt on kuitenkin aika pientä siihen verrattuna, miten hyvä kirja tämä muuten oli. Taas kerran.

Tyttö sodassa

Sain vihdoin ja viimein ikuisuusprojektini, Kyllikki Villan Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944, päätökseen. Syksykin ehti tulla ennen kuin sain tämän “kesäkirjan” luettua. Ei sillä, että kirja olisi ollut kovin vaikeaselkoista tai raskasta luettavaa, mutta kirjeen muotoon kirjoitettu kirja oli kamalan hidasta luettavaa. Ja luettavaa tässä 479 sivuisessa kirjassa riittääkin.

Tyttö sodassa kertoo siis sen kirjoittajan, Kyllikki Villan, tarinan nuorena lottana jatkosodassa. Kyllikki oli 17-vuotias, kun hän lähti jatkosodan alkaessa viestilotaksi. Kaikkien kolmen komennuksensa ajan hän oli tiiviissä kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa. Niistä kirjeistä ja muutamista päiväkirjamerkinöistä kirja koostuu. Tyttö sodassa on paitsi kertomus sodasta ja lotista, myös kuvaus äidin ja tyttären suhteesta.

Kirja oli kyllä varsin mielenkiintoinen kuvaus sodasta ja nuoren naisen elämästä sodan keskellä, kaukana kodista ja vanhemmista, uusien ja uppo-outojen ihmisten keskellä. Muista kirjoista ja elokuvista saamani kuva lotista ja rintamaelämästä poikkeaa aika paljon Villan kirjasta. Ihmisethän elivät rintamalla melko normaalia elämää (jos nyt näin voi sanoa); he esimerkiksi viettivät aikaa yhdessä lentäjien kanssa, kuljeskelivat melko vapaasti metsissä ja rannoilla ja silloin tällöin heillä oli herkkuhetkiä kotoa tuotujen tuliaisten kanssa. Ei siis jälkeäkään fiktiivisten kirjojen osoittamista tarinoista, joissa lottien ei sopinut edes vilkuilla miehiä, työtä oli jatkuvasti eikä missään tapauksessa paisteltu lettuja vaan järsittiin kovaa vanikkaa. Siinä se taas nähdään, että totuus on tarua ihmeellisempää. Hitaasta edistymistä huolimatta kirja oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Sodasta kun kerrotaan, niin mukana on paljon koskettavia ja järkyttäviä kohtia. Minulle jäi ainakin parhaiten mieleen Kyllikin lottatoverin kohtalo, jonka venäläiset sotilaat tappoivat.

Kirjan luettua oli pakko tehdä rehellinen kysymys: olisiko minusta ollut lotaksi. Ja rehellinen vastaus: ei olisi.

Lipunkantajat

Lipunkantajat on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan kolmas osa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat suurlakon aikaan. Lakkotouhun keskellä Hilma ja Anna joutuvat ottamaan paikkansa toisten edessä niin puhujina kuin lipunkantajina. Kun sortovalta on vihdoin voitettua, alkaa aivan toisenlainen taistelu, nimittäin taistelua naisten äänioikeudesta. Äänioikeusasiaa naiset puuhaavat jokseenkin yksimielisinä, mutta Viaporin kapina ajaa naiset taas eri leireihin.

Lakkojen ja puhujamatkojen keskellä Hilma taistelee kahden miehen välillä, sillä hänen lastensa isä Artturi on taas palannut kuvioihin. Miehen intomieliset puheet sytyttävät väkisinkin, varsinkin, kun elämä tasaisen puuseppämiehen kanssa tuppaa väliin olemaan melko tylsää. Annan rakkaus taas on kielletty, tunteiden kohde kun sattuu olemaan naimisissa ja monen lapsen isä.

Lähtöä raskaille puhujamatkoille keskellä sydäntalvea on tavallaan helpotus kummallekin, saahan siellä etäisyyttä asioihin. Totuuden hetki koittaa, kun Anna ja Hilma huomaavat tulleensa valituiksi niiden joukkoon, jotka Suomen naiset ovat valinneet edustamaan itseään.

Ihana sarja, joka vain paranee kerta kerran jälkeen.

Mustasukkaiset

Enni Mustosen romaani Mustasukkaiset jatkaa Annan ja Hilman kohtaloiden seuraamista. Kirjassa eletään vuosia 1899-1902 eli sortokauden aikaa. Hilma on ylentynyt piiasta ompelijatareksi ja toimittajan vaimoksi, joka omassa kodissaan joutuu ratkomaan raittiusaasian teoriaa ja käytäntöä. Mies kun tuntuu viihtyvän kaikkialla muualla paremmin kuin kotona, vaikka perhe kasvaa. Anna puolestaan työskentelee saksan kielen sijaisopettajana Nya svenska samskolanissa eli Lönkanissa, ja yrittää samalla valmistua maisteriksi. Kopioidessaan suurta adressia Anna ei voi aavistaa päätyvänsä vielä venäläisten santarmien kuulusteltavaksi. Kaiken keskellä Annaa lohduttaa muuan maisteri Bergström, jonka aviosäätykään ei estä miestä luomasta kaihoisia katseita Annan suuntaan.

Sydänsurut ja tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä, kun nuoret naiset tempautuvat mukaan taistelemaan yhteiskuntaa kuohuttavia asioita, kuten juoppoutta, sortovaltaa ja laittomia kutsuntoja, vastaan.

Mustasukkaiset on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan toinen osa. Ihana ja todentuntuinen teos, jossa viihdekirjamaisen juonen lisäksi käsitellään historiallisia asioita todentuntuisesti ja asiantuntevasti. Enpä tiedä toista kirjailijaa, jolta moinen onnistuu yhtä kiinnostavasti!