lauantai 31. joulukuuta 2011

Kirjavuosi 2011

Nyt on aika laittaa kirjavuosi 2011 pakettiin. Ruutuvihkoni kertoo, että vuonna 2011 luin huikeat 131 kirjaa - määrä, jonka olen saavuttanut viimeksi lukiovuosina, kun sain lukea kesälomalla päivät pitkät. Merkittävää on, että tuossa kirjamäärässä ei ole yhtään kirjallisuudenopintoja varten luettuja kirjoja, mutta useita nopealukuisia lasten- ja nuortenkirjoja sekä useampikin tuttu ja turvallinen Enni Mustonen, joita luin kesän aikana. Tänä syksynä olen jostain syystä kärsinyt kirjoitusmotivaation puutteesta - tämän olen usein tuonut blogissanikin esille, joten aika paljon lukemiani kirjoja on jäänyt postaamatta. Yritän korjata tilannetta heti tammikuussa postailemalle vanhoja kirjoja tänne. 

Vuonna 2011 luin vanhaan tapaan enimmäkseen kotimaisia romaaneja, mutta ilahduttavasti myös tietokirjoja ja aiemmista vuosista poiketen nuortenkirjoja kului. Kirjablogin myötä olen alkanut seurata tiiviimmin erilaisia kirjapalkintoja ja olen lueskellutkin joitakin Finlandiaehdokkaita. Erikoisinta vuoden 2011 kirjoissa oli se, että luin paljon uutuuskirjoja. Uutuuskirjoissa en tyytynyt pelästään tuttuihin naamoihin vaan luin myös itselleni tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja. Syytän tästä kirjablogeja, joista saan aina hyviä vinkkejä lukemisen arvoisista uutuuksista. Blogin myötä olen myös alkanut seurata kustantajien uutuusluetteloita tarkemmin. Uutuuskirjojen isoon määrään syksyllä vaikutti vielä sekin, että lähikirjastosta sai varata kirjoja ilman varausmaksua. 

Tänä vuonna tutustuin kahteen uuteen kirjailijaan: paljon hehkutettuun Ian McEwaniin, johon ihastuin Sementtipuutarhan myötä, sekä Cecilia Samartiniin, jonka Nora & Alicia on vahvasti ehdolla vuoden 2011 kirjaksi. McEwaniin tulen tutustumaan vielä ensi vuonnakin, sillä minulla on kesken paljon kehuttu Rannalla. Samartinin kimppuun odotan myös pääseväni ensi vuonnakin.

Haasteita

Yllytyshylly kun olen osallistuin tänä vuonna moniin haasteisiin. Ikuisuusprojektini Aakkoshaaste tuli korkattua ja se etenikin, tosin vain yhdellä kirjalla. Ensi vuoden saldo on toivottavasti parempi. Vielä huonommin kävi kivan 10 klassikkoa -haasteen kanssa, jossa en päässyt alkua pidemmälle. Ei haasteiden kanssa kumminkaan aivan penkin alle menty, sillä sain suoritettua oman Lapsuuden suosikit -haasteeni sekä Karoliinan Siskoskirjat- ja Suomalaisen keskiluokan arki -haasteet, vaikkakin kahteen jälkimmäiseen luin enemmän tuttuja, jo aiemmin lukemiani kirjoja, kuin uusia. Aivan haasteköyhä ei uudesta vuodestakaan tule, sen verran monia kiinnostavia haasteita olen nähnyt.

Suosittuja kirjatekstejä

Vilkaisin Bloggerin tilastoja (siirryin Google Analyticsiin vasta muutama kuukausi sitten, joten luotettavampia tietoja ei ole) ja sen mukaan vuoden 2011 viisi suosituinta kirjatekstiä olivat Adoptiomatka, Veljen vaimo, 3096 päivää ja Bagdadin prinsessa. Selkeänä ykkösenä keikisteli itselleni yllätyksenä Bridget Jones - elämäni sinkkuna. On yllättävää, mutta myös mukavaa, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja kiinnostaa edelleen ihmisiä. Muiden kirjojen kohdalla kiinnostavuus näyttää korreloivan sen mukaan mikä on ollut eniten esillä mediassa.

Susan vuoden 2011 kirjahuiput

Vihdoin päästään itse asiaan eli omiin suosikkikirjoihin. Vaikka luin paljon hyviä ja mieleenpainuvia kirjoja, oli niiden joukosta kuitenkin helppo valita ne vuoden parhaimmat. Kaikki kirjat eivät ole ilmestyneet vuonna 2011, vaan joukossa on monia vanhempiakin kirjoja.

Vuoden odotetuin:
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Vuoden pettymys:
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Vuoden yllättäjä:
Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu

Vuoden kaunein kirjankansi:












Iida Rauma: Katoamisten kirja

Vuoden lastenkirja:
Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja

Vuoden nuortenkirja:
Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta

Vuoden tietokirja:
Anna Kortelainen: Eri kivaa!

Vuoden tositarina:
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Vuoden viihdekirja:
Annakaisa Iivari: Tyttöministeri

Vuoden kirja:
Nora & Alicia, Adoptiomatka sekä Metsäjätti kävivät tästä ankaraa taistoa, mutta voittajaksi selviytyi lopulta Metsäjätti.

Tässä vielä top kolme kotimaisista ja ulkomaisista kirjoista:

Kotimaiset:
1. Miika Nousiainen: Metsäjätti
2. Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
3. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Ulkomaiset:
1. Cecilia Samartin: Nora & Alicia
2. Ian McEwan: Sementtipuutarha
3. Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Kiitos tästä vuodesta ja railakasta, lukuelämysten täyttämää uutta vuotta kaikille!!

Meidän Marikki

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin meille paljon silloin kun olin pieni. Siitä huolimatta Kesäkummun Marikki on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka äitini vahvistikin, että kyllä Marikkia on meillä luettu. Ehkä se on vain jäänyt kivempien kavereiden, Vaahteranmäen Eemelin, Melukylän lasten ja Pukarikadun Lotan alle. Bongasin sattumalta kirjaston jouluhyllystä kirjan Meidän Marikki ja ajattelin ottaa sen mukaan verestämään hieman lapsuusmuistoja. Meidän Marikki sisältää kirjat Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku.

Marikki on pieni tyttö, joka asuu Kesäkumpu-nimisessä talossa. Marikilla on pikkusisko Liisa, joka ihailee etevää isosiskoaan kaikessa. Sitten on vielä äiti ja isä ja perheen kotiapulainen Alva. Naapurissa asuu Abbe Nilsson, poika jonka perhe on kovin erilainen kuin Marikin, sillä Abben isä juo eikä perheellä ole rahaa. Marikin päivät täyttyvät kaikesta hauskasta, kuten leikeistä Liisan ja muiden kanssa, vappukokolla käynnistä ja huviretkestä, joka sitten keskeytyy vihaisten sonnien takia. Hauskaa on, kun koko perhe pääsee pormestarinnan tanssiaisiin tai he saavat mennä Liisan kanssa Omenakummun maataloon. Liisa ja Marikki ovat erottamaton parivaljakko ja vielä ihanampaa on, kun Marikissa ja Kesäkummun tuikussa heille syntyy uusi pikkusisko, Kaisa. Ikävyyksiäkin sattuu välillä, kun koulussa Miia kiusaa, mutta Marikki kyllä keksii keinon Miian taltuttamiseksi.

Marikki-kirjat on helppo tunnistaa Lindgrenin kirjoista, sillä päähenkilö on tomera ja päättäväinen tyttö, joka on pohjimmiltaan herttainen ja hyväätarkoittava mutta onnistuu välillä sähläämään. Muistelen, että lapsena oli hauska kuunnella Lindgrenin kirjoja juuri siksi, että vaikka ensin sählättiin, kääntyivät asiat kuitenkin lopulta parhain päin. Marikin perheen kotielämä näytti aika vanholliselta, sillä isä oli töissä ja kotona oli äidin lisäksi kotiapulainenkin ja pyykkipäivinä avustamassa kävi vielä erillinen pyykkäri. Olisi hauska tietää, millaista ajankuvaa tässä eletään. Ei tämä kirja itselleni antanut mitään nostalgiapuuskaa isompaa, vaikka herttainen kirja tämä oli ja Ilon Wiklandin kuvitus oli hienoa, vaikka kirja mustavalkoinen olikin. Marikin ja Liisan keskinäistä touhuamista oli hauska seurata enkä voinut taas olla ajattelematta, että olisipa ollut lapsena kova juttu, jos minulla olisi ollut pikkusisko.

***Luin kirjat osana Lapsuuden suosikit- ja siskoshaasteita***

3/5
Alkup. nimi: Madicken / Madicken och Junibackens Pims
Suom. Laila Järvinen / Kristiina Rikman
WSOY 2002. 6. painos.
372 sivua.

Nora & Alicia

Tutkiskelin äsken paperista lukupäiväkirjaani ja huomasin, että Cecilia Samartinin ihana Nora & Alicia on jäänyt kokonaan postaamatta! Aikamoinen moka, kun ottaa huomioon sen, että kyseinen kirja on ehdolla koko kirjavuoteni parhaimmaksi kirjaksi.

Nora ja Alicia ovat varakkaan suvun nuoret tytöt, jotka elävät Havannassa 1950-luvun Kuubassa. Noran ja Alician päivät ovat huoletonta päivän paistetta, oleilua rannalla  ja opiskelua nunnien koulussa. Sen päivän jälkeen, kun Fidel Castro astuu valtaan, mikään ei ole ennallaan. Tulee sisällissota, jonka seurauksena monet perheet, joukossa Noran perhe, pakenevat Yhdysvaltoihin. Alicia jää Kuubaan, mutta välimatkasta huolimatta nuoret naiset pitävät tiiviisti yhteyttä. Vuodet kuluvat, Nora on kotiutunut Yhdysvaltoihin, mutta siitä huolimatta mieli palaa vielä takaisin Kuuban lämpöön, valkoisille hiekkarannoille Alician luo. Kirja jakautuu kolmeen osaan: Kuubaan, Yhdysvaltoihin ja Havannaan.

Joskus on vaikea perustella sitä, miksi pitää jostain kirjasta - se vain on niin hyvä ettei sanotuksi saa. Nora ja Alicia on juuri sellainen teos. Minulle kirja oli täydellinen lukukokemus. Se oli hyvin kirjoitettu, sisällöltään kiinnostava ja kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia. Lukiessa tuli tunnelma, kuin olisin kävellyt Havannan aurinkoisilla ja lämpimillä kaduilla, niin aidosti Samartin kuvaa ympäristöä. Erityisesti tykkäsin kirjan valoisasta tunnelmasta, sillä vaikka siinä käsiteltiinkin synkkiä asioita, kuten sotaa ja kurjuutta, tarina ei missään vaiheessa mennyt kurjuudella mässäämiseksi. Lainasin kirjan alun perin siksi, että Kuuba tapahtumapaikkana oli kiinnostava; tiedot Castron aikaisesta Kuubasta perustuvat lähinnä koulun historiantunteihin, joten oli kiva lukea Kuubasta lisää. Cecilia Samartinista tuli tämän kirjan myötä yksi suosikkikirjailijoistani ja onneksi pääsen tutustumaan hänen tuotantoonsa pian lisää, sillä hyllyssäni odottaa Senor Peregrino ja keväällä Bazar julkaisee myös uuden Samartinin.

4½/5
Alkup. nimi: Broken Paradise ja Ghost Heart.
Suom. Tiina Sjelvgren.
Bazar 2011.
390 sivua.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Lukutoukan vuosi 2011 -haaste

Kaimani heitti Järjellä ja tunteella -blogissa Lukutoukan vuosi -haasteen. Teen vielä huomenna erikseen oman koosteen vuoden 2011 kirjoista, mutta halusin kuitenkin vastata myös tähän Susan haasteeseen.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Miika Nousiainen: Metsäjätti

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
 Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ? 
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
 
4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Tämä oli vaikea kysymys, mutta sanotaan vaikka että Eeva Vuorenpään Arvet

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Ros Wynne-Jones: Sade Lankeaa

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Lubna Ahmad Al-Hussein: 40 raipaniskua

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Miika Nousiainen: Metsäjätti

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Miina Supinen & Anne Leinonen: Rautasydän voisi olla kiva nähdä komediana.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Claudie Gallay: Rakkaus on saari

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Olipa vaikea keksiä vastauksia...:D

Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä oli joskus vuosia sitten lempikirjojani, ei niinkään tarinan takia vaan Marttisen sujuvan kirjoitustyylin vuoksi. Olen lukenut muitakin Marttisen kirjoja, mutta mikään muista Marttisen kirjoista ei yllä tämän esikoisen tasolle.

Takakannen mukaan kirja kertoo intohimoista, joiden suuntaa arki muuttaa. Kerrankin takakannen kuvaus on osuva. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Inarin ja Antonin ympärille, jotka ovat aviopari. Eräänä kesäisenä iltana Inari ja Anton sattuvat seuralaisineen samaan paikkaan ja intiaaniprinsessa, Inari, lumoaa Antonin täysin. Inari ja Anton rakastuvat ja jättävät entiset kumppaninsa. Vuosia kuluu, Inari ja Anton menevät naimisiin ja pitsialusasut vaihtuvat pehmeisiin paituleihin, aamurakastelut leikkipuistoihin. Yhtenä aamuna Anton sitten havahtuu siihen, että he ovat Inarin kanssa paiskautuneet kilometrien päähän toisistaan. Eräänä päivänä Anton kohtaa nuoren ja raikkaan opiskelijatytön, joka tuntuu kovin virkistävältä nuutuneen Inarin jälkeen.

Marttinen ei kuvaa lapsen saamista ja äitiyttä mitenkään ihannoiden vaan antaa tulla paitulintäytteistä arkirealismia oikein täyslaidallisen. Lapsettomana luin kuvauksia lapsiperhearjesta lievän inhotuksen vallassa ja samalla hoin mielessäni, että "mä en ainakaan tekis noin, mä en ainakaan tekis noin". Kirja ei ole mitään herkkua niille, jotka haaveilevat perheenlisäyksestä. Kertojana vuorottelevat Inari ja Anton ja tämä ratkaisu toimi hyvin: oli kiva että annettiin ääni molemmille. Virkistävää oli myös lukea isän mietteitä lapsiperhearjesta. Kirjaan on ahdettu kattava kokoelma elämän ja parisuhteen kriisejä: eroa, pettämistä ja abortteja, mutta missään vaiheessa kirja ei tunnu liian täydeltä. Marttisen sujuvaa ja selkeää kieltä, ei mitään sanoilla tai lauserakenteilla kikkailua, lukee mielikseen ja tarina etenee sutjakkaasti. Tykkään edelleen, että tässä on paras Marttinen.

*******Kotimaisen keskiluokan arki -haaste*******

3½ / 5
Otava 2002.
224 sivua.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Kuutamolla

Katja Kallion esikoisromaani Kuutamolla ilmestyi reilut 10 vuotta sitten keskelle sinkkukirjabuumia. Kuutamolla on kertomus kolmekymppisistä cityihmisistä, jotka rakastuvat, pettävät, eroavat ja sekoilevat. Melkoinen annos romanttista komediaa siis.

Päähenkilö on kolmekymppinen Iiris, joka on töissä kirjakaupassa, rakastaa elokuvia ja haaveilee samanlaisesta jalat altavievästä rakkaudesta kuin elokuvissa. Iiris siteeraa mielellään pätkiä elokuvista, läheistensä ihmetykseksi. Ystäväpariskunnan puutarhajuhlissa Iiris kohtaa Markon, miehen jolla on lommoposket ja aistillinen suu ja joka osaa lausua Taksikuskin vuorosanoja. Iiris ja Marko rakastua paukauttavat toisiinsa ja hetken aikaa kaikki on kuin elokuvissa: he käyvät kävelyllä, syömässä, katselevat elokuvia ja puhuvat paljon. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki elämän aikana ajatellut henkevät ajatukset on sanottu, suhde muuttuu. 
Kuukaudet kuluivat ja iho Markon avohaavan päällä kasvoi yhä paksummaksi kerrokseksi. Kun kaksi helteistä kesää oli kuivattanut ja kahden talven pakkaset sierettäneet sitä, Marko alkoi vähitellen hankkiutua minusta eroon.

 Iiriksen ja Markon erosta saa alkunsa tapahtumaketju, joka sysää monen muun pariskunnan elämän pois radaltaan.

Kuutamolla on lähestulkoon ainoa kirja, joka toimii paremmin leffana kuin kirjana. Se johtuu varmasti siitä, että näin leffan ennen kun luin kirjan, joten elokuvan tapahtumat ja henkilöiden kasvot pyöriät mielessäni aina kun luen kirjaa. Kirjan päätarina on sama kuin elokuvassa, mutta joitain eroavaisuuksiakin toki löytyy. Varsinkin Iiris on kirjassa paljon itsenäisempi ja räväkämpi kuin kirjassa. Kuutamolla oli joskus nuorempana suosikkihömppäkirjojani, mutta nyt olen vissiin vuosien varrella lukenut niin paljon parempia hömppäkirjoja, että Kuutamolla on saanut väistyä siltä sijalta. Kuutamolla on kylläkin paras Katja Kallion kirjoista, sillä tykkään vaivattomasti etenevästä juonesta, jossa on sopivasti romantiikkaa ja huumoria. Henkilöistä mieleen jää ehdottomasti Iiriksen paras ystävä Anna, reilu kolmekymppinen räväkkä kiinteistövälittäjä, jota leffassa esitti Anna-Leena Härkönen. Kirjan runsaat elokuvasitaatit vähän häiritsevät, kun en ole mikään elokuva-asiantuntija. Siten olisin varmasti saanut kirjasta enemmän irti.

Suosittelen Kuutamolla-kirjaa kaikille, jotka kaipaavat jotain nopeaa, hauskaa ja romanttista välipalaa.

*********Suomalaisen keskiluokan arki -haaste**********

3½ / 5
Otava 2000.
271 sivua.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Loppuunkäsitelty

Monen vuoden tauon jälkeen otin luettavakseni Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty. Ilmestyessään paljon julkisuutta saanut kirja käsittelee itsemurhaa läheisen näkökulmasta, sillä se kertoo Härkösen omista tuntemuksista, kun tämän pikkusisko Killi Härkönen teki itsemurhan joulukuussa 2003. 

Loppuunkäsitelty on päiväkirjamainen teos, joka alkaa Killin kuolinpäivästä. Kirjassa Härkönen kuvaa tuntemuksiaan vuoden ajalta: aluksi lähes päivittäin, mutta loppua kohti merkinnät harvenevat niin, että niitä kertyy vain muutama. Teos alkaa Killin kuolinpäivästä, joka on lähes tavallinen: aamulla vain on oltu lapsen kanssa sairaalassa. Iltapäivällä poliisit seisovat ovella ja kertovat Killin kuolleen, pikkusiskon, jota isosisko ei pystynyt suojelemaan. Kirja on täynnä kaipuuta, surua ja itsesyytöksiä, mutta myös lohduttavia muistoja ja haikeaa luopumista.

Tällaista omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa kirjaa, vieläpä arasta aiheesta, on mahdotonta arvioida, joten tyydynpä vain toteamaan, että Loppuunkäsitelty on edelleen yhtä vavahduttava ja ajatuksia herättävä lukukokemus kuin ekalla kerralla. Kirja kuvaa hienosti läheisten kokemaa surua yllättävän itsemurhauutisen edessä ja toisaalta surusta toipumista ja sisarusten välisiä suhteita. Muistan alkuun ihmetelleeni, miten kukaaan jaksaa lukea 200 sivua pelkästään surusta. Pelkäsin tuolloin, että kirja menee samojen asioiden toisteluksi. Pelko oli turha, sillä kirja pysyy hyvin kasassa, mitä nyt muutaman kerran kerrataan suruviestin saamista. Kirja ei myöskään aiheesta huolimatta ollut kovin raskassoutuinen, siitä piti huolta Härkösen tuttu mustan huumorin täyttämä kirjoitustyyli. Loppuunkäsitellyn jälkeen muistin taas miksi ihailen Härköstä niin paljon - tietysti rehellisten tekstien takia.

Luin kirjan osana siskoshaastetta.

3+/5
Otava 2006. 6. painos.
221 sivua.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!


Joulupatja o mu omakeksimä perinne,
mink mää tahtoissin lanseerata niil ihmisil,
ketkä tahto viättä lepojoulu.
Joulupatja tehrä nii, ett jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyneis päivines.
Ympärs asetella ruakka (mikä ei o itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkera jouluihmise laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.
Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak,
käännetä välil kirja sivui taik kylkke
ja ojennella kätt kohren konvehtei.
Viarai ei saa tul käymä, eik itte kuulu käyrä missä.

Ei ol väli onk yksinäine, pariline taik perheline -
joulupatja o joustava ratkaisu.
Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse
ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo,
et sitä riittä pitkäl kevässe.

Heli Laaksosen tekstin myötä haluan toivottaa hyvää joulua kaikille lukijoille sekä satunnaisille kävijöille! Kiitos seurasta tänä vuonna ja jatketaan  taas ensi vuonna!

Lähden tästä piakkoin joulun viettoon lapsuudenkotiini. Tarkoitukseni ja syödä ja nukkua ja ulkoilla ja tuijottaa itselleni joululahjaksi hankkimiani Kotikatu-dvd:itä. Eikä tietenkään sovi unohtaa lukemista, sillä kassiin on pakattu Oringerin Näkymätön silta ja Cleaven Little Been tarina. Tuskin maltan myöskään olla vilkuilematta Sarita Skangnesin Vain tytär tai Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -kirjoja. Välipäivinä palailen taas kirjojen kanssa ja luvassa on myös Vuoden parhaat kirjat -paljastuksia ja vastauksia kaimani Lukutoukan vuosi -haasteeseen. Pysykäähän mukana!

torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluisia romaaneja

Joulun seutuvilla on mukava virittäytyä tulevaan juhlaan lukemalla jouluun liityviä romaaneja. Tässä pikapostauksessa esittelen kaksi viimeksi lukemaani.

Regina Rask julkaisi tänä syksynä kirjan Jouluihminen. Olen lukenut joskus vuosia sitten monia Raskin romaaneja ja tykännytkin niistä. Jouluihminen valikoitui lukulistalle ihan sen vuoksi, että sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. 

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen somistaja Eeva, joka on henkeen ja vereen jouluihminen. Eevalle juhlatunnelma syntyy siitä, että jouluna kaikki on tiptop, koristeet ja ruuat itse perinteiseen tapaan tehty jne. Perheen miesväki - teini-ikäiset pojat ja aviomies - viittaavat kintaalla Eevan jouluhössötykselle, mutta Eevan päässä elää sitkeä päähänpinttymä valmistaa perheelle Joulujen Joulu, sellainen kuin lapsuudessa. Joulu uhkaa kuitenkin mennä pipariksi, kun aviomiehelle ilmestyy selittämättömiä menoja ja pojatkin luuhaavat teillä tietämättömillä.

Rask kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja sen takia kirjaa oli mukava lukea, vaikka ei tämä kyllä mitenkään ihmeellinen ollut. Eeva oli aika tavallinen keski-ikäinen nainen, sellainen jollaisia törmää lukuisissa kirjoissa. Joulu vaan toi uudenlaiset puitteet Eevan kriiseilylle. Plussaa kirja sai sujuvan kielen lisäksi lopusta, joka tietyiltä osin oli ehkä turhan ennalta-arvattava ja kliseinen, vaikka ihan kaikkia käänteitä en arvannut. Suosittelen kirjaa kaikille jouluihmisille sekä niille jouluhörhöille, jotka stressaavat joulua hiki hatussa: kyllä se sieltä tulee, vaikkei kaikkia nurkkia kuuraisikaan.

Toinen joulukirja on sitten astetta enemmän hömppää, nimittäin Jaana Taposen Lalalandia. Lalalandia kertoo kahden kolmekymppisen ystävyksen elämästä, jotka joutuvat joulun kynnyksellä elämänsä soppaan. Emma on kahden pienen lapsen äiti, joka herää eräänä yönä kännykän pirinään. Puhelimesta kuuluu, kuinka Emman aviomies muhinoi jonkun naisen kanssa. Mies on ennenkin vilkuillut liian pitkään vieraisiin pöytiin, joten Emmalla kuluu koko joulunalusaika siihen, että miettii heivatako mies yli laidan vain ei. Mieshän on kyllä häntäheikki, mutta mistäpä nelkyt miinus -ikäinen nainen saisi töitä tai asunnon tai miten sitä edes pärjäisi kahden pienen lapsen kanssa... Leni on Emma ystävä, joka yrittää tukea häntä vaikeana aikana. Leni itsekin on naimisissa, ei tosin kovin onnellisesti, ja joutuu lopulta pohtimaan ihmissuhdeasioita ja pettämistä oikein käytännössä ja omakohtaisesti, kun hän törmää sattumalta nuoreen ja komeaan Anttiin.

Kirja oli kevyttä hömppää ja toimi hyvin junalukemisena, kun matkustaessa ei pystynyt keskittymään mihinkään kovin vaativaan lukemiseen. Tarina oli aika kaavamainen ja välillä sekavakin, mutta aina välillä hymyilin naisten jutuille. Jos tykäät lukea hömppää ja kaipaat jotain joululukemista glögin kaveriksi, tässä on passeli valinta. Jos taas et tykkää yhtään viihteestä, ei tähän kannata tarttua, sillä mitään syvällistä sanomaa tässä ei ole.

3/5
Regina Rask: Jouluihminen.
Otava 2011.
222 sivua.


3/5
Jaana Taponen: Lalalandia.
Karisto 2009.
327 sivua.

Paljain käsin


Essi Tammimaan Paljain käsin on yksi niitä kirjoja, jonka lukemista odotin ennakkoon kovasti. Tammimaan kirja on saanut paljon kehuja ja oli myös kiinnostavaa lukea siskoksista kertova kirjaa, omia siskoja kun minulla ei ole. Itse asiassa Paljain käsin on paljon enemmän kuin siskokirja, sillä se kertoo myös naisten elämässä useassa sukupolvessa eri aikoina. Parhaiten kirjaa kuvaa etuliepeessäkin oleva kuvaus:
Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten.
Kirjan keskiössä on kolme Vaaran perheen tytärtä. Varpu keskittyy hoitamaan muita vanhoinkodissa, mutta lyö laimin itsensä hoitamista. Virvan avioliitto taas kärsii lapsettomuuden vuoksi ja Inarilla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kirjassa on takaumia useiden vuosikymmenten taakse, aina sota-aikaan asti. Kuten jo alussa mainitsin, kirjassa viitataan myös tyttöjen äidin ja isoäidin elämään. Naiset ovat aina pyörittäneet kaikkea, kun miehet ovat jättäneet ja pettäneet: Varpun, Virvan ja Inarin isäkin on lähtenyt toisen äidin matkaan ja Aila-mummi eli Ailahtavainen, kuten häntä kirjassa kutsutaan, on valinnut aikanaan pullon ja jättänyt tyttöjen Soile-äidin. Kirjan kaikkitietävänä kertojana on siskoksista nuorin, Varpu. Yhden kertojan käyttö selkeytti paljon, varsinkin kun kirja vilisee eri näkökulmia ja tapahtumia. Varpu kaikkitietävänä kertojana toimi hyvin siitäkin huolimatta, että hän kertoi myös äitinsä ja isoäitinsä lapsuudesta.

Odotin kirjaa todella paljon ja vaikka pidinkin kirjasta, odotukseni eivät ihan täyttyneet. En voinut olla vertaamatta muihin sisaruksista kertoviin kirjoihin ja täytyy sanoa, että esimerkiksi Katriina Ranteen viime vuonna ilmestynyt Minä, sisareni vei voiton tästä sisarkuvauksesta. Varpun, Inarin ja Virvan kohtalot olivat viime kädessä aika tyypillisiä nuoren naisen kohtaloita - yksi on lapseton, yksi seurustelee varatun miehen kanssa ja vaikkei lasta tahtoisi, pamahtaa paksuksi -, joista on saanut lukea ennenkin. Paljain käsin -kirjan ansio on kuitenkin siinä, kuinka se kuvaa myös toisten sukupolvien elämää ja nitoo nämä tarinat luontevasti osaksi muuta tarinaa. Tammimaa on myös aivan uskomaton kielenkäyttäjä. Nautiskelin hänen uudissanoistaan ja ympäristöä kuvailevista sanoista, joissa kahvi purluttaa ja älykkäät mutta auringon haaleaksi tamppaamat silmät pälyävät ovelle. Kaikesta huolimatta: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue se heti.

Paljain käsin on luettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän (laiska kun olen) vain Marian arvion. Sieltä löytyy myös kattava listaus muista blogeista, joissa tätä on luettu.

Osallistun kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki ja Siskoskirja -haasteisiin.

4+/5
Gummerus 2011.
346 sivua.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Siskoni on Madonna

Olin joskus nuorempana aika kova Madonna-fani. Tykkäsin kuunnella hänen musiikkiaan ja ihailinkin häntä. Vähän vanhempana tuo fanitukseni on hiipunut osittain siksi, että julkisuudessa Madonnasta on tullut esiin monia sellaisia puolia, joita en ihmisissä hyväksy. Tästä huolimatta rouvan vanhempi tuotanto on edelleen suosikkilenkkimusaani. 

Helsinki-kirjat julkaisi tänä syksynä Christopher Cicconen kirjan Siskoni on Madonna, joka oli aika paljon esillä ainakin iltapäivälehdissä. Mietin pitkään, että haluanko edes lukea kirjaa, joka vaikutti lähinnä katkeran veljen yrityksellä rahastaa kuuluisalla siskollaan, mutta uskaltauduin lopulta tarttumaan kirjaan. Christopher kertoo kirjassa lyhyesti hänen ja Madonnan lapsuudesta, mutta pääpaino on niissä tapahtumissa, jotka tapahtuivat sen jälkeen kun Madonnasta tulee koko maailman tuntema superjulkkis. Christopher kertoo sisäpiiritietoa Madonnasta paitsi veljenä, myös työkaverina, sillä Madonna palkkasi veljensä usein pukijakseen (Christopher oli aluksi ainoa, jonka edessä Madonna saattoi kuvitella itsensä alastomana) ja myöhemmin velipoika sai kunnian sisustaa sisarensa talot. Madonnan piheys tosin paljastui siinä, että hän ei ollut valmis maksamaan veljelleen kunnon palkkaa tehdystä työstä.

Kirja siis paljastaa Madonnasta kaikki negatiiviset piirteet: piheyden, ilkeyden ja itsekeskeisyyden. Veljen mukaan ilkeyttä on jatkunut ihan lapsuudesta saakka, mutta kirja paljastaa muutakin, sillä Cristopher esimerkiksi kertoi homoudestaan ensimmäisenä Madonnalle, mitä voidaan aika isona luottamuksenosoituksena. Madonna tekikin uransa alkualkuina paljon hyväntekeväisyyttä AIDS-kampanjoissa ja vietti muutenkin aikaa homoporukoissa. Mennessään naimisiin nyt jo entisen miehensä Guy Richien kanssa Madonnan mieli taisi hieman muuttua, sillä ainakin häissä homoläppä lensi. (Jos Christopher ei puhu lämpimästi Madonnasta, vielä kylmemmän kohtelun saa juuri Guy, jota moitittiin mm. homofobiseksi). Madonnan ja Christopherin suhde oli kyllä kiinnostava, sillä toisaalta toinen pompotti toista mutta toisaalta heidän yhteistyötään kesti vuosikausia. Olisi ollut kiinnostava tietää millainen suhde Madonnalla on muihin sisaruksiin ja verrata sitä Madonnan ja Christopherin väleihin.

Siskoni on Madonna oli nopealukuinen kirja, vaikka hieman ikävältä tuntui lukea kirjaa, jossa on niin kovin ilkeä päähenkilö. Christopherin ruikutus alkoi myös tuntua vähän ärsyttävältä esimerkiksi siinä kohtaa, jossa hän valitti Madonnan maksavan vain mumminsa ruokakulut ja antavan siihen lisäksi hieman taskurahaa, kun samaan aikaan työntää miljoonia kabbala-liikkeelle. Chrisu hei, paljonko itse annat mummillesi? Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa Madonnan elämä ja/tai hyvät juorut. Kirjassa raotetaan kivasti myös jetset-elämää, joten sopii hyvin myös tirkistyskirjaksi siihen maailmaan.

Kurkkaa myös Sannan  arvio.

3/5
Alkup. nimi: Life with my sister Madonna
Suom. Jere Hänninen
Helsinki-kirjat 2011.
338 sivua.

lauantai 17. joulukuuta 2011

"Hei olen Susa. Olen kirjahamsteri"

Jotkut varmasti muistavat, miten lupasin alkusyksystä vähentää omistamieni kirjojen määrää. Nyt joulusiivouksen seurauksena kannoin divariin 12 kirjaa ja nappasin sieltä vaihdossa muutaman kirjan tilalle. Tosin sen jälkeen kun olin ottanut vaihdettavat kirjat, kiertelin hyllyjä ja mukaan tarttui vielä pari kirjaa. Lopulta kirjapino näytti tältä:

Orringerin ja Boynen kirjat olivat hyviä löytöjä, koska olen himoinnut niitä luettavaksi jo jonkin aikaa. Muut kirjat painuvat lukulistani pohjalle, mutta Orringerin tiiliskiven otan käsittelyyn jouluna.

Hyvin menisi, jos olisin jättänyt kirjat vain tähän, mutta älkää luulkokaan, että olisin siihen pystynyt. Eilen piipahdin tutkiskelemassa paikallisen lähetyskirpparin valikoimia, koska kaikki kirjat olivat siellä -50%. Saldo näkyy alla:

Kaikki kirjat maksoivat vain 50 paitsi Istanmäki, josta jouduin pulittamaan peräti euron. Eikä ole mitään tietoa milloin ehdin nämä(kään) lukemaan. Kirjoja ostellessa mietin harvemmin rahanmenoa, koska ostan kirjat useinmiten käytettynä, mutta kasvava lukulista ja tilanpuute pistää kyllä stressaamaan: pitääkö kaikki kirjat muka omistaa?!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Piruettiystävyys

Viime viikot ovat olleet melkoista vilsekettä, kun olen korjaillut läjäpäin tekstejä ja kokeita sekä tehnyt arvointeja - siitä siis johtuu blogihiljaisuuteni. Lukenut olen koko ajan, mutta lukemisten kirjaamiseen aika ei ole riittänyt. Täytyy ottaa loppukiri, että saan edes suurimman osan lukemistani kirjoista kirjattua tänne ennen vuoden vaihdetta.

Kirsti Kurosen nuortenkirjasta Piruettiystävyys kiinnostuin kesällä, kun luin siitä Saran kirjoista, mutta kauan kesti ennen kuin sain kirjan käsiini kirjastosta. Nimensä mukaan kirja kertoo baletista, mutta myös muustakin: kilpailusta, epävarmuudesta, ystävyydestä ja syömishäiriöstä. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Elli, joka harrastaa balettia. Elli on perfektionisti, joka kilpailee kaikesta parhaan kaverinsa Doriksen kanssa. Doris on kaikkea sitä, mitä Elli haluaisi olla: kaunis, laiha ja lahjakas tanssija. Verratessaan itseään Dorikseen Elli ei huomaa, mitä kaikkea hyvää hänessä on, ei vaikka hän saa hyvän roolin balettikoulun Pähkinänsärkijästä, kunnes tulee Tuukka. Tuukasta Elli on kaunein ja lahjakkain, mutta Elli itse ei meinaa sitä uskoa. Lopulta perfektionismi vie Ellin juoksemaan öisille lenkkipoluille yhä uudestaan ja uudestaan... Lopussa Doriksesta paljastuu yllättävä asia, mutta ei siitä sen enempää:)

Kuronen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota ahmii mielikseen. Kirja koostuu sekä Ellin päiväkirjamerkinnöistä että kerrontajaksoista ja rakenne on sujuva. Kuronen kirjoittaa nuorten tyttöjen elämästä ja paineista todella uskottavasti vailla "saarnaavaa" otetta. Elli on uskottava henkilö, joka herätti minulla vastuttamattoman halun puristaa hänet syliin ja vakuuttaa, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Ettei elämä olisi liian kurjaa, on mukana myös rakkautta: Tuukka on oikea ihannepoikaystävä, minun makuuni ehkä liiankin sliipattu ja siksi aavistuksen epäuskottava, mutta varmasti oikein sopiva ihannepoikaystäväksi. Kirjassa kiinnitin tietysti huomiota myös kieleen, joka on poikkeuksellisen kaunista. En jaksa hermostua siitä, jos kirja on kirjoitettu puhekielellä ja nuortenkirjassa puhekieli on usein parempi ja ainakin luontevampi valinta kuin kirjakieli, mutta tässä kirjakieli oli kyllä paikallaan, varsinkin kaunis sellainen, missä ei kiroiltu turhia. Kokonaisuutena minulle jäi kirjasta laadukas tunne ja voisin huoletta suositella tätä oppilailleni luettavaksi, sillä olen huomannut, että syömishäiriöstä kertovat kirjat kiinnostavat monia nuoria.

Piruettiystävyys on voittanut Topelius-palkinnon.

4-/5
Karisto 2010.
196 sivua.

torstai 1. joulukuuta 2011

Scarlettin puvussa


Terhi Rannela on uudessa nuortenkirjassaan, Scarlettin puvussa, yhdistänyt upeasti ja kekseliäästi vanhan kunnon Tuulen viemää -klassikon nykyaikaan ja nuortenkirjaan.


Tarinan päähenkilö on lukion tokaluokkalainen Viivi, joka on todella ihastunut Tuulen viemään, Scarlettiin ja sen näyttelijään Vivien Leigh´iin. Viivi pitää muotiblogia, jonne hän bloggaa vintagevaatteista ja ihastuksestaan vanhoihin leffoihin. Nyt muotiblogin täyttävät vanhojentanssit, jotka ovat Viivin mielestä lukion ehdoton kohokohta. Vanhojen tanssit ovat olleet Viivin haaveena myös pienestä tytöstä asti, joten niihin todella kannattaa panostaa. Parin kanssa vain on ongelmia, sillä pitkäaikainen on-off-poikaystävä Aki on pannut välit poikki ja mennyt yhteen mitättömän tytön kanssa. Viivi aikoo saada Akin takaisin ja siihen hän tarvitsee salaperäisen Rekon apua. Pohojalaanen Reko ajelee moottoripyörällä ja on lääpällään Viiviin, mutta Viivipä ei niin itserakkaasta pojasta välitä - ainakaan aluksi. Mutkia matkaan aiheuttaa se, että Viivin rakas kotitalo on uhattuna, sillä paikalle ollaan rakentamassa uutta asuinaluetta, ja Viivin pitäisi jotenkin pelastaa rakas Villa Viisas purkutuomiolta. Siihen hän tarvitsee apua yllättävältä taholta.


Kirja lähti alkuun liikkeelle tosi nihkeästi, mutta pääsinpä pikkuhiljaa mukaan tarinaan ja alkuun päästyäni tykkäsin kovasti, vaikka Scarlettin puvussa ei pärjääkään Rannelen aiemmille kirjoille. Tykkäsin ideasta yhdistää Tuulen viemää nykyaikaan. En ole itse kyseistä klassikkoa lukenut (vielä, tämän kirjan jälkeen lukeminen alkoi poltella entistä kovempaa), joten en ole kovin hyvä arvioimaan intertekstuaalisia viittauksia, mutta kyllä niitä joitakin oli. Ainakin Viivin ja Scarlettin luonteissa lienee yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat temperamenttisia, jopa draamakuningattaria. Lisäksi kotitalon pelastamisella lienee jotain yhtäläisyyttä Tuulen viemään. Intertekstuaalisia viittauksia löytyi myös nimistä: Viivi Lintunen on tietysti Vivien Leigh ja Reko on tietysti Rhett. Rannelan kirjoissa on usein mukana myös vakavampaa naisasiaa seksismistä jne. ja tässäkin kirjassa sitä oli, tosin minusta vähän alleviivaten ja saarnaavasti, kun luennoitiin siitä, miten myös eläkeikäiset naiset voivat olla yhtä himokkaita kuin nuoret. Veikkaan, että tämänkaltainen saarnaavuus ei kyllä kiinnosta nuoria lukijoita.


Kaikein kaikkiaan tätä kirjaa oli mukava lukea, vaikka luulen että jotkut kohdat olisivat avautuneet paremmin jos olisin lukenut tai katsonut Tuulen viemän etukäteen. Aion ehdottomasti markkinoida tätä kirjaa omille oppilailleni, sillä tämä on mukava katsaus klassikkoon ja kuka tietää, vaikka joku nuori innostuisi lukemaan tämän pohjalta Tuulen viemän oikeastikin.


Kirjan on lukenut myös Salla.


3½ / 5
Otava 2011.

208 sivua.