Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen ihanan Koskivuori-sarjan lukeminen jatkuu, nyt vuorossa on Kielon jäähyväiset.

Kuuma kesä 1939 on lopuillaan. Vasta ylioppilaaksi päässyt kartanon Kristiina on ollut koko kesän muonittamassa linnoitajia Kannaksella, ja samalla rakennustyömaalla huhkii myös Kristiinan salakihlattu. Kristiina ja Matti suunnittelevat toiveikkaana tulevaisuutta, vaikka sodan uhka näyttäytyy aina vain suurempana.
Samaan aikaan Helsingissä Kristiinan lapsuudenystävä, Lehmuston torpan Hanna, ahertaa asemaravintolassa tarjoilijana. Yöt kuluvat oikukkaan muusikkorakastajan sylissä, kunnes marraskuun viimeisenä päivänä taivas repeää ja Hanna joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin Sahakylään, josta 16-vuotiaana luuli lähteneen iäksi.

Sota johdattaa lapsuudenystävät yksiin ensin talvisodassa ilmavalvontalottina ja jatkosodassa muonituslottina, jotka vaeltavat joukkojen mukana pitkälle Itä-Karjalaan saakka.
Tykkään eniten sarjan loppupään kirjoista. Kirjassa on paljon tapahtumia ja tietysti minua kiinnostaa myös sota-ajan ja etenkin lottien kuvaus. Kirjoissa häiritsee se, että näissä on kamalan paljon huolimattomuusvirheitä, lähinnä sellaisia, että nimet muuttuvat kesken kaiken ja ikien kanssa on epäselvyyksiä tai että sukulaisuusnimet menevät sekaisin (Itä-Karjalassa ei ole Hannan sisar vaan täti, toisin kuin kirjan takakansi väittää). Pieniä juttuja, mutta nämä olisi ollut helppo oikolukuvaiheessa muuttaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että kirja on kyhätty kasaan aika nopeasti.

JK. Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa Kielon jäähyväiset? Otsikkoon lipsahti Kielen jäähyväiset eikä ollut edes eka kerta...

Ketunmorsian

Matti Larjavaaran kirjallisuutta ja rakkautta käsittelevä esikoisromaani Ketunmorsian kiinnosti minua kovasti, mutten kuitenkaan ollut varma, viitsisinkö varata sen kirjastosta (ts. onko kirja niin hyvä, että sen lukemisesta kannattaa maksaa). Törmäsin sattumalta Leena Lumen arvioon tästä kirjasta ja arvio oli niin hauska, että ajattelin Ketunmorsiamen olevan euron arvoinen satsaus.

Kirjan päähenkilöitä ovat viriili viisikymppinen perheenisä ja kirjallisuusprofessori Kimmo Yövaara, jolla on silmää naiskauneudelle sekä Kimmoa puolet nuorempi simpsakka Anna, joka tekee gradua Aino Kallaksen eroottisista teemoista. Yövaara on varsin ovela kettu, sillä iskeäkseen Annan hän ei suinkaan ehdota mitään tavallisia treffijuttuja vaan, että nämä kaksi kirjoittavat fiktiivisen kirjan – ei enemmästä tai vähemmästä – kuin heidän rakkaudestaan. Kukapa nainen tuollaista tarjousta voisi vastustaa?

Kirja sekä itketti että nauratti. Nauratti siksi, että Kimmo oli ärsyttävä viisikymppinen ukko, joka kuvittelee, että kaikki naiset lankeavat hänen eteensä selälleen kunhan vain sormiaan napsauttaa ja lirkuttelee rakkaudesta. Kirja itketti siksi, että Larjavaara pitää meitä naisia ihan idiootteina. Hän olettaa, että ottamme ilomielien ja avosylin vastaan eksämme, jotka ovat onnistuneet sössimään (kuvaavampi sana tässä yhteydessä olisi nussimaan) välinsä nykyiseen vaimoon eikä rakastajatarkaan näytä vihreää valoa. Näin kävi Kimmolle, joka pakeni ahdistavaa tilannetta kotona ensimmäisen vaimonsa Leenan hoiviin. En tiedä Onko kyse sitten jostain miehisestä unelmasta, että jos elämä potkii päähän yhden naisen kanssa voi aina palata turvaan entisen naisen luokse, joka odottaa syli ja reidet levällään huolimatta siitä, kuinka pahasti mies on häntä pettänyt. Annan kohdalla tuollaisen anteeksiantavan käytöksen olisi vielä ymmärtänyt, hän kun on vielä kovin lapsellinen, kuten seuraava esimerkki osoittaa:

”- Jumalauta älä pelleile! Lupaa ja vanno, että et nussi Tuijan kaa! Et kenenkään muun ku mun kaa!” (Ketunmorsian s. 264.)

Mutta että Leena ja Tuija, jotka ovat aikuisia ja fiksuja naisia käyttäytyvät kuin miehenkipeät idiootit ja ottavat Kimmon luokseen asumaan. Noh, onhan anteeksiantavuus on hieno piirre ihmisessä. Vaikka naiset kuvataan kirjassa omantunnon arvottomina typeryksinä, ei kuva miehistä ole sen parempi. Vai mitä sanotte Kimmosta, joka ryntää eksänsä helmoihin heti, kun nyksän kanssa ongelmia.

Kirjan kieli tuntui aika kummalliselta verrattuna siihen, että kirjoittaja on kumminkin siviilissä suomen kielen professori ja vieläpä Helsingin yliopistossa. Olen aina ollut sitä mieltä, että repliikit pitäisi kirjoittaa joko puhekielellä (usein luontevampaa) tai kokonaan kirjakielellä eikä käyttää omituisia sekamuotoja, kuten vaikkapa Virpi Hämeen-Anttila. Larjavaara käyttää repliikeissä puhekieltä, mutta yllättäen se ei olekaan kovin toimivaa. Ymmärrään tällaisen kielenkäytön 25-vuotiaan Annan puheessa, mutta että viisikymppinen professori ja hänen vaimonsa käyttävät samanlaista kieltä, se ei tunnu luontevalta. Tai ainakaan minä en tunne yhtäkään professoria, joka puhuisi noin puhekielisesti. Vaihtelemalla puhetyyliä Larjavaara olisi saanut henkilöiden ikä- ja persoonallisuuserot paremmin esille, mutta sitä hän ei tehnyt. Sääli, sillä se olisi jättänyt yhden ärsytykseen aiheen pois.

Mikä sitten on mielipiteeni kirjasta? Tuntuu, että kirjaa ei ole tarkoituskaan ottaa yhtä tosissaan kuin minä sen otin. Leikkiähän sen vaan on. Ketunmorsian oli kyllä kiinnostava aiheensa puolesta. Pidin todella paljon Aino Kallasta koskevista osuuksista, sillä vaikka olenkin opiskellut kirjallisuutta sivuaineena en ole yhtäkään Kallasta ikinä lukenut (hyi minua!) No, se asia korjaantunee piakkoin. Voisin kyllä suositella tätä luettavaksi kaikille joita aihe (kirjallisuus) kiinnostaa. Ketunmorsian toi mieleeni Virpi Hämeen-Anttilan samaa tilannetta kuvaavan kirjan Suden vuosi ja ainakin minusta tämä oli parempi esitys professorin ja oppilaan suhteesta. En muuten voi mitään, mutta päähäni pälkähti, ettei Larjavaara vain kirjoittaisi omista kokemuksistaan…?

Yön yli

Ilokseni huomasin, että melkein koko vuoden jatkunut kuiva kausi lukemisen saralla on näköjään ohitettu ja syyskuussa on lukeminen maistunut taas ihan kiitettävästi. Alkuvuoden tiukka opiskelutahti ja etenkin kandintyön tekeminen verottivat tietysti aikaa lukemiselta, mutta kesällä olin jo ihan huolestunut, kun lukeminen ei kiinnostanut. Raahasin kirjastosta ja divareista pinokaupalla kirjoja, mutta lukematta jäivät. Nyt noita pinoja yritetään sitten pienentää... Osasyy lukublokkini avautumiseen lienevät nämä Outi Pakkasen kirjat, joita olen viime aikoina ahminut. Nyt on vuorossa Yön yli, joka on ilmestynyt 2000-luvun alussa.

Yön yli muistuttaa vähän Muistivirhettä, sillä tässäkään ei tapahdu murhaa vaan pyöritään vanhan mysteerin ympärillä, mihin salaperäiset katkelmat päiväkirjasta pitkin kirjaa viittaavat. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun Antero Lehtosen äiti kuolee ja siunauksen toimittaa huomiotaherättävän kaunis naispastori Saara Henriksson. Antero kiinnostuu Saarasta muttei romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä kuten voisi luulla, vaan Saara muistuttaa Anteroa menneisyydestä, minne myös päiväkirjakatkelmat viittaavat.

Taas tätä perus-Pakkasta. Kirjassa liikutaan taas Lauttasaaressa (tai Larussa, kuten kirjassa puhutaan) ja taustalla häärii Anna Laine resepteineen. Yön yli ei ehkä ollut sitä parhainta Pakkasta, mutta paljon parempi kuin viimeksi lukemani Kuolema käy jatkoilla.

Ruiskukkaseppele

Olen aina ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että Ruiskukkaseppele on Enni Mustosen Koskivuori-sarjan heikon lenkki. Ehkä se johtuu siitä, että kirjassa ei tapahdu oikein mitään. Osittain tapahtumaköyhyys johtunee siitä, että 20-luvulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei tapahtunut oikein mitään merkittävää. Alku oli iloista jazzin ja kahviloiden täyttämää aikaa, kunnes tuli pörssiromahdus, pula-aika ja lapualaisten kyyditykset. Nämä kaikki heijastelevat myös koskivuorelaisten elämään.

Tässä kirjassa pääosassa ovat Koivikon torpan Elina ja kartanon Anna. Eletään kesää 1928 eikä kumpikaan vielä tiedä, että kesä tulee muuttamaan lapsuudenystävien elämän. Syksyllä Anna palaa Helsinkiin jatkamaan lääkäriopintojaan ja sinisilmäisen, suur-Suomea intohimoisesti rakentavan pastorin vuoksi ajautuu mukaan kielitaisteluun. Elina taas menee töihin tehtaan konttoriin ja rakastuu palavasti salaperäiseen masinistiin. Onnea kestää hetken, mutta pulavuosien aikana kaikki romahtaa: vasarat moukaroivat tehtaan koneita ja mustat autot suhaavat yössä pelotelleen ihmisiä. Annan ja Elinan on liittouduttava yhteen ihmisyyden puolesta.

Mitähän tästä sanoisi? Kaiken kaikkiaan hieno kirjasarja, joka vain tuntuu paranevan jokaisen lukukerran jälkeen. Kyllä näitä lukisi vaikka kuinka.

Lapinvuokko

Ooh, taas hyvä kirja! Nyt kun Enni Mustosen ja Leena Lehtolaisen uutuuskirjat on luettu voinkin sanoa lukeneeni kaikki tämän syksyn kirjatapaukset. (Noh, ehkä Outi Pakkasta, Riikka Pulkkista ja Virpi Hämeen-Anttilaa täytyy vielä odotella).


Enni Mustosen Lapinvuokko aloittaa uuden kolmeosaisen Pohjatuulen tarinoita -sarjan, jossa seurataan pohjoisen naisten elämää kolmen sukupolven ajan. Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kiva lukea Mustoselta pitkästä aikaa lähihistoriaan sijoittuva ja sota-aikaan sijoittuva kirja.


Keväällä 1939 rovaniemeläinen Annikki painaa hohtavan valkoisen ylioppilaslakin päähänsä ja suunnittelee tarmokkaasti tulevaisuutta. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Suomi ajautuu sotaan, ja ylioppilaslakkikin vaihtuu pian morsiushuntuun ja myöhemmin suruharsoon. Jatkosodan alkaessa kielitaitoinen Annikki pestataan tulkiksi saksalaisten sotilaiden esikuntaan. Annikille käy tietysti vanhanaikaisesti, sillä hän rakastuu palavasti esimieheensä. Kun saksalaiset sodan lopussa joutuvat pakenemaan lapista, huomaa Annikki odottavansa lasta. Ruotsalaisessa pakolaiskylässä Annikki synnyttää pienen tytön ja saa lapsestaan voimaa lähteä opiskelemaan. Koulutuksen saaneena Annikki ja tytär palaavat Annikin ämmin luo Rovaniemelle, josta ei ole jäljellä kuin rauniota. Raunioiden keskellä Annikin on kuitenkin tarttuva työhön ja alettava suunnitella tulevaisuutta. Eikä tämä kirja olisi tuttua Mustosta ellei Annikin elämään vielä ilmestyisi miestä...


Ihana, ihana kirja! Kirja oli aidon tuntuinen ja siinä oli sopivassa suhteessa romantiikkaa ja historiaa. Koska kirjassa kuvattiin monen vuoden ajanjaksoa on ihan selvä, ettei kaikkia asioita käsitellä kovin syvällisesti ja esimerkiksi Annikin leskeksi jääminen ja sen aiheuttama suru kuitataan aika nopeasti. Mutta ei tällaisten kirjojen ole kyllä tarkoituskaan olla kovin syvällisiä ja analyytisiä. Poikkeavaa kirjassa on se, että Mustonen kuvaa pohjoisen ihmisiä; yleensä hän on kuvannut rikkaita ja köyhiä pääkaupunkiseudulla tai muuten etelässä. Innolla jään odottamaan, millaisia ihmissuhdekuvioita Mustonen kehittää pohjoisen ihmisten elämään...


Suosittelen Lapinvuokkoa kaikille Mustosen ystäville. Mulle kirja jätti kihelmöivän odottavan tunteen: miten mä oikein jaksan odottaa vuoden ennen seuraavan osan valmistumista?

Minne tytöt kadonneet

Olen viettänyt tämän ja eilisen päivän tiiviisti vanhojen ystävieni Maria Kallion, hänen perheensä, Koivun, Puupposen ja Espoon poliisilaitoksen väkivaltajaoksen kanssa. Vihdoin ja viimein sain siis luettavakseni uusimman Leena Lehtolaisen, Minne tytöt kadonneet, jossa valotetaan Maria Kallion viimeisimpiä edesottamuksia. Odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä olen kuullut tästä pelkästään positiivista sanottavaa. Maria Kallion edesottamuksista luen tietysti aina mielelläni ja edellisen kirjan (onnettoman Henkivartijan) jälkeen halusin nähdä, vieläkö Leenasta on mihinkään. Kyllä oli.


Minne tytöt kadonneet kertoo monikulttuurisuudesta ja tapojen törmäyksestä sekä avoimesta vihasta erilaisia ihmisiä kohtaan. Pääosassa neljä nuorta muslimityttöä, joista kolme on kadonnut ja yksi löytyy surmattuna. Monikulttuurisuus liittyy Marian elämään paitsi näiden rikosten kautta myös siten, että kirjan alussa kerrotaan Marian työstä Afganistanissa, missä hän on ollut kouluttamassa naispoliiseja. Marian vekslaaminen työpaikkojen kanssa (olen Espoon poliisissa - en ole Espoon poliisissa) on siinä pisteessä, että Afganistanista palattuaan hän aloittaa työnsä Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten yksikössä ja saa näin tutkittavakseen nuoriin tyttöihin kohdistuvat rikokset. Tapahtumat herättävät Mariassa paljon kysymyksiä: liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko kyse rasistisesta rikoksesta? Entä ovatko tyttöjen perheet jotenkin osallisia niihin?


Olenkin jo pitkään odotellut Lehtolaisen tarttuvan maahanmuuttoa ja musliminaisten elämää käsitteleviin teemoihin. Hän onnistuukin hyvin tuomaan esiin kulttuurien vastakkaisuudet ja ristiriidat. Mysteereitä olisi voinut olla muutama vähemmän, sillä neljän naisen tapauksia ei kaikkia käsitelty tasapuolisesti ja osa jäi vähän taka-alalle.


Vaikka kirjan aihe on kiinnostava, vielä kiinnostavampaa on se, että rikoksia tutkii Maria Kallio. En ole tiennytkään, että johonkin kirjan henkilöön voi kiintyä näin paljon. Maria nyt vain on helposti samaistuttava ja inhimillinen henkilö, joten häneen on helppo tykästyä. Kirjaa lukiessa ihmettelin ajan kulumista, sillä Iidakin on jo teini-ikäinen nuori nainen. Mariastakin huomaa, että ikä alkaa painaa, sillä tiettyä seestyneisyyttä on havaittavissa. Hän ei enää kimmastu samalla lailla kuin nuorempana, ei pohdiskele perheen ja työelämän yhteensovottamista ja naisen roolia perheessä ja yhteiskunnassa. Antinkin kanssa asiat lutviutuvat omalla painollaan ilman sen suurempia intohimoja. Jollain lailla ehkä kaipaan sitä nuorta Mariaa, joka räimi bassoa ja kinasi kollegoiden ja Antin kanssa. Mutta aika aikaa kutakin sanoi pässi, kun päätä leikattiin; ihmiset muuttuvat ja vanhenevat, myös rakastamamme fiktiohahmot eikä sille minkään voi.


Näin mainion kirjan jälkeen tekisi muuten mieli sanoa, että Lehtolainen voisi siirtyä kokonaan kertomaan Maria Kalliosta. En kuitenkaan sano, sillä Lehtolaisen parhaimmat kirjat ovat edelleen muita kuin Maria Kallioita.

Tunnustuksia

Olen tosi otettu tästä tunnustuksesta, jonka sain SaSolta. On kiva tietää, että blogiani luetaan ja että siitä myös pidetään. Tunnustuksen saamiseen liittyy se, että saajan on kerrottava 7 faktaa itsestään. Koska en ole liiemmälti itsestäni avautunut, seuraa nyt tuhti tietopaketti minusta.

1. Minulla on aina monta kirjaa kesken samanaikaisesti. Aiempien
kokemusten pohjalta voin sanoa, että kuusi kirjaa on hyvä määrä. Miksi näin, siksi että jos yksi kirja alkaa ottaa aivoon voin simppelisti vaihtaa sen johonkin muuhun. Samaan aikaan pitää lukea jotain kotimaista, jotain ulkomaista, jotain jännittävää, jotain romanttista, jotain viihdyttävää ja jotain asiallista.

2. Omistan paljon kirjoja, mutten koskaan hanki itse normaalihintaisia kirjoja. Minusta kirjat ovat suhteellisen kalliita, joten ostan niitä divareista, alennusmyynneistä ja kirjaston poistomyynneistä. Kirjapinot kasvavat, sillä en oikein raaski laittaa kirjoja kierrätykseen, vaikka harrastankin bookcrossingia.

3. Opin lukemaan 6-vuotiaana ja siitä asti olen vain lukenut ja lukenut. Pienenä vaadin ääneenlukua paljon ja joskus luetutin yhtä ja samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Olen harmissani, etteivät veljeni ole kiinnostuneet lukemisesta, sillä siitä olisi paljon hyötyä koulussa. Tuttavien lapsille luen paljon ääneen, koska pidän ääneenlukemisesta. Lapsista on mukavaa, kun joku lukee heille, pikkuraukat kun eivät tajua salakavalaa kasvatus/sivistyspyrkimystäni.

4. En ole koskaan juonut kahvia. Tiedän kyllä miltä kahvi maistuu (pahalta) enkä siksi siedä mitään leivonnaisia, jälkiruokia tai suklaata, missä maistuu kahvi.

5. Olen aina halunnut opettajaksi (vähän aikaa myös toimittajaksi mutta se into laantui äkkiä). Yläasteella, kun keksin että on olemassa myös yhteen aineeseen perehtyneitä opettajia, tajusin haluavani äidinkielen opettajaksi. Lukiossa mulla oli niin mahtavat historian opettajat, että suunnittelen vakavissani hissan opeksi ryhtymistä. Abivuonna palasin kumminkin alkuperäiseen suunnitelmaani enkä ole (ainakaan vielä) katunut. Tosin silloin tällöin päässäni raksuttaa, että jospa hankkisin myös hissan open pätevyyden...

6. Rakastan korvakoruja: mitä isommat ja näyttävämmät ne ovat, sen parempi. Joskus minut on tunnistettu katuvilinästä korviksieni perusteella. Isot korvakorut eivät aina ole käytännölliset, mutta so what, ainakin ne ovat kauniit.

7. Haaveilen muutosta Helsinkiin, missä on kaikki ja kaikkea. Kuvittelen itseni asumassa jossain vanhassa kerrostalossa, jossa on korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Minusta on ihana kuljeskella ympäri Helsinkiä ja katsella ihmisvilinää ja raitiovaunuja. Siksi varmaan olen niin ihastunut Outi Pakkasen dekkareihin, koska ne sijoittuvat aivan ihaniin maisemiin.

Kiitokset vielä SaSolle tunnustuksesta. Olet ansainnut omasi, sillä luet kiinnostavia kirjoja varsin hengästyttävällä tahdilla:)

Omasta puolestani haluan antaa tunnustuksen eteenpäin Saralle, joka pitää mainiota blogia tyttökirjoista ja ihailen Saran innostusta tyttökirjoja kohtaan. Tuo innostus näkyy hänen postauksistaan. Lisäksi haluan antaa tunnustuksen Ammalle, joka kirjoittaa mainioita arviointeja hauskalla tyylillä.

Susi sisällä

Mulla on ollut aina tietty (negatiivinen) ennakkokäsitys kirjailevia julkkiksia kohtaan. Lähtöajatus on, että kustantajat ovat ottaneet euronkuvat silmissä vilkkuen julkaisuohjelmaansa tunnetun nimen kirjoittamaa liirum laarumia, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Ajatus on aika hölmö; ihan kuin ihminen, joka on lahjakas yhdellä alalla ei voisi olla sitä myös toisella. Tässä onkin suurin syy, miksi Tiina Lymin Susi sisällä on lojunut lukemattomana koko kesän. Lisäksi median kautta saamani kuva Lymistä ei ole kovin mairitteleva, joten senkään vuoksi kirja ei kamalasti inspiroinut.

Romaanin aihe on jo loppuunkulunut: pettäminen parisuhteessa. Tästä aiheesta onkin vaikea kirjoittaa mitään ja huumorikin on aihetta käsiteltäessä käytetty loppuun (vrt. Haarautuvan rakkauden talo). Lymi kuitenkin lähestyy aihetta komiikan näkökulmasta. Tässä vaiheessa on syytä huomauttaa, että Susi sisällä on ilmestynyt ensin Lymin ohjaamana näytelmänä Tampereen Työväen teatterissa, muistaakseni vuonna 2009. Se selittänee juonen koomillisuuden.

Kirjassa on siis pariskunta Vesa ja Tuula, jotka ovat pienten
lasten vanhempia ja aivan lääpällään toisiinsa. Vesa on kunnon aviomies, puhuu ja pussaa eikä nipota vaimonsa astiakokoelmasta vaan kartuttaa sitä itsekin. Vesa kumminkin ehtii jossain välissä kyntämään vierasta peltoa eikä asiassa ole mitään puolusteltavaa, ei sen jälkeen kun Tuula näkee mustaa valkoisella, nimittäin suutelukuvan aamun Hesarissa. Sen jälkeen kaikki on yhtä riehumista, joka menee jo komiikan puolelle (se tosin lienee tarkoituskin): ikkunat hajoavat, astiat lentelevät, nyrkit puhuvat ja sanansäilä viuhuu, kun Tuula purkaa loukkaantumistaan. Yhdessä Vesan kanssa he onnistuvat sotkemaan mukaan riitaansa myös ystävänsä.

Joo-o. Tämän jälkeen on pakko tunnustaa, että Lymi on paitsi lahjakas näyttelijä myös taidokas kynäilijä. Hänen hulvaton tyylinsä tuo mieleen suuresti ihailemani Anna-Leena Härkösen. Yritin etsiä teille jotain näytettä upeasta dialogista, mutten löytänyt mitään sopivaa. Dialogeissa on kuitenkin reilusti huumoria, vaikka ne näyttävätkin ehkä joltain muulta.
Ei tämä mun suosikkikirjoihin mene, mutta olen tyytyväinen, että kumminkin luin tämän. Mitenköhän mulle muuten tuli mieleen, ettei Lymi vaan kirjoittaisi omasta elämästään:)

Verenpisara ikkunalla

En osaa sanoa tykkäänkö enemmän Enni Mustosen Koskivuori- vai Järjen ja tunteen tarinoita -sarjasta. Olin jo melkein vastaamassa, että Järjen ja tunteen, kunnes monen vuoden tauon jälkeen luin Koskivuori-sarjan ekan kirjan Verenpisara ikkunalla ja olin ihan myyty. Sarjathan ovat sillä tavalla samanlaisia, että ne kertovat kahden eri yhteiskuntaluokan, rikkaiden ja köyhien, naisten elämästä. Koskivuori-sarjan tapahtumat tosin alkavat vasta sisällissodan ajoista, kun Järjen ja tunteen tarinat päättyvät noihin aikoihin. Mutta historiasta siis puhutaan kummassakin.  

Kirjan tapahtumat alkavat helteisestä kesästä 1917, kun nuori Saara Kavenius saapuu opettajattareksi pieneen kansakouluun Koskivuorelle. Saara muuttaa asumaan kartanoon, missä on sisäkkönä uhmakas Vappu, torpan tyttö. Erilaisista taustoista huolimatta samanikäiset naiset ehtivät melkein jo ystävystyä, kunnes sisällissota muuttaa kaiken ja Vappu ja Saara huomaavat taistelevansa eri leireissä. Mutta ystävyys ja rakkaus muuttaa tietysti kaiken.

Enni Mustonen osaa kyllä kirjoittaa historiaa viihdyttävästi, mutta silti todenmukaisesti. Tai en tiedä, kuinka todenmukaista on tässä kirjassa kuvattu kartanon väen ja heidän torppareidensa välinen ystävyys, mutta historiallisia faktoja tässä kirjassa käsitellään aika paljon. Se vain kiinnitti huomiota, että sotakohtauksissa ja yleensäkin juonessa on aika paljon yhtäläisyyksiä Sidotut-romaaniin sekä tv-sarjaan Hovimäki, jonka yhtenä käsikirjoittajana Mustonen (siis Kirsti Manninen). Tiedä sitten, kuka ottaa mallia mistäkin. Muuten Verenpisara ikkunalla on loistava avaus mahtavalle sarjalle.

Ennen kuin kuolen

Olen joskus miettinyt mitä tekisin, jos minulla olisi vain muutama kuukausi elinaikaa. Rikkoisin lakia, matkustaisin kaikkiin niihin paikkoihin, jotka olen aina halunnut nähdä, pyytäisin ja antaisin anteeksi kaikki vuosien varrella sanotut pahat sanat... 16-vuotiaalle Tessalle nämä ajatukset eivät ole leikkiä vaan totisinta totta: hän sairastaa parantumatonta leukemiaa ja hänellä on vain muutama kuukausi elinaikaa. Tessa haaveilee pääsevänsä neitsyydestään, rikkovansa lakia ja saattavansa eronneet vanhemmat takaisin yhteen. Aika käy vähiin ja Tessan lista lähenee loppuaan. Viime kuukausinaan Tessa tuntee kuitenkin olevansa enemmän elossa kuin ennen, kiitos erään Adamin.

Jenny Downhamin nuortenkirja Ennen kuin kuolen on surullisin ja koskettavin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Alahuuleni alkoi vapista siinä kohtaa, kun Tessa totesi, ettei halua vielä kuolla, sillä häntä ei ole rakastettu näin tarpeeksi kauaa. Silmiäni jouduin räpyttelemään siinä vaiheessa, kun kirjassa kerrottiin miten Tessan perhe jättää hänelle jäähyväiset. Aluksi mietin, miten näin rankan aiheen omaava kirja voi olla nuortenkirja. Toisaalta kirja kertoo väkevästi myös elämästä, takakannen mukaan se on ylistyslaulu elämälle. Kirjassa oli myös perusnuortenkirjajuttuja tyttöjen ystävyydestä ja nuorten elämästä yleensä.

Ihanaa ja toisaalta myös kamalaa oli lukea Tessan toiveikkuudesta, hän ei usein antanut valtaa epätoivolle tai syytellyt elämän epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta Tessan vaiheessa sairastunut on käynyt kaiken tuon jo läpi. Tessa ei myöskään missään vaiheessa alistunut, vaan yritti viimeiseen asti toteuttaa haaveitaan ja uskalsi rakastaa loppuun asti.
Kaiken kaikkiaan koskettava ja suositeltava kirja. Kärsin itse "sit ku" -taudista, joten minulle kirja oli hyvä muistutus siitä, että asiat kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa on myös lukenut tämän kirjan. Kannattaa kurkata hänen loistava arvostelunsa täältä .

Aakkoshaaste

Muuttoa tehdessäni huomasin, miten valtavasti mulla on hyllyssä lukemattomia kirjoja. Vähentääkseni näiden lukemattomien kirjojen määrää kehittelin itselleni aakkoshaasteen, jonka säännöt olen kopioinut Ammalta. Tarkoitukseni on siis lukea kirjoja kirjailijan sukunimenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Ensisijaisesti valitsen kirjat omasta hyllystäni, mutta kelpuutan mukaan myös kirjastonkirjoja sekä bookcrossingkirjoja, jotka olisi jo aika päästää takaisin maailmalle. Tähän mennessä olen valinnut luettavaksi seuraavat kirjat:

A Ala-Harja, Riikka: Maata Meren alla
B    Brontë, Emily: Humiseva harju

C    Campion, Jane – Pullinger, Kate: Piano

D    Deveraux, Jude: Ensimmäinen kosketus

       (bc-kirja)

E    Elramley, Ranya: Auringon asema

F    Fagerholm, Monika: Ihanat naiset rannalla

G    Giffin, Emily: Rakkauden pudotuspeli

H    Hassinen, Pirjo: Joel

I    Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä 

     (kirjastosta)

J    Jacobs, Kate: Pieni lankakauppa

K    Kauranen, Anja: Sonja O. TAI Pelon

       maantiede

L    Lehtinen, Tuija: Kulkurilinnut

M    Mitchell, Margarita: Tuulen viemää

N    Nazer, Mende: Orja

O    Oranen, Raija: Isorintainen nainen

P    Picoult, Jodi: Yhdeksäntoista minuuttia TAI

       Sisareni puolesta

Q    Quindlen, Anna: Mustelmilla (bc-kirja)

R    Rees, Jo: Kostajattaret

S    Sinervo, Elvi: Toveri älä petä (bc-kirja)

T    Tuominen, Pirjo: Täydellinen nainen

U    Utrio, Kaari: Pappilan neidot

V

W    Weisberger, Lauren: Haluan Harry Winstonin

        TAI Vip-ihmisiä

X

Y    Yates, Richard: Revolutionary road (bc-kirja)

Z

Å

Ä

Ö

Kaksi rakkautta

En ole aiemmin lukenut yhtäkään Paula Havasteen kirjaa, mutta Jossu kehui Havasteen uusinta kirjaa sen verran vakuuttavasti, että marssin kirjastoon ja pistin kirjan varaukseen. Ilman suositusta en olisi kirjaa varmaan lukenut, sillä nimi Kaksi rakkautta kuulosti ällön harlekiinimaiselta. Harlekiinia tässä ei tosin ollut, vaan kirja kertoo sota-ajasta sekä nuoresta äidistä ja vaimosta, Annasta, joka yrittää selviytyä sota-ajan kurimuksesta miehen ollessa siellä jossakin. Koska olen kiinnostunut suomen historiasta, ja varsinkin sota-aika sekä naisten asema ja elämä tuolloin kiinnostaa, oli kirja täydellistä luettavaa. Kirja tulikin ahmittua junamatkan aikana.

Kirjan juoni oli harvinaisen vetävä, sillä se kuvasi kahta erilaista rakkautta. Takakansi sanoo seuraavaa: Anna ei vielä aavista, ettei sotaa kestäisi kuin seuraavaan kesään. Tuntuu, että näin on ollut aina, ja elämä kotirintamalla on kovin ankeaa. Tähänkö nuoruus meni, eikö koskaan enää ole niin kevyttä ja hauskaa kuin ennen? Mies on rintamalla, ystävät Helsingissä, lapset talkoissaan ja kerhoissaan. Pieneen kylään muuttaneella nuorella perheenäidillä ei ole muuta tekemistä kuin tenttiä viimeisiä yliopisto-opintojaan. Silloin kuvaan astuu hurmaava Tuji-serkku, joka on oikea filmitähti ja melkoinen hurmuri. Annan polvet notkahtavat, ja hädissään hän heittäytyy suin päin rakastumisen huumaan. Miten siitä voi selvitä? Miten arkeen voi palata sen jälkeen, kun koko iho hehkuu polttavana Tujin kosketuksesta?Jatkosodan viime kuukausiin sijoittuva kiihkeä tarina kertoo rakastumisesta, kaipuusta ja hehkusta, naiseuden ja äitiyden yhteen sovittamisesta.

Kaksi rakkautta oli todella miellyttävä tuttavuus. Kirja oli rakennettu niin, että se oli pakko ahmia alusta loppuun, sillä halusin tietää miten Annan ja Tujin lopulta käy ja kuka Tuji on. Lopussa tunsin valtavaa myötätuntoa Annaa kohtaan, olisin niin toivonut, että Annan elämä palaisi taas takaisin sellaiseksi kuin se oli ennen sotaa. Tai kuka ties se palasikin, sillä kirjan loppu jäi vähän avoimeksi. Kiinnostavaksi kirjan teki myös kerronta, sillä tässä oli aika vähän dialogia ja muuten tarinaa kerrottiin Annan näkökulmasta. Ehkä tällainen ratkaisukin houkutteli osaltaan ahmimaan kirjaa?

Kuolema käy jatkoilla

Taas Outi Pakkasta. Tällä kertaa Kuolema käy jatkoilla ihan konkreettisesti. Päähenkilö, Säkenöivä Laura Halonen onnistuu kaikessa, mihin tarttuu. Ja nyt häntä näyttää myös kirjailijana odottavan loistava tulevaisuus. Lauralla on siis syytä juhlia näyttävästi ravintola Rivolissa niin Vimmainen valta -esikoisteoksensa menestystä ja uusia suunnitelmiaan kuin 40-vuotispäiviään.

Jessus mikä nainen, rehevä, värikäs ja säkenöivä, huokailee kirjailijan syvähaastattelun tekijä Tero Tuomela, eikä ole ainoa. Kustantajan markkinointijohtajan Ilkka Halmeen ja kirjailijan välit näyttävät normaalia asiakassuhdetta lämpimämmiltä. Divarinpitäjä Karri Mäntynen taas lahjoittaa kirjailijalle kalleimman harvinaisuutensa.

Kaikkea hallitsee, valvoo ja sensuroi kirjailijan manageri Moona Lahti. Valokuvaajan paikalla häärii Anna Laine, menestyskirjailijan kannentekijä. Loistava näytelmä etenee käsikirjoituksen mukaan, kunnes kahden henkilön näyttävä mielenosoitus pilaa tunnelman. Jatkoilla seurueen mielialat vaihtelevat riehakkuudesta turhautumiseen. Koko baletti tanssii Laura Halosen - tai Moona Lahden - mukaan.

Mutta aamu paljastaa kaamean totuuden: yksi seurueesta on kuollut, murhattu.

Rikoskomisario Matti Martikka toteaa seurueen keskinäisiä suhteita setviessään, että monella on ollut motiivi hakea hyvitystä. Siloisen pinnan alta paljastuu vihaa, katkeruutta ja nöyryytyksiä. Onko lastenvaunuja työntelevä häirikkö vain kaupunginosahullu? Entä miten muuan pyörätuolissa istuva asianajaja liittyy kuvioon?

Nyt on sanottava, etten pitänyt tästä Pakkasesta kovinkaan paljon. En tiedä, tulevatko nämä kirjat jo korvista vai mikä on, mutta minua tökki ihmissuhteiden jatkuva pyörittely. Melkein 300 sivuisesta kirjasta suuri osa käytettiin henkilöiden ja heidän suhteiden esittelyyn. Henkilöistä mieleeni jäi lastenvaunuja työntelevä Maria, joka oli pelottavalla tavalla kiehtova. Hänenlaisestaan henkilöstä voisi dekkareissa saada paljonkin irti.

Eva Braunin elämä

Hitler on ehdottomasti historian mielenkiintoisin henkilö, sillä olisi mukava tietää mitä liikkuu ihmisen päässä, joka tappaa miljoonia ihmisiä. Kiinnostava on myös Hitlerin rakastajattaren, Eva Braunin, tausta ja asema; millainen nainen elää Hitlerin kaltaisen raakalaisen kanssa vuosikausia, luopuu kaikista unelmistaan ja vielä haluaa kuolla hänen kanssaan?

Angela Lambertin teos Eva Braunin elämä kertoo, miten tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä tuli historian kammotuimman miehen mielitietty. Lambert pohtii kirjassaan myös, miksi Eva oli valmis luopumaan Hitlerin takia haaveistaan (avioliitosta ja lapsista) sekä vanhempiensa hyväksynnästä. Kirja kuvaa Evan elämää lapsuudesta kuolemaan, mutta pääpaino on luonnollisesti vuosien 1929 ja 1945 välisillä tapahtumilla. Eva nimittäin tapasi Hitlerin ensi kerran vuonna 1929 ja vuonna 1945 pariskunta meni naimisiin vain päivää ennen yhteistä itsemurhaa bunkkerissa.

Eva Braunin tarinan lisäksi Lambert kuvaa myös kokonaista sukupolvea, sillä hänen äitinsä oli syntynyt samana vuonna Evan kanssa, joten Lambert kuvaa kirjassaan myös hänen äitinsä elämää. Kirjan kautta syntyykin kuva toisen maailmansodan kokeneista saksalaisnaisista, heidän toiveistaan, peloistaan ja syyllisyydestään. Aluksi oudoksuin Lambertin tapaa sekoittaa Evan tarinaan oman äitinsä kokemuksia, mutta kirjan edettyä ajattelin, että joo-o, oikeastaan tämä on parempi näin, sillä äitinsä tarinan kautta Lambert tuo kirjaansa laajemman kuvan siitä, mitä tuon sukupolven saksalaisnaisten elämään kuuluin. Erityisesti mieleeni jäi luku, jossa käsiteltiin tuon ajan lastenkirjoja.

Se mikä minua ärsyttää kaikissa elämäkertakirjoissa on se, että kirjoittajat takertuvat vähän liikaa sivuseikkoihin ja analysoivat niitä loputtomiin. Esimerkiksi kirjassa Lambert kertoo Evan pitäneen nuorena päiväkirjaa ja sille Lambert löysi peräti kolme(!) syytä. Hei haloo, eiköhän jokaisella meistä ole jonkinlainen käsitys siitä, miksi ihmiset pitävät päiväkirjaa (yleisin lienee halu purkaa ajatuksiaan), joten mitä järkeä sitä on pohdiskella loputtomiin?

Pidin tästä kirjasta, sillä se ei suoraan yrittänyt selvittää syytä sille, miksi Eva ja Hitler rakastuivat ja miksi Eva pysytteli miehen rinnalla katkeraan loppuun asti. Pikemminkin kirja teki kaikkensa osoittaakseen lukijan päätelmät Evan syistä olla Hitlerin kanssa vääriksi. Ajatukset siitä, että Eva olisi ollut Hitlerin kanssa vain herättääkseen kohua perheensä keskuudessa Lambert kumoaa toteamalla, että Evalla ja hänen perheellään oli hyvät välit ja hän kärsi siitä, etteivät hänen vanhempansa olisi hyväksyneet Hitleriä. Toinen syy, jonka mukaan Eva olisi kuvitellut rakkaudellaan pelastavansa Hitlerin ja muuttavan hänet kunnon ihmiseksi (vähän kuin naiset jotka rakastuvat koviin rikollisiin) ontuu myös, sillä Lambertin mukaan Eva, ja monet muut saksalaiset, eivät juurikaan tienneet Hitlerin massiivisista puhdistushankkeista. Ehkä totuus onkin vain yksinkertaisesti se, että Eva rakastui palavasti Hitlerin karismaattisuuteen. Karismaattisuudesta puhuttiin kirjassa moneen otteeseen ja Hitleriä verrattiin mm. nykyajan filmitähtiin, mikä oli hieman outoa, sillä kirjan myötä minulle tuli Hitleristä entistä vastenmielisempi kuva enkä todellakaan rinnastaisi häntä tai hänen palvomistaan filmitähtien fanittamiseen.

Oli asia niin tai näin, ei totuutta saada koskaan selville. Kirja oli kyllä ehdottoman mielenkiintoinen ja jätti mieleeni paljon kysymyksiä.