Eletään alkutalvea 68 Kuopiossa. Ompelijatar Hilkka Keinänen on nainen parhaassa iässä, vähän päälle nelikymppinen. Hilkka on ollut leskenä neljä vuotta, mutta pikkuhiljaa hän alkaa lämmetä uudelle parisuhteelle. Löytyisikö sellainen kenties sanomalehden kirjeenvaihtopalstalta? Elämä näyttää muutenkin melko valoisalta, sillä Hilkka on toteuttanut haaveensa autokouluun menemisestä ja kummitteleepa mielessä Lapin matkakin. Ongelmia Hilkalle aiheuttavat lapset, mäkihyppyä harrastava Pauli ja lukiota käyvä Annukka. Pauli nimittäin purkaa kihlauksensa ja Annukka lopettaa koulun kesken. Penttilän rakennusliikkeen johtajan sievä Leila-tytär olisi ollut Hilkalle mieluinen miniä, mutta kuka onkaan se salaperäinen punatukka, jonka seurassa Pauli on usein nähty. Vajaaseen vuoteen mahtuu myös muitakin vaikeuksia, kuten inssiajon reputtaminen, sisaren aviokriisi sekä ystävättären salasuhteen peittely. Lisäksi Hilkan täytyisi pelastaa vanha rakas kotitilansa myynniltä ja selvitellä sotkuisia suhteita lapsiinsa. Mutta on Hilkan elämässä myös iloisia asioita, kuten uusi ihminen, joka varkain muodostuu todella tärkeäksi…
Marja-Leena Tiaisen Suoraa saumaa ja siksakkia kertoo Tiaisen edellisen romaanin lailla aivan tavallisesta naisesta elämän ristipaineessa. Vaikka tapahtumat kerrotaankin pääasiassa Hilkan näkökulmasta, tuodaan esille myös Paulin näkemyksiä ja se tekee kirjasta kiinnostavan. Tässä kirjassa sivutaan myös Tiaisen edellisen kirjan Kulmakaupan naiset henkilöitä ja heidän kuulumisiaan, joka tietysti sekin oli mukavaa.
Suoraa saumaa ja siksakkia on myös siinä mielessä samankaltainen kirja kuin Kulmakaupan naiset, että tässäkin kerrotaan ajankohtaisista asioista, kuten musiikista ja elokuvista. Koska Pauli on mäkihyppääjä, kerrotaan kirjassa myös urheilijoista sekä yleensäkin urheiluelämästä. Urheilutietämykselläni en mitenkään voi kehuskella, mutta tämän kirjan jälkeen Mäntyrannat ja Viki Kankkoset tulivat tutuiksi.
Lukiessani mietin sitä, kuinka tärkeää vielä 60-luvullakin oli ihmisen koulutus ja ammatti. Esimerkiksi Hilkan on todella vaikeaa hyväksyä, että hänen yo-merkonomi poikansa myy kesätöinään autoja ja että tytär jättää koulun kesken. Annukan lähtö Ruotsiin suklaatehtaalle paremman palkan perässä ei todellakaan ole Hilkan mielestä hienoa. Hilkka ei katso hyvällä Paulin ja tämän uuden naisen suhdetta myöskään siksi, että Ulla on kampaaja. Hilkka serkku taas Terttu omistaa miehensä kanssa menestyvän muotiliikkeen ja tällä on merkitystä ihmisten silmissä nimenomaan positiivisessa mielessä.
Suoraa saumaa ja siksakkia oli aivan yhtä hyvä kirja kuin Tiaisen edellinenkin. Luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta eikä tämä kirja kädessä haitannut ollenkaan sellainen seikka, että juna oli myöhässä. Tämä kirja sai yksinkertaisesti hyvälle mielelle ja jään toiveikkaana odottamaan, aikooko Marja-Leena Tiainen vielä joskus kirjoittaa aikuisille suunnattuja romaaneja. Kannattaisi, sillä Tiainen osaa kertoa osuvasti tavallisten naisten, näiden arkipäivän sankareiden, elämästä. Tiedän jo nyt, että nämä kaksi kirjaa tulevat kulumaan käsissäni vielä monta kertaa.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Kulmakaupan naiset
1960-luvun puolivälissä Kuopion Linnapellossa asiakkaita palvelee Kulmakauppa, jota Maila Jäntti on pitänyt pystyssä aviomiehen lähdettyä nuoremman matkaan. Kaupankäynti on viime aikoina hiipunut hiipumistaan, ja se saa Mailan harkitsemaan vakavasti Kyöstin kosintaan suostumista, vaikka Kyösti ei olekaan mikään elokuvien romanttinen sankari vaan tavallinen rehti ja reilu maajussi.
Mailan kanssa tiskin takana hyörivät myös Kerttu, jolla on ihana mies ja kunnolliset lapset, mutta oma terveys aiheuttaa päänvaivaa, Helinä, jolla on kaksi pientä lasta ja mustasukkainen, viinaan menevä aviomies sekä maalta saapunut Soili, jolle elämä ei ole ollut helppoa, mutta Soili on päättänyt ottaa onnensa vaikka väkisin. Mailan pikkusisar Eeva-Liisa juoksuttaa asiakkaille raskaita ostoskasseja ja haaveilee Ateneumiin pääsystä. Tiskin takaa asiakkaille hymyillään, mutta takahuoneessa itketään monet itkut ja otetaan yhteen. Arjen takana pilkottavat kuitenkin unelmat, joita kohti naiset pyristelevät.
Kulmakaupan naiset on todella hieno kuvaus 60-luvusta. Kirjassa kerrotaan tarkasti ajan elokuvista, musiikista, tv-ohjelmista ja muista julkkiksista ja tapahtumista. En voi kuin ihailla Marja-Leena Tiaista, joka on jaksanut tehdä todella pikkutarkkaa taustatyötä. Siihen ei kyllä ainakaan meikäläisen kärsivällisyys riittäisi. Kävin kerran kuuntelmassa Tiaista kirjastossa, jossa hän kertoi nuortenkirjoihinsa liittyvästä taustatyöstä. Tiainen on kuulemma ollut töissä vastaanottokeskuksessakin pitkän aikaa hankkiakseen materiaalia. Tiaisen nuortenkirjoja en ole lukenut, mutta ainakin Kulmakaupan naisissa asiantunmus näkyy ja se tekee lukukokemuksesta antoisan, kun samalla saa tietoa menneistä ajoista.
Kulmakaupan naisissa näkyy myös yhteiskunnan kehitys. Kulmakauppa on lopetamisuhan alla, sillä viereen on noussut uusi valintamyymälä, missä kassoja tarvitaan vain rahastamaan asiakkaita. Kirjassa siirrytään myös aikaan, jolloin irtomaidon myynnistä siirrytään maitopusseihin. Minulle tosin maitopussitkin ovat täysin vieras juttu, mutta olipahan niistä edes hauska lukea:)
Kulmakaupan naiset on ehdottomasti parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. Henkilöt ja juoni olivat aidon tuntuisia ja lähihistoriasta on aina mukava lukea, varsinkin kun se on kirjoitettu hyvän viihteen muotoon. Huomista junamatkaa varten olen varannut Tiaisen toisenkin samaan aikakauteen sijoittuvan romaanin, josta odotan vähintään yhtä hyvää lukukokemusta!
PS. Yksi asia jäi epäselväksi. En nimittäin yhtään keksinyt, mitä on polakka. Jonkinlaista leipää kai, koska sitä ihmiset kirjassa ostivat ahkerasti. Täytyy ilmeisesti googlata se, niin täyttyy tämäkin aukko sivistyksessäni:)
Mailan kanssa tiskin takana hyörivät myös Kerttu, jolla on ihana mies ja kunnolliset lapset, mutta oma terveys aiheuttaa päänvaivaa, Helinä, jolla on kaksi pientä lasta ja mustasukkainen, viinaan menevä aviomies sekä maalta saapunut Soili, jolle elämä ei ole ollut helppoa, mutta Soili on päättänyt ottaa onnensa vaikka väkisin. Mailan pikkusisar Eeva-Liisa juoksuttaa asiakkaille raskaita ostoskasseja ja haaveilee Ateneumiin pääsystä. Tiskin takaa asiakkaille hymyillään, mutta takahuoneessa itketään monet itkut ja otetaan yhteen. Arjen takana pilkottavat kuitenkin unelmat, joita kohti naiset pyristelevät.
Kulmakaupan naiset on todella hieno kuvaus 60-luvusta. Kirjassa kerrotaan tarkasti ajan elokuvista, musiikista, tv-ohjelmista ja muista julkkiksista ja tapahtumista. En voi kuin ihailla Marja-Leena Tiaista, joka on jaksanut tehdä todella pikkutarkkaa taustatyötä. Siihen ei kyllä ainakaan meikäläisen kärsivällisyys riittäisi. Kävin kerran kuuntelmassa Tiaista kirjastossa, jossa hän kertoi nuortenkirjoihinsa liittyvästä taustatyöstä. Tiainen on kuulemma ollut töissä vastaanottokeskuksessakin pitkän aikaa hankkiakseen materiaalia. Tiaisen nuortenkirjoja en ole lukenut, mutta ainakin Kulmakaupan naisissa asiantunmus näkyy ja se tekee lukukokemuksesta antoisan, kun samalla saa tietoa menneistä ajoista.
Kulmakaupan naisissa näkyy myös yhteiskunnan kehitys. Kulmakauppa on lopetamisuhan alla, sillä viereen on noussut uusi valintamyymälä, missä kassoja tarvitaan vain rahastamaan asiakkaita. Kirjassa siirrytään myös aikaan, jolloin irtomaidon myynnistä siirrytään maitopusseihin. Minulle tosin maitopussitkin ovat täysin vieras juttu, mutta olipahan niistä edes hauska lukea:)
Kulmakaupan naiset on ehdottomasti parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. Henkilöt ja juoni olivat aidon tuntuisia ja lähihistoriasta on aina mukava lukea, varsinkin kun se on kirjoitettu hyvän viihteen muotoon. Huomista junamatkaa varten olen varannut Tiaisen toisenkin samaan aikakauteen sijoittuvan romaanin, josta odotan vähintään yhtä hyvää lukukokemusta!
PS. Yksi asia jäi epäselväksi. En nimittäin yhtään keksinyt, mitä on polakka. Jonkinlaista leipää kai, koska sitä ihmiset kirjassa ostivat ahkerasti. Täytyy ilmeisesti googlata se, niin täyttyy tämäkin aukko sivistyksessäni:)
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Yllätysperintö
Sainpahan pitkästä aikaa luettua myös Enni Mustosta. Mustonen kuuluu ehdottomasti viihdekirjailijoiden aateliin, sillä hänen kirjansa ovat mukaansatempaavan kevyttä hömppää eli juuri sopivaa ajankulua, mutta kirjassa on myös realistisia aineksia. Vaikka kirjat käsittelevätkin rakkauskiemuroita, niissä on aineksia myös tosielämästä. Vähän sekavaksi meni, mutta tämän paremmin en osaa asiaani ilmaista:)
Yllätysperinnön päähenkilö on Koivikon Anna, gradua vaille valmis kotieläintieteen maisteri. Annan parisuhde on katkolla siipan muutettua Saksaan työn perässä, joten Anna suunnittelee pakertavansa gradun loppuun. Suunnitelmat muuttuvat, kun Anna saa soiton kotoaan: vähän mustaa jäätä tien pinnassa sillan kohdalle eikä Annalla enää ole isoveljeä. Opinnot menevät jäihin, kun Anna palaa vanhalle kotitilalleen, missä odottaa iso lypsykarja sekä keskeneräinen navetta. Anna päättää, ettei palaa takaisin Espooseen, ennen kuin tilan asiat on selvitetty. Surun murtamasta leskestä tai reuman runtelemasta äidistä kun siihen ei ole. Annalle on apuaan tarjoamassa useampi kyläläinen ja pari miestäkin. Valitseeko Anna vanhan tappelutoverinsa Harrin vai naapurin isännän? Lehmien hoidon lisäksi Anna joutuu sekaantumaan myös esim. naapurin huoltajuuskiistoihin…
Yllätysperintö oli sen surullisesta aiheesta huolimatta kevyttä luettavaa ja tämän kirjan parissa hujahti nopeasti yksi viikonloppu. Kaupunkilaistytölle maatilan kuvailu ja sanasto tuotti välillä hivenen ongelmia, minä kun en ole kovin tarkkaan perehtynyt kevätkylvöihin tai lypsyn hienouksiin:) Erityisen hellyyttävästi mieleeni jäi Koivikon lehmien nimet. Karja kun oli saanut nimensä siten, että saman suvun lehmillä oli samantyyppiset nimet, esim. Jylinä, Pommi ja Ruuti. Aika herttaista!
Yllätysperinnön päähenkilö on Koivikon Anna, gradua vaille valmis kotieläintieteen maisteri. Annan parisuhde on katkolla siipan muutettua Saksaan työn perässä, joten Anna suunnittelee pakertavansa gradun loppuun. Suunnitelmat muuttuvat, kun Anna saa soiton kotoaan: vähän mustaa jäätä tien pinnassa sillan kohdalle eikä Annalla enää ole isoveljeä. Opinnot menevät jäihin, kun Anna palaa vanhalle kotitilalleen, missä odottaa iso lypsykarja sekä keskeneräinen navetta. Anna päättää, ettei palaa takaisin Espooseen, ennen kuin tilan asiat on selvitetty. Surun murtamasta leskestä tai reuman runtelemasta äidistä kun siihen ei ole. Annalle on apuaan tarjoamassa useampi kyläläinen ja pari miestäkin. Valitseeko Anna vanhan tappelutoverinsa Harrin vai naapurin isännän? Lehmien hoidon lisäksi Anna joutuu sekaantumaan myös esim. naapurin huoltajuuskiistoihin…
Yllätysperintö oli sen surullisesta aiheesta huolimatta kevyttä luettavaa ja tämän kirjan parissa hujahti nopeasti yksi viikonloppu. Kaupunkilaistytölle maatilan kuvailu ja sanasto tuotti välillä hivenen ongelmia, minä kun en ole kovin tarkkaan perehtynyt kevätkylvöihin tai lypsyn hienouksiin:) Erityisen hellyyttävästi mieleeni jäi Koivikon lehmien nimet. Karja kun oli saanut nimensä siten, että saman suvun lehmillä oli samantyyppiset nimet, esim. Jylinä, Pommi ja Ruuti. Aika herttaista!
lauantai 21. maaliskuuta 2009
Pyöritä tuudita pellavapäätä
Heleena Lönnroth kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka uutukainen on aina luettava, mutta joihin usein saa pettyä, ainakin viime vuosina. Dekkari Pyöritä tuudita pellavapäätä on vähän vanhempi, vuodelta 2004, mutta ehdottomasti (tai ehkä siitä syystä) Lönnrothin parhaimmistoa.
Veke on nuori skeittaripoika, joka kavereidensa kanssa pyöriessään näkee outoja tulipaloja, jotka työllistävät ja kiinnostavat kovasti Kotkan poliisia. Toisaalla päälle viisikymppinen Eikka on kyllästynyt katselemaan oman muijansa kulahtanutta naamaa ja kaipailee uutta naisseuraa, mieluiten vielä varakasta sellaista. Löytyykö nainen lehtiä seuraamalla…? Kaverukset Pena ja Paavo suunnittelevat vähän samanlaisia toimia kuin Eikka, mutta tälle parivaljakolle riittävät vain satunnaiset viihdytyskeikat, joissa naisilta nyhdetään rahat pois. Mutta kuka onkaan miehiään nuori Lasse, jolla on politiikkaan täysillä panostava äiti ja kotiolot rempallaan…
Heleena Lönnroth on mestari kehittelemään hieman järjettömiltä tuntuvia juonenkäänteitä, joita tässä kirjassa tarjoaa miesten suunnitelmat iskeä varakas nainen. Erityisesti minua riemastutti Eikan idea, joka on sangen omaperäinen: Eikka nimittäin tutkii sanomalehden kuolinilmoituksia ja sitten valitsee niistä sopivan lesken, johon ottaa yhteyttää suruvalittelumielessä. Eikka keksii itselleen valehenkilöllisyyden, jonka avulla hän pääsee tekemään lähempää tuttavuutta tuoreen lesken kanssa. En voinut muuta kuin ihailla Eikan (tai kirjailijan) kekseliäisyyttä tämän idean vuoksi, ja kirja olikin pakko ahmia alusta loppuun ihan vain siitä syystä, että näkee kuinka tämän auervaaran lopulta käy.
Kirjassa ärsytti ainoastaan henkilöiden määrä. Kirjassa oli tavallaan neljä keskushenkilöä, jolla jokaisella oli oma tarinansa. Tavallaan kirjassa oli myös kaksi päätapahtumaa; tämä naisten iskeminen ja sitten mystiset tulipalot. Ottaen kuitenkin huomioon kirjan paksuuden, vain 178 sivua, olivat nämä kaksi aihetta hieman liikaa, sillä nyt niitä käsiteltiin melko pintapuolisesti ja monet asiat jäivät melkoisen epäselviksi. Esimerkiksi Eikan naistenhuijaussuunnitelmissa olisi ollut ainesta ihan yhdeksi kokonaiseksi kirjaksi.
Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka eivät suuresti välitä dekkareista, joissa veri lentää ja ruumiita tulee. Kyllähän tässäkin sitä tapahtuu, mutta se on kuitenkin sivuosassa. Itse en ole mikään hillitön dekkareiden ystävä, mutta tämä kirja upposi hyvin. Iso plussa Lönnrothille siitä, miten hyvin ja asiantuntevasti hän kuvaa Kotkaa. Ihan tuli melkein ikävä entistä kotikaupunkia;)
Veke on nuori skeittaripoika, joka kavereidensa kanssa pyöriessään näkee outoja tulipaloja, jotka työllistävät ja kiinnostavat kovasti Kotkan poliisia. Toisaalla päälle viisikymppinen Eikka on kyllästynyt katselemaan oman muijansa kulahtanutta naamaa ja kaipailee uutta naisseuraa, mieluiten vielä varakasta sellaista. Löytyykö nainen lehtiä seuraamalla…? Kaverukset Pena ja Paavo suunnittelevat vähän samanlaisia toimia kuin Eikka, mutta tälle parivaljakolle riittävät vain satunnaiset viihdytyskeikat, joissa naisilta nyhdetään rahat pois. Mutta kuka onkaan miehiään nuori Lasse, jolla on politiikkaan täysillä panostava äiti ja kotiolot rempallaan…
Heleena Lönnroth on mestari kehittelemään hieman järjettömiltä tuntuvia juonenkäänteitä, joita tässä kirjassa tarjoaa miesten suunnitelmat iskeä varakas nainen. Erityisesti minua riemastutti Eikan idea, joka on sangen omaperäinen: Eikka nimittäin tutkii sanomalehden kuolinilmoituksia ja sitten valitsee niistä sopivan lesken, johon ottaa yhteyttää suruvalittelumielessä. Eikka keksii itselleen valehenkilöllisyyden, jonka avulla hän pääsee tekemään lähempää tuttavuutta tuoreen lesken kanssa. En voinut muuta kuin ihailla Eikan (tai kirjailijan) kekseliäisyyttä tämän idean vuoksi, ja kirja olikin pakko ahmia alusta loppuun ihan vain siitä syystä, että näkee kuinka tämän auervaaran lopulta käy.
Kirjassa ärsytti ainoastaan henkilöiden määrä. Kirjassa oli tavallaan neljä keskushenkilöä, jolla jokaisella oli oma tarinansa. Tavallaan kirjassa oli myös kaksi päätapahtumaa; tämä naisten iskeminen ja sitten mystiset tulipalot. Ottaen kuitenkin huomioon kirjan paksuuden, vain 178 sivua, olivat nämä kaksi aihetta hieman liikaa, sillä nyt niitä käsiteltiin melko pintapuolisesti ja monet asiat jäivät melkoisen epäselviksi. Esimerkiksi Eikan naistenhuijaussuunnitelmissa olisi ollut ainesta ihan yhdeksi kokonaiseksi kirjaksi.
Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka eivät suuresti välitä dekkareista, joissa veri lentää ja ruumiita tulee. Kyllähän tässäkin sitä tapahtuu, mutta se on kuitenkin sivuosassa. Itse en ole mikään hillitön dekkareiden ystävä, mutta tämä kirja upposi hyvin. Iso plussa Lönnrothille siitä, miten hyvin ja asiantuntevasti hän kuvaa Kotkaa. Ihan tuli melkein ikävä entistä kotikaupunkia;)
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Tyttökerho
Laura Honkasalo on yksi parhaista suomalaisista kirjailijoista. Vahinko vain, että hän julkaisee kirjoja niin kovin harvoin, hänen kirjojaan olisi mukava lukea enemmänkin. Honkasalo on parhaimmillaan kuvatessaan nykypäivän pääkaupungissa asuvia keskiluokkaisia nuoria aikuisia, joista kertoo myös hänen toistaiseksi viimeinen kirja Tyttökerho. Honkasalo on tuonnut romaaniinsa kiinnostavasti perinteisen sinkkuviihteen ainekset, mutta kirja ei kuitenkaan ole varsinaista hömppää. Eräs opettajani yliopistolla totesikin, että Honkasalo on “parempaa chic litiä”.
Tyttökerho kertoo nimensä mukaisesti kolmen naisen, Katrin, Tuulin ja Nupun, tyttökerhosta. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti ja ovat toisilleen kuin perhe. Aina on joku, jolle voi soittaa kun itkettää tai naurattaa, jonka kanssa voi muistella lapsuuden hernekeitonvärisiä sukkuhousuja tai lähteä baariin. Baarissa roikkuminen onkin tyttökerhon tärkeä harrastus, sillä jokainen, paitsi ehkä Tuuli joka on itsenäinen uranainen, haluaa löytää Sen oikean, jonka kanssa voi kadota seurustelevien satumaahan. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että unelmamiehen kainalon sijaan naiset heräilevät toistensa sohvilta.
Kirjan päähenkilö on Katri, jolle miehen löytäminen on pakkomielle. Katri toteaa moneen otteeseen, ettei halua enää asua 17 neliön yksiössä vaan hän haluaa oikean kodin, siivouskomeron, kattokruunun, lapsia ja miehen, joka aamulla ennen töihin lähtöä nuuskii Katrin niskaa. Paineita Katrille tuo vielä Aino-sisko, joka elää onnellisessa parisuhteessa. Katri ripustautuu Tuuliin ja miespuoliseen kaveriinsa Arttuun, ja pelkää hysteerisenä, että kumpikin löytää itselleen puolison ja hylkää Katrin.
Heti kirjan alussa Katri tapaa Milon, joka on ärsyttävä hupparissa kulkeva lapsiaikuinen. Milo on juuri niitä lapsellisia ihmisiä, jotka eivät halua tehdä valintoja vaan sekä syödä että säästää kakkunsa. Milo haluaakin sekä Katrin että oman vapautensa. Ja ihmeen lauhkeasti Katri antautuukin Milon pompoteltavaksi. “Mistä sä aina löydät noita kusipäisiä miehiä?” Ystävät ihmettelevät. Katrin saalistamista seuraa toisaalta hymyillen, toisaalta säälien: miksi tuolla ihmisellä ei ole lainkaan omanarvontuntoa vaan hän antaa nyöryyttää itseään uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, kyllähän Katrin paniikin ymmärtää; hän on jo 28-vuotias (!), jonka onkin korkea aika sitoutua… Ainakin omasta mielestään. Katrin paniikkia ei suinkaan helpota se, että viimeinenkin sinkkutyökavereista löytää miehen eikä työpaikalla enää muusta puhutakkaan kuin vauvoista. Katrin hahmo tuo mieleen myös toisen sinkkuvihteen surullisen säheltäjän hahmon, nimittäin Iiriksen Katja Kallion Kuutamolla- kirjasta.
Honkasalo on tehnyt kirjan loppuun myös sinkkuviihteelle epätyypillisen ratkaisun, sillä Katri ei kirjan lopussa löydä miestä vaan ikään kuin seestyy ja tajuaa, että onnellinen voi olla myös, vaikkei jatkuvasti etsikään pakonomaisesti seurustelukumppania. Ja ainahan joku uusi ihminen voi astua elämään.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, myös niille, joille sinkkuaika ja miehenmetsästys eivät ole ajankohtaisia;)
Tyttökerho kertoo nimensä mukaisesti kolmen naisen, Katrin, Tuulin ja Nupun, tyttökerhosta. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti ja ovat toisilleen kuin perhe. Aina on joku, jolle voi soittaa kun itkettää tai naurattaa, jonka kanssa voi muistella lapsuuden hernekeitonvärisiä sukkuhousuja tai lähteä baariin. Baarissa roikkuminen onkin tyttökerhon tärkeä harrastus, sillä jokainen, paitsi ehkä Tuuli joka on itsenäinen uranainen, haluaa löytää Sen oikean, jonka kanssa voi kadota seurustelevien satumaahan. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että unelmamiehen kainalon sijaan naiset heräilevät toistensa sohvilta.
Kirjan päähenkilö on Katri, jolle miehen löytäminen on pakkomielle. Katri toteaa moneen otteeseen, ettei halua enää asua 17 neliön yksiössä vaan hän haluaa oikean kodin, siivouskomeron, kattokruunun, lapsia ja miehen, joka aamulla ennen töihin lähtöä nuuskii Katrin niskaa. Paineita Katrille tuo vielä Aino-sisko, joka elää onnellisessa parisuhteessa. Katri ripustautuu Tuuliin ja miespuoliseen kaveriinsa Arttuun, ja pelkää hysteerisenä, että kumpikin löytää itselleen puolison ja hylkää Katrin.
Heti kirjan alussa Katri tapaa Milon, joka on ärsyttävä hupparissa kulkeva lapsiaikuinen. Milo on juuri niitä lapsellisia ihmisiä, jotka eivät halua tehdä valintoja vaan sekä syödä että säästää kakkunsa. Milo haluaakin sekä Katrin että oman vapautensa. Ja ihmeen lauhkeasti Katri antautuukin Milon pompoteltavaksi. “Mistä sä aina löydät noita kusipäisiä miehiä?” Ystävät ihmettelevät. Katrin saalistamista seuraa toisaalta hymyillen, toisaalta säälien: miksi tuolla ihmisellä ei ole lainkaan omanarvontuntoa vaan hän antaa nyöryyttää itseään uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, kyllähän Katrin paniikin ymmärtää; hän on jo 28-vuotias (!), jonka onkin korkea aika sitoutua… Ainakin omasta mielestään. Katrin paniikkia ei suinkaan helpota se, että viimeinenkin sinkkutyökavereista löytää miehen eikä työpaikalla enää muusta puhutakkaan kuin vauvoista. Katrin hahmo tuo mieleen myös toisen sinkkuvihteen surullisen säheltäjän hahmon, nimittäin Iiriksen Katja Kallion Kuutamolla- kirjasta.
Honkasalo on tehnyt kirjan loppuun myös sinkkuviihteelle epätyypillisen ratkaisun, sillä Katri ei kirjan lopussa löydä miestä vaan ikään kuin seestyy ja tajuaa, että onnellinen voi olla myös, vaikkei jatkuvasti etsikään pakonomaisesti seurustelukumppania. Ja ainahan joku uusi ihminen voi astua elämään.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, myös niille, joille sinkkuaika ja miehenmetsästys eivät ole ajankohtaisia;)
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Tyyppiteoria
Käsissäni on Laura Saaren viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani Tyyppiteoria, ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivon, että Saarelta olisi luvassa lisää samanlaista kirjallisuutta. Vaikka kirja onkin melkoisen kevyttä höttöä, kuin vadelmaviineri, jonka hotkaisee hetkessä, päähenkilön sekoiluun on helppo samaistua. Hän on samanlainen koheltaja kuin Bridget Jones, ihminen joka sekoilee krapulapäissään työpaikalla, ryyppää viimeiset rahansa, törmäilee ihanan miehen edessä kuntosalin laitteisiin jne.
Tyyppiteorian kaltaista viihdettä on mielestäni Suomessa liian vähän. Suuri osa täkäläisistä viihdekirjoista kun on sitä kökösti kirjoitettua tyyppiä, että on kaunis ja viisas nainen, joka jostain kumman syystä on yksin ja sitten niitä miehiä (tummia ja vaaleita) alkaa pörrätä ympärillä ja tämä hehkeä sankaritar on aivan pää pyörällä siitä, kummanko ihanista komistuksista valitsisi:) Esimerkiksi Tuija Lehtisen naistenlehti Mariasta kertovat kirjat (ainakin Onnentyttö on yksi, muita en muista) ovat jokseenkin epäuskottavia: siinä nuori toimittajatypy asustelee yksin hulppeasti Bulevardilla 200 neliön asunnossa ja isoäidillä on linna Ranskassa. Pääosassa ovat rikkaat ja menestyvät suomenruotsalaiset sinkut, joiden elämä tuntuu olevan pelkkiä iltapukutanssiaisia. Kirja näyttää olevan suoraan vastine Kauniille ja rohkeille. Tyyppiteoriaa voisi verrata esim. Marian Keyesin kirjoittamiin kirjoihin, sillä siinä asioita käsitellään vähän samanlaisella humoristisella otteella. Ja henkilöllä on muitakin ongelmia ja tekemistä kuin miehenmetsästys.
Aika jännä juttu muuten, mutta henk. koht. luen paljon mieluummin suomalaista viihdekirjallisuutta kuin ulkolaisia vastaavia. Syytä en tiedä, mutta ehkä suomalaiset viihdekirjat ovat kuitenkin todenmukaisempia (vaikka edellä muuta väitinkin!). Ainakin jotkut tuttavani ovat sanoneet, että suomalaisia kirjoja on tylsä lukea, koska oli kirja kuinka viihdyttäväksi tahansa tarkoitettu, niin aina jossain vaiheessa joku pettää, jättää, ratkeaa ryyppäämään, jää työttömäksi tms. No mutta makunsa kullakin…
Tässä vaiheessa voisin mainostaa Me naisten Lukunaiset- lehteä. Se ilmestyy muutaman, ehkä pari, kertaa vuodessa ja siinä on jonkun nimekkään kirjailijan tekemä kertomus. Ostin loman kunniaksi uusimman, Katri Mannisen kirjoittaman jutun Romansseja Roomassa ja tykkäsin kovasti. Junamatka kului tosi äkkiä sitä lukiessa. Bonuksena vielä, että Lukunaiset on tavallisen lehden kokoinen, joten se ei vie matkalaukussa turhaa tilaa. Myös se viime vuonna ilmestynyt, äiti&tytär Mannisen kirjoittama Lukunaiset (nimi taisi olla Mamma mia) oli hyvä. Saisipa jatkossakin lukea näiden kahden hyvän viihdekirjailijan tarinoita vaikka oikean kirjan verran:)
Palataanpa kuitenkin takaisin Tyyppiteoriaan. Kirjan päähenkilönä on siis reilu kolmekymppinen Salla, jonka suomen kirjallisuuden gradu on jäänyt pahasti roikkumaan. Henkensä pitimiksi Salla työskentelee kenkäkaupassa v-mäisen pomon ja rasittavien työkavereiden kanssa. Onneksi Sallalla on kolme ihanaa ystävää, Kukkis, Mallu ja Siru, joiden kanssa tulee istuskeltua useammallakin manselaisella terassille puhumassa miehistä. Eräällä terassireissulla tytöt päättävät, että Sallan on aika katkaista pitkäksi venähtänyt selibaattinsa ja hankittava mies. Ystäviensä avulla Salla ryhtyykin tuumasta toimeen. Itsetunnonkohotuksen ja miehenmetsästyksen lomaan sattuvat myös Sallan työnantajan järjestämät ökypippalot, joilla on varsin kauaskantoiset seuraukset…
Tyyppiteoriaa lukiessa tulee kyllä hyvälle mielelle, kun saa hekotella Sallan edesottamuksille. Vinkkinä vaan, että kannattaa vaatekaupassa katsoa, minkä kokoisen vaatekappaleen myyjä pussiin sujauttaa, eikä ehkä kannata päästää vasta kosmetologiksi opiskelevaa ystävätärtä naamavärkin kimppuun ennen tärkeitä juhlia…
Lisäpojot kirjalle siitä, että Saari kuvaa hienosta kesäistä Tamperetta, sen puistoja ja terasseja. Voin melkein kuvitella itseni istumassa aurinkoisella nurmikolla maistelemassa jääkaappikylmää omenasiideriä… ja lukemassa tietysti jotain hyvää viihdekirjaa;)
Tyyppiteorian kaltaista viihdettä on mielestäni Suomessa liian vähän. Suuri osa täkäläisistä viihdekirjoista kun on sitä kökösti kirjoitettua tyyppiä, että on kaunis ja viisas nainen, joka jostain kumman syystä on yksin ja sitten niitä miehiä (tummia ja vaaleita) alkaa pörrätä ympärillä ja tämä hehkeä sankaritar on aivan pää pyörällä siitä, kummanko ihanista komistuksista valitsisi:) Esimerkiksi Tuija Lehtisen naistenlehti Mariasta kertovat kirjat (ainakin Onnentyttö on yksi, muita en muista) ovat jokseenkin epäuskottavia: siinä nuori toimittajatypy asustelee yksin hulppeasti Bulevardilla 200 neliön asunnossa ja isoäidillä on linna Ranskassa. Pääosassa ovat rikkaat ja menestyvät suomenruotsalaiset sinkut, joiden elämä tuntuu olevan pelkkiä iltapukutanssiaisia. Kirja näyttää olevan suoraan vastine Kauniille ja rohkeille. Tyyppiteoriaa voisi verrata esim. Marian Keyesin kirjoittamiin kirjoihin, sillä siinä asioita käsitellään vähän samanlaisella humoristisella otteella. Ja henkilöllä on muitakin ongelmia ja tekemistä kuin miehenmetsästys.
Aika jännä juttu muuten, mutta henk. koht. luen paljon mieluummin suomalaista viihdekirjallisuutta kuin ulkolaisia vastaavia. Syytä en tiedä, mutta ehkä suomalaiset viihdekirjat ovat kuitenkin todenmukaisempia (vaikka edellä muuta väitinkin!). Ainakin jotkut tuttavani ovat sanoneet, että suomalaisia kirjoja on tylsä lukea, koska oli kirja kuinka viihdyttäväksi tahansa tarkoitettu, niin aina jossain vaiheessa joku pettää, jättää, ratkeaa ryyppäämään, jää työttömäksi tms. No mutta makunsa kullakin…
Tässä vaiheessa voisin mainostaa Me naisten Lukunaiset- lehteä. Se ilmestyy muutaman, ehkä pari, kertaa vuodessa ja siinä on jonkun nimekkään kirjailijan tekemä kertomus. Ostin loman kunniaksi uusimman, Katri Mannisen kirjoittaman jutun Romansseja Roomassa ja tykkäsin kovasti. Junamatka kului tosi äkkiä sitä lukiessa. Bonuksena vielä, että Lukunaiset on tavallisen lehden kokoinen, joten se ei vie matkalaukussa turhaa tilaa. Myös se viime vuonna ilmestynyt, äiti&tytär Mannisen kirjoittama Lukunaiset (nimi taisi olla Mamma mia) oli hyvä. Saisipa jatkossakin lukea näiden kahden hyvän viihdekirjailijan tarinoita vaikka oikean kirjan verran:)
Palataanpa kuitenkin takaisin Tyyppiteoriaan. Kirjan päähenkilönä on siis reilu kolmekymppinen Salla, jonka suomen kirjallisuuden gradu on jäänyt pahasti roikkumaan. Henkensä pitimiksi Salla työskentelee kenkäkaupassa v-mäisen pomon ja rasittavien työkavereiden kanssa. Onneksi Sallalla on kolme ihanaa ystävää, Kukkis, Mallu ja Siru, joiden kanssa tulee istuskeltua useammallakin manselaisella terassille puhumassa miehistä. Eräällä terassireissulla tytöt päättävät, että Sallan on aika katkaista pitkäksi venähtänyt selibaattinsa ja hankittava mies. Ystäviensä avulla Salla ryhtyykin tuumasta toimeen. Itsetunnonkohotuksen ja miehenmetsästyksen lomaan sattuvat myös Sallan työnantajan järjestämät ökypippalot, joilla on varsin kauaskantoiset seuraukset…
Tyyppiteoriaa lukiessa tulee kyllä hyvälle mielelle, kun saa hekotella Sallan edesottamuksille. Vinkkinä vaan, että kannattaa vaatekaupassa katsoa, minkä kokoisen vaatekappaleen myyjä pussiin sujauttaa, eikä ehkä kannata päästää vasta kosmetologiksi opiskelevaa ystävätärtä naamavärkin kimppuun ennen tärkeitä juhlia…
Lisäpojot kirjalle siitä, että Saari kuvaa hienosta kesäistä Tamperetta, sen puistoja ja terasseja. Voin melkein kuvitella itseni istumassa aurinkoisella nurmikolla maistelemassa jääkaappikylmää omenasiideriä… ja lukemassa tietysti jotain hyvää viihdekirjaa;)
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Ei kiitos
Ajattelin ottaa ekaksi käsittelyyn Anna-Leena Härkösen viime vuonna ilmestyneen “kohuromaanin” Ei kiitos. Tämä kirjahan aiheutti ilmestyessään pienoisen kohun, sillä kirja käsittelee mielenkiintoista aihetta, miehen haluttomuutta. Tässä maailmassa on perin kummallista, jos mies ei halua seksiä, miestä kun pidetään aina valmiina panokoneena, jonka pitäisi takuuvarmasti kyetä tyydyttämään nainen kuin nainen. Tässä kirjassa nainen on kuitenkin se, joka vonkaa, ja mies se joka valittaa päänsärkyä. Mielenkiinnosta surffailin muutamalla keskustelupalstalla katsomassa, mitä muut ovat olleet tästä kirjasta mieltä. Aika huvittavaa oli, että miesten (?) kommentit olivat suurin piirtein tätä luokkaa: “Kirjailija on huora ja päähenkilö on huora ja kaikki jotka lukee tätä on huoria.” Mitäpä tästä voisi sitten päätellä, taisi aihe liipata aika läheltä…
Mutta joka tapauksessa tartuin tähän kirjaan innokkaana ja ennakko-oletuksia täynnä, olihan kirjasta puhuttu niin paljon. Mutta mutta… Taisi olla liian suuret oletukset, sillä kirja oli pienoinen pettymys. Ei, älkää käsittäkö väärin, sillä mielestäni kirja kuuluu Härkösen parhaimpiin, mutta jotenkin se haluttomuusteema jäi taka-alalle ja tärkeämmäksi nousivat ne syyt, jotka tähän haluttomuuteen johtivat. Eikä muuten ollut todellakaan niin rajua tekstiä kuin väitettiin eikä se myöskään sisältänyt yhtä hurjia ja yksityiskohtaisia seksikohtauksia kuin annettiin ymmärtää. Tai sitten minä olen niin kovanahkainen:) Ensin kuitenkin lienee parasta selventää, mitä tässä kirjassa tapahtuu.
Päähenkilönä on päälle nelikymppinen saksanopettaja-Heli, joka toimii minä-kertojana, sekä hänen puolisonsa Matti, joka on niin ikään opettaja. Pariskunnalla on periaatteessa kaikki hyvin, on töitä jne. ja perheen teini-ikäinen Sissi-tytärkin viettää entistä enemmän aikaa muualla kuin kotona. Helillä ja Matilla olisi vihdoinkin aikaa olla kahden, mutta Matti ei halua seksiä. Ollenkaan. On nöyryyttävää tulla torjutuksi kerta toisensa jälkeen:“ Hullu, mitä sä nyt…”, “kulta, sä oot sulonen mutta mua väsyttää”, “Taasko?”, “Hei mä sanon nyt heti ennen kun sä jatkat, että musta ei oo siihen”, “Siirretäänkö huomiseen?”, “Mikä sulla nyt on?”, “Justhan me viime viikonloppuna oltiin”, “Tää tuli rakas nyt vähän äkkiä” jne. loputtomiin. Heli yrittää ja yrittää, mutta hellävaraisista vihjauksista, hemaisevista alusvaatteista ja suorasta toiminnastakaan ei ole apua. Lopulta Heli lakkaa yrittämästä. “Mites sun niskat?” he kyselevät toisiltaan. Ennen niin intohimoinen suhde muuttuu Heli&Matti Oy:ksi.
Heti kirjan alussa Sissi lähtee Englantiin ja Heli ja Matti jäävät kotiin keskenään. Kirjassa käsitellään pitkät pätkät parin hääpäivälomaa, joka ei suju (Helin) suunnitelmien kotiin. Kotiin palattua Heli tekee radikaalin päätöksen: kun seksiä ei saa kotoa, sitä on hankittava muualta. Kuten arvata saattaa, Helin ratkaisu on rakastaja. Ihan kaikkea ei voi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa kirjan juonta…
On vaikea sanoa, kumpaa kirjan henkilöistä symppaan enemmän. Toisaalta Matti on ärsyttävä vässykkä, joka istuu tietokoneella virttyneissä verkkareissa eikä kuule eikä näe muita ihmisiä. Matin touhuja seuratessa tulee mieleen, että ennemmin olen sinkku kuin otan tuollaisen miehen vaivoikseni:) Toisaalta Matin sulkeutuneisuus ja apaattisuus johtuu siitä, että hän ei saa Heliltä kaipaamaansa tukea silloin, kun elämä potkii päähän. Heli taas on hyvin nykyaikainen ihminen, sillä häntä kiinnostaa vain oma mielihyvä. “Olkoon miehellä mikä hyvänsä, kunhan vaan muistaa välillä antaa”, kuuluu Helin motto. Tuollaisen jyrän kanssa eläminen käy hetkittäin vaikeaksi. Heliä ei paljoa Matin murheet jaksa kiinnostaa ja siinä on syy siihen, miksi pariskunnan tilanne on sellainen kuin on.
Kirjan loppu jää avoimeksi eikä lukijalle selviä, miten pariskunnan välit siitä kehittyvät. En ole ihan varma siitä, toivoisinko Matin ja Helin palaavan yhteen. Pariskunnalla kun on niin paljon selvittämättömiä asioita. Toisaalta heillä on yhteinen tytär, joka on jo ennen Englantiin lähtöä kantanut huolta vanhempiensa väleistä. Lasten takiahan sitä on kuitenkin usein päätetty jatkaa… Matille toivoisin ymmärtäväisempää puolisoa ja kykyä puhua tunteistaan, Helille taas enemmän myötäelämisen kykyä. Ja mitä yhteenpalaamiseen tulee niin kaikkeenhan sitä pystyy, jos tahtoa löytyy…
Kaikenkaikkiaan Ei kiitos oli hauskinta luettavaa, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut. Härkösen tuttu huumori puree (mikä ällöttävä ilmaus, mutta parempaakaan en keksinyt!) tässäkin kirjassa. Monta kertaa sain nauraa hekottaa Helin epätoivoisille viettely-yrityksille (sääli kämppiksiäni!) ja raivota äänettömästi Matin velttoilulle.
Kirjan kaksi hauskinta ja mieleenpainuvinta hahmoa ovat Helin ja Matin tytär Sissi, jonka teinimeininkiä Härkönen kuvaa loistavasti: “Onko sulla matkakuume?” ,”No ei tod.”, “Muuten, tota napapaitaa et pane lentokoneeseen”, “Ja miks?” ,”Siks että siellä vetää… Ja se on liian rohkee”, “Äitis oli”. Toivottavasti en tulevaisuudessa joudu opettamaan näitä pikku-sissejä:) Toinen mieleenpainuva henkilö on hivenen hörhö Manna, Helin ystävätär, jonka elämä pienen vauvan kanssa ei suju ongelmitta: “Jos toi lapsi ei kohta lopeta niin mä soitan poliisit– tämä on kotirauhan häirintää. Täällä kirkuu joku ihminen, jota mä hädin tuskin tunnen.”
Ei kiitos aiheutti sen, että nyt on pakko saada lukea muitakin Härkösiä. Ja jään myös malttamattomana naisen uutta kirjaa, johon tosin taitaa mennä vielä jokunen vuosi…
4-/5
Mutta joka tapauksessa tartuin tähän kirjaan innokkaana ja ennakko-oletuksia täynnä, olihan kirjasta puhuttu niin paljon. Mutta mutta… Taisi olla liian suuret oletukset, sillä kirja oli pienoinen pettymys. Ei, älkää käsittäkö väärin, sillä mielestäni kirja kuuluu Härkösen parhaimpiin, mutta jotenkin se haluttomuusteema jäi taka-alalle ja tärkeämmäksi nousivat ne syyt, jotka tähän haluttomuuteen johtivat. Eikä muuten ollut todellakaan niin rajua tekstiä kuin väitettiin eikä se myöskään sisältänyt yhtä hurjia ja yksityiskohtaisia seksikohtauksia kuin annettiin ymmärtää. Tai sitten minä olen niin kovanahkainen:) Ensin kuitenkin lienee parasta selventää, mitä tässä kirjassa tapahtuu.
Päähenkilönä on päälle nelikymppinen saksanopettaja-Heli, joka toimii minä-kertojana, sekä hänen puolisonsa Matti, joka on niin ikään opettaja. Pariskunnalla on periaatteessa kaikki hyvin, on töitä jne. ja perheen teini-ikäinen Sissi-tytärkin viettää entistä enemmän aikaa muualla kuin kotona. Helillä ja Matilla olisi vihdoinkin aikaa olla kahden, mutta Matti ei halua seksiä. Ollenkaan. On nöyryyttävää tulla torjutuksi kerta toisensa jälkeen:“ Hullu, mitä sä nyt…”, “kulta, sä oot sulonen mutta mua väsyttää”, “Taasko?”, “Hei mä sanon nyt heti ennen kun sä jatkat, että musta ei oo siihen”, “Siirretäänkö huomiseen?”, “Mikä sulla nyt on?”, “Justhan me viime viikonloppuna oltiin”, “Tää tuli rakas nyt vähän äkkiä” jne. loputtomiin. Heli yrittää ja yrittää, mutta hellävaraisista vihjauksista, hemaisevista alusvaatteista ja suorasta toiminnastakaan ei ole apua. Lopulta Heli lakkaa yrittämästä. “Mites sun niskat?” he kyselevät toisiltaan. Ennen niin intohimoinen suhde muuttuu Heli&Matti Oy:ksi.
Heti kirjan alussa Sissi lähtee Englantiin ja Heli ja Matti jäävät kotiin keskenään. Kirjassa käsitellään pitkät pätkät parin hääpäivälomaa, joka ei suju (Helin) suunnitelmien kotiin. Kotiin palattua Heli tekee radikaalin päätöksen: kun seksiä ei saa kotoa, sitä on hankittava muualta. Kuten arvata saattaa, Helin ratkaisu on rakastaja. Ihan kaikkea ei voi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa kirjan juonta…
On vaikea sanoa, kumpaa kirjan henkilöistä symppaan enemmän. Toisaalta Matti on ärsyttävä vässykkä, joka istuu tietokoneella virttyneissä verkkareissa eikä kuule eikä näe muita ihmisiä. Matin touhuja seuratessa tulee mieleen, että ennemmin olen sinkku kuin otan tuollaisen miehen vaivoikseni:) Toisaalta Matin sulkeutuneisuus ja apaattisuus johtuu siitä, että hän ei saa Heliltä kaipaamaansa tukea silloin, kun elämä potkii päähän. Heli taas on hyvin nykyaikainen ihminen, sillä häntä kiinnostaa vain oma mielihyvä. “Olkoon miehellä mikä hyvänsä, kunhan vaan muistaa välillä antaa”, kuuluu Helin motto. Tuollaisen jyrän kanssa eläminen käy hetkittäin vaikeaksi. Heliä ei paljoa Matin murheet jaksa kiinnostaa ja siinä on syy siihen, miksi pariskunnan tilanne on sellainen kuin on.
Kirjan loppu jää avoimeksi eikä lukijalle selviä, miten pariskunnan välit siitä kehittyvät. En ole ihan varma siitä, toivoisinko Matin ja Helin palaavan yhteen. Pariskunnalla kun on niin paljon selvittämättömiä asioita. Toisaalta heillä on yhteinen tytär, joka on jo ennen Englantiin lähtöä kantanut huolta vanhempiensa väleistä. Lasten takiahan sitä on kuitenkin usein päätetty jatkaa… Matille toivoisin ymmärtäväisempää puolisoa ja kykyä puhua tunteistaan, Helille taas enemmän myötäelämisen kykyä. Ja mitä yhteenpalaamiseen tulee niin kaikkeenhan sitä pystyy, jos tahtoa löytyy…
Kaikenkaikkiaan Ei kiitos oli hauskinta luettavaa, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut. Härkösen tuttu huumori puree (mikä ällöttävä ilmaus, mutta parempaakaan en keksinyt!) tässäkin kirjassa. Monta kertaa sain nauraa hekottaa Helin epätoivoisille viettely-yrityksille (sääli kämppiksiäni!) ja raivota äänettömästi Matin velttoilulle.
Kirjan kaksi hauskinta ja mieleenpainuvinta hahmoa ovat Helin ja Matin tytär Sissi, jonka teinimeininkiä Härkönen kuvaa loistavasti: “Onko sulla matkakuume?” ,”No ei tod.”, “Muuten, tota napapaitaa et pane lentokoneeseen”, “Ja miks?” ,”Siks että siellä vetää… Ja se on liian rohkee”, “Äitis oli”. Toivottavasti en tulevaisuudessa joudu opettamaan näitä pikku-sissejä:) Toinen mieleenpainuva henkilö on hivenen hörhö Manna, Helin ystävätär, jonka elämä pienen vauvan kanssa ei suju ongelmitta: “Jos toi lapsi ei kohta lopeta niin mä soitan poliisit– tämä on kotirauhan häirintää. Täällä kirkuu joku ihminen, jota mä hädin tuskin tunnen.”
Ei kiitos aiheutti sen, että nyt on pakko saada lukea muitakin Härkösiä. Ja jään myös malttamattomana naisen uutta kirjaa, johon tosin taitaa mennä vielä jokunen vuosi…
4-/5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)