Nyt tekisi mieli itkeä, kirota ja heittää tietokone seinään: kirjoitin pitkän arvostelun Anna-Leena Härkösen Onnen tunnista, ja kun painoin Julkaise-nappia, koko teksti hävisi eikä sitä löytynyt mistään, vaikka olin tallentanut sen. Murrr.
Mutta asiaan. Onnen tunti on ehkä tämän vuoden odotetuin kirja eikä vähiten siksi, että se on peräisin lempikirjailijani kynästä. Kirjan aihe - sijaisvanhemmuus - on myös kiinnostava, koska en ole siitä kauheasti lukenut mistään, varsinkaan siis kaunokirjallisuutta.
Kirjan kertoja on Tuula, joka elää uusperheessä miesystävänsä Harrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa. Tuula haluaisi Harrin kanssa lapsen, mutta kohdunpoiston vuoksi se ei tule kysymykseen. Sattumalta Tuula lukee lehdestä jutun sijaisvanhemmuudesta ja ajatus jää kytemään hänen päähänsä, ennen kuin Tuula kertoo siitä Harrille tai Roopelle. Kummatkin ovat suostuvaisia Tuulan ehdotukseen ja niinpä Tuula ja Harri marssivat valmennuskurssille. Kurssilla Tuula joutuu miettimään paljon sitä, miten voi olla sijaisäiti vieraalle lapselle, kun aina ei jaksa olla äiti omallekaan lapselle. Kun välillä tulee huudettua, juotua viiniä eikä läksyjä tarvitse tehdä heti koulun jälkeen. Tuula joutuu myös mietimään suhdetta omaan äitiinsä, sillä boheemi äiti ei ole kyennyt antamaan Tuulalle lapsena tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa eivätkä välit aikuisenakaan ole kovin hyvät.
Kun koulutus on käyty, saavat Tuula ja Harri perheeseensä sisarukset Luken ja Vennin. Venni on hellyydenkipeä tyttö, joka ryntää syliin kuin syliin. Luke taas on sulkeutuneempi tapaus, joka käy säännöllisin väliajoin tarkastamassa, missä Venni on ja että kaapissa on ruokaa. Tuula ennakoi, että ongelmia tulee, mutta ihan kaikkeen hän ei silti ole varautunut: siihen, että pehmolelut roikkuvat hirtettynä naulakossa, piirrustuspaperit täyttyvät sotkusta ja itkevistä kissoista tai että häntä huoritellaan iloisesti aamispöydässä. Kantona kaskessa on vielä Ninna, lasten biloginen äiti, joka ei millään tahtoisi luopua lapsista ja joka pitää Tuulaa vihollisenaan.
Tykkäsin kirjasta ihan hurjasti, sillä aihe oli kiinnostava ja minusta on myös mukavaa, että sijaisvanhemmuudesta kirjoitetaan myös kevyesti, kuten Härkönen teki. Kirjassa parasta oli humoristinen kieli, joka näkyy dialogeissa. Ymmärrän, että kielellä kikkailu saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, koska se voi viedä ajatukset pois itse aiheesta, mutta minua kieli ja henkilöiden sanavalmius nauratti, jopa siinä määrin että hihittelin aivan väärissä kohdissa, kuten siinä kun Tuulan muistelee, miten Roope leikki pienenä sammuneella mummillaan. Mustan huumorin takia rakastan Härkösen kirjoja niin paljon. Kirja myös herätti monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun ja myös raivoon - oli aika huikea lukea tätä samaan aikaan Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkan kanssa, koska Adoptiomatkassa kaivataan omaa lasta ja Onnen tunnissa Ninnalla on omia lapsia, mutta hän ei niistä juuri välitä.
Kielen lisäksi tykkäsin paljon henkilöistä, etenkin Roopesta ja Harrista. Harrista mieleeni tuli kuva isokokoisesta ja tatuoidusta karjusta, jolla on kova ääni, mutta kuitenkin lämmin sydän. Roope taas valloitti minuta sanavalmiudellaan, vaikka en usko, että "päivitä ittes" ja "sä oot niin vintage" kuuluvat kovinkaan monen 10-vuotiaan pojan sanavarastoon. Aloin jopa pohtia, kuinkahan paljon Roopessa ja kirjailijan omassa pojassa on yhtäläisyyksiä.
Onnen tunti ei välttämättä ole kaikkein realistisin kuvaus sijaisvanhemmuudesta, mutta ehdottomasti hauskin. Huonona puolena pidän sitä, että kirja loppui liian äkkiä; olisin mieluusti lukenut tahtonut kuulla lisääkin siitä, miten Vennin ja Luken elämä alkaa rullata. Mutta kyllä tätä kannatti odottaa!
Muutkin ovat lukeneet Härköstä:
Sanna4+/5Otava 2011.
287 Sivua.
6 kommenttia:
Juuri eilen mietin, että jokohan sinä olet päässyt lukemaan tätä :) Odotin nimenomaan juuri sinun arviotasi tästä kovasti, kuten tiedän sinun jakavan kanssani tämän Härkös-faniuden ;)
Olen samaa mieltä, että tämä ei tosiaan ollut ehkä kaikkein realistisen kuvaus sijaisvanhemmuudesta tai varsinkaan niistä ihmisistä, keiltä lapsia otetaan huostaan. Mutta jos aina pitäisi olla itse kokenut joku asia, mistä kirjoittaa, niin aika vähiin kävisi julkaistujen kirjojen määrä. Kun netissä on kouhkattu juuri siitä, miksi Härkönen kirjoittaa aiheesta, mistä hänellä ei ole kokemusta ja siten antaa siitä vääristyneenkin kuvan. Mutta sellaistahan se kirjallisuus on, kirjailijat kirjoittavat monenlaisista asioista fiktiivisiä tarinoita eivätkä tietoteoksia ja silloin pitää olla se vapaus luoda tietynlainen sisältö.
Tämän arvostelun perusteella varmaan pakko lukea. (Varsinkin kun itseänikin saattaa joskus vanhempana sijaisvanhemmuus kiinnostaa.)
Kirjoitinkin viikko sitten tästä kirjasta, ja mä en tykännyt kirjasta. En voi sanoa, että en yhtään. Pidin alusta, mutta sitten en ja loppu oli kamala. Mutta joo, siitä miksi en pitänyt, olenkin vuodattanut jo moneen paikkaan...
Härkönen on tosi suosittu kirjoittaja ja myös mun blogini luetuimmista teksteistä. Heh, niin moni lukija ei voi tietenkään olla väärässä. Mä luulen, että olen itse lukenut itseni ulos härkösmäisyydestä, vaikka monesta kirjasta olen pitänyt paljon. Olen myös muissa viihdekirjoissa huomannut saman ilmiön: en kuulu lukijakuntaan enää. Vaikka olen siis kuulunut pitkään. Kyse ei ole mun erinomaisuudestani ja älykkyydestäni, vaan lähinnä sellaisesta aika kutakin ja sitten eteenpäin - ilmiöstä.
Susa, nyt on tosiaan vihdoinkin tämä kirja luettu ja voin sanoa että odottaminen kannatti!
Minä en ole huomannutkaan, että tämä aihe olisi aiheuttanut närkästystä, mutta onhan se selvä, ettei tästä ollut tarkoituskaan tehdä fakta- tai omaelämäkirjaa. Tämä on hyvä kirja juuri tällaisenaan.
Katri, suosittelen lukemaan! Odotan mielipidettäsi tästä.
Mari, joskus tosiaan käy niin, että jotkut kirjat ei enää kiinnosta, vaikka kuinka olisi niistä aiemmin tykännyt:) Täytyykin tulla lukemaan sun arviosi uudestaan, en uskaltanut lukea sitä kovin tarkkaan kun mulla oli tämä kirja vielä kesken.
Minäkin tykkäsin tästä kovasti :) Myös minua miellyttää Härkösen huumori, joka on mustaa, mutta ei liian.
Roopen puheita jäin itsekin miettimään. Lähinnä siinä mielessä että toivottavasti omat lapset eivät ainakaan vielä noin nuorina puhuisi tuolla tavalla...
Maija, nuo jutut oli tosiaan hauskoja Roopen suusta, mutta itse en noita välittäisi kuunnella. Mukavaa, että on muitakin, joita Härkösen huumori viihdyttää.
Lähetä kommentti