Mikä kirja sopisikaan paremmin juhannustunnelmiin kuin Annakaisa Iivarin tänä keväänä ilmestynyt esikoisromaani Juhannus italialaiseen tapaan, joka on ratkiriemukas kertomus naapuruston yhteisestä juhannusmatkasta Toscanaan.
Kuvausjärjestäjä Kristiina Kallion pitkäaikainen haave laadukkaasta elämästä on toteutumassa, kun hän muuttaa valokuvaajamiehensä Auliksen kanssa Rantalehdon vauraaseen espoolaislähiöön. Avioliiton kukoistuskausi on tosin takanapäin eikä asiaa paranna se, että Kristiina kohtaa nuoruudenrakkautensa lähinaapureiden illanistujaisissa. Kun ajatus naapuruston yhteisestä lomamatkasta Toscanan aurinkoon syttyy, Kristiina päättää tehdä matkasta unohtumattoman. Italialaishuvilan näyttävissä puitteissa hän hurmaisi kaikki herkullisilla aterioillaan ja älykkäällä keskustelullaan, eikä mikään jäisi sattuman varaan. Kristiinan mielikuvista ja ruokalehtien tyylikkäistä kattauksista puuttuvat kuitenkin sotkuiset teinit ja omapäiset pizzaa ja suomi-iskelmää fanittavat matkakumppanit. Hän joutuu kantapään kautta huomaamaan, että elämää on mahdotonta käsikirjoittaa.
Hauskan juonen lisäksi kirjasta teki mainion sen hulvaton vaikkakin tavanomainen henkilögalleria. Kun samaan porukkaan heitetään kontrollifriikki, paasaava ituhippi, sikailuun keskittynyt ex-lätkästara, tavisosastoa edustava luokanopettaja sekä supliikki bisnesmies, voi olla varma, että huvilalla sattuu ja tapahtuu. Vaikka juoni olikin arvatenkin köykäinen ja ennalta-arvattava, tämä kirja oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää kesäluettavaa höystettynä kuvauksilla Italiasta, sen kulttuurista ja maisemista. Tahtoo myös Toscanaan!
3+/5
Junalukemiseksi valitsin Outi Pakkasen kevyttä jännitysviihdettä. Tällä kertaa vuorossa oli Yöpuisto, jonka päähenkilö Mikael Niemistö on nelikymppinen juristi. Hänellä on kaikki hyvin: koti hienossa jugendtalossa Helsingin Ullanlinnassa ja uusi vaimo Hannele, joka tulee hyvin toimeen Mikaelin 12-vuotiaan pojan Rasmuksen kanssa. Isän ja Rasmuksen välit eivät ole yhtä hyvät, isä kiusaantuu nähdessään pikkuvanhan pullean poikansa istuvan tietokoneen ääressä eikä loistavan jalkapallokentällä. Mutta Rasmus näkee ja tietää enemmän kuin muut, silloinkin kun herkkukaupan omistaja Virpi Saari ilmestyy isän elämään. Taksien valot pyyhkivät syksyisen kaupungin katuja, paksujen seinien ja suljettujen ovien takana paljastuu menneisyydestä asioita, jotka jotkut haluaisivat kiihkeästi unohtaa. Yksinäinen pieni poika tekee aikuisten maailmasta omia päätelmiään...
Kirja oli niin samanlainen kuin Pakkasen muutkin romaanit, mutta siksi niitä tuleekin luettua, ettei tarvitsisi ajatella. Eniten Pakkasen kirjoissa viehättää Helsingin kuvailu, Pakkanen todella tuntee Helsingin upeimmat paikat. Tämän kirjan henkilöistä en oikein pitänyt Rasmuksesta. Pakkanen voisi välillä käyttää kirjoissaan muunkinlaisia lapsia kuin näsäviisaita pikkuaikuisia...
Marian Keyesin uusin kirja Tuiki tuiki tähtönen kertoo erikoisista ihmisistä, jotka asuvat Dublinin Star Streetillä, Yrjöjen aikaisessa punatiilisessä kerrostalossa jossa on sininen ovi ja banaaninmuotoinen kolkutin.
Ullakkohuoneistossa viettää juuri 40-vuotisjuhliaan ihastuttava levy-yhtiössä työskentelevä Katie, hänen alapuolellaan asustaa ainakin 116-vuotias Jemima aasia muistuttavan koiransa kanssa. Heidän alakerrassaan majailee kummallinen kolmikko: kaksi salskeaa puolalaista nuorta miestä ja pieni, kikkarapäinen irlantilaisneito, joka pitää heitä tiukasti ohjaksissa. Ja katutasossa syövät keksejä sohvalla kovin rakastuneet Matt ja Maeve.
Tilanne näyttää oikein mukavalta, mutta joku leijailee huoneistosta toiseen, ja tämä joku on päättänyt panna tuulemaan. Pian Tähtikadun talon seinät pullistelevat ennennäkemättömistä määristä rakkautta, ystävyyttä ja tragediaa.
Aluksi minusta oli outoa, että tämä omituinen vieras toimi osan aikaa kertojana. Oudoksi tilanteen teki se, etten tiennyt, kuka tuo vieras oli. Kun se lopussa selvisi, olin edelleen hämmentynyt, vaikka idea olikin tosi herttainen. Kaiken kaikkiaan kirja oli parhainta Keyesiä pitkiin aikoihin, vaikkei yltänytkään suosikkieni joukkoon. Hyvän tästä kirjasta teki mielenkiintoiset henkilöt, hupaisa taksikuski-Lydia sekä pariskunta Matt & Maeve, joiden väleissä aavistelin alusta alkaen olevan jotain mätää.
Vuonna 1918 Venäjä kuohui ja heinäkuisena yönä Romanovien tsaariperhe teloitettiin. Mutta entä jos yksi heistä olisi pelastunut? Carolly Ericksonin fiktiivinen romaani Tsaarin tytär kertoo Nikolai II:n ja tsaaritar Aleksandran toiseksi vanhimman tyttären, Tatjanan, lohdullisen selviytymistarinan.
Tsaarin tytär kuvaa elävästi tsaariperheen tyttärien lapsuutta palatsissa pienine kinoineen ja ilonaiheineen. Kirja kuljettaa lukijaansa Talvipalatsin loistosta Siperiaan ja sieltä Jekaterinburgin vankeuteen. Tatjanan ihastumiset, huolet ja unelmat ovat kuin kenen tahansa nuoren tytön, mutta niitä varjostavat Venäjän vallankumous, pikkuveli Aleksein sairaus ja mystisen Rasputinin ilmaantuminen palatsiin. Silmukka kiristyy tsaariperheen ympärillä, mutta yhdelle perheenjäsenelle pako saattaa olla mahdollinen.
Vuonna 1989 Daria Gradov on vanha nainen, joka asuu Kanadassa. Naapureilleen ja lapsilleen hän on venäläinen emigrantti - he eivät tiedä, että elämänsä ensimmäiset 21 vuotta vaatimaton leski oli Tatjana Romanov, Venäjän tsaarin tytär. Vuosikymmenien salailun jälkeen tsaarin tytär päättää kertoa uskomattoman tarinansa.
Huikea kirja! En tiennyt viimeisestä tsaariperheestä ennen lukemista juurikaan muuta kuin Anastasian ja Aleksein ja tietysti olin lukenut perheen karmeasta kohtalosta. Siksi oli virkistävää, että kirjan päähenkilöksi oli valittu vähän tuntemattomampi tsaariperheenjäsen. Kirja oli vauhdikasta ja mukaansatempaavaa luettavaa. Mielenkiintoisin henkilö oli tarinassa vilahdellut Rasputin. Olen aina luullut, että hän oli Romanoveille elintärkeä ihminen, mutta kirjan myötä paljastui, että hän oli tärkeä vain tsaarittarelle ja ainakin Tanja inhosin häntä. Tiedä sitten, mikä oli totuus...
Suosittelen kaikille historiasta pitäville!
Heleena Lönnrothin Puolalaisen kuuropiilon päähenkilöt Leena ja Linda ovat kaksoissiskoksia. Isä on suomalainen rekkakuski ja äiti puolalainen Danuta. Toinen siskoksista on kasvanut Suomessa ja toinen Puolan Poznanissa. Vasta aikuisina he löytävät toisensa. Leenalla on omat oikkunsa, hän on free lance -toimittaja, joka asuu hinattavassa minitalossa. Lindalla on monta elämää Suomessa ja Euroopassa. Edullinen ulkomuoto ja helppo raha houkuttaa yhteistyöhön mafian kanssa. Sitten Linda katoaa. Alkaessaan penkoa sisarensa asioita Leena törmää vihjeisiin useista keski-ikäisten miesten surmista. Koska Kotka on eräs Lindan kotikaupungeista, Kaakonetsivät, Valo ja Hakkarainen joutuvat kuvioihin kadonnutta jäljittämään. Alkaa jännittävä takaa-ajo Via Balticaa pitkin Puolaan ja Berliiniin.
En sanoisi tätä kirjaa erityisen jännittäväksi, mutta ihan viihdyttävä tämä oli. Luen näitä Heleena Lönnrothin kirjoja lähinnä vanhasta tottumuksesta, mutta myös siksi, että ihmisten ja paikkojen tarkka kuvailu kirjassa viehättää minua. Kirja loppui vähän töksähtäen ja Lindan motiivi miesten surmaamiseen jäi hämärän peittoon. Muutamia kömmähdyksiäkin bongasin tästä kirjasta. Esimerkiksi Hakkarainen menee möläyttämään Lindan äidille: "I'm sorry, she has killed three men in Finland". Pieniä juttuja, mutta kiinnitti huomion...
Näissä Mma Ramotswe -kirjoissa on se hyvä puoli, että näitä voi lukea ihan satunnaisessa järjestyksessä eikä juonikuvioiden ymmärtäminen siitä vaikeudu.
Nyt luin kirjan Elämän kirkas keskipäivä, jossa Mma Ramotswella riittää jälleen töitä: palmikointisalonkien varakas omistajatar on pyytänyt häntä selvittämään lukuisien kosijoittensa motiiveja. Tehtävä on hankala, mutta Mma Ramotswe on tunnettu erehtymättömästä naisenvaistostaan. Eri asia on, noudattaako asiakas viisaita neuvoja vai kuunteleeko hän kurittoman sydämensä ääntä. Mma Ramotswen omat hääsuunnitelmat sen sijaan eivät tunnu vieläkään etenevän…
Kirja oli ihan hyvä, mutta niin kovin samanlainen kuin sarjan eka osa. Olen lukenut, että sarjan kaikki osat ovat vähän samanlaisia, joten voi olla -vaikka nämä kirjat ovatkin iloisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään ihastuttavia- etten jaksa lukea koko sarjaa, koska tätä kirjaa lukiessakin toistot tökkivät aika lailla.
3-/5
Mulla on selvästikin Outi Pakkas-kausi meneillään. Viimeksi luin häneltä kirjan Pelistä pois, jonka päähenkilö Ilona Laaksola on nelikymppinen saneerattu pankkivirkailija ja nykyinen puhelinmyyjä. Hän elelee yksikseen, tekee iltaisin itselleen lasillisen tai pari ja ihailee ikkunastaan juhlavalaistua stadionin tornia. Hänen yksinäisiä päiviään piristää naapurin pikkuvanha kymmenvuotias Sorella. Tytön isä, Atte Söderberg, taas viettää hyvinkin vilkasta elämää. Ja vanha ystävämme Anna Laine tekee Aten firmalle mainosgrafiikkaa.
Eräänä sunnuntaina alakerran kukkakaupasta löydetään ruumis. Helmikuisten päivien aikana asiat saavat yllättävän ratkaisunsa.
Kirja oli ihan hyvä, vaikka toi monissa kohtaa häiritsevästi mieleen Pakkasen Punaisen pallotuolin, sillä tässäkin kirjassa käsiteltiin yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta ja vanhoja kaunoja. Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty enemmän Ilonan elämää, sillä hänhän on päähenkilö. Saman ilmiön olen kylläkin havainnut myös muissa Pakkasen kirjoissa eli väkeä lappaa ovista ja ikkunoista ja välillä menee sekaisin siitä, kuka tässä onkaan päähenkilönä. Ei tästä mitään erityisempää jäänyt mieleen, paitsi että Sorellaa inhosin, ennen kaikkea hänen pikkuvanhaa ja näsäviisasta asennettaan.
Kaiken kaikkeaan kirja toimi kuitenkin hömpännälkään varsin hyvin.
Olen koko talven ja kevään lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän. Pitkästä lukuajasta voineekin päätellä mielipiteeni tästä kirjasta...
Kirja kertoo Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, tarinan. Suvi ei kuitenkaan kerro tarinaansa itse vaan kertojina toimivat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski, Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä.
Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties – tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.
Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?
Kirja oli tavallaan ihan hyvä, ainakin aiheensa puolesta. Kahden kertojan käyttö tuntui vähän häiritsevältä, sillä välillä menin sekaisin siitä, kumpi nyt on äänessä. Leenan kertojan-osuuksista en saanut oikein mitään irti, sillä en välitä pitkästä tajunnanvirtamaisesta kerrontatekniikasta. Minulle olisi siis riittänyt vallan mainiosti vain Antin osuudet. Iso plussa kirjalle siitä, että siinä näkyi hyvin kirjailijan oma kiinnostus rock-musiikkiin. Kirjassa oli nimittäin sopivissa väleissä pätkiä rock-lyriikoista ja haastatteluissa, joita lehdissä oli Summer Maplen katoamisen jälkeen, käytettiin kuumimpien rock-tähtien nimiä.
Summa summarum: ei mun rakkauteni Juha Itkosta kohtaan syttynyt tämän kirjan myötä, mutta aion kuitenkin vielä yrittää. Jospa lukisin kiitetyn Myöhempien aikojen pyhiä ja katsoisin sen jälkeen onko Juhasta mihinkään.
Vihdoinkin sain luettua Chimamanda Ngozi Adichien (kääk mikä nimi!) suositun romaanin Puolikas keltaista aurinkoa. Pitkä lukuaika ei johtunut siitä, että kirjan lukeminen olisi hirvittävää pakkopullaa, vaan siitä, että minusta näin vaikuttavaa teosta ei voi ahmaista yhdellä kertaa junamatkan aikana.
1960-luvun Nigeriassa eletään sodan kynnyksellä. Vallankumouksellinen professori Odenigbo on palkannut palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Professorin kuvankaunis rakastajatar Olanna totuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä yliopistokaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.
Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard pakenevat henkensä edestä. Heidän ystävyytensä ja uskollisuutensa punnitaan kipeästi, ja sodan keskellä rakkaus mutkistaa asioita entisestään.
Kirja oli sikäli mielenkiintoinen, etten ole aiemmin lukenut afrikkalaista kirjallisuutta, ellei oteta huomioon Mma Ramotswe -kirjaa. Noloa kyllä, mutta yllätyin siitä, että kirjan henkilöt elivät kovin "länsimaisesti", joivat kokista ja kuuntelivat Beatlesia. Sotaan vaikuttavat tekijät ja sodan syttymisen syy taas menivät minulta hiukan ohi, sillä historian tunneilla Biafran sota on näköjään jätetty käsittelemättä. Olen myös niin nuori, ettei minulla ole mitään muistikuvia Biafran nälkäisistä lapsista. Ilman näitä pohjatietojakin kirjasta sai kuitenkin paljon irti.
Kirjan juoni oli koukuttava ja mielenkiintoinen. Vaikka sota
olikin -luonnollisesti- tärkeässä osassa, ei sillä mässäilty liikaa vaan keskityttiin myös ihmisten inhimillisiin tunteisiin, josta tärkeimpänä on tietysti rakkaus. Miinusta siitä, että tarinan loppu jäi liian avoimeksi. Olisi tämä tietysti iloisemminkin voinut päättyä.
Suosittelen lämpimästi!
Outi Pakkasen dekkarin Punainen pallotuoli tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran tuttun Helsinkiin. Keskustassa väistellään Kampin rakennustyömaata ja ihmetellään Eduskunnan lisärakennusta tai myrskyn kaatamaa piilipuuta Lasipalatsin kulmalla.
Yksinäinen Noora asuu vauvansa kanssa Fredrikinkadun varrella. Kun samassa talossa asuva Eila astuu hänen elämäänsä, kaikki muuttuu. Paras ystävätärkin voi vain seurata vierestä, miten Noora joutuu naisen talutushihnaan.
Eila tietää kotikatunsa ihmisten tulemiset ja menemiset. Hän tarkkailee ihmisiä kantabaarissaan ja seuraa erityisen tiiviisti vastapäistä sisustusliikettä ja sen omistajapariskuntaa. Ja sitten muuan henkilö katoaa…
Yksi parhaimpia Pakkasen kirjoja, joita olen lukenut. Henkilögalleria oli todella herkullinen, vaikka aluksi olinkin vähän pihalla, kuka olikaan sukua kenelle. Epäuskottavuutta oli loppuratkaisussa, joka oli mielestäni hieman mielikuvituksellinen. Mietin myös, että monellakohan yh-äidillä on varaa asustella Fredrikinkadulla. Nämä olivat kuitenkin vain pieniä juttuja, jotka eivät häirinneet lukemista.
