Kirjan aluksi mua häiritsi todella paljon se, onko tekijä Aino Kontula nyt ihan oikeasti se sama nimetön minä-kertoja, joka päiväkirjassa esiintyy. Yhteneväisyyksiä löytyy, koska Kontula on itsekin peruskoulunopettaja, joka opettaa biologiaa ja maantietoa, aivan kuten päiväkirjan opettaja. Lisäksi kirja löytyy kirjastoluokituksesta 99.1, eli siis elämäkerrat ja muistelmat -osiosta. Vajavaisella opetuskokemuksella pystyn kuitenkin sanomaan, että ainakin kirjassa kerrotut tilanteet oppitunneilta ovat hyvinkin autenttisia.
Kirja kertoo siis ajanjakson joulukuulta kesäkuulle, jolloin opettaja merkitsee päiväkirjaansa tapahtumia oppitunneilta ja vähän oppituntien ulkopuoleltakin. Pääosassa ovat oppilaat, usein kaaosmaiset oppitunnit ja kollegat, jotka pitivät tarkkaan kiinni siitä, että "minä olen huippuope, josta tykätään ja vaikkei tykätäkään, ei minulla mitään kurinpito-ongelmia ainakaan ole".
Minua hämmästytti alusta asti se, miten vähän tässä kirjassa kuvattiin opettajan ja vanhempien välistä yhteydenpitoa, koska se on mun käsityksen mukaan suuri ja haastava osa opettajan työtä. Vanhemmat näyttäytyivät lähinnä siinä, kun kirjoittivat yleisönosastolle, miten suuri yläkoulu on vaarallinen opettajille ja oppilaille. Mieleen jäi myös opettajakollega, joka suuttui kertojalle, joka oli antanut opettajan lapselle liian huonon biologiannumeron. Mä olen ilmoittanut, että mua saa löydä, jos joskus menen puuttumaan tuolla lailla lasteni opettajan työhön:)
Kun aloitin lukemisen, päätin etten lue kirjaa arvostellen opettajan toimintaa vaan yritän pysyä niin ulkopuolisena kuin mahdollista, mutta aina se ei ihan onnistunut, sillä helppoahan se on täältä kotikatsomosta heristellä sormea "ei ollu yhtään sopivaa huutaa oppilaalle haista paska". Kirjassa viehätti ennen kaikkea Kontulan mustan huumorin värittämä kirjoitustyyli: kaikkein karmeimmistakin tilanteista tuntui löytyvän jotain hauskaa. Muutamissa kohdin aloin jo miettiä, haluanko ihan tosissani kuluttaa 40 vuotta siihen, että kuuntelen pipopäiden valitusta siitä, "miten opettajat inhoaa oppilaita" kun pyytää jotain sellaista vastaamaan, joka ei viittaa. Epäilyt haihtuivat siihen, Kontula alkoi kertoa niistä open päivänsäteistä, jotka tarttuvat innosta töihin, haluavat oppia uutta, tulevat vaihtamaan kuulumisia opettajan kanssa välitunnilla tai tekevät töitä niin innokkaasti, etteivät malttaisi lähteä kotiin. Heitäkin nimittäin on, ja heidän takia kirjasta jäi valoisa kuva.
Suosittelen tätä luettavaksi niille vanhemmille, joiden mielestä on aina opettajan vika, jos oman muksun koulu menee alamäkeä, sekä niille, jotka suunnittelevat opettajankoulutukseen hakeutumista; se voi olla myös tällaista (niin hyvässä kuin pahassa):D
PS. Osallistumisaikaa synttäriarvontaani on 29.3. klo 18 asti, jonka jälkeen arvon voittajat.
4/5
10 kommenttia:
Mun teki joskus aikoinaan hirveästi mieli lukea tämä, mutta jostain syystä se jäi. Ehkä nyt, kun harkitsee itsekin alaa, niin voisi lukaista :D
Hei Katri!
Kiitos kommentista. Suosittelen lämpimästi tämän kirjan lukemista! Tämä on vielä aika ohut kirja, joten tämän lukee äkkiä.
Minä luin tämän joskus aika pian valmistumisen jälkeen ja tykkäsin kovasti. Nykyisellä opettajakokemuksella voin sanoa, että autenttisuutta löytyy ja usein totuus on vielä kirjaakin ihmeellisempää.
Minäkin suosittelen tätä lämpimästi kaikille opettajan ammatista haaveileville ja vanhemmille. Ja miksen myös niille, jotka aina jaksavat napista opettajien pitkistä kesälomista ;)
Valittaen voin todeta, että ne vanhemmat, joiden lapsien koulu ei suju, eivät todellakaan tätä lue tai eivät siitä niitä asioita ymmärrä. :/ Kontula kärjistää tietysti aika tavalla, eihän tuosta aiheesta muuten mitään kirjaa olisi tullut. Rakenne on myös tosi tylsä toistuvine kaavoineen. Toisaalta se sopiikin, sillä juuri toistoahan työ on. Juuri kummoistakaan draamaa kirjaan tai koulun lukuvuoteen (onneksi) ei sisälly. Mustan huumorin sävyttämä dokumentti voisi olla luonnehdinta?
Muistan kohun, mikä kirjasta syntyi aikoinaan ja kun itse luin kirjaa, mietin että mistä kohtaa ne kauhistelut kumpusivatkaan. Jonkin verran on aikaa siitä, kun kirjan luin ja kyllähän se aika realistinen kuvaus oli koulun arjesta. Meillä oli eräässä koulussa mielenkiintoinen tapaaminen häirikköluokan vanhempien kanssa ja täytyy sanoa, että silloin ymmärsin viimeistään, miten käsi kädessä vanhempien ajatusmaailma kulkee lasten kanssa. Se on toisaalta surullista, mutta toisaalta lohduttavaa.
Kouluihinhan voi jokainen mennä katsomaan tunteja, jos jotenkin oudoksuttaa, että oma lapsi saa vitosia eikä kymppejä.
Ja mitä voisi työstä koulussa sanoa, niin osalla se peruskoulumeininki sopii ja osalle ei. Ajattelin, että itse en jaksa kiduttaa itseäni siellä. Ongelmana eivät todellaakaan ole oppilaat, vaan ops, vanhemmat, järjettömät vaatimukset, muut työt. Kyllähän teinien kanssa päivänsä olisi, mutta kun ne pitäisi saada oppimaan jotain. Jos ei muuta niin sen, että luokassa pitää pysyä 45 minuuttia, eikä karata ikkunasta. Pitkälle ei olla Seitsemän veljeksen maailmasta päästy ;D
Tämän Reksi on homo -kirjan jälkeen voisi olla kiinnostavaa lukea myös Ville Vuorelan Häirikkötehdas. Onko kenellekään tuttu? Itse en ole lukenut, mutta kieltämättä kiinnostaisi.
Kustantajan sivuilla: http://www.finnlectura.fi/uusia-tuotteita/229-haeirikkoetehdas.html
Amma, totta tuo että totuus on tarua ihmeellisempää:) Ja hyvä idea, että tätä voisi sitten luetuttaa niille, jotka kadehtivat meiltä kesälomaa kun "eihän ne opettajat mitään tee kun istuu ja juo kahvia".
Kirsi Hietanen, olet valitettavan oikeassa:( Tuohon toistoon minunkin eka lukukerta töppäsi, nyt jaksoin loppuun asti. Mustan huumorin värittämä dokumentti on oiva määritelmä
Mari A., niin totta tuo mitä kirjoitat: ei ne oppilaat mutta kaikki se muu homma... Näin muuten sieluni silmin ikkunasta karkailevat oppilaat, joille opettaja yrittää puhua Kivestä... Ei paljon naurattanut.
Paula, kiitos kirjavinkistä. En ole kyseisestä kirjasta kuullutkaan, mutta täytyy sillä silmällä kirjastossa katsella, että jos vaikka löytyisi. Kuulostaa kiinnostavalta.
Minusta on opettajaksi tähtäävältä urheaa lukea tämä :-) Tai ehkä viisasta...
Itselleni jäi tästä vähän surullinen olo, vaikka tarua ihmeellisempiä tarinoita yläkoulun elämästä kuulen päivittäin. Teinien opettajalla täytyy olla enkelin kärsivällisyys :-D
Minun piti joskus lukea tämä, mutta en ole ryhtynyt ajatuksesta tekoihin.
Ehkä tällä kertaa vaikuttaa aivan liikaa se, että olen itse yläasteella maikka, enkä usko, että koen kirjaa kovinkaan yllätyksellisenä - eiköhän se sisällä otteita arkipäivästäni.
Toiseksi, tämä tosin ei saisi koskaan vaikuttaa lukupäätökseen, minua ei kiinnosta lukea tämän kirjailijan kirjaa, sillä hän puhui Opettaja-lehdessä (vai oliko se jokin lausunto jossakin toisessa lehdessä) koulukiusaamisesta niin käsittämättömällä tavalla (tosin voi olla, että tulkitsin hänen kommenttinsa väärin). Että henkilökohtainen katsantokantani estää tarttumasta tämän henkilön kirjaan. Naurettavaa, tiedän..mutta ehkä suurin syy on kuitenkin laiskuus ja se, että viimeiset vuodet olen uinut ns. klassikoiden suossa. Mutta ehkäpä vihdoin on tullut aika kohdata..
Booksy, mä kallistun sille kannalle, että kirjan lukeminen on pelkästään fiksua. Tietääpä, mitä on tulossa...:)
Helmi-Maaria, hyvin todennäköistä:) Mäkin muistan kirjailijan kommentin ja ne tuli tätä lukiessa mieleen hyvinkin elävästi...
Lähetä kommentti