Elämän kirkas keskipäivä

Näissä Mma Ramotswe -kirjoissa on se hyvä puoli, että näitä voi lukea ihan satunnaisessa järjestyksessä eikä juonikuvioiden ymmärtäminen siitä vaikeudu.

Nyt luin kirjan Elämän kirkas keskipäivä, jossa Mma Ramotswella riittää jälleen töitä: palmikointisalonkien varakas omistajatar on pyytänyt häntä selvittämään lukuisien kosijoittensa motiiveja. Tehtävä on hankala, mutta Mma Ramotswe on tunnettu erehtymättömästä naisenvaistostaan. Eri asia on, noudattaako asiakas viisaita neuvoja vai kuunteleeko hän kurittoman sydämensä ääntä. Mma Ramotswen omat hääsuunnitelmat sen sijaan eivät tunnu vieläkään etenevän…
 
Kirja oli ihan hyvä, mutta niin kovin samanlainen kuin sarjan eka osa. Olen lukenut, että sarjan kaikki osat ovat vähän samanlaisia, joten voi olla -vaikka nämä kirjat ovatkin iloisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään ihastuttavia- etten jaksa lukea koko sarjaa, koska tätä kirjaa lukiessakin toistot tökkivät aika lailla.

3-/5

Pelistä pois

Mulla on selvästikin Outi Pakkas-kausi meneillään. Viimeksi luin häneltä kirjan Pelistä pois, jonka päähenkilö Ilona Laaksola on nelikymppinen saneerattu pankkivirkailija ja nykyinen puhelinmyyjä. Hän elelee yksikseen, tekee iltaisin itselleen lasillisen tai pari ja ihailee ikkunastaan juhlavalaistua stadionin tornia. Hänen yksinäisiä päiviään piristää naapurin pikkuvanha kymmenvuotias Sorella. Tytön isä, Atte Söderberg, taas viettää hyvinkin vilkasta elämää. Ja vanha ystävämme Anna Laine tekee Aten firmalle mainosgrafiikkaa.

Eräänä sunnuntaina alakerran kukkakaupasta löydetään ruumis. Helmikuisten päivien aikana asiat saavat yllättävän ratkaisunsa.
Kirja oli ihan hyvä, vaikka toi monissa kohtaa häiritsevästi mieleen Pakkasen Punaisen pallotuolin, sillä tässäkin kirjassa käsiteltiin yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta ja vanhoja kaunoja. Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty enemmän Ilonan elämää, sillä hänhän on päähenkilö. Saman ilmiön olen kylläkin havainnut myös muissa Pakkasen kirjoissa eli väkeä lappaa ovista ja ikkunoista ja välillä menee sekaisin siitä, kuka tässä onkaan päähenkilönä. Ei tästä mitään erityisempää jäänyt mieleen, paitsi että Sorellaa inhosin, ennen kaikkea hänen pikkuvanhaa ja näsäviisasta asennettaan.

Kaiken kaikkeaan kirja toimi kuitenkin hömpännälkään varsin hyvin.

Anna minun rakastaa enemmän

Olen koko talven ja kevään lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän. Pitkästä lukuajasta voineekin päätellä mielipiteeni tästä kirjasta...

Kirja kertoo Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, tarinan. Suvi ei kuitenkaan kerro tarinaansa itse vaan kertojina toimivat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski, Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä.

Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties – tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.

Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?
Kirja oli tavallaan ihan hyvä, ainakin aiheensa puolesta. Kahden kertojan käyttö tuntui vähän häiritsevältä, sillä välillä menin sekaisin siitä, kumpi nyt on äänessä. Leenan kertojan-osuuksista en saanut oikein mitään irti, sillä en välitä pitkästä tajunnanvirtamaisesta kerrontatekniikasta. Minulle olisi siis riittänyt vallan mainiosti vain Antin osuudet. Iso plussa kirjalle siitä, että siinä näkyi hyvin kirjailijan oma kiinnostus rock-musiikkiin. Kirjassa oli nimittäin sopivissa väleissä pätkiä rock-lyriikoista ja haastatteluissa, joita lehdissä oli Summer Maplen katoamisen jälkeen, käytettiin kuumimpien rock-tähtien nimiä.

Summa summarum: ei mun rakkauteni Juha Itkosta kohtaan syttynyt tämän kirjan myötä, mutta aion kuitenkin vielä yrittää. Jospa lukisin kiitetyn Myöhempien aikojen pyhiä ja katsoisin sen jälkeen onko Juhasta mihinkään.

Puolikas keltaista aurinkoa

Vihdoinkin sain luettua Chimamanda Ngozi Adichien (kääk mikä nimi!) suositun romaanin Puolikas keltaista aurinkoa. Pitkä lukuaika ei johtunut siitä, että kirjan lukeminen olisi hirvittävää pakkopullaa, vaan siitä, että minusta näin vaikuttavaa teosta ei voi ahmaista yhdellä kertaa junamatkan aikana.



1960-luvun Nigeriassa eletään sodan kynnyksellä. Vallankumouksellinen professori Odenigbo on palkannut palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Professorin kuvankaunis rakastajatar Olanna totuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä yliopistokaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.


Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard pakenevat henkensä edestä. Heidän ystävyytensä ja uskollisuutensa punnitaan kipeästi, ja sodan keskellä rakkaus mutkistaa asioita entisestään.
Kirja oli sikäli mielenkiintoinen, etten ole aiemmin lukenut afrikkalaista kirjallisuutta, ellei oteta huomioon Mma Ramotswe -kirjaa. Noloa kyllä, mutta yllätyin siitä, että kirjan henkilöt elivät kovin "länsimaisesti", joivat kokista ja kuuntelivat Beatlesia. Sotaan vaikuttavat tekijät ja sodan syttymisen syy taas menivät minulta hiukan ohi, sillä historian tunneilla Biafran sota on näköjään jätetty käsittelemättä. Olen myös niin nuori, ettei minulla ole mitään muistikuvia Biafran nälkäisistä lapsista. Ilman näitä pohjatietojakin kirjasta sai kuitenkin paljon irti.


Kirjan juoni oli koukuttava ja mielenkiintoinen. Vaikka sota
olikin -luonnollisesti- tärkeässä osassa, ei sillä mässäilty liikaa vaan keskityttiin myös ihmisten inhimillisiin tunteisiin, josta tärkeimpänä on tietysti rakkaus. Miinusta siitä, että tarinan loppu jäi liian avoimeksi. Olisi tämä tietysti iloisemminkin voinut päättyä.


Suosittelen lämpimästi!

Punainen pallotuoli

Outi Pakkasen dekkarin Punainen pallotuoli tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran tuttun Helsinkiin. Keskustassa väistellään Kampin rakennustyömaata ja ihmetellään Eduskunnan lisärakennusta tai myrskyn kaatamaa piilipuuta Lasipalatsin kulmalla.

Yksinäinen Noora asuu vauvansa kanssa Fredrikinkadun varrella. Kun samassa talossa asuva Eila astuu hänen elämäänsä, kaikki muuttuu. Paras ystävätärkin voi vain seurata vierestä, miten Noora joutuu naisen talutushihnaan.

Eila tietää kotikatunsa ihmisten tulemiset ja menemiset. Hän tarkkailee ihmisiä kantabaarissaan ja seuraa erityisen tiiviisti vastapäistä sisustusliikettä ja sen omistajapariskuntaa. Ja sitten muuan henkilö katoaa…

Yksi parhaimpia Pakkasen kirjoja, joita olen lukenut. Henkilögalleria oli todella herkullinen, vaikka aluksi olinkin vähän pihalla, kuka olikaan sukua kenelle. Epäuskottavuutta oli loppuratkaisussa, joka oli mielestäni hieman mielikuvituksellinen. Mietin myös, että monellakohan yh-äidillä on varaa asustella Fredrikinkadulla. Nämä olivat kuitenkin vain pieniä juttuja, jotka eivät häirinneet lukemista.

Paine

Miten paeta piinaavasta parisuhteesta, kun kumpikaan ei suostu lähtemään? “Pasi, minä rukoilen sinua. Älä kiusaa minua enää. Lähde pois. Jätä minut rauhaan.” Iris kiinnittää lapun eteisen peiliin. Hän on yö yöltä uupuneempi, hän ei jaksaisi enää kauan. Pasin mielestä vika on kokonaan Iriksen, Iris on pilannut kodin ilmapiirin.Naapuriin muuttava Piin veli Joel tutustuu sekä Irikseen että Pasiin ja huomaa joutuneensa keskellä kummallista eronäytelmää. Miksi Iris pelkää Pasia, joka on kaikkien mielestä kunnon mies? Ensimmäistä yhteistä kesälomaansa viettävät Pii ja Juha Heino yrittävät selvittää Piin tansanialaisen isän kuolemaa. Piitä tuskastuttaa asioiden hidas eteneminen, ja kun lopulta Zersenay Kipropista paljastuu jotakin, on se aivan muuta kuin Pii olisi ikinä voinut kuvitella.

Näitä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja tulee aina vaan luettua, vaikkeivat nämä viimeisimmät ole mitään kovin erikoisia olleet. Viimeksi ilmestynyt Paine taitaa olla jo sarjan viides osa. Kirja oli rakenteeltaan jotenkin sekava, koska samassa tarinassa seurattiin sekä Pasin ja Iriksen perhehelvettiä että Piin selvityksiä hänen isästään. Toisaalta tämänkaltaisen rakenteen vuoksi kirjaa oli pakko ahmia, kun halusin tietää, mitä Pasille ja Irikselle tapahtuu. Tällä kertaa Pasin ja Iriksen tarina kaikessa karmivuudessaan vei voiton Piin tarinalta, vaikka heidän suhteensa loppu olikin ennalta-arvattava ja jopa tylsä. Piin isän tarina taas ei ollut ennalta-arvattava, mutta ratkaisu oli siinäkin jotenkin tylsä.

Tässä kirjassa yhdeksi keskeiseksi henkilöksi nousee Piin pikkuveli Joel. En saanut muodostettua Joelista oikein minkäänlaista kuvaa, sillä hän jäi jotenkin etäiseksi. Ei Joel kuitenkaan vaikuttanut yhtään sen miellyttävämmältä henkilöltä kuin isosisko-Piikään.

Suosittelen niille, jotka ovat lukeneet muutkin osat.

Rakkaudesta kuolemaan

Lukaisin äskettäin Outi Pakkasen kirjan Rakkaudesta kuolemaan. Siinä mainosgraafikko Anna Laine tekee elämänsä ratkaisun ja siirtää yhden naisen yrityksensä Muonioon, kauas pääkaupungin kiireisestä menosta. Tosin rauhasta ei ole tietoakaan, sillä hiihtolomaviikoilla tunturihotelliin kokoontuvat huvittelunhaluiset lomailijat. Jo lentokoneessa Anna tunnistaa entisen koulutoverinsa, kansanedustaja Pertti Pekkalan. Samalla lennolla on myös tunnettu sensaatiotoimittaja Ulla-Maija Heinäkoski, jolla on työn alla elämänsä juttu.Muoniossa Anna tutustuu omalaatuiseen taiteilija Maliin ja tämän surusilmäiseen tyttäreen Sariin. Ja siellä missä meno on hurjimmillaan, on aina myös hurmuritarjoilija Smiley, nimensä veroinen mies.Sitten alkaakin tapahtua, kun yllätyksiä rakastava Mali järjestää rymyjuhlat etelän vierailleen. Oman osansa keitokseen lisää myös toimittaja Heinäkoski. Mikä on hänen roolinsa pelissä, jonka panokset osoittautuvat hengenvaarallisen koviksi?

Tuskinpa tämä kovin kummoista muistijälkeä jättää. Kirjassa nimittäin setvittiin enemmän henkilöiden välisiä ihmissuhdekuvioita kuin itse murhaa. Kirja kuitenkin toimi niin kuin oli tarkoituskin: oli oikein nopsaa ja viihdyttävää luettavaa.

Vääränlainen mies

Anna-Leena Härkösen kepeän kuplivissa lauluissa rakastutaan, erotaan, kaivataan ja vihataan. Vääränlainen mies sisältää parikymmentä räiskähtelevää laulua, joiden tarinoiksi kiertyvissä sanoituksissa liikutaan haikeista erotunnelmista hulvattomiin sinkkubileisiin ja äkkirakastumisen hurmaan. Runomaiset laulutekstit pursuavat kirjailijalle ominaista suorasukaisuuttaja huumoria. Niiden keskipisteenä on vahvasti tunteva nainen, joka ei arkaile kertoa teatraalisen mahtipontisesti tunteitaan maailmalle. Laulutekstit ovat helposti lähestyttäviä, suoraan puhuttelevia ja ennen kaikkea hauskoja. Anna-Leena Härkönen ryhtyi aikoinaan kirjoittamaan laulutekstejä tilaustöinä, mutta laulunteon makuun päästyään hän huomasi kirjoittavansa niitä myös omaksi ilokseen. Osa sanoituksista on sävelletty ja joitakin on päätynyt levylle asti - osa odottaa vielä esittäjäänsä. Esipuheessa kirjailija vetoaakin lukijoihinsa toteamalla "säveltäkää ihmiset".

Pidin erityisesti niistä lauluista, jotka kertoivat jonkun tarinan. Näitä olivat esimerkiksi luksus-naisesta kertova Viiden tähden tyttö, sinkkubileistä kertova Tytöt hei ja kiltin tytön roolista tarpeeksi saaneen naisen tarinan kertova Todellinen prinsessa. Lukemisen ohessa ihastelin jälleen kerran Härkösen loistavaa tarinankerrontaa sekä kieltä. Kirja oli täynnä hauskoja vertauksia (poikki rakkauteni listit niin kuin ranskanpatongin)sekä hauskaa kieltä: Auto survoo soratietä.

Olisipa mielenkiintoista kuulla näitä lauluja laulettuna!

3/5

Vihan päivä

Se voisi olla onnea: talo lähellä jokea, kaksi pientä lasta, huolehtiva aviomies. Mutta mies on vasta vähän yli kolmenkymmenen ja hänellä on jo harmaita hiuksia. ”Asko on vanhentunut niin kuin jokainen minun kanssani vietetty vuosi vastaisi viittä”, Eliisa ajattelee.

Asko on ahkera ja yrittää pitää arkea pyörimässä, vaikka joutuu kiertämään putkitöissä ympäri Porvoota. Hän odottaa lomamatkaa ja pyytää Eliisaa tarkistamaan rahatilanteen perheen tilikirjasta. Eliisa tietää sen tarkistamattakin, mutta hän ei pysty kertomaan totuutta miehelleen.

Maksamatta ovat asuntolaina, kauppalasku, luottokorttilasku, Askon yrityksen velat ja jopa Lahjan koulukuvat. Ja sitten on ulosottoviraston kirje.

Lapset rakastavat Eliisaa ja Eliisa rakastaa lapsiaan niin kuin kuka tahansa äiti. Asko rakastaa Eliisaa, Eliisan mielestä siksi, ettei hän ymmärrä Eliisaa ja tämän sairautta. Eliisa kuvittelee ymmärtävänsä miestään, lapsiaan ja itseään, hän on lakannut miettimästä aikaa ja sitä millaista on haluta olla kuollut. Jostain näyttää tulevan valoa Eliisan elämään, se on iloa siitä että hänellä on ihanat lapset ja ihana mies. Ehkä se on myös huojennusta, ehkä kyllästymistä, ehkä vihaa tai kenties rakkautta.

Kerran Asko oli tullut kotiin haulikon kanssa, koska aseen omistaja ei ollut voinut säilyttää sitä omassa kodissaan. Haulikko pantiin piiloon mustaan jätesäkkiin eikä siitä puhuttu enää. Mutta Eliisa muistaa, että se on siellä. ”En keksi kuinka selviäisimme tästä”, hän miettii, ”tämän kevään jokaisena aamuna olen pelännyt etten näkisi tulevaa päivää, iltaisin olen pelännyt nähneeni sen oikein.”

Ja sitten se tulee, päivä jota Eliisa on odottanut. Päivä jolloin ”en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani”.
Luin jo jokin aika sitten Markku Pääskysen Vihan päivän, mutta jotenkin se on jäänyt postaamatta tänne. Kirja oli sinänsä nopealukuinen, sillä siinä oli vain 117 sivua. Aihe oli kuitenkin todella ahdistava: masentunut äiti, jonka perhe painii talousvaikeuksien keskellä. Ei siis ihme, että kirjoittaminen on vähän nihkeää.

Kirja perustuu osittain tositapahtumiin, sillä joitakin vuosia sitten Porvoossa oli samanlainen perhetragedia, jossa äiti tappoi perheensä ja lopuksi itsensä. Muistaakseni syynä olivat perheen velat. Vihan päivää lukiessa loppuratkaisun tietää koko ajan, ja aluksi ajattelin, että se haittaa lukemista. Ei se kyllä loppujen lopuksi haitannut, vaikka tieto siitä, että kaikki kuitenkin loppuu ahdisti lisää.

Tästä kirjasta en kuitenkaan saanut muodostettua kunnollista mielipidettä, sillä vaikka kirja olikin hyvin kirjoitettu, en voi kuitenkaan sanoa pitäneeni kirjasta. Jos kirjailijan tarkoituksena oli saada lukija ahdistuneeksi, hän onnistui siinä harvinaisen hyvin.

Ilonen talo

Kreetta Onkelin Ilonen talo on romaani levottomasta lapsuudesta. Se näyttää viisitoista vuotta Tomperin perheen elämää: isä siirtyy Jumalan luo, äiti sahtitonkaan, Birge-sisko kapinoi, mummo jahtaa äitiä ja pappa haaveilee Intiasta. Talon ympärillä nurmikko metsittyy, kukkapenkit kasvavat umpeen. Ilosessa talossa kaikuu nauru, joka arvaamattomasti vaihtuu itkuun tai Eikka Leikkaan. Keinot elää elämäänsä tavalla tai toisella surusta ja häpeästä huolimatta löytyvät.

Kirja oli järkyttävä kuvaus tasapainottoman alkoholistiperheen elämästä. Vielä järkyttävämmän kirjasta teki se, että kertojana toimii perheen tytär Ruuth. Jossain vaiheessa aloin kyllä epäille Ruuthin juttuja: onkohan kaikki todella niin kuin lapsi sen kertoo. Järkyttävästä aiheesta huolimatta kirja oli nopeaa luettavaa (148 sivua). Olen nähnyt myös kirjan pohjalta tehdyn tv-elokuvan, mutta se oli paljon kirjaa huonompi.

Susa suosittelee!