Messukuulumisia

Kauan odotettu kirjamessupäivä koitti tänään, kun vihdoin ja viimein pääsin kirjamessuille. Viime vuoden messujen jälkeen päätin, että seuraavalla kerralla menen joku arkipäivä, mutta niin vain olin messuilla taas lauantaina. Syy messupäivän valintaan oli kuitenkin se, että tänään oli myös Avain-kustantamon järjestämät kirjabloggaritreffit, joihin piti päästä.

Lauantai oli kyllä edelleen huono päivä messuille; tungos oli aivan valtava. Mitään kirjoja ei oikein tehnyt mieli jäädä hypistelemään pitkäksi aikaa eikä esityksiä päässyt kuulemaan. Anna-Leena Härkösen ja Miika Nousiaisen esityksiä olisi ollut kiva kuunnella, mutta ne menivät päällekkäin blogitreffien kanssa. Kuuntelin vähän aikaa, kun Laila Hirvisaari kertoi Minä, Katariina -kirjasta ja odotan kyllä kovasti sitä, että pääsen tarttumaan tuohon kirjaan. En myöskään olisi uskonut, että Hirvisaari on hyvä ja lämmin esiintyjä. Hirvisaareen esityksen aikana Aleksis Kivi -lava pullisteli porukkaa, joten ei ole vaikea arvata, kuka on kansan suosikkikirjailija. Hirvisaaren jälkeen lavalle tulivat Hannu Mäkelä ja Tarja Halonen, joita kuuntelin hetken. Kumpikin kertoi lapsuusmuistojaan Kalliosta Mäkelän uuteen kirjaan liittyen. Mäkelä on myös hyvä esiintyjä, joten tutustun pian johonkin hänen teokseensa. Nopean googletuksen perusteella  Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L. Onervan elämä vaikuttaa kiinnostavimmalta.

Kirjabloggaritapaamisessa kuulimme ensin, kun kirjailijat Annabel Lyon ja Annelies Verbeke kertoivat kirjoistaan Aleksanterin opettaja ja Kalanpelastaja. En ole lukenut kumpaakaan kirjoista, mutta Lyonin Aleksanterin opettaja meni kyllä lukulistalle. Lyon oli muutenkin todella mukavantuntuinen ihminen. Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson kertoi kustannusalan uusista kuulumista ja toki sivusimme myös viiden kirjabloggarin samaa upeaa Rakkaudesta kirjaan -palkintoa. Varsinainen kirjabloggaritapaaminen jäi valitettavasti osaltani kesken, kun jouduin kiirehtimään bussille, mutta oli hurjan mukava nähdä kaikkia, uusia ja vanhoja, naamoja blogien takaa. Toivottavasti näemme pian uudestaan! Kiitos myös Avaimelle kivasta tilaisuudesta.

Sitten kirjamessujen pääasiaan eli kirjojen ostoon. Mitään kovin ihmeellisiä kirjatarjouksia messuilla ei ollut, mutta tarttuihin sieltä mukaan kuitenkin kuusi kirjaa. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat pokkareita, sillä tykkään enemmän pokkareista (vievät vähemmän tilaa hyllyssä).

Katy Gardner: Esther ja Gemma

Rebecca Wells: Jumalaiset Jajasiskot

Ian McEwan: Vieraan turva

Carita Forsgren: Auringon kehrä

Axel Madsen: Coco Chanel

(kuudetta kirjaa en kuvannut, koska se on lahja)

Kolme alinta kirjaa ovat Otavan 3 pokkari kympillä -tarjouksia. Auringonkehrän ostin, kun olen lukenut muutkin Forsgrenin kirjat ja pitänyt niistä, Coco Chanelista taas luin jutun Historia-lehdestä ja ajattelin että olisi kivaa tietää lisää tästä ladysta. Ian McEwanin kirja on "täytekirja", kun kolmas kirja piti saada enkä jaksanut enää ruuhkassa penkoa hyllyjä. Olen kyllä halukas tutustumaan McEwaniin lisää. Esther ja Gemma sekä Jumalaiset jajasiskot maksoivat yhteensä 3€ ja löytyivät Hesyn (eläinsuojeluyhdistyksen) käytettyjen kirjojen hyllystä. Estheristä ja Gemmasta kuulin ekan kerran Lukupaikasta ja Jumalaiset jajasiskot on jäänyt mieleeni tästä Karoliinan postauksesta.

Summa summarum: hyvät messut oli, vaikka viime vuoteen verrattuna alue oli "sotkuisempi" ja näytteilleasettajiakin taisi olla vähemmän. Paljon jäi näkemättä ja tutkimatta, joten ensi vuonna pitää tulla paikalle kahdeksi päiväksi.

Jono

Heidi Jaatinen on minulle vähän tuntemattomampi kirjailija, sillä en ole itse tutustunut hänen tuotantoonsa, ainoastaan kuullut blogihehkutuksia esikoisromaanista Ei saa katsoa aurinkoon. Ajattelin aloittaa Jaatiseen tutustumisen tästä syksyllä ilmestyneestä Jonosta, joka kiinnosti minua aiheensa vuoksi.

Kirjastonhoitaja Aina kuluntalahti elää taidemaalarimiehensä Aarnin kanssa avoisaa elämää viehättävässä omakotitalossa. Eletään leppoisaa alkukesää, kunnes naapuristo alkaa ihmetellä Kuluntalahti-Härkäsimpun pihaan kerääntyvää jonoa. Jono muodostuu pelkistä miehistä ja kasvaa päivä päivältä niin, että pihaan on lopulta tuotava bajamajoja. Taiteilija-Aarni luulee jonon koostuvan hänen ihailijoistaan, mutta vain Aina tietäää totuuden. Eräänä iltana Aina on rakastelun jälkihehkussa villiintynyt niin, että on lausunut maagiset sanat: "tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi". Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin ryhtyä sanoista tekoihin jonon hillitsemiseksi...

Jono eteni vaivattomasti, mutta mitään erityistä lukukipinää se ei aiheuttanut. Sanna arvioi kirjan farssiksi, mutta minua kirja ei kyllä viihdyttänyt. Vaikka aiheena on seksi, tykkäsin siitä ettei kirjassa mässäilty sillä, se nosti kirjan pisteitä. Kukaan henkilöistä - lähinnä Aina - ei aiheuttanut sympatioita, varsinkin Aina tuntui monin paikoin ärsyttävältä henkilöltä. Jaatisen kieli vei kuitenkin mukanaan, sillä lauset olivat ytimekkäitä ja vielä selkeästi rakennettuja vailla kielellistä kikkailua. Jono jättikin kovan haluan tutustua myös Jaatisen esikoiseen nimenomaan kielen vuoksi.

Jorikin on lukenut tämän.

2/5
Gummerus 2011.

217 sivua.

Kaukana omalta maalta

Sisko Latvuksen lasten- ja nuortenkirja Kaukana omalta maalta on koskettava romaani inkerinsuomalaisten vaiheista toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. 

Paavo on inkerinsuomalaisen perheen reipas esikoinen, joka 13-vuotiaana joutuu ottamaan perheestään suuren vastuun, kun isä on rintamalla. Kirjan alussa eletään vuotta 1942 ja Paavon perhe elää piiritetyssä Leningradissa. Elämä on kurjaa, sillä ruokaa tai polttopuita ei juurikaa ole. Hellaa lämmitetään vielä kirjahyllystä löytyvillä kirjoilla ja ruuaksi äiti taikoo tapettikiisseliä, jota valmistetaan repimällä kamarin seinästä kaikki tapetit, kaatamalla tapettisuikaleiden päälle kuumaa vettä, kaapimalla liisterit kattilaan ja keittämällä niin kauan, että liima haihtuu. Eräänä päivänä leipäjonossa äiti kuulee, että kaikki suomalaiset siirretään pois kaupungista. Niin alkaa matka kohti Siperiaa ja uutta elämää. Aivan niin auvoista matkasta ja uudesta elämästä ei tule kuin ensin luvattiin, sillä ruokaa on todella vähän ja töitä taas paljon, mutta hyvänä puolena on se, että isä tulee myös Siperiaan ja perhe saa olla taas yhdessä. Rankkoja aikoja on luvassa ja Paavo joutuu kasvamaan nopeasti aikuiseksi. Rankkojen asioiden vastapainoksi tapahtuu Paavon elämässä jotain hyvääkin, kun hän tutustuu vaaleatukkaiseen virolaistyttöön, Mareen.

Latvus on onnistunut kirjoittamaan vaikuttavan kirjan, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Erityisesti tykkäsin kirjan aihevalinnasta, sillä inkeriläisten kohtaloista ei ole hirveästi kirjoitettu (ainakaan minun silmiini ei ole osunut) eikä ainakaan nuortenkirjoja. Täytyy vielä ihailla sitä, miten paljon Latvus on tehnyt taustatyötä tätä kirjaa varten. Kirjan loppuluvussa Latvus kertoo saaneensa idean kirjaansa lukiessaan erään pakkosiirretyn inkerinsuomalaisen Matin tarinan. Kirjan Paavo on kuitenkin kuvitteellinen henkilö, vaikka kirjan tapahtumat ovat toki olleet totta monille. Kirjasta löytyy tietoa sekä Paavon maailmasta että Stalinin Neuvostoliitosta kuten myös pieni Siperia-sanasto, jossa selitetään kirjan kannalta keskeisiä käsitteitä. Näin historiallisista asioista tietämätönkin voi hyvillä mielin tarttua kirjaan. 

Tykkäsin vielä erityisesti siitä, että Paavolla oli niin positiivinen asenne läpi kirjan, vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Tämä ei ehkä ole kaikkein totuudenmukaisin suhtautumistapa, mutta eipä lasten- ja nuortenkirjassa kaikkea kurjuutta tarvitse vuodattaakaan. Paavon tarina tulee kyllä sijoittumaan tämän vuoden kirjojen Top kymppiin.

4+/5
WSOY 2011.

216 sivua.

Vaiennettu Anna

Elbie Lötterin Vaiennettu Anna. Tarina särkyneestä lapsuudesta on oksettavan surullinen tarina isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämästä tytöstä. Tapahtumat saavat alkunsa, kun Annan vanhemmat eroavat Annan ollessa pieni lapsi. Anna on isän tyttö ja jäisi mieluummin asumaan isänsä luo kuin tiukan äitinsä kanssa, mutta isän poliisintyön vuoksi tämä ei ole mahdollista. Annan ollessa 8-vuotias  Danie-sedäksi kutsuttu mies muuttaa heille. Kirjassa kerrotaan Danien tulon aiheuttamista muutoksista: Siitä päivästä lähtien, kunnes täytin kuusitoista, elämäni oli... erilaista. En keksi sille muuta sanaa - erilaista.  

Hyväksikäytön lisäksi Danie myös pahoinpitelee Annaa ja pikku-Danieta, omaa poikaansa. Anna alkaa kutsua itseään vaiennetuksi Annaksi, koska ei voi kertoa kokemuksistaan kenellekään - kunnes vuosien kuluttua rohkaisee itsensä ja paljastaa kaiken äidilleen. Lukija voi tietysti arvata, miten miestään palvova nainen suhtautuu edellisestä avioliitosta syntyneen teinitytön paljastukseen. Salaisuuden paljastaminen kuitenkin aiheuttaa tapahtumaketjun, jonka ansiosta Anna pystyy jatkamaan elämäänsä.

Takki on ihan tyhjä tämän kirjan jälkeen. Ehkä vielä enemmän kuin Danien tekoja inhosin Annan äidin kylmää käytöstä - muutenkin kun vain hyväksikäytöstä puhuttaessa. Kirja oli sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei paljon auttanut kun aihe oli näin kammottava. Olisin varmaan jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut matkalukemisena. On kuitenkin hyvä, että näin tärkeästä aiheesta kirjoitetaan, ja kirja onkin saavuttanut suuren suosion sen alkuperämaassa Etelä-Afrikassa, sillä kirjasta on otettu jo 11 painosta. Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, mutta sen kirjoittaja on pysynyt salassa. Loppuluvussa kirjoittaja paljastaa, että kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi totta, vaikka joitakin kohtia on toki muuteltu. Erikoista kirjassa oli muuten se, että se sisältää kattavan tietopaketin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja uhrien auttamisesta. 

3½ /5
Alkup. nimi: Elbie Lötter: Dis Ek, Anna.

Englannin kielestä suom. Leena Mäntynen.

Minerva Kustannus 2010.

227 sivua.

Naapurit

Naapurit on Suomessa asuvan venäläistaustaisen Inna Patrakovan toinen romaani. Esikoiskirja Tulkki, joka ilmestyi viime vuonna, kertoi, kuten myös Naapurit, suomalaisten ja venäläisten kultturien yhteentörmäyksistä. Siinä missä Tulkki kertoo sinkkunaisen (epäonnisista) törmäilyistä sinkkumarkkinoilla, Naapurit uppoutuu suomalaisten ja venäläisten eroihin muullakin tasolla kuin naisten korkokengättömyyden ihmettelyllä ja miesten junttimaisuudella.

Naapureiden päähenkilöinä on kaksi pariskuntaa. Leena ja Antti ovat keski-ikäinen pariskunta, joille elämän sisältö on söpö pikkuinen kesämökki luonnonhelmassa, missä Leena ja Antti puuhastelevat ahkerasti. Eräänä kauniina kesäpäivänä idyllin rikkoo naapurimökin pihaan karauttava suuri maastoauto venäläisin rekisterikilvin. Venäläinen liikemies Nikolai on hankkinut mökin hengähdyspaikaksi itselleen ja kuvankauniille Lena-vaimolleen sekä Lenan Boris-possulle. Venäläisten läheisyys häiritsee Leppästen pariskuntaa, joille jätteiden oikeaoppinen lajittelu on kunniakysymys. Lena-nuorikkoa taas rassaa mökin sijainti keskellä ei mitään ja kummalliset naapurit, jotka kulkevat tuhahdelleen ohi. Eroista huolimatta venäläisillä ja suomalaisilla on kuitenkin yksi yhteinen asia: kummankaan maan miesväki ei kuppiin sylje.

Ennen lukemista nöksähdin vähän sille, että miksi suomalaisista oli tehty automaattisesti kaksi junttia, jotka vain kyräilevät omissa nurkissaan - ei kukaan tuntemani venäläinenkään ole yhtä rempseä ja tutustumishaluinen kuin Nikolai ja Lena. Nöksähdys oli turhaa, sillä Patrakova virnuilee tässä yhtälailla suomalaisten ennakkoluuloille (ei enää ilman luotiliivejä viemään roskia) kuin venäläisillekin. Tulkin jälkeen en odottanut tästä kirjasta mitään erikoista (erikoista on lähinnä se, että joku maahanmuuttaja kirjoittaa suomalaisista), mutta mitä hemmettiä: kirjahan oli valtavan hauska. Patrakova on tässä selvästi enemmän omillaan kuin Tulkissa, joka tuntui kovin kaavamaiselta. Naapureita lukiessa sai hekotella maha kippurassa Patrakovan tarkkanälöisille havainnoille suomalaisista ja venäläisistä; Patrakova todella tietää mistä kirjoittaa. Pientä miinusta kirjalle siitä, että se oli liian lyhyt, sekä lopun epämääräisestä kuviosta, jossa mukaan astui Leppästen venäjää opiskeleva tytär. 

Suosittelen lukemaan, jos kaipaat kunnon nauruja ja/tai olet kiinnostunut muista kulttuureista. Kirja on hömppää, muttei onneksi sieltä pahimmasta päästä.

Anni M. luki tämän myös.

4-/5
Helsinki-kirjat 2011.

190 sivua.

Muotimatkaaja Titanicin kannella

 

Olen sattuneesta syystä lueskellut tänä syksynä paljon nuortenkirjoja. Bianca Turetskyn nuortenromaani Muotimatkaaja Titanicin kannella olisi kyllä varmaan mennyt täysin ohi ilman Saran vinkkiä, sillä en ollut aiemmin huomannut tällaisen kirjan olemassaoloa.  

Kirja kertoo teini-ikäisestä Louise Lambertista, tuikitavallisesta koulutytössä, jossa on yksi erilainen piirre: hän on hulluna vintage-vaatteisiin. Koulukavereiden mielestä tämä on täysin hölmöä erikoisuuden tavoittelua ja samaa mieltä on toisinaan myös Louisen bestis Brooke: "Mitä järkeä on ostella pölyisiä vanhoja rättejä kun samalla rahalla saa uusiakin kuteita?" Louise ei kuitenkaan välitä muiden mielipiteistä, vaan etsii päättäväisesti tyylikästä vuosikertamekkoa koulun bileisiin. Sattumalta hän saa kutsun kotipaikkakuntansa vintagevaatemyyntiin. Sekavat tapahtumat omaperäisten vaatemyyjien luona johdattavat Louisen omituisiin seikkailuihin. Louise nimitäin pyörtyy ja selvittyään huomaa olevansa 17-vuotias näyttelijätär neiti Bexter Titanicilla...

Kirjassa minuun vetosi erityisesti Titanic tapahtumaympäristönä, sillä Titanic on yksi suosikkileffoistani ja Titanicin tarina vetoaa myös romanttiseen minääni. Toinen kiinnostava elementti oli vintagevaatteet, joista Sandy Suy oli tehnyt kirjaan upeita kuvia. Valitettavasti kamera sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten en päässyt kuvaamaan enää näitä upeita asuja. Miljöön ja vaatteiden lisäksi kirja ei tarjonnut aikuiselle lukijalle mitään erikoista, mutta kyllä tämä oli sujuvasti kirjoitettu ja nopeaa luettavaa. Mielihyvin suosittelisin tätä luettavaksi myös omille kaseilleni ja miksei nuoremmillekin oppilaille. Varausjonoista päätellen kirja onkin jo herättänyt kiinnostusta nuorison keskuudessa.

3½ /5
Alkup. nimi: The Time-traveling Fashionista

Suom. Aila Herronen

WSOY 2011

268 sivua.

Kirjallisia tunnustuksia

Sain Kirjojen keskellä -blogin Maijalta tämän tunnustuksen, kiitos kovasti Maijalle.

Tuttuun tapaan tässä kuuluu paljastaa itsestään asioita. En muista mitä kaikkea olen itsestäni paljastellut, mutta tällä kertaa lähden liikkeelle kirjallisilla paljastuksilla.

1. Kirjahyllyni kirjat ovat tiukassa järjestyksessä: saman kirjailijan kirjat ovat peräkkäin ilmestymisjärjestyksessä. Kuitenkaan kovakantiset ja pokkarit eivät voi olla sekaisin, vaan pokkarit löytyvät hyllyn toisesta reunasta kirjailijan mukaan, ilmestymisjärjestyksessä totta kai.

2. En osaa käyttää kirjanmerkkejä, vaan taittelen kirjan sivuja. Koirankorvista aina näkee mitkä kirjat ovat olleet minulla. Toisilta lainassa olevia kirjoja en tietenkään turmele samalla tavalla, vaan käytän kirjanmerkkinä mitä tahansa paperinpaloja tai kuitin kappaleita.

3. Kirjojen lisäksi luen mielelläni myös lehtiä. En ole lehtien suhteen kovin kranttu, vaan lähes kaikki kelpaa Kielikellosta Seiskaan ja Historiasta Eevaan. Viikon kohokohta on aina torstaina kun uusin Me Naiset ilmestyy.

4. Kärsin lukujumista hyvin harvoin, kirjoitusjumi iskee kyllä sitäkin useammin.

5. Olen fiilislukija ja siksi lukulistat eivät koskaan pidä minun kohdalla paikkaansa. 

6. Haaveilin vuosikausia lukupiiristä. Viime vuonna osallistuin yhteen, mutta ikäväkseni huomasin etteivät ne olekaan minun juttuni; tietyn kirjan lukeminen tiettyyn päivään mennessä tuntui kauhealta pakkopullalta.

7. En lopeta koskaan lukemista kesken luvun ellei luku ole kauhean pitkä. Tapahtumat jäävät hölmösti kesken, jos lopetan kesken luvun. Tai näin ainakin itselleni väitän.

8. Olen pikkuisen mustasukkainen omistamistani kirjoista; en lainaa niitä kenelle tahansa.

Olen seurannut kirjablogeja luvattoman huonosti viime aikoina, joten en tiedä kuka on saanut tunnustuksen ja kuka ei. Heitän tämän nyt Kirjakeijukainen-blogin Leinikille, ota koppi:) Muutkin saavat halutessaan ottaa, olisi kiva kuulla niitä tunnustuksia.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kylläpä onkin vaikea nimi Sabina Bermanin esikoisromaanilla, sillä kirjoitan nimen joka kerta Nainen joka sukelsi maailmaan. Oikea nimi on kuitenkin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirjan aihe on tosi mielenkiintoinen, sillä se kertoo autistisen Karenin tarinan. Autismi kiinnostaa minua paljon ja koska en ole aiheesta juurikaan kaunokirjoja lukenut, tartuin tähän suurin odotuksin.

Karen on villilapsi, joka huitelee milloin missäkin välittämättä käyttäytymisnormeista. Karenin äiti on kovasydäminen ja sen vuoksi Karen on jäänyt vaille tarvittavaa rakkautta ja hoivaa. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun äiti kuolee ja Karenin Isabelle-täti muuttaa hänen kotitaloonsa. Karenin elämä yhteiskunnassa ei suju helposti, sillä "Standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä. 

1. En osaa valehdella

2. Minulla ei ole mielikuvitusta

3. Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten sitä tiedä" Ihmisiä paremmin Karen tuleekin toimeen eläinten, varsinkin delfiinien ja tonnikalojen kanssa. Karenin suku on mukana tonnikalabisneksessä, josta paljastuu Karenille epämieluisia asioita.

Kirja ei ihan pystynyt lunastamaan asettamiani odotuksia. Autistisen naisen elämänkuvaus oli toki mielenkiintoista luettavaa ja olisin mielelläni halunnut kuulla siitä lisää. Tonnikalajuttu meni minulta ehkä vähän yli hilseen. Loppua kohti lukuhimo laantui ja viimeiset kymmenet sivut pukersin läpi väkipakolla. Ei kirjassa oikein mitään suurempaa vikaa ollut, mutta minä en ollut siinä vireessä, että olisin jaksanut paneutua tähän. Bermanin kieli on ansiokasta, helppolukuista ja kaunista, mutta minä ja tämä kirja emme nyt kohdanneet. Sääli, koska tämä oli hienosti kirjoitettu ja aihe oli kiinnostava.

Blogger ei ole nyt yhteistyöhaluinen, joten linkit muihin arvioihin jäävät tällä kertaa.

2/5
Alkup.nimi: La mujer que buceó dentro del corazón del mundo (suom. Taina Helkamo)

Otava 2011.

304 sivua.

Pyhäpäivän jutustelua

Minulla on pitkä liuta luettuja kirjoja odottamassa arvostelua, mutta jostain syystä olo on liian levoton arvion kirjoittamista ajatellen, joten ajattelin raapustaa tänne jotain yleisiä juttuja. Jospa se kirjoitusvire vaikka sitten löytyisi...

Viime aikoina blogeissa, ainakin Sannalla ja Marjiksella, on ollut keskustelua arvostelukappaleista; pitäisikö arvostelukappaleista mainita aina erikseen ja vaikuttavatko ne jotenkin arvostelun luotettavuuteen. Minä en ole merkinnyt erikseen arvostelukappaleita, koska en ole itsekään kiinnostunut siitä mistä bloggarit kirjansa hankkivat. En aio vastaisuudessakaan mainita kirjan alkuperää ellei se ole välttämätöntä, mutta muokkasin esittelysivuani ja lisäsin sinne monen muun bloggaajan tavoin  tietoa siitä, mistä saan kirjoja ja miten niitä arvioin. 

Mainittakoon tässä vielä, että suurimman osan kirjoista hankin kirjastosta ja lisäksi ostan kirjoja joko uutena kaupasta tai käytettynä divarista. Toisinaan saan kirjoja myös arvostelukappaleena. Kaikkia blogissani esittelemiä kirjoja yhdistää se, että olen valinnut ne omia mielenkiinnon kohteiden mukaan eikä alkuperä ei koskaan vaikuta siihen mitä mieltä kirjasta olen.

Aiemmin mainitsin Vauhtisokeus iski -postauksessani miten innostuin varailemaan kirjastosta kauhean kasan kirjoja kun ilmaiseksi sain. Nyt olen jumiutunut kaikkien varailemieni kirjojen kanssa suohon, jossa minulla on kauhea kasa aloitettuja kirjoja. Aina kun aloitan jotain kirjaa tulee kirjastosta joku vielä kiinnostavampi kirja, jota alan lukea ja aiempi kirja jää kesken. Nyt olen siinä surkeassa tilanteessa, että minulla on kymmenen (!) kirjaa kesken. Niinpä kaipailisin teidän apuanne, sillä lisäsin tuonne sivupalkkiin kyselyn, jossa voit ehdottaa kirjaa joka kannattaisi lukea ensin tai josta haluaisitte lukea arvioni. Jos siten saisin jotain tolkkua tähän hommaan.

Minua on viime aikoina himottanut uudistaa blogin ulkoasua. Ensiksi lisäsin kaikki sivut tuolta sivupalkista tuonne ylös ja vielä olisi suunnitelmissa siivota keskeneräiset haasteet sivupalkista tuonne ylös yhtenäiseksi sivuksi, jonka toivon tuovan selkeyttä ulkoasuun. Tuosta valtaisasta kirjastonkirjamäärästä johtuen kaikki haasteeni polkevat paikallaan. Esim. 10 klassikkoa -haasteeseen en ole saanut luettua yhtäkään kirjaa:) Noh, onhan tätä vuotta vielä pari kuukautta jäljellä etten ihan nollille jäisi. 

Syyskuusta lähtien olen merkkaillut lukemieni kirjojen perään sivunumerot, ilmestymisvuoden ja kustantajan, mutta olen miettinyt myös kirjojen pisteyttämistä asteikolla 1-5. Monissa blogeissahan näitä pisteytyksiä on käytössä ja minusta se on kivan selkeä tapa tuoda esille se oma mielipide. Syy miksi näitä pisteitä ei blogissani ole on se, että luen hirveän harvoin kirjoja, joille antaisin 5 tai 1 pistettä (huonot kirjat jätän heti kesken). Suurin osa sijoittuisi välille 3-4, joten voi olla turhauttavaa merkkailla pisteitä esiin enkä tiedä saisiko lukija mitään pisteistä irti. Mutta mitä mieltä te olette, pitäisiköluetut kirjat pisteyttää?

Leppoisaa sunnuntai-iltaa kaikille, toivottavasti huomenna on vuorossa kirja-arviokin.

Salaisuuksien kylä

Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä on kerrankin erilainen naisyksityisetsivä: Maija Miilunkorpi, joka on syvästi uskovainen himokuntoilija. Hän käyttää nuuskaa ja rentoutuu hyvän oluen parissa. Vartijanakin työskennellyt Maija keksi oivan tulonlähteen aviorikoksia ratkovana yksityisetsivänä, mutta saatuaan enemmän nimeä kuvioihin tuli muunkin muunkinlaisia toimeksiantoja. 

Yksi uudenlainen toimeksianto on 14-vuotiaan tytön surma, jota Maija saapuu ratkomaan pieneen kylään tytön äidin pyynnöstä. Kylän ystävällisen kuoren alla on kuitenkin havaittavissa vihaa Miilunkorven tutkimuksia kohtaan eivätkä tiukat uskonnolliset mielipiteet - jotka kohdistuvat erityisesti kuolleeseen Nea-tyttöön ja hänen äitiinsä - helpota tutkimuksia. Tutkimusten edetessä Maija ehtii tutustua moniin kyläläisiin sekä saattaa itsensä vaaraan ennen kuin ratkaisu on selvillä.

Kirjassa parasta oli kerrankin erilainen päähenkilö. Mielelläni kuulisin Maijasta myöhemmin lisääkin, erityisesti hänen yksityselämästään, jota nyt valotettiin turhan vähän. Kontrastit tekivät hänestä kovin mielenkiintoisen henkilön. Kirjan ansio on myös siinä, että se oli kirjoitettu sujuvasti ja tarina eteni selkeästi. Ainoastaan dialogeihin olisin kaivannut jotain, mikä olisi erotellut puhujia, sillä nyt kaikki puhuivat samalla tavalla kirjakielellä iästä riippumatta ja tuon seikan vuoksi jopa välillä sekoitin henkilöt keskenään. Erilaiset puhetavat, kuten murre sillä taqpahtumathan sijoittuvat pikkukylään, olisivat myös tuonneet paremmin esille henkilöiden iät, sillä kirjassa esiintyi runsaasti eri-ikäisi ihmisiä.

Jännitys pysyi hyvin yllä eikä murhaajaa tai motiivia arvannut lukiessa. Kirja määritellään takakannessa psykologiseksi jännitysromaaniksi. Minä en ole tarkkaan selvillä näistä jännityskirjallisuuden lajityypeistä, siitä mikä luokitellaan psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi jne. mutta tässä ei ainakaan tarvinnut pelätä verisiä yksityiskohtia. 

Kaiken kaikkiaan Salaisuuksien kylä jäi mieleen positiivisena lukukokemuksena juuri erilaisuutensa vuoksi, sillä Miilunkorven kaltaisia henkilöitä ei kirjoissa jatkuvasti näe. Uskonnollisuus toi kirjaan myös oman, mielenkiintoisen lisän ja se oli yhdistetty hyvin tarinaan. Sopivaa lukemista syysmyrskyisiin iltoihin. 

3/5
Myllylahti 2011.
206 sivua.