sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Päivä 12 – Kirja, jota rakastin mutten rakasta enää


Höh. Bloggerin käyttökatkon aikana täältä on hävinnyt viime torstaina julkaisemani kirjoitus ja perjantaille ja lauantaille ajastamani kirjoitukset. Toivottavasti näitä kivoja yllätyksiä ei ole luvassa enää enempää, tai sitten täytyy varautua niihin ottamalla kirjoituksista varmuuskopioita. Kirjoitan tähän nyt vielä lyhyesti kirjoista, joita rakastin joskus nuorempana mutta en enää, nimittäin Johanna Marttilan Helkala-sarjasta.

Joskus 12-vuotiaana tämä kuusiosainen kartanosarja kolahti todella lujaa, ostin jopa melkein koko sarjan kirjaston poistomyynneistä. Kirjat kuvaavat kuusilapsisen Siltalan perheen elämää vanhassa kartanossa. Sarjan ensimmäisessä osassa perheen vanhemmat tapaavat ja viimeisessä osassa heistä on tullut jo isovanhempia. Kirjat ovat herttaista hömppää maalaismaisemissa, ja siksi niistä nuorempana tykkäsin. Nyt viime vuonna aloitin sarjan lukemista uudestaan ja olin tosi pettynyt: kirjathan ovat oikeasti kömpelösti kirjoitettuja, kaavamaisia ja ennalta-arvattavia eikä juonessa ole muuta jännitystä kuin se mitä kulloisessakin kirjassa syödään. Joku näissä silti tuntuu vetoavan lukijoihin, sillä kirjoitin yhdestä sarjan kirjasta vanhassa blogissani ja lähes joka viikko blogiini löysi ihmisiä sarjan nimellä, vaikka nämä on kirjoitettu suurimmaksi osaksi 90-luvun alussa.

2 kommenttia:

margaret_ kirjoitti...

”…eikä juonessa ole muuta jännitystä kuin se mitä kulloisessakin kirjassa syödään.”
Ja kuinka monta kertaa turautetaan kahvit. Tämä on tietysti murre juttu, mutta se kyllä aina särähtää miun korvaan :D. En ole lukenut Marttilan kirjoja pariin vuoteen, mutta Helkalat ja Hanni-kirjat olivat minulle pitkään ”lohtuhömppää”. Kun jokin mätti ja mikään ei onnistunut, tämä oli juuri sopivaa kirjallista lääkettä. Viis siitä, että kirjojen kieli on kömpelöä ja juonikuviot (esim. Hanni-kirjat) epäuskottavia, tavallisen arjen kuvaus tuo maanpinnalle. Kirjoissa tosin alkoi jo vähän tökkimään hieman vanhanaikainen asenne. Helkalan Emmi sentään opiskeli eläinlääkäriksi, mutta kulki tuttua turvallista polkua ammatti, nuorena naimisiin nuoruuden ensimmäisen suuren rakkauden kanssa, oma koti pystyyn ja sitten lapsi. Hannin perheessä Hanni sai hoitaa synnytyksen yksin ilman miehensä tai kenenkään muun ystävän tukea. Ja jossakin kirjassa jo melkein suoraan sanottiin, että vapaaehtoisesti lapseton aviopari on itsekäs. Näihin kirjoihin saatan vielä palata, mutta en taida enää uskaltaa lukea kirjoja Kyllä mies vaihtaen paranee ja Sydän tietää paremmin :D

Susa P. kirjoitti...

Hei Margaret!

Kiva kun mainitsit tuon vanhanaikaisen asenteen, se unohtuikin postauksestani kokonaan:)

Varsinkin sarjan ekoja osia lukiessani mietin, että milläköhän vuosikymmenellä tämä tapahtuu, kun nainen hoitaa kodin ja lapset. Aikamoinen maatila pitää myös olla, että se elättää 8-henkisen perheen. Hanni-kirjoja olen myös lukenut hömpännälkään ja ne olivat ihan hyviä, silloin en kiinnittänyt huomiota vanhanaikaisuuksiin, mutta nyt tilanne voisi olla toinen... Pitää ehkä pitäytyä lukemasta mainitsemiasi kirjoja, mutta Marttilan viimeisin kirja Lemmenkukkia on kyllä yllättävän nykyaikaista kamaa, siinä päähenkilö jopa sortuu aviorikokseen, mutta siinä loppu on toki onnellinen ja "moraalisesti oikeanlainen".