Ennen kuin kuolen

Olen joskus miettinyt mitä tekisin, jos minulla olisi vain muutama kuukausi elinaikaa. Rikkoisin lakia, matkustaisin kaikkiin niihin paikkoihin, jotka olen aina halunnut nähdä, pyytäisin ja antaisin anteeksi kaikki vuosien varrella sanotut pahat sanat... 16-vuotiaalle Tessalle nämä ajatukset eivät ole leikkiä vaan totisinta totta: hän sairastaa parantumatonta leukemiaa ja hänellä on vain muutama kuukausi elinaikaa. Tessa haaveilee pääsevänsä neitsyydestään, rikkovansa lakia ja saattavansa eronneet vanhemmat takaisin yhteen. Aika käy vähiin ja Tessan lista lähenee loppuaan. Viime kuukausinaan Tessa tuntee kuitenkin olevansa enemmän elossa kuin ennen, kiitos erään Adamin.

Jenny Downhamin nuortenkirja Ennen kuin kuolen on surullisin ja koskettavin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Alahuuleni alkoi vapista siinä kohtaa, kun Tessa totesi, ettei halua vielä kuolla, sillä häntä ei ole rakastettu näin tarpeeksi kauaa. Silmiäni jouduin räpyttelemään siinä vaiheessa, kun kirjassa kerrottiin miten Tessan perhe jättää hänelle jäähyväiset. Aluksi mietin, miten näin rankan aiheen omaava kirja voi olla nuortenkirja. Toisaalta kirja kertoo väkevästi myös elämästä, takakannen mukaan se on ylistyslaulu elämälle. Kirjassa oli myös perusnuortenkirjajuttuja tyttöjen ystävyydestä ja nuorten elämästä yleensä.

Ihanaa ja toisaalta myös kamalaa oli lukea Tessan toiveikkuudesta, hän ei usein antanut valtaa epätoivolle tai syytellyt elämän epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta Tessan vaiheessa sairastunut on käynyt kaiken tuon jo läpi. Tessa ei myöskään missään vaiheessa alistunut, vaan yritti viimeiseen asti toteuttaa haaveitaan ja uskalsi rakastaa loppuun asti.
Kaiken kaikkiaan koskettava ja suositeltava kirja. Kärsin itse "sit ku" -taudista, joten minulle kirja oli hyvä muistutus siitä, että asiat kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa on myös lukenut tämän kirjan. Kannattaa kurkata hänen loistava arvostelunsa täältä .

Aakkoshaaste

Muuttoa tehdessäni huomasin, miten valtavasti mulla on hyllyssä lukemattomia kirjoja. Vähentääkseni näiden lukemattomien kirjojen määrää kehittelin itselleni aakkoshaasteen, jonka säännöt olen kopioinut Ammalta. Tarkoitukseni on siis lukea kirjoja kirjailijan sukunimenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Ensisijaisesti valitsen kirjat omasta hyllystäni, mutta kelpuutan mukaan myös kirjastonkirjoja sekä bookcrossingkirjoja, jotka olisi jo aika päästää takaisin maailmalle. Tähän mennessä olen valinnut luettavaksi seuraavat kirjat:

A Ala-Harja, Riikka: Maata Meren alla
B    Brontë, Emily: Humiseva harju

C    Campion, Jane – Pullinger, Kate: Piano

D    Deveraux, Jude: Ensimmäinen kosketus

       (bc-kirja)

E    Elramley, Ranya: Auringon asema

F    Fagerholm, Monika: Ihanat naiset rannalla

G    Giffin, Emily: Rakkauden pudotuspeli

H    Hassinen, Pirjo: Joel

I    Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä 

     (kirjastosta)

J    Jacobs, Kate: Pieni lankakauppa

K    Kauranen, Anja: Sonja O. TAI Pelon

       maantiede

L    Lehtinen, Tuija: Kulkurilinnut

M    Mitchell, Margarita: Tuulen viemää

N    Nazer, Mende: Orja

O    Oranen, Raija: Isorintainen nainen

P    Picoult, Jodi: Yhdeksäntoista minuuttia TAI

       Sisareni puolesta

Q    Quindlen, Anna: Mustelmilla (bc-kirja)

R    Rees, Jo: Kostajattaret

S    Sinervo, Elvi: Toveri älä petä (bc-kirja)

T    Tuominen, Pirjo: Täydellinen nainen

U    Utrio, Kaari: Pappilan neidot

V

W    Weisberger, Lauren: Haluan Harry Winstonin

        TAI Vip-ihmisiä

X

Y    Yates, Richard: Revolutionary road (bc-kirja)

Z

Å

Ä

Ö

Kaksi rakkautta

En ole aiemmin lukenut yhtäkään Paula Havasteen kirjaa, mutta Jossu kehui Havasteen uusinta kirjaa sen verran vakuuttavasti, että marssin kirjastoon ja pistin kirjan varaukseen. Ilman suositusta en olisi kirjaa varmaan lukenut, sillä nimi Kaksi rakkautta kuulosti ällön harlekiinimaiselta. Harlekiinia tässä ei tosin ollut, vaan kirja kertoo sota-ajasta sekä nuoresta äidistä ja vaimosta, Annasta, joka yrittää selviytyä sota-ajan kurimuksesta miehen ollessa siellä jossakin. Koska olen kiinnostunut suomen historiasta, ja varsinkin sota-aika sekä naisten asema ja elämä tuolloin kiinnostaa, oli kirja täydellistä luettavaa. Kirja tulikin ahmittua junamatkan aikana.

Kirjan juoni oli harvinaisen vetävä, sillä se kuvasi kahta erilaista rakkautta. Takakansi sanoo seuraavaa: Anna ei vielä aavista, ettei sotaa kestäisi kuin seuraavaan kesään. Tuntuu, että näin on ollut aina, ja elämä kotirintamalla on kovin ankeaa. Tähänkö nuoruus meni, eikö koskaan enää ole niin kevyttä ja hauskaa kuin ennen? Mies on rintamalla, ystävät Helsingissä, lapset talkoissaan ja kerhoissaan. Pieneen kylään muuttaneella nuorella perheenäidillä ei ole muuta tekemistä kuin tenttiä viimeisiä yliopisto-opintojaan. Silloin kuvaan astuu hurmaava Tuji-serkku, joka on oikea filmitähti ja melkoinen hurmuri. Annan polvet notkahtavat, ja hädissään hän heittäytyy suin päin rakastumisen huumaan. Miten siitä voi selvitä? Miten arkeen voi palata sen jälkeen, kun koko iho hehkuu polttavana Tujin kosketuksesta?Jatkosodan viime kuukausiin sijoittuva kiihkeä tarina kertoo rakastumisesta, kaipuusta ja hehkusta, naiseuden ja äitiyden yhteen sovittamisesta.

Kaksi rakkautta oli todella miellyttävä tuttavuus. Kirja oli rakennettu niin, että se oli pakko ahmia alusta loppuun, sillä halusin tietää miten Annan ja Tujin lopulta käy ja kuka Tuji on. Lopussa tunsin valtavaa myötätuntoa Annaa kohtaan, olisin niin toivonut, että Annan elämä palaisi taas takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa. Tai kuka ties se palasikin, sillä kirjan loppu jäi vähän avoimeksi. Kiinnostavaksi kirjan teki myös kerronta, sillä tässä oli aika vähän dialogia ja muuten tarinaa kerrottiin Annan näkökulmasta. Ehkä tällainen ratkaisukin houkutteli osaltaan ahmimaan kirjaa?

Kuolema käy jatkoilla

Taas Outi Pakkasta. Tällä kertaa Kuolema käy jatkoilla ihan konkreettisesti. Päähenkilö, Säkenöivä Laura Halonen onnistuu kaikessa, mihin tarttuu. Ja nyt häntä näyttää myös kirjailijana odottavan loistava tulevaisuus. Lauralla on siis syytä juhlia näyttävästi ravintola Rivolissa niin Vimmainen valta -esikoisteoksensa menestystä ja uusia suunnitelmiaan kuin 40-vuotispäiviään.

Jessus mikä nainen, rehevä, värikäs ja säkenöivä, huokailee kirjailijan syvähaastattelun tekijä Tero Tuomela, eikä ole ainoa. Kustantajan markkinointijohtajan Ilkka Halmeen ja kirjailijan välit näyttävät normaalia asiakassuhdetta lämpimämmiltä. Divarinpitäjä Karri Mäntynen taas lahjoittaa kirjailijalle kalleimman harvinaisuutensa.

Kaikkea hallitsee, valvoo ja sensuroi kirjailijan manageri Moona Lahti. Valokuvaajan paikalla häärii Anna Laine, menestyskirjailijan kannentekijä. Loistava näytelmä etenee käsikirjoituksen mukaan, kunnes kahden henkilön näyttävä mielenosoitus pilaa tunnelman. Jatkoilla seurueen mielialat vaihtelevat riehakkuudesta turhautumiseen. Koko baletti tanssii Laura Halosen - tai Moona Lahden - mukaan.

Mutta aamu paljastaa kaamean totuuden: yksi seurueesta on kuollut, murhattu.

Rikoskomisario Matti Martikka toteaa seurueen keskinäisiä suhteita setviessään, että monella on ollut motiivi hakea hyvitystä. Siloisen pinnan alta paljastuu vihaa, katkeruutta ja nöyryytyksiä. Onko lastenvaunuja työntelevä häirikkö vain kaupunginosahullu? Entä miten muuan pyörätuolissa istuva asianajaja liittyy kuvioon?

Nyt on sanottava, etten pitänyt tästä Pakkasesta kovinkaan paljon. En tiedä, tulevatko nämä kirjat jo korvista vai mikä on, mutta minua tökki ihmissuhteiden jatkuva pyörittely. Melkein 300 sivuisesta kirjasta suuri osa käytettiin henkilöiden ja heidän suhteiden esittelyyn. Henkilöistä mieleeni jäi lastenvaunuja työntelevä Maria, joka oli pelottavalla tavalla kiehtova. Hänenlaisestaan henkilöstä voisi dekkareissa saada paljonkin irti.

Eva Braunin elämä

Hitler on ehdottomasti historian mielenkiintoisin henkilö, sillä olisi mukava tietää mitä liikkuu ihmisen päässä, joka tappaa miljoonia ihmisiä. Kiinnostava on myös Hitlerin rakastajattaren, Eva Braunin, tausta ja asema; millainen nainen elää Hitlerin kaltaisen raakalaisen kanssa vuosikausia, luopuu kaikista unelmistaan ja vielä haluaa kuolla hänen kanssaan?

Angela Lambertin teos Eva Braunin elämä kertoo, miten tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä tuli historian kammotuimman miehen mielitietty. Lambert pohtii kirjassaan myös, miksi Eva oli valmis luopumaan Hitlerin takia haaveistaan (avioliitosta ja lapsista) sekä vanhempiensa hyväksynnästä. Kirja kuvaa Evan elämää lapsuudesta kuolemaan, mutta pääpaino on luonnollisesti vuosien 1929 ja 1945 välisillä tapahtumilla. Eva nimittäin tapasi Hitlerin ensi kerran vuonna 1929 ja vuonna 1945 pariskunta meni naimisiin vain päivää ennen yhteistä itsemurhaa bunkkerissa.

Eva Braunin tarinan lisäksi Lambert kuvaa myös kokonaista sukupolvea, sillä hänen äitinsä oli syntynyt samana vuonna Evan kanssa, joten Lambert kuvaa kirjassaan myös hänen äitinsä elämää. Kirjan kautta syntyykin kuva toisen maailmansodan kokeneista saksalaisnaisista, heidän toiveistaan, peloistaan ja syyllisyydestään. Aluksi oudoksuin Lambertin tapaa sekoittaa Evan tarinaan oman äitinsä kokemuksia, mutta kirjan edettyä ajattelin, että joo-o, oikeastaan tämä on parempi näin, sillä äitinsä tarinan kautta Lambert tuo kirjaansa laajemman kuvan siitä, mitä tuon sukupolven saksalaisnaisten elämään kuuluin. Erityisesti mieleeni jäi luku, jossa käsiteltiin tuon ajan lastenkirjoja.

Se mikä minua ärsyttää kaikissa elämäkertakirjoissa on se, että kirjoittajat takertuvat vähän liikaa sivuseikkoihin ja analysoivat niitä loputtomiin. Esimerkiksi kirjassa Lambert kertoo Evan pitäneen nuorena päiväkirjaa ja sille Lambert löysi peräti kolme(!) syytä. Hei haloo, eiköhän jokaisella meistä ole jonkinlainen käsitys siitä, miksi ihmiset pitävät päiväkirjaa (yleisin lienee halu purkaa ajatuksiaan), joten mitä järkeä sitä on pohdiskella loputtomiin?

Pidin tästä kirjasta, sillä se ei suoraan yrittänyt selvittää syytä sille, miksi Eva ja Hitler rakastuivat ja miksi Eva pysytteli miehen rinnalla katkeraan loppuun asti. Pikemminkin kirja teki kaikkensa osoittaakseen lukijan päätelmät Evan syistä olla Hitlerin kanssa vääriksi. Ajatukset siitä, että Eva olisi ollut Hitlerin kanssa vain herättääkseen kohua perheensä keskuudessa Lambert kumoaa toteamalla, että Evalla ja hänen perheellään oli hyvät välit ja hän kärsi siitä, etteivät hänen vanhempansa olisi hyväksyneet Hitleriä. Toinen syy, jonka mukaan Eva olisi kuvitellut rakkaudellaan pelastavansa Hitlerin ja muuttavan hänet kunnon ihmiseksi (vähän kuin naiset jotka rakastuvat koviin rikollisiin) ontuu myös, sillä Lambertin mukaan Eva, ja monet muut saksalaiset, eivät juurikaan tienneet Hitlerin massiivisista puhdistushankkeista. Ehkä totuus onkin vain yksinkertaisesti se, että Eva rakastui palavasti Hitlerin karismaattisuuteen. Karismaattisuudesta puhuttiin kirjassa moneen otteeseen ja Hitleriä verrattiin mm. nykyajan filmitähtiin, mikä oli hieman outoa, sillä kirjan myötä minulle tuli Hitleristä entistä vastenmielisempi kuva enkä todellakaan rinnastaisi häntä tai hänen palvomistaan filmitähtien fanittamiseen.

Oli asia niin tai näin, ei totuutta saada koskaan selville. Kirja oli kyllä ehdottoman mielenkiintoinen ja jätti mieleeni paljon kysymyksiä.

Mangopuun alla

Vaikka en itse ole lainkaan uskonnollinen, olen kamalan kiinnostunut eri uskonnoista. Kiinnostukseni johtuu kai siitä, että yritän ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluavat liittyä ja sitoutua uskonnollisiin yhteisöihin, joissa on toki paljon hyvää, mutta myös kahlitsevia ja epämääräisiä sääntöjä. Keväällä luin Me Naisista Seija Vilénin haastattelun, jossa hän kertoi elämästään Hare Krishna -liikkeessä sekä kirjastaan, jossa Vilén kertoo näistä asioista tarkemmin. Kiinnostuin, joten kirja lähti mukaan kirjastosta.

Mangopuun alla on tarina nuoren naisen elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Tiestä, joka avautuu, kun uskaltaa lähteä pois. Romaani kertoo runollisen kauniisti siitä, miten kivuliasta on muistaa uskontoa edeltävä lapsuus, jolloin oli vielä lupa haaveilla. Miten raskasta ja samalla humalluttavan ihanaa on lopulta löytää aikuisuus, seksuaalinen identiteetti ja oikeus nauttia.Romaani liikkuu neljässä maassa: Intiassa, Suomessa, Kanadassa ja Tanskassa. Päähenkilö palaa lapsuutensa mielikuvitusleikkeihin, vaikka uudet opit kieltävätkin Likka-Kaarinan viettelykset ja Valhe-Veeran kieroudet. Intialaiset tarut kietoutuvat arkitodellisuuteen, kun väkivalta nostaa päätään suomalaisessa kerrostaloasunnossa.

Kirja ei ollut ihan sitä, mitä lehtijutun perusteella odotin. Kieli kylläkin oli kaunista, ja juuri sen vuoksi luinkin kirjan loppuun. Kerronta jotenkin hyppelehti asiasta toiseen, ja vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vaan voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa. Jonkin verran mua häiritsi myös se, että Hare Krishna -liike on minulle täysin uppo-outo enkä tajunnut kaikkia kirjassa kuvattuja tapoja, nimityksiä ym. Vähän harppoen luin kirjan loppuun, ja päällimmäisenä tunteena mieleen jäi pettymys. Pettymys itseä kohtaan, sillä luulen että olisin voinut saada tästä paljonkin irti, jos vain olisin jaksanut keskittyä kunnolla. 

Tunnit

Katsoin vähän aikaa sitten Michael Cunninghamin samannimiseen, Pulizer-palkittuun romaaniin perustuvan elokuvan Tunnit. Leffa oli mahtava, yksi parhaista näkemistäni, eikä vähiten loistavan juonen ja upeiden näyttelijöiden (Meryl Streep, Nicole Kidman, Julianne Moore) vuoksi. Koska elokuva oli niin vaikuttava, piti tietysti lukea myös tämä kirja.


Kirjan (ja elokuvan) ideana on se, että se kertoo yhdestä päivästä kolmen naisen elämässä eri vuosikymmenillä. Tarinan kantavana ideana on myös se, että naisten elämä liityy Virginia Woolfin kirjaan Mrs Dalloway.


Lontoo 1923. Miehensä Leonardin valvovan silmän alla Richmondissa, kaukana rakastamastaan Bloomsburysta elävä Virginia Woolf yrittää taltuttaa kapinoivaa mieltään ja aloittaa uutta romaaniaan, Mrs Dallowayta.

Los Angeles 1949. Laura Brown, nuori vaimo ja äiti, haluaa paeta tukahduttavia arjen rutiineja ja muottiinvalettua lähiöelämää ja häipyä jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway.

New York, 1900-luvun loppu. Clarissa Vaughan astelee kadulle trendikkäästä Greenwich Villagessa sijaitsevasta asunnostaan ja lähtee ostamaan kukkia. Hän pitää illalla juhlat palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi. Päivä elämässä kiteyttää itseensä koko elämän – ja kietoo yhteen näiden kiehtovien henkilöhahmojen elämät.
Kirja oli tosi hyvä, vaikkei ihan vetänyt vertoja elokuvalle. Monestihan on niin, että kun on nähnyt ensin jonkun leffan, ei kirjan lukeminen tunnu niin hyvältä, kun jatkuvasti tulee verranneeksi kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Kirjassa parasta oli sen koukuttavuus heti alusta alkaen. Huomion herättäminen tapahtuu niin, että kirjassa kerrotaan, kuinka Virginia Woolf kävelee veteen kivet taskussa, tarkoituksena hukuttaa itsensä. Koukuttavuus syntyi myös siitä, että jotkut tapahtumat toistuivat kaikkien kolmen naisten elämässä, mutta vähän eri tavalla...


Pidin kovasti myös Cunninghamin tyylistä sekoitella tarinassa faktaa ja fiktiota toisiinsa niin, etten ole ihan selvillä, mitkä tapahtumat Woolfin elämässä tapahtuivat oikeasti ja mitkä olivat sepitettä. Vaikka eipä sillä kai ole niin väliäkään. Niin kirjassa kuin elokuvassakin henkilöt olivat mielenkiintoisia, eniten pidin Woolfista (kuuluisa, oikeasti elänyt henkilö) sekä Laura Brownista, jonka pinnan alla aavistelin kuohuvan enemmänkin. Sen sijaan en erityisemmin välittänyt Clarissasta, ehkä siksi, että sotkin hänet monta kertaa Mrs Dallowayn Clarissaan.


Tunnit-kirjan jälkeen tekisi mieli lukea "oikea" Mrs Dalloway. Jos joku on tämän kirjan lukenut, niin mielipiteitä saa sanoa: onko hyvä ja kannattaako lukea. Omasta puolestani suosittelen lukemaan Tunnit.

Tarjoilija pyyhkikää taulu

Vaihteeksi vähän vanhempaa Pakkasta, nimittäin Tarjoilija, pyyhkikää taulu vuodelta 1986. Pakkanen on luonut kirjalleen kutkuttavan tapahtumapaikan, sillä tapahtumat sijoittuvat luokkakokoukseen, missä vanhat jännitteet nousevat pintaan.

Ylioppilaskeväänä he olivat vannoneet, että pitäisivät säännöllisesti yhteyttä, heidän jenginsä ei hajoaisi. Nyt he kokoontuivat ensimmäiseen luokkakokoukseensa, kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Paljon on muuttunut, eikä oikeastaan juuri mikään. Luokkakokous sujuu niin kuin pitääkin, ja lopuksi lähdetään jatkoille poliitikko Pertti Pekkalan luokse. Mukana ovat mainostaiteilija Anna Laine, toimittaja Harri Laakso, toimitusjohtaja Elisa Lindh-Lehtinen, kotirouva Riitta Peippo, ranskanopettaja Marjatta Viljakainen, lentovirkailija Tellervo Mäkinen ja tekstiilikauppias Lasse Kallionpää. Pertillä tapahtumat saavat äkkikäänteen, sillä aamulla yksi joukosta löytyy kuolleena ja entiset luokkatoverukset ovat kaikki epäiltyjä. Aamuksi suunniteltu silliaamiainen vaihtuu poliisikuulusteluksi. Kuinka ylioppilaskirjoitusten vuosi liittyy tapahtumiin? Mitä tärkeää tapahtui koulubileissä helmikuun viimeisenä lauantaina vuonna 1965 - ja kenelle?

En jokaisen Pakkasen kohdalla viitsisi toistaa kirjojen hyvyyttä, mutta nämä nyt ovat niin viihdyttävää luettavaa. Vaikka kirja on yli 20 vuotta vanha, ei ajankulua huomaa juurikaan muusta kuin siitä, miten kirjassa kohkattiin uudesta sukunimilaista, elettiin hurjinta Dingo-hysteriaa ja suunniteltiin avustustoimia Etiopian nälänhädän uhreille.

Sokkopeli

Pitkästä aikaa sain luettua jonkun kirjan (kyllä, pari viikkoa ilman kirjoja on piiitkä aika!), nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan paljon kehutun ja suositellun Sokkopelin.

Sokkopeli kertoo nuoruudenystävistä, jotka vuosien jälkeen tapaavat toisensa hieman ikävissä merkeissä. Kai Rautio tapaa yllättäen nuoruudenihastuksensa, mutta yhteistä yötä seuraavana aamuna Pauliina löytyy hukkuneena. Kuolema näyttää onnettomuudelta, mutta tapaukseen liittyy hämäriä piirteitä. Pauliinan laukusta löytyy tarotkortteja, ja niihin raapustettu uhkaava viesti viittaa salaseuraan, johon Kai ja Pauliina kumpikin 70-luvun lopulla kuuluivat.

Kai alkaa etsiä käsiinsä muita seuran jäseniä. Entiset ystävät ovat päätyneet kuka minnekin: yksi johtaa geenitutkimusryhmää, toinen on tietoturvainsinööri, kolmas työskentelee toimittajana, neljäs pappina ja viides pitää kirjakauppaa nuhruisessa lähiössä. Elämässään he ovat tavoitelleet kuka rahaa, kuka valtaa, mainetta, uskoa, hyvyyttä tai henkistä tasapainoa – mutta kukaan ei ole selvinnyt ongelmitta. Kaikki ovat myös saaneet viestejä henkilöltä, joka kutsuu itseään Puusepäksi. Nuoruuden roolileikit heräävät eloon, mutta kuka johtaa peliä? Kuka lopulta voi sanoa saavuttaneensa onnen, ja millainen hinta siitä on pitänyt maksaa?

Ei voi kuin istua ja ihailla: kuinka joku on saanut näin mahtavan idean ja miten jollain on näin paljon tietoa antiikin taruista. Sokkopelissä riitti jännitystä, kun entiset Comuslaiset yrittivät selviytyä Puusepän laatimista tehtävistä, ja ihmissuhdesotkuja, joista koko jännittävä episodi sai alkunsa.
Hämeen-Anttila on saanut kirjaan koko joukon mahtavia henkilöhahmoja, joista eniten pidin Marista. Yksinhuoltaja, omaishoitaja ja yksityisyrittäjä oli jotenkin niin ihanan tavallinen hahmo Hämeen-Anttilan akateemisten henkilöiden rinnalla. Ei akateemissa henkilöissäkään mitään vikaa ole, mutta Marin henkilö toi kivaa vaihtelua.

Suosittelen lukemaan, sillä kirja sopii hyvin myös niille, jotka eivät välitä perinteisistä dekkareista/jännäreistä.

Katso naamion taa

Ajankohta Outi Pakkasen Katso naamion taa -dekkarin lukemiselle on hieman väärä, sillä kirjan tpahtumat sijoittuvat jouluun, kun nyt vietetään lämpimintä kesää.

Päähenkilön, Leila Antelan elämä on järjestyksessä, sen takaavat upea koti Eirassa, lukuisat luottokortit ja ennen kaikkea turvallinen aviomies. Äkkiä kaikki muuttuu. Keskellä jouluruuhkaa Leila näkee miehen kasvot menneisyydestä. Kun sama mies näyttäytyy Anteloita vastapäätä olevassa huoneistossa kuin aikoisi asettua siihen taloksi, alkaa Leilan hyvin suunniteltu tulevaisuus huojua.

Joulupöytään istutaan kuitenkin entiseen tapaan, hopeat ja kristallit kimaltelevat ja isäntä kohottaa hyväntuulisena maljansa joululle. Joulupukin on määrä saapua tasan kello kuusi niin kuin aina ennenkin. Mutta ovikello soikin jo aikaisemmin…. Ja ennen puoltayötä on talossa käynyt jo kaksi joulupukkia - ja poliisi.

Jälleen taattua tavaraa Pakkaselta! Pidin henkilöistä, jotka olivat uskottavia sekä upeasta miljöökuvauksesta; näin jo silmissäni hiljaiset ja pimeät kadut, joille räntäsade leijailee. Kirja oli myös yllätyksellinen, sillä alusta asti luulin, että murhaaja ja motiivi olivat selvillä, mutta niin vaan Pakkanen onnistui kiepauttamaan kaikki nurin päin.

Muistan jostain lukeneeni, että Pakkanen ei halua käyttää päähenkilönä poliisia, sillä hän ei tunne tarpeeksi hyvin poliisin arkea ja työtapoja. Se on huomattavissa, sillä kirjassa pisti silmään, miten ihmiset asuivat henkirikoksen jälkeen ihan normaalisti omassa talossaan, vaikka siitä oli tullut rikospaikka. Mutta sallittakoon pieni kauneusvirhe muuten hyvälle kirjalle!