Jääleinikki

Jääleinikki jatkaa Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun puoliväliin ja kertojana on Eliisa Hetta, vastavalmistunut sairaanhoitaja. 

Eliisa löytää kuolleen isoäitinsä papereiden joukosta saksalaisen sotilaan kuvia ja kirjeitä. Vähitellen Ellisalle selviää, ettei hänen isänsä ole sen enempää enontekiöläinen poromies tai sodassa kaatunut taistelulentäjäkään vaan saksalainen upseeri. Eliisan äiti ei halua häpeän vuoksi kertoa Eliisalle mitään hänen isästään, mutta Eliisa tahtoo selvittää salaisuuden.

Eliisa lähtee ystävänsä yllytyksestä töihin Etelä-Saksaan ja siellä hän päättää selvittää salatun isänsä tarinan. Eliisa myös rakastuu palavasti, mutta kahden eri kulttuurista tulevan ja eri kieltä puhuvan rakkaus ei ole helppoa. Suomalaisella sisulla Eliisa ei anna periksi, vaan on valmis taistelemaan rakkauden eteen.

Olin ladannut tälle kirjalle paljon odotuksia eivätkä ne kaikki ihan täyttyneet. Kirja ei ollut aivan yhtä tapahtumarikas kuin edellinen osa Lapinvuokko, mikä tavallaan on ymmärrettävää, sillä sota-ajassa on enemmän kerrottavaa kuin 60-luvussa. Enni Mustosella on taito ujuttaa kirjoihinsa paljon historiallista faktaa, mutta tässä osassa faktat jäivät vähiin - välillä piti oikein muistuttaa itseään, että kirja tapahtuu 60-luvulla, koska useinkaan sitä ei tekstistä huomannut. Välillä Jääleinikkiä lukiessa tuli tunne, että olen lukenut tämän jo, koska tapahtumat olivat osittain tuttaja Mustosen muista kirjoista (lähinnä Metsäkukkia asvaltilla ja Unikkoja ikkunassa). Mustonen on kuitenkin siitä taattu kirjailija, että hänen kirjojensa parissa viihtyy aina, kuten nytkin. Niin selkeää, nopeaa ja sujuvaa teksti oli. Yhdessä asiassa Mustonen on myös kehittynyt: en huomannut kertaakaan, että henkilöiden nimi olisi vaihtunut kesken tekstin.

Suosittelen Jääleinikkiä kaikille Enni Mustosen ystäville.

4+/5
Otava 2011

255 sivua

Päivä 22 – Omistamani suosikkikirja

Minulla on tapana hankkia kaikki suosikkikirjat omaan hyllyyni, jotta voin palata näihin suosikkeihin koska tahansa. Siksi olikin vaikea valita, mikä omista suosikkikirjoistani on se ykkössuosikkini. Tyydyin sitten lopulta valitsemaan Enni Mustosen kirjat, jotka löytyvät kaikki kirjahyllystäni.

Kirjahyllyni aarre: kaikki Enni Mustosen kirjat

Olen käyttänyt kokoelmani kartuttamiseen aikaa, vaivaa ja jonkin verran myös rahaa, sillä osa kirjoista oli vaikeasti saatavissa, joten siltä osin valinta oli helppo. Jos saisin pelastaa tulipalosta vain muutaman kirjan, nappaisin Mustoset mukaani.

Suosikki-Mustoset

Seitsemäs huone

Pitäähän Enni Mustosellakin olla yksi romaani, jossa on yksi perinteisimpiä hömppäviihteen asetelmia: hoitsu ja lekuri. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu perinteiseen sairaalamaailmaan vaan tapahtumapaikkana on ihan tavallinen yksityisasunto, jonne sairaalan johtava kirurgi Mauri Heiskanen palkkaa sirkeän sairaanhoitajattaren Anna Tähtelän hoitamaan leikkauksesta toipuvaa vanhaa rouvaa. Potilas ei kuitenkaan ole mikä tahansa potilas vaan Madame Stella, maankuulu astrologi ja selvännäkijä. Anna viihtyy Villa Stellassa oikein hyvin, sillä Stella on mukava ja herttainen potilas, keittiön puolella häärää ja jöötä pitää Helvi ja talosta huolehtii Helvin poika Pertti, joka salaperäisyydessään myös kiinnostaa Annaa. Talossa on kuitenkin jotain vallan merkillistä, sillä kaikki tehdään sen mukaan mitä Stella sattuu tähdistä näkemään. Ja Stellahan näkee yhtä ja toista, myös Annalle.

Tässä kirjassa tuotiin voimakkaasti esille astrologia-aihetta, joka ei kiinnosta minua pätkääkään, joten ei mikään ihme ettei Seitsemäs huone ole kärkipäässä, kun puhun Mustosen parhaimmista kirjoista. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1994, joten voi olla että astrologia on silloin ollut tosi kuuma puheenaihe, mutta ihan rehellisesti ihmettelen, miksi tähtikarttoja on pitänyt tunkea tähän kirjaan, kun se olisi toiminut hyvin ilman "Stella seisoi nurkassa ja katseli minuun murheellisin silmin" -juttujakin.

Yhdeksäs aalto

Paljastan teille nyt hupsun romanttisen haaveeni: haluaisin muuttaa joksikin aikaa asumaan johonkin saarelle. Näen sieluni silmini itseni pienessä punaisessa mökissä tuulen pieksemälle saarella, tuijotelemassa kissa sylissäni syyspimeälle mustalle merelle, missä vaahtopäiset aallot lyövät rantakiviin ja kaukana sumuisella ulapalla kulkee valaistu laiva hitaasti kuin aavelaiva... En tajua, mistä olen tämän haaveen päähäni saanut, koska en ole lainkaan poikkeusihminen. En siis tule toimeen ilman sähköä, juoksevaa vettä tai kunnollista nettiyhteyttä. En myöskään ikimaailmassa soveltuisi asumaan missään, missä ei ole kauppaa alle kilometrin päässä, ja voisi tuo omakotiasuminen talkkarin hommineen tuoda vaikeuksia. Lisäksi en tajua, miten edes pääsisin saarelle, kun tulen pahoinvoivaksi kaikissa Ruotsin laivaa pienemmissä paateissa (kyllä, myös Tallinnan laivat lasketaan), lukuunottamatta ehkä soutuvenettä.

Saariasumista voisin harkita toteutettavaksi ihan tosissaan, jos voisin asua samanlaisessa saaressa kuin Saariston Marja Enni Mustosen kirjassa Yhdeksäs aalto. Saaresta olisi kätevä lossiyhteys mantereella, kauppa olisi kivenheiton päässä ja lähistöllä olisi useampikin raavas mies valmiina talkkarin hommiin. Eikä haittaisi, vaikka asunto tulisi mulle samalla tavalla kuin Marjalle eli yllätyksenä perinnön kautta.

Päähenkilö Marja on jäänyt työttämäksi pankkikriisin seurauksena ja jakaa pienen kaksion tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa. Nuorten yhteiselämä ja toimettomuus rassaa Marjaa sen verran, että hän päättää muuttaa perinnöksi saamaansa mökkiin Häärviikin saareen nauttimaan luonnosta ja rauhasta ja selvittämään kuka hän on ja mistä hän tullut. Vähän huvittavaa on, että takakansiteksteissä mainitaan Mustosen kertovan itsenäisistä naisista. Tiedä sitten, miten tuo itsenäisyys toteutuu, kun Marjallekin kaikki tuotiin tarjottimella ilman omaa ansiota: asunto, työ ja sitten vielä sukulaistäti päättää Marjan muutosta saarelle. Mutta oli tämä viihdyttävää luettavaa ja ainakin kirja voimisti mun saareen muuttamishaaveita:)

Yksinäisten sydänten kerho

Tunnustan: en ole viikon aikana lukenut yhtään mitään muuta kuin vanhaa tuttua Enni Mustosta. Olen ollut harjoittelun takia ihan rättipoikki, etten ole iltaisin jaksanut lukea kuin muutaman sivun Yksinäisten sydänten kerhoa. Se ahdistaa, kun niin paljon joululahjakirjoja lukematta. Irja Virtasen Kenttäharmaita naisiakin on lojunut kesken jo ihan luvattoman kauan. Jospa viikonloppuna ottaisin itseäni niskasta kiinni ja lukisin sen loppuun.


Mutta takaisin Mustoseen. Yksinäisten sydänten kerhon keskiössä on kolme eri-ikäistä naista, jotka jakavat saman talon. Anna-Maija on eläkkeellä oleva leski, Sari hänen keski-ikäinen maskeeraajatyttärensä ja Hanna Sarin 16-vuotias tytär. Näistä naisista Anna-Maija ja Sari toimivat kertojina. Juoni on sellainen kuin yksinäisistä naisista kertovan kirjan juoni voi olla: sekä Anna-Maija että Sari etsivät rakkautta. Sarin aiemmat miehet ovat olleet miehen kokoisia lapsia, mutta olisiko vanhasta työkaverista Oikeaksi Mieheksi? Anna-Maija taas leskenä kaipailee uutta kumppania arkea jakamaan, mutta rakastuminen tuntuu vaikealta, kun ei ole ketään sopivaa miestä. Tosin sellainen löytyy napakymppimatkalta, jonne Anna-Maija kauhukseen joutuu.

Kyllä huomaa, että kirja on kirjoitettu 90-luvun alussa, koska tämä tuntui monissa kohdin ihan auttamattoman vanhalta. Esimerkiksi Anna-Maijan työ kirjekerhossa tuntuu näin nettideittiaikoina aika hupaisalta, mutta entäs sitten Napakymppi, jota kirjan naiset vahtaavat viikonloppuisin silmä kovana! Näissä Enni Mustosen kirjoissa parasta on se, että henkilöt ovat niin tavallisia, ja tässä kirjassa vielä poikkeuksellisen eri-ikäisiä, että samaistuttavaa löytyy takuulla monille lukijoille. Minusta tosin kiinnostavin henkilö ei ollut yksikään kirjan päähenkilöistä vaan naapurin ikinuori vauhtimummo-Kerttu, joka on Anna-Maijan hyvä ystävä. Tästä herkullisesta, joskin aika tavallisesti kuvatusta vauhtimummusta olisi saanut vaikka minkälaisen tarinan.

Tämän viihdepläjäyksen jälkeen on taas hyvä syventyä tuntisuunnitelmien ja oppikirjojen maailmaan.

Nostovara

Aina välillä turhauttaa postailla tänne näitä Enni Mustosen kirjoja, koska mulla ei ole näistä juurikaan mitään sanottavaa takakansitekstin lisäksi. Kirjat on hyviä ja realistisia mutta kuitenkin todellisuuspakoisia, okei, mutta ei sitä aina jaksaisi toistella. Välillä on ollut myös kirjablogeissa juttua siitä, miten ei kaikkia lukemiaan kirjoja jaksa/viitsi postata, jos kerran sanottavaa ei löydy. Niinpä olin jo nostamassa kädet pystyyn Mustosen kanssa, kunnes vilkaisin Bloggerin tilasto-osuutta ja vau: viikottain tänne löytää useita ihmisiä hakusanalla "Enni Mustonen", "Enni Mustonen sen-ja-sen kirjan juoni" tai suoraan jollakin Mustosen kirjan nimellä. Tästä innostuneena sitten ajattelin, että en lakkaakaan postaamasta näistä kirjoista, vaikka mulla ei juoniselostuksen lisäksi juurikaan muuta sanottavaa ole. Juoni näyttää kuitenkin olevan se, mikä monia tänne eksyineitä kiinnostaa.

Nostovara on ilmestynyt 90-luvun alussa. Sen päähenkilö on pankkivirkailija ja kahden kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti Anja Korpela, joka toimii pienessä savolaiskylässä konttorinhoitajana. Anjan elämä menee hetkeksi epäjärjestykseen, kun pääkonttori ilmoittaa sivukonttoreiden sulkemisesta. Kaiken lisäksi lasten isä ja Anjan ex-mies aiheuttaa tälle harmia, mutta lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Mustonen kuvailee pientä kyläyhteisöä positiivisesti ja lämpimästi. Kaiken taustalla on kukkea Suomen kesä, ja ihmisten arki on täynnä pieniä sattumuksia: juhannusjuhlia, marjaretkiä, mattopyykkiä. Tätä kirjaa lukiessani melkein unohdin sen, että olen pesunkestävä kaupunkilainen, vaan näin jo itseni fillaroimassa hiekkaista viljapeltojen reunustavaa kylätietä pitkin! Sopiva kirja tunnelmointiin siis.

Kukkia Piretille

Valitsin joululukemiseksi läjän tuttuja, moneen kertaan luettuja ja hyväksi havaittuja kirjoja ja niiden joukossa oli tietysti useampi Enni Mustosen kirja. Enni Mustosen hieman vanhempaan tuotantoon kuuluva Kukkia Piretille on siinä mielessä erikoisempi kirja, että se sijoittuu osittain tositapahtumiin.

Piret on vajaa kolmekymppinen virolainen nainen, joka yhdessä äitinsä kanssa viljelee kolhoosilla puutarhaa. Eletään kiivaita aikoja ennen Viron itsenäistymistä, ja koko maa on mullin mallin. Piretiä onnistaa, kun hän saa harjoittelupaikan Suomesta eräältä puutarhalta. Piret matkustaa Aholan puutarhalle toiveita täynnä, mutta totuus on vähän muuta kuin mihin Piret on varautunut. Kestää jonkin aikaa ennen kuin Piretille selviää, miksi perheen yllä leijuu kummallinen surun varjo. Aholan perheen äiti on nimittäin kuollut ja isäntä on helisemässä puutarhan ja neljän pienen lapsen kanssa. Piret tuntee surua perhettä kohtaan ja haluaa auttaa heitä kaikin tavoin. Samalla uhkaavat kuitenkin valua hukkaan suunnitelmat omasta puutarhasta kotona Viljandissa.

Kiva lukea Enni Mustoselta vaihteeksi jotain muutakin kuin historiallisia kirjoja. Tykkään tästä kirjasta, koska tämä on niin arkinen ja viihdyttävä, mutta kumminkin tässä on muutakin kuin pelkkää hömppää, kun kuvataan Piretin elämää Virossa. Kirjassa ei kuvata lainkaan Piretin sopeutimisvaikeuksia tai suomalaisten suhtautumista häneen, se puoli tulee enemmän esille Piretin serkun, Maretin, kautta, joka on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Mutta ei aina tarvitse niin kovin vakavaa ollakaan, ja hömppäkirjana tämä oli ihan mahtava. Kukkia Piretille oli juuri sellainen kirja, jonka pystyi ahmimaan mitään miettimättä. Täydellinen joulukirja siis.

Unikkoja ikkunassa

Unikkoja ikkunassa on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1968-69. Kirjassa yhteiskunnan rakennemuutos on selkeästi havaittavissa, sillä peltojen paketointi on kuuma peruna, ja kartanostakin on lehmät hävitetty jo aikaa sitten. Kylät ja kyläkoulut autioituvat, kun ihmiset ovat muuttaneet töiden perässä kaupunkiin ja kauemmaksikin, Ruotsiin.

Paluumuuttajiakin kuitenkin löytyy, sillä Koivikon Sirkka, joka on jo toisen kerran jäänyt leskeksi, pakkaa teini-ikäisen tyttärensä ja unikkoverhot autoon ja muuttaa Sahakylän vanhaan kouluun aikomuksenaan perustaa sinne kutomo. Kartanon Eeva puolestaan on tullut kotiin toipumaan alkoholismistaan ja avioerostaan sekä kirjoittamaan menestysromaania. 60-luku aatteineen kuohuu Koskivuorella ja muuallakin, varsinkin kun kuvaan astuvat mukaan uhmakkaat nuoret naiset Satu ja Sanna.

Vaikka tässä kirjassa oli jäähyväisten makua senkin vuoksi että tässä on monta kertojaa ja kaikki langat vedetään yhteen, pidän tästä sarjan osasta kaikkein eniten. Kirjassa on aitoa aikalaiskuvausta, kuunnellaan Beatlesia, luetaan Suosikkia, vallataan Vanhaan jne. Ärsyttävä piirre tässäkin tosin on se, että ihmisten iät eivät millään täsmää todellisuuden kanssa. Esimerkiksi Sirkan tytär ei voi olla 14-vuotias, jos häntä ei edellisessä osassa ollut edes olemassa. Pieniä asioita, mutta kummasti vie uskottavuutta pois.

Metsäkukkia asvaltilla

Metsäkukkia asvaltilla on sitä samaa mitä muutkin Enni Mustosen Koskivuori-sarjan kirjat eli kevyttä hömppää höystettynä kivoilla historiallisilla yksityiskohdilla. Nyt sarja on edennyt jo tokavikaan osaan, joka eroaa muista osista siten, että kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Helsinkiin.

Eeva Someri lähtee neljän laudaturin turvin Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa suomen kieltä. Ennen opintojen alkua vietetään kuitenkin olympialaisia, jotka mullistavat Eevan koko elämän. Siellä hän nimittäin tapaa unkarilaisen jalkapallojoukkueen hierojan ja rakastuu tähän päätä pahkaa. Eevan ja Istvanin suhde näyttää kuitenkin tuhoon tuomitulta, sillä Istvan on unkarilainen ja siksi ankaran valvonnan alla. Olympialaiset koituvat myös Koivikon kasvattityttären kohtaloksia, sillä Sirkka tutustuu vilkkusilmäiseen sähkömieheen ja on sen jälkeen valmis seuraamaan Erkkiä maailman ääriin. Kumpikin naisista joutuu kuitenkin maksamaan rakkaudesta ja aikuistumisesta varsin kovan hinnan.

Minusta oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjassa kuvattiin Suomen vaurastumista. Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin jatkosodan päättymisestä ei ollut kulunut vielä kymmentä vuottakaan ja viimeiset sotakorvaukset saatiin juuri maksettua, mutta ihmisten elämä näyttäytyi jo todella vauraana. Kirjassa matkustettiin ulkomaille, käytiin huvipuistoissa ja ostettiin kaupasta vaatteita. En tiedä, kuinka hyvin kirjan tapahtumat sopivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta aika hämmästyttävän nopeasti tuo vaurastuminen on käynyt. Suomen kielen opiskelijana minua kiinnosti lukea, millaista suomen kielen opiskelu on ollut kuutisen kymmentä vuotta sitten. Meillä on ollut luennolla puhetta siitä, miten opiskelijat aikanaan keräsivät kesäaikana kotipaikkakunnaltaan ylös nimiä ja selityksiä nimeämisen syistä, ja oli hauska huomata, että kirjassa kartanon Eevakin nimesti yhden kesän ja keräsi samalla materiaalia graduaan varten. Nämä pienet yksityiskohdat, joilla ei välttämättä ole suurempaa merkitystä tarinan kannalta tekevät Mustosen kirjoista nautinnollisia.

Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen ihanan Koskivuori-sarjan lukeminen jatkuu, nyt vuorossa on Kielon jäähyväiset.

Kuuma kesä 1939 on lopuillaan. Vasta ylioppilaaksi päässyt kartanon Kristiina on ollut koko kesän muonittamassa linnoitajia Kannaksella, ja samalla rakennustyömaalla huhkii myös Kristiinan salakihlattu. Kristiina ja Matti suunnittelevat toiveikkaana tulevaisuutta, vaikka sodan uhka näyttäytyy aina vain suurempana.
Samaan aikaan Helsingissä Kristiinan lapsuudenystävä, Lehmuston torpan Hanna, ahertaa asemaravintolassa tarjoilijana. Yöt kuluvat oikukkaan muusikkorakastajan sylissä, kunnes marraskuun viimeisenä päivänä taivas repeää ja Hanna joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin Sahakylään, josta 16-vuotiaana luuli lähteneen iäksi.

Sota johdattaa lapsuudenystävät yksiin ensin talvisodassa ilmavalvontalottina ja jatkosodassa muonituslottina, jotka vaeltavat joukkojen mukana pitkälle Itä-Karjalaan saakka.
Tykkään eniten sarjan loppupään kirjoista. Kirjassa on paljon tapahtumia ja tietysti minua kiinnostaa myös sota-ajan ja etenkin lottien kuvaus. Kirjoissa häiritsee se, että näissä on kamalan paljon huolimattomuusvirheitä, lähinnä sellaisia, että nimet muuttuvat kesken kaiken ja ikien kanssa on epäselvyyksiä tai että sukulaisuusnimet menevät sekaisin (Itä-Karjalassa ei ole Hannan sisar vaan täti, toisin kuin kirjan takakansi väittää). Pieniä juttuja, mutta nämä olisi ollut helppo oikolukuvaiheessa muuttaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että kirja on kyhätty kasaan aika nopeasti.

JK. Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa Kielon jäähyväiset? Otsikkoon lipsahti Kielen jäähyväiset eikä ollut edes eka kerta...

Ruiskukkaseppele

Olen aina ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että Ruiskukkaseppele on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan heikon lenkki. Ehkä se johtuu siitä, että kirjassa ei tapahdu oikein mitään. Osittain tapahtumaköyhyys johtunee siitä, että 20-luvulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei tapahtunut oikein mitään merkittävää. Alku oli iloista jazzin ja kahviloiden täyttämää aikaa, kunnes tuli pörssiromahdus, pula-aika ja lapualaisten kyyditykset. Nämä kaikki heijastelevat myös koskivuorelaisten elämään.

Tässä kirjassa pääosassa ovat Koivikon torpan Elina ja kartanon Anna. Eletään kesää 1928 eikä kumpikaan vielä tiedä, että kesä tulee muuttamaan lapsuudenystävien elämän. Syksyllä Anna palaa Helsinkiin jatkamaan lääkäriopintojaan ja sinisilmäisen, suur-Suomea intohimoisesti rakentavan pastorin vuoksi ajautuu mukaan kielitaisteluun. Elina taas menee töihin tehtaan konttoriin ja rakastuu palavasti salaperäiseen masinistiin. Onnea kestää hetken, mutta pulavuosien aikana kaikki romahtaa: vasarat moukaroivat tehtaan koneita ja mustat autot suhaavat yössä pelotelleen ihmisiä. Annan ja Elinan on liittouduttava yhteen ihmisyyden puolesta.

Mitähän tästä sanoisi? Kaiken kaikkiaan hieno kirjasarja, joka vain tuntuu paranevan jokaisen lukukerran jälkeen. Kyllä näitä lukisi vaikka kuinka.

Lapinvuokko

Ooh, taas hyvä kirja! Nyt kun Enni Mustosen ja Leena Lehtolaisen uutuuskirjat on luettu voinkin sanoa lukeneeni kaikki tämän syksyn kirjatapaukset. (Noh, ehkä Outi Pakkasta, Riikka Pulkkista ja Virpi Hämeen-Anttilaa täytyy vielä odotella).


Enni Mustosen Lapinvuokko aloittaa uuden kolmeosaisen Pohjatuulen tarinoita -sarjan, jossa seurataan pohjoisen naisten elämää kolmen sukupolven ajan. Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kiva lukea Mustoselta pitkästä aikaa lähihistoriaan sijoittuva ja sota-aikaan sijoittuva kirja.


Keväällä 1939 rovaniemeläinen Annikki painaa hohtavan valkoisen ylioppilaslakin päähänsä ja suunnittelee tarmokkaasti tulevaisuutta. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Suomi ajautuu sotaan, ja ylioppilaslakkikin vaihtuu pian morsiushuntuun ja myöhemmin suruharsoon. Jatkosodan alkaessa kielitaitoinen Annikki pestataan tulkiksi saksalaisten sotilaiden esikuntaan. Annikille käy tietysti vanhanaikaisesti, sillä hän rakastuu palavasti esimieheensä. Kun saksalaiset sodan lopussa joutuvat pakenemaan lapista, huomaa Annikki odottavansa lasta. Ruotsalaisessa pakolaiskylässä Annikki synnyttää pienen tytön ja saa lapsestaan voimaa lähteä opiskelemaan. Koulutuksen saaneena Annikki ja tytär palaavat Annikin ämmin luo Rovaniemelle, josta ei ole jäljellä kuin rauniota. Raunioiden keskellä Annikin on kuitenkin tarttuva työhön ja alettava suunnitella tulevaisuutta. Eikä tämä kirja olisi tuttua Mustosta ellei Annikin elämään vielä ilmestyisi miestä...


Ihana, ihana kirja! Kirja oli aidon tuntuinen ja siinä oli sopivassa suhteessa romantiikkaa ja historiaa. Koska kirjassa kuvattiin monen vuoden ajanjaksoa on ihan selvä, ettei kaikkia asioita käsitellä kovin syvällisesti ja esimerkiksi Annikin leskeksi jääminen ja sen aiheuttama suru kuitataan aika nopeasti. Mutta ei tällaisten kirjojen ole kyllä tarkoituskaan olla kovin syvällisiä ja analyytisiä. Poikkeavaa kirjassa on se, että Mustonen kuvaa pohjoisen ihmisiä; yleensä hän on kuvannut rikkaita ja köyhiä pääkaupunkiseudulla tai muuten etelässä. Innolla jään odottamaan, millaisia ihmissuhdekuvioita Mustonen kehittää pohjoisen ihmisten elämään...


Suosittelen Lapinvuokkoa kaikille Mustosen ystäville. Mulle kirja jätti kihelmöivän odottavan tunteen: miten mä oikein jaksan odottaa vuoden ennen seuraavan osan valmistumista?

Verenpisara ikkunalla

En osaa sanoa tykkäänkö enemmän Enni Mustosen Koskivuori- vai Järjen ja tunteen tarinoita -sarjasta. Olin jo melkein vastaamassa, että Järjen ja tunteen, kunnes monen vuoden tauon jälkeen luin Koskivuori-sarjan ekan kirjan Verenpisara ikkunalla ja olin ihan myyty. Sarjathan ovat sillä tavalla samanlaisia, että ne kertovat kahden eri yhteiskuntaluokan, rikkaiden ja köyhien, naisten elämästä. Koskivuori-sarjan tapahtumat tosin alkavat vasta sisällissodan ajoista, kun Järjen ja tunteen tarinat päättyvät noihin aikoihin. Mutta historiasta siis puhutaan kummassakin.  

Kirjan tapahtumat alkavat helteisestä kesästä 1917, kun nuori Saara Kavenius saapuu opettajattareksi pieneen kansakouluun Koskivuorelle. Saara muuttaa asumaan kartanoon, missä on sisäkkönä uhmakas Vappu, torpan tyttö. Erilaisista taustoista huolimatta samanikäiset naiset ehtivät melkein jo ystävystyä, kunnes sisällissota muuttaa kaiken ja Vappu ja Saara huomaavat taistelevansa eri leireissä. Mutta ystävyys ja rakkaus muuttaa tietysti kaiken.

Enni Mustonen osaa kyllä kirjoittaa historiaa viihdyttävästi, mutta silti todenmukaisesti. Tai en tiedä, kuinka todenmukaista on tässä kirjassa kuvattu kartanon väen ja heidän torppareidensa välinen ystävyys, mutta historiallisia faktoja tässä kirjassa käsitellään aika paljon. Se vain kiinnitti huomiota, että sotakohtauksissa ja yleensäkin juonessa on aika paljon yhtäläisyyksiä Sidotut-romaaniin sekä tv-sarjaan Hovimäki, jonka yhtenä käsikirjoittajana Mustonen (siis Kirsti Manninen). Tiedä sitten, kuka ottaa mallia mistäkin. Muuten Verenpisara ikkunalla on loistava avaus mahtavalle sarjalle.

Parittomat

Päivitykset on pahasti myöhässä. Olen lukenut Enni Mustosen Parittomat  jo aikoja sitten, mutta en tietenkään ole muistanut sitä tänne postata.

Parittomat on Järjen ja tunteen tarinoiden viides ja viimeinen osa. Tapahtumissa onkin yllättäen hypätty 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen agronomi Salla, joka palaa työkeikaltaan Brysselistä, ja päätyy kesäksi iäkkään sukulaisensa luo Hämeeseen valmistelemaan väitöskirjaansa ja parantelemaan särkynyttä sydäntään. Väitöskirjakiireiden ohella Salla ottaa kesäpestin luomutarkastajana, ja tutustuu siinä samalla naapuriinsa Saarisen Tommiin, joka viljelee sukukartanossaan sipulia. Sinä kesänä nuorta viljelijää koettelevat ilmastonmuutoksen aiheuttamat sääilmiöt. Tarmokas Salla päättää auttaa Petäjäniemen nuorta isäntää. Paljon on pelissä, kun Hilman ja Anna Sofian jälkeiläiset ottavat yhteen tilan asioissa ja muutenkin. Näyttää ja siltä, että joku jää auttamattomasti paripuoleksi…

Kirja olisi muuten ollut ihan loistava, mutta minua häiritsi se, että tästä oli tehty Järjen ja tunteen tarinoiden viimeinen osa. Olisin halunnut tietää lisää Anna ja Hilman kohtaloista, mutta sen sijaan päähnekilöinä oli kaksi heidän jälkeläistään. Hilman taustoja kirjassa vähän väläyteltiin, mutta Annan myöhemmät vaiheet jäivät pimentoon. Tuntuu, että kirjailija ei enää keksinyt Annalle ja Hilmalle mitään jatkoa, joten tapahtumat oli vietävä nykyaikaan. Ratkaisu ei kyllä ollut mitenkään erityisen toimiva, sillä monet lukijat varmasti toivoivat historiallisen sarjan jatkoa.

Olen lukenut kirjan monta kertaa, mutta aina se on pienoinen pettymys.

Sidotut

Vuoden 1913 eduskuntavaalit suistuvat Anna Sofian ja Hilma Marian politiikan sivuraiteille Enni Mustosen kirjassa Sidotut. Koska Suomessa tilanne sortokauden ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi on tulenarka, Hilma pakkaa perheensä ja muuttaa rapakon taaksen Amerikkaan, luvattuun maahan. Annan ratkaisu taas on järkiavioliitto. Kumpikin naisista kuvitteli päätyvänsä suojaan, mutta joutuikin myrskyn silmään. Anna taistelee elämästään kylmässä ja väkivaltaisessa kulissiliitossa, kun Hilma taas käy eloonjäämiskamppailua Harlemilaisessa vuokrarotiskossa, missä koko perhe yrittää taaloja keräämällä ostaa itsensä vapaaksi. Padot murtuvat, kun Anna ryhtyy vasten miehensä tietoa ja tahtoa piilottelemaan jääkäreitä.

Keväällä 1916 Hilma palaa lapsineen Suomeen kuin siivilleen lyötynä. Vielä kerran Hilma ja Anna astelevat kansakunnan valittujen joukossa kohti eduskuntataloa, mutta pian yhä kiihtyvä yhteiskunnan kuohu ja lopulta sisällissota saavat naisten elämän myllerryksiin. Miten käy naisten ystävyyden.

Tämä sarja paranee kirja kirjan jälkeen. Lukiessani mietin, paljonkohan Mustonen on joutunut tekemään taustatyötä tätä kirjaa varten, minun käsittääkseni kun hyvin suuri osa tapahtumista on tosipohjaisia ja aika monet ihmisetkin ovat olleet oikeasti olemassa. Onkohan Annalla ja Hilmallakin ollut vastine tosielämässä? Ainoa mikä tässä kirjassa ärsytti oli se, että lopun tapahtumat kuitattiin aika nopeasti, vaikka niistä olisi saanut irti vaikka mitä. Ja harmitti myös, että loppu jäi avoimeksi. Mutta mitäs pienistä, muuten erittäin hyvää luettavaa.

Morsiuskesä

Sain synttärilahjaksi kaksi kauan ja hartaasti odottamaani kirjaa, Enni Mustosen Morsiuskesän ja Leena Lehtolaisen Henkivartijan. Pitkän arpomisen jälkeen Morsiukesä sai kunnian olla ensimmäinen luettava.

Tässä kirjassa liikutaan Mustoselle tutulla alueella eli kesäisellä maaseudulla. Kolmekymppinen Laura on tehnyt viime aikoina kuvausmatkoja maailman kriisikeskuksissa yhdessä toimittaja-avomiehensä Jarkon kanssa. Autopommi Bagdadissa kuitenkin muuttaa suunnitelmat, kun Jarkko kuolee ja Laura haavoittuu vakavasti. Toipumisloma lapsuudenkodissa kesäisellä maaseudulla keskeytyy, kun Jarkon ex-vaimo hälyyttää Lauran kuvaamaan ohjaamaansa tv-sarjaa, missä on tarkoitus Maajussille morsian -tyyppisesti löytää maajussille puoliso. Laura suostuu auttamaan naista mäessä ja saa huomata, että maaseutuvierailuista voi tulla hyvinkin kiinnostavia.

Taas ihan taattua viihdettä Mustoselta. Tapahtumien siirtäminen tv-sarjan kuvauksiin toimi oikein hyvin. Sitä paitsi deittiohjelman ympärille pohjautuu myös Mustosen Yksinäisten sydänten kerho, joka kertoo Napakympistä.  Kirja toi myös jotenkin mieleen Mustosen Yllätysperinnön, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Verrattuna aiempiin Mustosiin tässä oli enemmän päähenkilöitä ja välillä piti aina tarkistaa, että kukas tämä taas olikaan. Se nyt on kuitenkin aika pientä siihen verrattuna, miten hyvä kirja tämä muuten oli. Taas kerran.

Lipunkantajat

Lipunkantajat on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan kolmas osa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat suurlakon aikaan. Lakkotouhun keskellä Hilma ja Anna joutuvat ottamaan paikkansa toisten edessä niin puhujina kuin lipunkantajina. Kun sortovalta on vihdoin voitettua, alkaa aivan toisenlainen taistelu, nimittäin taistelua naisten äänioikeudesta. Äänioikeusasiaa naiset puuhaavat jokseenkin yksimielisinä, mutta Viaporin kapina ajaa naiset taas eri leireihin.

Lakkojen ja puhujamatkojen keskellä Hilma taistelee kahden miehen välillä, sillä hänen lastensa isä Artturi on taas palannut kuvioihin. Miehen intomieliset puheet sytyttävät väkisinkin, varsinkin, kun elämä tasaisen puuseppämiehen kanssa tuppaa väliin olemaan melko tylsää. Annan rakkaus taas on kielletty, tunteiden kohde kun sattuu olemaan naimisissa ja monen lapsen isä.

Lähtöä raskaille puhujamatkoille keskellä sydäntalvea on tavallaan helpotus kummallekin, saahan siellä etäisyyttä asioihin. Totuuden hetki koittaa, kun Anna ja Hilma huomaavat tulleensa valituiksi niiden joukkoon, jotka Suomen naiset ovat valinneet edustamaan itseään.

Ihana sarja, joka vain paranee kerta kerran jälkeen.

Mustasukkaiset

Enni Mustosen romaani Mustasukkaiset jatkaa Annan ja Hilman kohtaloiden seuraamista. Kirjassa eletään vuosia 1899-1902 eli sortokauden aikaa. Hilma on ylentynyt piiasta ompelijatareksi ja toimittajan vaimoksi, joka omassa kodissaan joutuu ratkomaan raittiusaasian teoriaa ja käytäntöä. Mies kun tuntuu viihtyvän kaikkialla muualla paremmin kuin kotona, vaikka perhe kasvaa. Anna puolestaan työskentelee saksan kielen sijaisopettajana Nya svenska samskolanissa eli Lönkanissa, ja yrittää samalla valmistua maisteriksi. Kopioidessaan suurta adressia Anna ei voi aavistaa päätyvänsä vielä venäläisten santarmien kuulusteltavaksi. Kaiken keskellä Annaa lohduttaa muuan maisteri Bergström, jonka aviosäätykään ei estä miestä luomasta kaihoisia katseita Annan suuntaan.

Sydänsurut ja tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä, kun nuoret naiset tempautuvat mukaan taistelemaan yhteiskuntaa kuohuttavia asioita, kuten juoppoutta, sortovaltaa ja laittomia kutsuntoja, vastaan.

Mustasukkaiset on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan toinen osa. Ihana ja todentuntuinen teos, jossa viihdekirjamaisen juonen lisäksi käsitellään historiallisia asioita todentuntuisesti ja asiantuntevasti. Enpä tiedä toista kirjailijaa, jolta moinen onnistuu yhtä kiinnostavasti!

Nimettömät

Syksyllä 1894 torpantyttö Hilma Maria Perämäki saapuu Helsinkiin piiaksi matkakirjailija Augusta Ahlstedtin huusholliin. Samaan aikaan sinne muuttaa Augustan edesmenneen veljen tytär Anna Sofia aloittaakseen opinnot jatko-opistossa. Sopeutuminen erikoisena pidetyn Augustan talouteen ei ole helppoa, mutta nuorilta naisilta se onnistuu, vaikka kitkaakin on ilmassa. Anna ja Hilma ystävystyvät keskenään, mutta naiset ajautuvat eri leireihin, kun Hilma tapaa raittiusillassa raittiuspuhuja Artturi Mäkelän ja Anna rakastuu sukulaistensa luona nuoreen, pennittömään ylioppilaaseen. Vaikka kahnauksia syntyy, niin kaikki kolme naista sitoutuvat toisiinsa monien vaiheiden kautta moninaisin säikein.

Enni Mustonen on huippuhyvä kirjailija, mutta parhaimmillaan hän on historiallisten romaanien kirjoittajana, kuten tässäkin kirjassa näkyy. Nimettömät aloittaa viisiosaisen Järjen ja tunteet tarinoita -sarjan, jossa seurataan Annan ja Hilman vaiheita sisällissotaan asti.

Hukkakauraa

Hukkakauraa! Pakkala on akkala! Nämä Kytöjokelaisten miesten pilkkahuudot Pakkalan valkokiharainen Anna muistaa, kun hän palaa opiskelujen jälkeen kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille Enni Mustosen kolmannessa romaanissa Hukkakauraa. Anna asettuu asumaan takaisin kotitilalleen Pakkalaan, joka isäntien puuttuessa on aina ollut Kytöjoen silmätikkuna. Pitäjän isoiset, erityisesti Knuuttilan Oiva-vainaa, ovat aina yrittäneet jallittaa Pakkalaa milloin missäkin asiassa.

Kytöjoella Anna joutuu ensitöikseen selvittelemään tiehanketta, joka uhkaa jättää alleen Pakkalan pellot, joista on kaiken kukkuraksi juuri löytynyt hukkakauraa. Lisäksi Annaa työllistää käsityönopettajan työ kansanopistossa. Suuri osa opiskelijoista on innokkaita käsityöläisiä, mutta joukossa on myös niitä, joiden kanssa Annan kärsiväälisyys on kortilla. Ristiriidat saadaan kuitenkin sovittua ennen maakunnan suurta näyttelyä, josta tulee Kytöjokelaisten voimannäyttö. Eikä kirjan loppuessa Pakkalan vainioilla kasva ainuttakaan hukkakauraa.

Ihanasti kirjoitettu kirja, joka kertoo totuudenmukaisesti maatilan elämästä ja ylipäätään elämästä pienessä maalaispitäjässä, sen iloista ja suruista ja pohjalaisesta elämästä. Eniten pidin Pakkalan perheen jäsenistä, rautaisesta Fiia-mummasta, Annan reippaasta Martta-äidistä ja tomerasta Saara-sisaresta, joka hoitaa Pakkalaa sekä Saaran lapsista. Kaikki henkilöt oli kuvattu todella aidoiksi. Tämä kirja kuuluu Mustosen top kolmoseen.