Mustikkasoppa

Lueskelen mielelläni kotimaisia chick lit -kirjoja silloin (harvoin) kun niitä ilmestyy. Katariina Romppaisen Mustikkasoppa on uusin tältä saralta ilmestynyt kirja. Mustikkasoppa poikkeaa aiheelta hieman tyypillisestä chick lit -kirjasta, sillä sopivan aviokumppanin sijaan tässä etsitään isää lapselle. Päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka taas on hyvin tavallinen hömppäkirjan päähenkilö: kolmeakymppiä lähestyvä gradunsa keskeyttänyt ja hanttihommia painava höppänä, jonka äiti on jo aikaa sitten luopunut haaveesta saada järjestää maisteri-juhlat. Äidin ja höpsähtäneen mummon lisäksi Mustikan elämään sotkeutuu sisar, joka ainakin teoriassa onnistuu kaikessa Sini-Marjaa paremmin.

Ensi alkuun kirja ei tuntunut mitenkään erikoiselta, vaan ihan perinteiseltä hömppäkirjalta. Mitä pitemmälle kuitenkin luin, sitä paremmin pääsin kiinni Romppaisen kieleen, joka oli parasta tässä kirjassa. Romppainen onnistui vangitsemaan lukijan mielenkiinnon humoristisella kerronnalla, joka toki sopi hyvin tähän tyylilajiin ja erottaa Mustikkasopan muista samantyylisistä kirjoista. Siinä missä kieli oli erilaista,  Mustikkasopan henkilöt olivat aika tavanomaisia lukuun ottamatta mummoa, johon ihastuin täysillä. Vanhainkodissa asuva ja rivouksia laukova mummeli muistutti kovin Katri Mannisen kirjojen mummoja. 

Mustikkasopan pahin vika on sen lyhyys: alle 200 sivuinen kirja läähättää hirveällä vauhdilla loppua kohti ja varsinkin ratkaisevan tapahtumat tapahtuvat tosi nopeasti. Olisihan tätä pitempäänkin lukenut. Hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

3/5
Karisto 2011.

178 sivua.

Rakkautta on the rocks

Olen lukenut Kira Poutasen Rakkautta on the rocks -kirjaa varmaan parin kuukauden ajan välillä aktiivisesti, välillä vähemmän aktiivisesti. Muutaman kerran on tehnyt mieli jättää kirja kesken, mutta päätin kuitenkin sitkoilla sen loppuun. Lopulta taistelin kirjan päätökseen, koska kirjasta oli tehty varaus enkä tahtonut palauttaa sitä lukemattomana kirjastoon. 

Rakkautta on the rocks on kolmas osa Lara Autiosta kertovassa chick lit -sarjassa. Sarjan muut osat ovat Rakkautta au lait, josta pidin paljon, ja Rakkautta al dente, josta pidin vähemmän, mutta Rakkautta on the rocks on sarjan ehdottomasti heikoin lenkki. Kaikissa kolmessa kirjassa on sama idea: Lara Autio on höpsö suomalainen nuori nainen, joka seikkailee ja deittailee miehiä eri maissa. Ekoissa osissa oltiin Pariisissa ja Italiassa ja tässä viimeisimmässä, kuten nimestä voi päätellä, New Yorkissa. Lara pakenee Isoon Omenaan, koska kihlaus ihanan Ericin kanssa on mennyt myttyyn. Lara on aina ollut kiinnostunut muodista, joten New Yorkissa hän ilmoittautuu muotikouluun opiskelemaan muotisuunnittelua. Koulussa Lara saa - oikein kliseisesti - homokämppiksen, jonka kanssa hän hioo suunnitelmia valloittaa muotimaailma ja ihana eksä takaisin.

Laran Briget Jonesmaiset sekoilut jaksoivat naurattaa vielä ekassa osassa, mutteivät enää tässä kolmannessa. Ehkä koko juttu olisikin toiminut paremmin, jos Larasta olisi tehty vain yksi kirja. Nyt samat vitsit eivät jaksa naurattaa enää kolmatta kertaa. Tuntui siltä, että Poutaselta on eväät loppu, sillä miksi muuten hän olisi marssinut tähän kirjaan Laran ex-poikaystäviä oikein kaksin kappalein. Eniten minua kuitenkin riepoi kirjan kieli, joka vilisi lyhenteitä OMG ja EVVK. Välillä tuli tunne, että luen jotain nuorten kirjaa. Jos ei näitä lyhenteitä oteta lukuun, oli teksti muuten lukukelpoista ja sujuvaa: Poutanen todella osaa kirjoittaa ja tuntee myös hyvin chick lit -genren, sillä Rakkautta on the rocks oli niin tyypillinen kirja tuolle genrelle. 

Olen lukenut Lara-sarjan lisäksi Poutaselta Kotimatkan ja Ihanan meren, joista jälkimmäinen on suuri suosikkini. Näiden kirjojen myötä olen  vakuuttunut Poutasen kirjoittajakyvyistä ja toivoisinkin, että pian saisin lukea Poutaselta muunkinlaista kirjallisuutta kuin Laran hölmöjä seikkailuja.

Kurkkaa Lumiomenan mainio arvio täältä.

1½ /5
WSOY 2011.
219 sivua. 

Nainen paikallaan

Muutossa hyviä puolia on se, että kirjahyllyä järjestellessä löytyy "unohdettuja kirjoja", joita ei ole lukenut aikoihin. Yksi tällainen oli Nainen paikallaan, joka on Cathy Kellyn varhaista tuotantoa, muistaakseni toinen teos.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Dee ja Isabel. Dee on nuori nainen, joka työskentelee irlantilaisessa lehdessä toimittajana ja pitää omaa siinä suosittua neuvontapalstaa. Dee kaipaisi neuvoja myös yksityiselämässä, sillä poikaystävä on rasittava nahjus, joka huomauttelee Deen ylipainosta eikä puolusta Deetä äitinsä ilkeilyiltä. Dee on taitava kirjoittaja, joka haaveilee naistensivujen toimituspäällikön paikasta. Deen tyrmistykseksi paikan saa kuitenkin muuan Isabel, joka on tyylikäs, hillitty, kaunis ja hoikka nainen. Isabel on vastikään eronnut ja muuttanut kahden tyttärensä kanssa Irlantiin eikä elämä näytä niin auvoiselta kuin nonet luulevat. Ero vuosien avioliiton jälkeen on raskas, varsinkin kun mies on pettänyt Isabelin luottamuksen. Esikoistytär kaipaa isäänsä ja kiukuttelee äidilleen ja uusi työkin tuntuu alkuun haastavalta. Mutkien jälkeen naiset löytävät yhteisen sävelen ja saavat elämälleen uuden suunnan.

Tästä kirjasta huomaa, miten paljon Kelly on kehittynyt kirjailijana. Tämän kirjan sisältö oli aika yksitoikkoista ja pyöri laihduttamisen ja ulkonäön ympärillä. Tunsin melkoista ärtymystä kirjan painojutuista; minusta 160 cm pitkää ja 72 kiloista naista ei mitenkään voi verrata tankkiin tai valaaseen. Muuta erikoista kirjassa ei ollut, paitsi että se oli sujuvasti kirjoitettu ja eteni siksi nopeasti, vaikka sivuja oli yli 400. Kevyen aiheeseen vuoksi kirja oli omiaan lomalukemisena, mutta luen kyllä paljon mieluummin Cathy Kellyn uudempia kirjoja, joissa käsitellään hömpän lisäksi myös vakavampia aiheita eivätkä ulkonäköseikat ole niin keskeisiä.

3+/5
Alkup. nimi: She´s the one. Suom. Terhi Leskinen

Gummerus 1998. 3. painos 2004. Pehmeäkantinen
452 sivua.

Onnen ainekset

Onnen ainekset on Cathy Kellyn uusin suomennettu romaani, ja hetihän tämä piti ottaa lukuun, vaikkei minulla mitään hömppäoloa ollutkaan. Onnen ainesten lähtökohta on ah niin samanlainen, kuin Kellyllä aina: on neljä eri-ikäistä naista, joilla jokaisella on jotain ongelmaa itsensä kanssa ja erityisesti rakkauselämässä ja niitä ongelmia sitten kimpassa ratkotaan. Seuraava pätkä on lainattu suoraan takakannesta:

Golden Square on ihastuttava viktoriaaninen puutarha-aukio piilossa Dublinin hälinältä. Sen laidalla asuvat Rae Kerrigan, teehuonetta emännöivä viisikymppinen kaunotar, ja Connie O'Callaghan, hyväntuulinen opettajatar, jota kaikki pitävät vannoutuneena sinkkuna - mutta miksi hän sitten vetäytyy iltaisin hempeään makuuhuoneeseensa rakkausromaanien pariin?Tähän vakiintuneeseen maailmaan tulee uusia tuulia, kun aukiolle muuttaa kaksi naista: skandaalissa ryvettynyt nuori näyttelijä Megan Flynn ja salaperäinen vanhus Eleanor Levine, jolla on mukanaan vain matkalaukku ja äitinsä käsin kirjoittama reseptikirja. Nämä neljä erilaista naista saavat oppia yhdessä ja erikseen, ettei mikään ikinä ole sitä miltä näyttää.

Tämä olikin pitkästä aikaa hyvä kirja Kellyltä! Vaikka en tätä aloittaessani ollutkaan hömpännälkäinen, tuli kirja luettua hetkessä. Tätä lukiessa ärsyynnyin ainoastaan siitä, miten kaikilla oli kiire löytää Se Oikea, jonka löytämisen jälkeen elämä vasta tuntui elämisen arvoiselta. Kirjan sanoma tuntui olevan, että ilman parisuhdetta et voi elää hyvää elämää. Ymmärrän kyllä, että viihdekirjallisuudessa rakkausasiat nousevat tärkeäksi osaksi ja että näihin kirjoihin kuuluu olennaisena osana myös sellainen loppu, jossa kaikki löytävät parinsa, mutta eikö joku voisi joskus kirjoittaa viihdekirjan, jossa käy hyvin ilman että löytyy unelmien prinssi? Että sankaritar huomaisi lukuisia sammakoita suudeltuaan, että yksinkin voi elää hyvää elämää. Kyllä mää ainakin sellaisen kirjan lukisin ilomielin.

3/5

Tuulin viemää

Sari Luhtanen on uusi nimi kirjallisuuden kentällä - tai ei aivan uusi, sillä hän tehnyt yhdessä Tiina Pajun kanssa Maisa ja Kaarina -sarjakuvia. Tuulin viemää on kuitenkin Luhtasen uusi viihdepläjäys, kertomus kolmekymppisestä naisesta, joka etsii vimmalla itselleen miestä. Kirjassa yhdistyy sekä Laura Honkasalon Tyttökerho, aiheena kirjassa on miehen etsiminen, sekä Tuija Lehtisen kaltainen humoristinen kerrontatyyli.

Päähenkilö Tuuli on kolmekymppinen meteorologi, jonka pään työkaverin antama kihlausuutinen sekoittaa. Tuuli päättää, että hänenkin on päästävä naimisiin ja hääpäivän on oltava elokuussa Tuulin 30-vuotissyntymäpäivänä. Tuuli irtisanoutuu töistään "keskittyäkseen häävalmisteluihin" -näin hän sanoo ystävilleen, mutta todellisuudessa aika menee sopivan sulhasen etsimiseen. Sulhaskandidaatteja käveleekin Tuulin elämään tasaista tahtia, mutta onko yksikään heistä se, jonka kanssa hääkellot voisivat kalkattaa?

Odotin kirjalta ehkä enemmän kuin mihin se pystyi, ja siinä mielessä lukukokemus oli pienoinen pettymys. Tajusin koko ajan, että kirja on viihdettä, vähän samanlaista kuin brittiläiset romanttiset komediat, mutta minä en ollut nyt sillä tuulella, että olisin jaksanut innostua tästä kirjasta niin paljon. Omassa lajissaan ja esikoisromaanina tämä kirja oli kuitenkin oikein kelpo teos, ja sopii varmasti hyvin esimerkiksi kesäisille piknikeille, sillä kovin kummoista syventymistä kirja ei vaadi. Suosittelen kirjaa Tuija Lehtisen ystäville, sillä on mukavaa, että kotimaisen viihteen kentälle tulee uusia kirjailijoita.

3+/5

Netti@deitti

Nyt jos koskaan tuli muuten luettua huono kirja. Jos Jane Greenin Netti@deitti ei olisi ollut Chick lit -lukupiirin kirja, olisin ihan varmasti jättänyt sen kesken.

Kirja kertoo Jemima Jonesista, nuoresta paikallislehden toimittajasta. Alkuun olin kirjasta tosi innoissani, koska kirja kertoo ylipainoisen nuoren naisen elämästä eikä aina superhoikkien ja tyylikkäiden arjesta. Jemima viettää iltojaan internetin chattipalstoilla ja tapaa siellä unelmiensa jenkkimiehen. Jemima on tietysti uskotellut miehelle olevansa hoikka, tyylikäs ja paremmassa työpaikassa kuin oikeasti. Ongelmat alkavat, kun Sankari pyytää Jemimaa luokseen Los Angelesiin. Jemima ei tietenkään halua paljastaa totuutta, joten hän ryhtyy hurjalle laihdutus- ja kuntokuurille. Kuuri onnistuukin, ja Sankari on täysin Jemiman lumoissa. Mutta jostain syystä Jemima ei ole itseensä täysin tyytyväinen...

Sitten haukut: kirjassa ärsytti ulkonäkökeskeisyys ja etenkin sen naiskuva. Minua ärsytti suunnattomasti, miten lihavat (tai muuten vain ulkonäöltään vajavaiset ihmiset) oli kuvattu, sillä kirjan sanoma oli, että jos olet hoikka, kaunis, sinulle on upea tukka ja nätit kynnet, saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa sekä tietysti upean poikaystävän. Jos taas olet ylipainoinen tai muuten vain mitättömän ulkonäön omaava, et saa mitään. Kirjassa tämä kävi selkeimmin ilmi siinä, kun Jemiman laihduttua hänen hienot kirjoittajankykynsä "löydettiin" ja hän alkoi heti saada parempia työtehtäviä. Jemima oli myös ollut kauan ihastunut työkaveriinsa, joka oli kyllä aiemminkin pitänyt Jemimasta, mutta vasta Jemiman laihduttua työkaveri saattoi rakastua Jemimaan. Jos mä olisin ollut Jemima, olisin kyllä näyttänyt ovea mokomallekin pinnalliselle hyypiölle. Toinen juttu, mikä lukemisessa aivan eritoten nyppi, oli kerronta. Kirja koostui ihmeellisistä sekamuodosteista, kun samassa luvussa käytettiin milloin minä- milloin kaikkitietävää kertojaa. Ilmeisesti kyseessä oli joku kirjailijan valitsema tyylikeino, mutta ei se oikein toiminut. Välillä piti aina palata edelliseen kappaleeseen tarkastamaan, että kukas tässä nyt onkaan kertojana.

Lukiessa minua huvitti (joku asia tässä kuitenkin huvitti eikä vain nostanut verenpainetta) ajankuva. Kirja on julkaistu 1998, aikaan jolloin internet ja tietokoneet olivat jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Minä en tuota aikaa kovin hyvin muista, kun olin vasta 10-vuotias, paitsi että koulussa opeteltiin tiedonhakua käyttämällä Altavistaa. Minusta näin keskustelupalstojen, blogien ja nettideittisivustojen maailmassa chatit olivat ihan yhtä ihmeellisiä: miellän ne enemmän alaikäisten temmellyskentiksi kuin paikoiksi, joissa ihan aikuisten kesken rupatellaan. Kymmenen vuotta sitten taisi olla vähän aika toisin. Yksi silmiinpistävä kohta löytyi kirjasta, kun Jemimalle selvitettiin, mitä erilaisilla hymiöillä tarkoitetaan. Olin ihan että häh, eikö 10 vuotta sitten tiedetty muka hymiöitä. Kyllä me ainakin piirreltiin kouluvihkoihin hymiöitä, tai silloin niitä kutsuttiin smileiksi.

Ei siis uponnut minuun tämä kirja. Välillä mietin, että suhtauduinko kirjaan vähän turhan tiukkapipoisesti, koska olihan Jemima vähän höselö sen hurjan laihduttamisensa kanssa. Ja saattoihan se muutenkin olla vain Jemiman omassa päässä, että laihuus on ihannoitua. Mutta ei kirjan sanoma silti reilulta tuntunut. Jos tässä jotain huumoria oli, se ei tälle pullukalle auennut.

1/5

Satunnaista seuraa

Anne B. Ragde on norjalainen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessakin paljon kehutun Berliininpoppelit-trilogian. Itse en ole vielä ehtinyt poppeleita lukemaan, mutta Ragden uusin suomeksi käännetty kirja Satunnaista seuraa oli ihan pakko lukea, koska luen aina mielenkiinnolla näitä uusia sinkkukirjoja.

Kirjan päähenkilö on vähän alle nelikymppinen musiikkitoimittaja-Ingunn, joka on sinkku henkeen ja vereen. Ingunn laittaa nettideittipalstalle suorasukaisen ilmoituksen, joka houkuttaa etenkin nuoria miehiä. Heikkona hetkenä ikääntymistä kammoava Ingunn päättää hankkia kävelysauvat ja lähteä lenkkeilemään. Eräällä lenkillä Ingunn törmääkin pieneen tyttöön ja tämän yh-isään, joista muodostuu Ingunnille todella tärkeitä.

Kirja oli tosi suuri pettymys. Odotin enemmän nettideittailuun liittyvää juttua ja ehkä epäonnistuneita treffejä, mutta juoni olikin kopioitu suoraan Sinkkuelämästä. Tai oikeastaan kirja oli huonompi versio sinkkuelämästä, koska tässä pääosassa olivat lähinnä panot ja dokaaminen. Puuma-naisista olisi voinut kertoa vähän tyylikkäämmin ja ennen kaikkea vähemmän ennalta-arvattamammalla juonelle. Niin on tehnyt esim. Marja Björk kirjassaan Puuma. Se, että kirja oli niin ennalta-arvattava, teki tästä todella pitkästyttävää luettavaa, kun mitään jännitystä ei ollut. Eikä Sinkkuelämää-juonen toistelukaan ollut kirjalle oikein eduksi.

Hanna on kirjoittanut kirjasta myös arvostelun. Kannattaa kurkata se täältä. Muistakaa myös Hannan keväinen arvonta.

PS. Jos äänestettäisiin  "Kirja, jota en kannen perusteella ainakaan lukisi", Satunnaista seuraa olisi mun ehdokassuosikki.

2/5

Kevytkenkäinen kummitus

Vaikka olenkin aikamoinen hömpän suurkuluttaja, Sophie Kinsellan kirjat ovat jääneet aika vieraiksi. Himoshoppaaja-sarjaa olen aloittanut varmaan kolme eri kertaa aina sarjan eri osista, mutta yhtäkään kirjaa en ole koskaan saanut loppuun asti. Ehkä mulla on sitten nuttura niin kireällä, etten näe mitään hauskaa siinä, että revitellään toisen ostosmanialla:) Kinsellan muita kirjoja on kyllä kehuttu tosi paljon, mutta tuskin olisin niihin tarttunut ilman chick lit -lukupiiriä, jonka yhtenä kirjana Kevytkenkäinen kummitus oli.

Lara Lington on tunnettu erittäin vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta nyt se tekee ihan erikoislaatuisia tepposia, sillä Lara saa seurakseen kuolleen isotätinsä haamun. Isotäti-Sadiella on ongelma, sillä hän on kadottanut kallisarvoisen kaulakorunsa eikä suostu lepäämään rauhassa ennen kuin koru on löytynyt. Lara ryhtyy etsintäpuuhaan mielissään, sillä hän tarvitsee sydän- ja työsurujen lisäksi jotain muuta ajateltavaa. Charlestonin värittämällä 20-luvulla nuoruutensa viettänyt Sadie johdattelee Laran myös toinen toistaan hurjempiin bileisiin.

Tästä kirjasta nyt on oikein mahdotonta sanoa mitään. Tyypillinen hömppäkirja tämä ainakin oli, sillä tässä oli paljon huumoria, letkeyttä, koomisia tilanteita sekä tietysti komeita miehiä ja romanssinpoikasia. Kirjan luettua jouduin varovasti myöntämään, ettei Kinsella taida olla ihan täysin menetetty tapaus, ja yli vuoden kirjahyllyssäni lukematta lojunut Salaisuuksia ilmassa saattaa hyvin tulla jossain vaiheessa luetuksi. Ainoa asia, minkä takia vähän kiristelin hampaitani, oli tuo kummitusjuttu. Olen niin jalat tukevasti maassa -tyyppi, etteivät kaikenmaailman kummitukset saa mua innostumaan, mutta ehkäpä se nyt tämän kerran menee:) Erityisen ihanana mieleen jäi 20-luvun kuvaus, ja vaikkei sitä ihan hirveästi ollut, se kuitenkin raikasti koko tarinaa.

Jos etsit jotain luettavaa hömpännälkään, se voisi olla tämä.

Kuuleeko kukaan?

Nyt on havaittavissa pientä turnausväsymystä Chick lit -lukupiirin kirjojen kohdalla. Tykkää lukea näitä kirjoja, mutta ajatus, että tietty kirja pitää lukea tiettyyn päivään mennessä ei oikein houkuta. Olen enemmän fiilislukija, joka lukee sitä mitä milloinkin sattuu huvittamaan, eikä aikataulut siitä syystä oikein houkuta. Yleensä näiden lukupiirikirjojen kohdalla käy vielä niin, että illalla sänkyyn kaatuessaan muistaa  "ai niin, pitipäs lukea vielä päivän lukupiiriannos" ja sitten silmät ristissä yrittää kahlata muutaman sivun. Aikatauluongelmien vuoksi en ole, harmi vaan, päässyt lukupiirin tapaamisiin enää aikoihin, mutta helmikuun kirjan, Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? halusin ehdottomasti lukea, kirja kun on lojunut mun hyllyssä iät ja ajat.

Tykkään Keyesin tuotannosta eniten sieltä vanhemmasta päästä, ja aiemmin Walshin perheestä kertovat kirjat ovat olleet hyviä. Kuuleeko kukaan? -kirjan päähenkilö on Walshin sisarusparven toiseksi nuorin tyttö, Anna. Tämän jälkeen ilman omaa kirjaa onkin enää kuopus Helen. Anna on palannut pahoin loukkaantuneena vanhempiensa luokse Dubliniin, mutta hänen ainoa ajatuksensa on palata takaisin New Yorkiin, jossa ovat Annan työ, ystävät sekä hänen miehensä Aidan, joka tosin on tehnyt ikävän katoamistempun. Lisäksi Aidanin elämästä paljastuu järisyttävä yllätys. Tästä käynnistyy Annan elämässä tapahtumasarja, jonka jälkeen kaikki muuttuu.

Kirja ei ollut juonellisesti mikään mestariteos, sillä se ei jotenkin pitänyt ottessaan. Kirjassa on vajaa 500 sivua ja puolivälissä tuntui siltä, että kaikki on nähty eikä lukeminen enää jaksanut kiinnostaa. Aika pliisu siis verrattuna Keyesin muihin kirjoihin. Tässäkin kirjassa parasta oli Walshin irlantilainen perhe, joka kuvataan koomisen rahvaanomaisena. Annan pikkusisar Helen on perustanut etsivätoimiston, mutta hänen salapoliisihommiaan kuvataan aika niukasti. Harmi sinänsä, sillä ne olivat mielenkiintoisimpia tapahtumia tässä kirjassa. Kerronnassa ihan suunnattomasti ärsytti se, että sinne tänne oli ripoteltu Annan ja perheen välisiä sähköpostiviestejä, jotka eivät oikein hyvin sopineet tarinaan. Ei kai kaikesta tarvitse vääntää Gossip Girl -mukaelmia?

Ei siis Keyesiä parhaimmasta päästä. Paljon suositeltavampia kirjoja ovat Sushia vasta-alkajille ja Walsihin perheen esikoisesta kertova Naura, Claire, Naura.  

Riadin tytöt

Nyt hävettää. Rajaa Alsanean Riadin tytöt oli meillä chick lit -lukupiirin joulukuun kirjana. Tuolloin mulla jäi kirjasta lukematta vaivaiset 70 sivua, mutta olin olevinaan niin kiireinen etten ehtinyt lukea kirjaa loppuun ennen tätä viikonloppua. Milloinkohan sitä oppisi lukemaan vanhat kirjat loppuun ennen uuden aloittamista?

Mun ja Riadin tyttöjen suhde on vähän mutkikas. Aloin lukea kirjaa heti sen ilmestyttyä suomeksi joskus kolmisen vuotta sitten. Silloin kirja ei vetänyt vaan jätin sen kesken jossain puolivälin paikkeilla. Kirjassahan piti periaatteessan olla kaikki hyvän kirjan ainekset: se kertoi kiinnostavasti Saudi-Arabiasta ja sen naisista, mutta toisaalta se on tyylilajillisesti kevyttä viihdettä. Joku siinä silti mätti. Sitten aloin lueskella muiden ylistäviä kommentteja tästä kirjasta ja harmistuin, kun en itse tästä välittänyt. Olisiko ehkä sittenkin kannattanut lukea kirja loppuun? Kesällä bongasin tämän jostain kirjakaupan alennuskorista ja ajattelin syventyä siihen ihan kunnolla. Kun Riadin tytöt valittiin yhdeksi lukupiirikirjaksi, olin innoissani: kirja oli pakko lukea loppuun. Ja loppuunhan se tulikin luettua, tosin mielipide kirjasta pysyi edelleen samana.

Tarinan idea on se, että nimeltä mainitsematon saudinainen kertoo torstaisin sähköpostilla neljän ystävättärensä, jotka ovat niin ikään saudinaisia, elämästä. Gamran, Lamisin, Michellen ja Sadimin elämästä kertovat viestit saavat koko Saudi-Arabian sekaisin, kun ihmiset pohtivat kuumeisesti noiden neljän naisen elämää ja etenkin salaperäisen kirjoittajan henkilöllisyyttä. Kirjoittaja kuvaa suorasukaiseen tyyliin naisten mieshuolia. Mies pitäisi saada ihan kulttuurissa vallitsevan tavan vuoksi, mutta minkäs teet kun potentiaalinen mies leikittelee tunteillasi, pelästyy aloitteellisuutta ja jatkaa salasuhdetta, vaikka vaimo on kotona ja odottaa hänelle lasta.

Sähköpostityyli oli se syy, miksi en tykännyt tästä kirjasta. Se tuntui tarinan kannalta vähän turhalta Gossip girl -tyyliseltä kikkailulta, että joku ulkopuolinen kertoo näiden naisten tarinan. Sähköpostityyli aiheutti myös sen, että henkilöt jäivät aika etäisiksi, kun heitä kuvattiin ulkopuolelta; kirjan loppumisen jälkeen muistin vain kaksi neljästä henkilöstä nimeltä. Lukupiirissä väittelimme aika paljon tästä sähköpostityylistä ja totta on se, että joissakin maissa, kuten Saudi-Arabiassa, netti on monien hiljaisten ihmisryhmien, vaikkapa naisten, ainoa väline, jolla he saavat äänensä kuuluviin. Siksi sähköpostityylin käyttö on perusteltua, mutta rasittavaksi se lukemisen tekee.

Lukupiirissä meillä on tapana antaa kirjoille kouluarvosana. Itse annoin tälle seiskan ihan vain hyvästä yrityksestä. On hauskaa, että joku rohkaistuu kirjoittamaan vakavasta aiheesta viihteellisemmin ja saa ehkä näin sellaisia ihmisiä tarttumaan kirjaan, joita ei muuten Saudi-Arabian naisten elämä kiinnosta. Välillä on kiva itsekunkin lukea arabimaailmasta muitakin kirjoja kuin surullisia vaimonhakkaamistarinoita.

Tulkki

Tämä on mini-postaus Inna Patrakovan kirjasta Tulkki, sillä luin kirjan jo aikaa sitten ja ehdin palauttaa sen jo kirjastoonkin, eli muistikuvia ei paljoa ole. Löysin Patrakovan kirjan Cosmossa ilmestyneen arvion perusteella ja kiinnostuin kovasti, sillä kirja on suomalais-venäläistä chick litiä. Suomessa kirjoitetaan kovin vähän chick litiä ja suomalais-venäläinen chick lit oli minulle niin kova myyntivaltti erikoisuutensa vuoksi, että pakkohan tämä oli lukea. Kirjan päähenkilö on Suomessa asuva venäläinen nainen Olga ja juoni on lyhyydessään sellainen, että yksinhuoltaja-äiti deittailee erilaisia suomalaisia miehiä ja heiluu muuten Suomen ja Helsingin seurapiireissä. Sitten näitä miesjuttuja puidaan ystävien kanssa teekupposella.

Ekat 150 sivua luin ahmimalla, tokat 150 sivua vähän vähemmän innokkaasti. Syynä ei ollut kielen tai tarinankuljetuksen heikkous vaan hetkellinen ärtymys tämän lajityypin kirjoihin. Okei, chick lit on kaavamaista, mutta miksi naisista täytyy tehdä aivottomia kanoja. Olgakin, vaikka on muuten fiksu nainen, sortuu älyttömiin kotkotuksiin miesten kanssa esim. ostamalla Stockalta runsain määrin älyttömiä golfvehkeitä, koska ei muka tajua niistä mitään. Samaa aivottomuutta on havaittavissa ainakin Kira Poutasen hömppäkirjoissa. No joo, mutta jos tämän lajityypin kirjat kiinnostaa, suosittelen tutustumaan.

Pikkuvinkkinä suomentajalle, että kannttaisi miettiä vähän myyvempää nimeä, sillä vaikka kansi on tyttömäisen vaaleanpunainen, ei kirja, jonka nimi on Tulkki ole kovin houkuttava. Tai ainakaan minä en olisi osannut poimia tätä kirjastosta ellei minulla olisi ollut tietoa sisällöstä.

Elämän taika

Cathy Kelly on suosikkini ulkomaisista hömppäkirjailjoista, koska hänen kirjansa ovat kepeydestään huolimatta realistisia ja jotenkin "järkeviä". Kellyn uusin, Elämän taika, jäi keväällä kaikessa kiireessä kesken, mutta nyt sain sen luettua. Kellyn kahden edellisen kirjan, Rakkautta rivien välissä ja Rakkauden kielioppi, jälkeen en odottanut tältä mitään erityistä, mutta yllättäen tämä olikin tosi hyvä. Hömppäaiheiden lisäksi kirjassa käsitellään vakavampia aiheita, kuten alkoholismia ja lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.


Kirjassa -kuten melkein kaikissa Kellyn kirjoissa- on päähenkilönä neljä eri-ikäistä naista. Ingrid Fitzgeraldilla menee lujaa. Hän on menestynyt TV-toimittaja, onnellisesti naimisissa ja kahden ihanan nuoren äiti. Mutta suuren elämänmuutoksen aikoihin hän saa selville salaisuuden, joka järkyttää koko hänen maailmansa perustuksia. Parikymppinen Natalie Flynn on rakastumassa päätä pahkaa. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä salamyhkäinen menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Uskaltaisiko Natalie viimein etsiä vastauksia kysymyksiinsä? Charlie Fallon rakastaa perhettään ja työtään Kennyn tavaratalossa, mutta hänen omalaatuisesta äidistään tulee koko ajan vaativampi. Nyt olisi jo aika alkaa taistella oman onnensa puolesta. Maanläheinen taiteilijasielu Star Bluestone on nainen, jolla on kyky auttaa heitä kaikkia. Hän tietää kokemuksesta, että tärkeitä asioita tulee vaalia, sillä mahdollisuuden todelliseen onneen saa vain kerran
elämässä.

Kirja on sopivan kevyttä luettavaa, joka sopii hyvin nollautumiseen koulukiireistä.

Bridget Jones - Elämäni sinkkuna

Marraskuun alussa kirjastollamme aloitti chick lit -lukupiiri, jossa nimensä mukaisesti luetaan ja keskustellaan hömppäkirjoista. Olen tosi innoissani, koska olen jo jonkin aikaa kaipaillut lukupiiriä. Lisäksi oma elämäntilanteeni on nyt sellainen, etten millään jaksaisi keskittyä mihinkään kovin vaativaan kirjallisuuteen, joten hömppä sopii vallan mainiosti. Lukupiiri on osa yliopistolla tehtävää väitöstutkimusta ja minusta on hienoa, että chick lit -kirjat ja -kirjallisuus koetaan niin tärkeiksi, että niistä tehdään vakavasti otettavaa tutkimusta.

Lukupiirimme eka kirja on itseoikeutetusti Helen Fieldingin Bridget Jones. Elämäni sinkkuna, koska Bridgetistä koko chick lit -kirjallisuus lähti liikkeelle. Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1996 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin (tai ainakin se kirja jonka luin oli ilmestynyt 1998).  Tuskin kukaan on välttynyt kokonaan Bridgetiltä, mutta tässä kumminkin lyhyt juoniseloste:

Bridget Jones on kolmekymppinen sinkku, joka uuden vuoden kunniaksi lupaa laihtua, vähentää juomista, lopettaa tupakoinnin, edetä urallaan ja ennen kaikkea aloittaa parisuhteen kunnollisen aikuisen miehen kanssa. Uudenvuodenlupaukset kuvaavat hyvin sitä, mitä koko tämä kirja sisältää: laihduttamista, hillitöntä juhlimista, miehenmetsästystä, panikointia parisuhdepäivällisillä kun kaikki pariskunnat utelevat miksi olet vielä sinkku ja inhottavat sukulaistädit yrittävät tyrkyttää ties minkälaisia eronneita pappavillapaitoihin pukeutuvia miehiä, koska ”tiktak tiktak,(biologinen)kello käy”. Vaikka juoni näyttää näin paperilla kamalan tylsältä ja samoja asioita toistavalta, on kirja kuitenkin helppoa ja hauskaa luettavaa, joka melko hyvin pystyy pitämään mielenkiinnon yllä. En sitten tiedä, onko ikä tehnyt tehtävänsä vai mikä, mutta kirja ei kuitenkaan ollut niiin hyvä kuin vielä muutama vuosi sitten, jolloin luin sen ekaa kertaa.

Valitessamme lukupiirin luettavia kirjoja tuli monta kertaa eteen se, mitkä kirjat oikeasti luokitellaan chick litiksi ja mitkä ovat muuten vain romanttista viihdekirjallisuutta: jonkin aikaa keskusteltiin esimerkiksi siitä, onko Tuija Lehtinen chick litiä vai ei. Lopputuloksena oli että ei, ja chick litin määritelmäksi tuli, että kirjan päätarkoituksena ei ole kuvata päähenkilön rakkausseikkailuja vaan ihmisenä kasvamista, mutta tietysti siihen kuuluu väistämättä romanssit. Itse olen ajatellut asian niin, että chick lit on höttöisyydestä huolimatta realistisempaa kuin ns. viihdekirjat. Päähenkilöt eivät ole kauniita, rohkeita, rikkaita ja menestyviä, kuten monissa muissa romanttisissa viihdekirjoissa vaan lähempänä todellisuutta. Esimerkkinä vaikkapa Bridget Jones, joka on liikakilojensa kanssa kamppaileva neuroottinen hupsu, joka möläyttelee mitä sylki suuhun tuo ja onnistuu tarjoamaan syntymäpäivillään vieraille sinistä keittoa. Siis ihan kuin kuka tahansa meistä. Luen nyt päännollauskirjana erästä Danielle Steelin kirjaa, olen nyt vasta noin sivulla 60 ja voi pojat, miten lukiessani hytkyn naurusta kun kirjassa kuvaillaan päähenkilöiden kauneutta ja yliluonnollisen pitkiä ja hoikkia sääriä. Tätä ei Bridget Jonesissa ole.

Kävin taannoin seuraamassa erästä lukion äidinkielen oppituntia ja siellä oppilaille annettiin tehtäväksi miettiä, mistä nykykirjasta voisi mahdollisesti tulla klassikko. Oppilaat antoivat hyviä ehdotuksia, mm. Puhdistus, Da Vinci -koodi ja Harry Potterit saivat runsaasti kannatusta, myös Twilight-sarjaa ja Ilkka Remestä ehdotettiin monesti. Kuunnellessani oppilaiden määritelmiä sille, mikä on klassikko, aloin miettiä eikö Bridget Jonesistakin voisi tulla klassikko. Kirjahan on saanut suuren lukijakunnan, se on aloittanut uuden ilmiön ja kirjallisuudenlajin (chick lit) ja lisäksi se kertoo yhdestä ikiaikaisesta ja klassikollekin tyypillisestä aiheesta: rakkaudesta. Miten kirjalle käy jää mulle kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi.

Tuiki tuiki tähtönen

Marian Keyesin uusin kirja Tuiki tuiki tähtönen kertoo erikoisista ihmisistä, jotka asuvat Dublinin Star Streetillä, Yrjöjen aikaisessa punatiilisessä kerrostalossa jossa on sininen ovi ja banaaninmuotoinen kolkutin.

Ullakkohuoneistossa viettää juuri 40-vuotisjuhliaan ihastuttava levy-yhtiössä työskentelevä Katie, hänen alapuolellaan asustaa ainakin 116-vuotias Jemima aasia muistuttavan koiransa kanssa. Heidän alakerrassaan majailee kummallinen kolmikko: kaksi salskeaa puolalaista nuorta miestä ja pieni, kikkarapäinen irlantilaisneito, joka pitää heitä tiukasti ohjaksissa. Ja katutasossa syövät keksejä sohvalla kovin rakastuneet Matt ja Maeve.

Tilanne näyttää oikein mukavalta, mutta joku leijailee huoneistosta toiseen, ja tämä joku on päättänyt panna tuulemaan. Pian Tähtikadun talon seinät pullistelevat ennennäkemättömistä määristä rakkautta, ystävyyttä ja tragediaa.

Aluksi minusta oli outoa, että tämä omituinen vieras toimi osan aikaa kertojana. Oudoksi tilanteen teki se, etten tiennyt, kuka tuo vieras oli. Kun se lopussa selvisi, olin edelleen hämmentynyt, vaikka idea olikin tosi herttainen. Kaiken kaikkiaan kirja oli parhainta Keyesiä pitkiin aikoihin, vaikkei yltänytkään suosikkieni joukkoon. Hyvän tästä kirjasta teki mielenkiintoiset henkilöt, hupaisa taksikuski-Lydia sekä pariskunta Matt & Maeve, joiden väleissä aavistelin alusta alkaen olevan jotain mätää.

Rakkautta al dente

Lara Aution työ- ja rakkaussotkut herättivät hilpeyttä Kira Poutasen kirjassa Rakkautta au lait. Edellinen osa päättyi siihen, kun Lara tajusi kirkon ovella rakastavansa toista miestä ja pakeni huntu hulmuten omista häistään. Nyt Laran tarina saa jatkoa kirjassa Rakkautta al dente.

Puoli vuotta peruuntuneiden häiden jälkeen Lara on edelleen rakastunut ujoon Ericiin ja on vakuuttunut, että Eric on viimeinkin se oikea. Kaikki sujuu varsin mallikkaasti, kunnes Eric saa päähänsä raahata Laran Caprille tapaamaan vanhempiaan. Kulttuuritörmäys on melkoinen, kun suomalaistyttö heitetään keskelle värikästä italialaista perhe-elämää. Ilmapiiri on kuitenkin niin inspiroiva, että Lara alkaa vaihteeksi miettiä uutta unelma-ammattia itselleen. Jälleen hän onnistuu sotkemaan työkuvionsa pahan kerran, ja Ericistäkin alkaa paljastua uusia puolia, kun tämä tutustuttaa uuden tyttöystävänsä paikallisen nudistirannan tapoihin.

Tämä oli taas taattua hömppäviihdettä, mutta ei jaksanut naurattaa yhtä paljon kuin edellinen osa. Kesäisessä Italiassa tapahtuva kirja oli kuitenkin nautinnollista luettavaa Suomen paukkupakkasiin. Kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että veikkaanpa, että Laran sekoiluista saadaan lukea vielä jatkossa. Innolla jään odottamaan, mikä seuraavan osan nimi voisi olla...

Loma losissa

Marika on kiltti ja kunnollinen opettaja, joka asuu pikkukaupungissa ja elää avoliitossa todellisen unelmavävyn kanssa. Annika taas on Marikan räväkkä ja impulsiivinen serkku, joka asuu Jenkeissä toteuttaakseen unelmansa näyttelijänä. Heti kesän alussa Marikan suunnitelmat muuttuvat, kun hän vastaa “ei kiitos” poikaystävänsä kosintaan. Kun elämä pikkukylässä käy hankalaksi, päättää Marika tarttua Annikan ehdotukseen lähteä lataamaan akkuja tämän luo Losiin. Lomasta tulee heti mielenkiintoinen, sillä Annika on kadonnut kuin maan nielemänä. Marika arvelee, että villi serkkutyttö on joutunut hankaluuksiin miesten kanssa, ja yhdessä Annikan homokaverin kanssa Marika ryhtyy ratkomaan arvoitusta. Ehtiipä Marika siinä samassa deittailla myös useampaa salskeaa urosta…

Tätä Katri Mannisen kirjaa on haukuttu kovasti, mutta ei tämä minusta mikään huono olo. Hömppäähän tämä tietysti on, ja monet juonenkäänteistä ovat melkoisen epäuskottavia, mutta mieluummin minä tätä luen kuin vaikka jotain Danielle Steeliä tai Nora Robertsia. Kirja ansaitsee plussan myös Mannisen vetävästä ja hauskasta kirjoitustyylistä. Sopivaa joululukemista!

Rikoksia ja hiekkakakkuja

Luin Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja lähinnä vain siitä syystä, että kirja on saanut hyvin ristiriitaisia kommentteja. Osa pitää tätä huippuhyvänä ja hauskana kirjana, ja toisten mielestä tämä on pelkkää roskaa ja ajanhukkaa. Odotukset olivat siis aika korkealla tätä aloittaessani.

Rikoksia ja hiekkakakkuja kertoo murhasta, joka ravisuttelee koko hyvämaineisen (ja hyväosaisten) asuinalueen elämää. Kate Klein on jokseenkin kyllästynyt kotiäiti. Hän elää lähiössä, jossa muut asukkaat ovat täydellisiä äitejä, kaikki on aina tiptop ja jotenkin kovin tylsää. Katen mieskään ei ole tarpeeksi kotona eikä muiden äitien kanssa voi jutella joutumatta vertailun kohteeksi. Eipä siis ihme, että naapurissa sattunut murha kiinnostaa Katea, onhan se mielenkiintoisinta mitä alueella on tapahtunut sitten naapurin likakaivon hajoamisen jälkeen. Kate alkaa tutkia juttua ominpäin ja saa avukseen ystävänsä Janien sekä entisen ihastuksensa Evanin. Hyvämaineisena pidetystä alueesta, ja ihmisten taustalta, alkaa Katen tutkimusten jälkeen löytyä yllättäviä piirteitä…

Kirja oli aikamoista höttöä ja höpönlöpöä kannesta kanteen, mutta kuitenkin viihdyttävää. En lähtisi itse suoraan haukkumaan tätä kirjaa, vaikka esimerkiksi Weinerin Hyvä sängyssä on paljon parempi kuin tämä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyttä aivot narikkaan -luettavaa.

Kesä Kaliforniassa

Vihdoinkin sain luettua Katri Mannisen uusimman kirjan Kesä Kaliforniassa, joka on jatkoa Mannisen edelliselle kirjalle Loma Losissa. Kesä Kaliforniassa jatkuu siitä, mihin edellinen osa jäi. Edellisessä kirjassa Marikan pitkä suhde on juuri kariutunut, joten Marika lähtee vetämään henkeä railakkaan serkkunsa Annikan luo Losiin. Paikan päällä Marika joutuu kuitenkin heti ratkaisemaan kadonneen serkkunsa arvoituksen ennen kuin riehakas loma voi alkaa.

Kesä Kaliforniassa seuraa edelleen Marikan, Annikan sekä Annikan homo-aviomiehen Chrisin vaiheita. Kolmikko on häilännyt Annikan löytymisestä asti urakalla, joten kaikilla on nyt matti kukkarossa ja teppo tilinauhassa. Jostain on siis äkkiä löydettävä töitä. Annikan myötävaikutuksella Marika päätyy miljonäärilesken henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja tämä työ johdattaa Marikan kohti uusia ja vauhdikkaita seikkailuja. Kaiken muun ohessa sinkkuelämään totuttautuva Marika ehtii deittailla myös useita miehiä, mutta eri asia on, onko heistä kukaan se oikea…

Ihan kivaa perushömppää, eipä tästä kirjasta juuri muuta voi sanoa. Pokkarikokoinen kirja sopii hyvin rantakassiin ja rantsulla löhötessä tuli kirjaakin ahmittua urakalla. Kun rantakelit loppuivat niin myös tämä kirja painui johonkin unohduksiin… Suosittelen tätä kaikille Katri Mannisen ystävillä, sillä tämä on melko samanlainen kuin muutkin Mannisen kirjat.

Jatkoa odotellessa;)

Rakkautta au lait

Tuskinpa kukaan viime aikoina naistenlehtiä selannut on voinut välttyä huomaamasta Kira Poutasen uusinta kirjaa Rakkautta au lait, jota on kutsuttu suomalaiseksi chick litiksi. Suomalainen chick lit on (toistaiseksi vielä) melkoisen harvinaista herkkua, joten siksi tästä Poutasen kirjasta on pidetty suhteellisen kovaa meteliä. Kirja on kuulemma saanut alkunsa siten, että kustantajat ovat huomanneet chick litin olevan vuosittain myydyimpien kirjojen joukossa, mutta Suomesta tämä kyseinen genre puuttuu lähes tyystin. Niinpä WSOY tilasi Poutaselta jonkun hilpeän ja viihdyttävän, naisille suunnatun kirjan. Poutanen tarttui haasteeseen, ja niin syntyi Rakkautta au lait, joka todellakin on hauskinpia pitkiin aikoihin lukemiani kirjoja. Tällaisen kirja-ahmatin piti jo alkaa hieman säännöstellä lukemaansa, jotta tätä herkkua olisi riittänyt pitemmäksi aikaa.

Kirjan päähenkilö on hieman alle kolmekymppinen taideopiskelija Lara, jonka opinnot eivät tosin mene täysin putkeen ja tämän vuoksi opettaja kehottaa Laraa ottamaan hieman etäisyyttä opintoihin. Maitokahvin ja croisanttien vannoutuneena ystävänä Lara ottaa kurssin kohti niiden luvattua maata, Ranskaa, ja päätyy Nizzaan. Nizzassa Lara törmää pian Ninan, jonka luokse hän pääsee asumaan. Taideteorian kehittely jää vähän vähemmälle, kun Lara menee töihin kahvilaan. Onnettomuuksille alttiille Laralle kahvila ei tosin ole mikään maailman paras työpaikka, sillä häneltä tuppaavat kahvit lennellä vähän mihin sattuu. Erään kompastumisen seurauksena Lara törmää pariisilaiseen tsiljonäärimieheen, mister vessapaperiin, ja jatko on kuin suoraan elokuvasta: Lara huomaa pian asuvansa Charlesin kanssa hulppeasti keskellä Pariisia, ajelevansa limusiinilla, ostelevansa luksusvaatteita Charlesin laskuun sekä pyörivänsä seurapiireissä. Luksuselämään totuttautuminen vie Laralta oman aikansa ja juuri, kun kaikki alkaa mennä nappiin, Lara huomaa paratiisissa olevan useampiakin käärmeitä. Kaikki ei tosiaankaan ole aivan niin ihanaa kuin luulisi…

Kirja oli siis viihdyttävintä mitä olen aikoihin lukenut ja Poutanen osaa kirjoittaa osuvasti ja hauskasti. Muutamissa kohdin (varsinkin alussa) tosin tuntui siltä, että kirjailija keskittyi enemmän keksimään huvittavia yksityiskohtia kuin viemään tarinaa eteenpäin. Loppua kohden tarina parani ja lukutahti sen kun kiihtyi. Risuja lopusta, joka oli jokseenkin sekava ja äkkinäinen- aivan kuin kirjailijalle olisi tullut kiire lyödä piste loppuun. Rakkautta au lait on aika paljon samanlainen kirja kuin Laura Saaren Tyyppiteoria, jota olen jo ehtinyt hehkuttaa jossain aiemmassa postauksessani. Jos siis olet lukenut Tyyppiteorian, kannattaa lukea tämäkin. Ja vaikket ole lukenutkaan, lue silti tämä Rakkautta au lait. Se on juuri sopivaa luettavaa esim. tenttikirjojen välissä:)

Hurmaava mies

Uutinen hurmuripoliitikko Paddy de Courcyn kihlauksesta kohahduttaa koko maata, mutta neljälle naiselle se on erityisen merkityksellinen.

Stylisti Lolalla on toden totta syytä olla kiinnostunut siitä, kenet Paddy nai, sillä vaikka hän on tämän tyttöystävä, Lola ei ole tuleva morsian. Murheenmurtama Lola pakenee Dublinista pieneen rannikkokylään toipumaan. Lomaidylli kuitenkin rikkoutuu, kun paikalle päristelee helikopterillaan piinkova toimittaja Grace. Hän on päättänyt kirjoittaa paljastusjutun de Courcystä ja uskoo, että Lolalla on hallussa tarinan ainekset. Marniella, Gracen kaksoisisarella, voisi myös olla Paddysta paljon kerrottavaa. Paluu menneisyyteen uhkaisi kuitenkin romuttaa Marnien huolella rakentaman täydellisen elämän kulissit. Entäpä tuleva rouva de Courcy, Alicia? Hän on odottanut tätä hetkeä kauan ja päättänyt ryhtyä täydelliseksi poliitikon vaimoksi. Mutta tunteeko Alicia todellisen, kamalan hurmaavan Paddy de Courcyn?

Näin kerrotaan Marian Keyesin Hurmaavan miehen takakannessa. Hurmaava mies on samanlaista kevyttä hömppää kuin Keyesin aiemmatkin romaanit, mutta viihteellisten ainesten sekaan on tällä kertaa upotettu myös vakavampia kertomuksia alkoholismista, parisuhdeväkivallasta ja sairaasta vallanhimosta toista ihmistä kohtaan. Olen aina miettinyt, miksi naiset pysyttelevät kimpassa sadististen ja väkivaltaisten miesten kanssa ja Hurmaava mies tarjoaa kysymykseeni yhden vastauksen. Ihmisen ulkokuoresta ei todellakaan voi tietää, mitä sisällä liikkuu.

Hyvä kirja, joskaan ei mahdu Marian Keyesin parhaimpien kirjojen joukkoon.