lauantai 31. heinäkuuta 2010

Kissa kuussa



Täältä pesee taas Outi Pakkasta, tällä kertaa kuitenkin hieman vanhempaa sellaista. Kissa kuussa on ilmestynyt vuonna 1990, mutta ajankuvaa ei tästä (tai muistakaan Pakkasen kirjoista) juurikaan huomaa.

Päähenkilö Marja Leimo-Nikala on menestyvä putiikinpitäjä, joka on kutsunut joukon ystäviään mökille viettämään keskikesän juhlaa. Kutsuttujen joukossa on myös vanha tuttumme Anna Laine. Ilta alkaa mukavasti syöden ja juoden, mutta pikkuhiljaa tunnelma kiristyy, kun paikallaolijoiden väliltä paljastuu kaikenlaisia jännitteitä. Lisäksi paikalle saapuu tuttava menneisyydestä eikä juhannuspäivä valkene mitenkään auvoisissa merkeissä...

Hyvä kirja oli tämäkin, mutta jostain syystä pidän enemmän Pakkasen uudemmista kirjoista. Pakkanen tekee tässä saman virheen kuin moni aloitteleva dekkarikirjailija (esim. Leena Lehtolaisenen Ensimmäisessä murhassa), sillä Pakkanen ahtaa kirjan täyteen henkilöitä, kaiketi siksi, että murhaajaa olisi vaikeampi arvata. Tulos on kuitenkin usein epäonnistunut, sillä henkilöiden runsaus häiritsee lukijaa, tai ainakin minä menen sekaisin henkilöistä. Tästä pitkä miinus muuten hyvälle kirjalle.

Viinakortti



Sami Hilvon Viinakortti on romaani sodasta, kielletystä rakkaudesta ja vaikenemisesta.
Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin ja toteaa, että kaikki on ennallaan. Edesmenneiden isovanhempien talo tuntuu yhä kodilta, ja suku suhtautuu häneen yhtä välttelevästi kuin ennenkin. Hän astuu olohuoneeseen, istuu isoisänsä nojatuoliin, täyttää lasinsa isoisän konjakkipullosta ja palauttaa kaikessa hiljaisuudessa lautaset, jotka äiti on sujauttanut käsilaukkuunsa. Paikalla on myös Ilari, mitä paheksutaan: vain Mikael tietää kuka hänet on kutsunut.

Kun Mikael saa avaimen isoisän työhuoneeseen, menneisyys ottaa vallan. Isoisältä peritty nimismiehen sininen virkapaita ja sen rintataskussa alati sydäntä vasten ollut viinakortti eivät olekaan kaikki, mitä hän isoisänsä Urhon kanssa jakaa. Urholla on ollut suhde ystävänsä Toivon kanssa. Ajan henkeen kumpainenkin on joutunut vaikenemaan suhteesta ja hankkimaan perheen pitääkseen suhteen salassa. Samalla lailla ovat vaienneet myös Urhon jälkeläiset, kunnes Mikael päättää, että vaikenemisen aika on ohi.

Ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokemus! Eniten pidin siitä, että kirjan tapahtumat on tuotu erilaiseen ympäristöön eli talvi- ja jatkosotaan. Viinakortti sisälsikin muutamissa kohtaan autenttisia päiväkirjamerkintöjä ja ne toivat tarinaan uskottavuuden tuntua.


Kirja olisi kuitenkin toiminut paremmin, jos se olisi käsitellyt pelkästään Urhon ja Toivon suhdetta. Kuvaukset Toivon ja Urhon kohtaamisista rintamalla ja suhteen epätoivoinen salaaminen aikana ja tilanteessa (sota), missä homoseksuaalisuus ei missään nimessä ollut suotavaa, olivat kirjan parasta antia. En tarkoita, että olisin nauttinut suhteen salailusta, mutta olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty enemmän yhteiskunnan esittämiä paineita miesten valinnoille (aviolitto) ja sitä, millaisia kriisejä ne aiheuttivat.

Monissa kritiikeissä on käsitelty kirjan kieltä. Osa arvostelijoista pitää kieltä turhankin ronskina, kun taas osan mielestä kieli on lähinnä teinimäistä lepertelyä. Itse en pitänyt melko suorasukaisia lemmenkohtauksia liian ronskeina, mutta kieli oli kyllä monin paikoin naiivia. Toisaalta se sopi kirjan tunnelmaan, niin vilpitöntä ja jotenkin lapsenomaista miesten rakkaus on. Parhaiten kieltä ja tunnelmaa kuvannee seuraava kohta:

Myöhemmin yöllä kuuntelin jälleen sydämesi rytmiä, korvani viileällä rinnallasi. Se kiihtyi sinun kiihtyessäsi ja rauhoittui vaipuessasi uneen. Kuuntelin sitä ennen kuin vaivuin itse pois tästä maailmasta. Niin kauan kuin se löisi, minun elämälläni oli tarkoitus. (s. 104).

Suosittelen tutustumaan.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Vaihtoaskelia



Luen nykyään tosi vähän nuortenkirjallisuutta, poikkeuksena muutama teini-iästä tuttu suosikkikirjailija, joihin Marika Laijärvi (ent. Uskali) kuuluu. Juuri lukemani Vaihtoaskelia on Laijärven kolmas nuortenromaani. Tavallaan harmi, että Laijärvi julkaisee kirjoja harvakseltaan, sillä minusta hän osaa kuvata nuorten elämää ja sen karikoita harvinaisen elävästi ja aidosti. Esimerkiksi Tuija Lehtisen nuortenkirjoista en ainakaan teininä välittänyt siksi, että kirjojen henkilöt (lähinnä Laura-sarjan päähenkilö Laura) ovat liian täydellisiä. Toista on Laijärvellä, sillä tässä kirjassa päähenkilö on ylipainoinen nuori nainen.
Mietin, voiko Vaihtoaskelia edes kutsua nuortenkirjaksi, sillä parikymppinen päähenkilö ei ole perinteisessä nuortenkirjaiässä. Varpu on siis lihava ja lisäksi neitsyt, mikä tarkoittaa, että on vaikeaa olla luonteva, kun paikalla on kaksilahkeisia. Kuoropiireistä tutun Petjan kanssa vaikeus on sen kaltainen, että Varpu haluaa kadota paikalta, aina Saksaan asti opiskelijavaihtoon.

Mutta poikiin joutuu törmäämään Saksassakin – myös sellaisiin, joiden kanssa pelkkä ystävyys olisi pettymys. Varpu tarkkailee omia askeliaan osuvasti, välillä itsesääliinkin lipsuen. Huomaamattaan Varpu käy opiskelun ohessa elämänkoulua, joka ohjaa hänet näkemään itseensä kiinnittyneet katseet – ja katsomaan takaisin. Vuoden aikana Varpu ehtii ihastua opiskelijapoika-Aaron, vuokraemäntänsä mieheen ja kyllä Petjakin kummittelee jossakin mielen perukoilla.

Vähän tätimäisesti ajatellen on hyvä, että nuortenkirjoissa on myös Varpun kaltaisia päähenkilöitä: se tuo tietyntyyppisille tytöille samaistumisen kohteen ja muistuttaa myös siitä, että elämässä pärjää, vaikkei olisikaan hoikka. Nuorempana olisin varmasti pitänyt tästä kirjasta, sillä Varpu toi muutamissa kohdin mieleen teini-ikäisen itseni. Lukiessani minua kuitenkin lähinnä ärsytti Varpun päämäärätön vehtaaminen ja ennen kaikkea Bridget Jonesmainen neuroottisuus. Ehkä en sitten ole enää nuortenkirjaiässä, kun moiset seikat ärsyttävät.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Musta aurinko



Kun aloin lukea Outi Pakkasen dekkaria Musta aurinko, mulle tuli muutaman ekan sivun jälkeen tunne, että oon lukenut tämän kirjan joskus aiemmin. Hassua kyllä, mutta mulla ei ollut mitään mielikuvaa murhaajasta tai motiivista. Mutta säilyipähän jännitys ainakin loppuun asti...

Suomalainen perhehelvetti leimahtaa liekkeihin öljysheikkien maassa Menestyvä aviopari Henrik ja Laura Sevenius muuttavat miehen työn perässä Abu Dhabiin, Arabiemiirikuntien liiton pääkaupunkiin. Jo Helsingissä, ennen lähtöä, perheen lastenhoitaja Marinda huomaa pariskunnan väleissä jotain outoa. Abu Dhabissa asutaan ja eletään ylellisesti, mutta Henrik ja Laura käyttäytyvät yhä kummallisemmin. Sitten eksoottiseen paratiisiin saapuu läheisiä sukulaisvieraita Suomesta ja kiusalliset salaisuudet ryömivät esiin. Äkillinen kuolemantapaus todetaan tosin onnettomuudeksi, mutta... Tyrmistyttävä loppunäytös esitetään Helsingissä. Paljastuu, että mikään ei ole ollutkaan sitä miltä on näyttänyt.

Tämä ei kyllä ollut ihan parhainta Pakkasta, vaikkei toki huonoinkaan. Eniten pidin kerronnassa siitä, että kirjassa vihjailtiin tulevasta, muttei kuitenkaan paljasteta kaikkea. Miinusta siitä, että kirjan henkilögalleria oli aika tavanomainen.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Talvimies



Outi Pakkasen dekkarissa Talvimies Anna Laine on saanut kuvittaakseen naistenlehden jatkiksen. Etsiessään sopivaa kuvaa hän päätyy Niklas Södermanin taiteilijatarvikeliikkeen nettisivulle, jonne kauppias on pannut myös oman kuvansa. Kesän viimeisenä helteisenä iltana Storyvillen terassilla Anna tunnistaa Niklaksen – ja on mennyttä ensi silmäyksellä.
Tapaaminen johtaa kiihkeään suhteeseen. Anna kokkaa rakkaalleen herkkuja ilta illan jälkeen, ja jos ei kokkaa, suunnittelee uusia reseptejä ja ihanaa tulevaisuutta. Jossain sisimmässään hän tietää, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää – kunnes eräänä päivänä Niklas löytyy murhattuna asunnostaan uudessa Kampissa. Kaikenlaista alkaa paljastua niin Niklaksen elämästä kuin muistakin ihmisistä Annan ympärillä.

Miten liittyvät toisiinsa vaatesuunnittelija Luna Sateenkaari, stailisti Kim Holma, muuan viimeisillään raskaana oleva Marimekon myyjä ja tämän aviomies tai Niklaksen kaksi entistä vaimoa? Puhumattakaan kypsaviini.com-deittipalvelussa chattailevista Roi Soleilista ja Miausta, joiden viestit jatkuvat, vaikka toinen on mitä ilmeisimmin kuollut.

Jos kirjaa pitää kuvailla yhdellä sanalla se sana on koukuttava; niin mielenkiintoiseksi kirja on rakennettu. Kirjassa seurattiin vuoron perään Annan ja Niklaksen sekä salaperäisten chattailijoiden tarinaa, joten kirjaa piti ahmia, että saisin selville miten Annan ja Niklaksen suhde etenee ja keitä salaperäiset chattaajat ovat. Myös Marimekon myyjä Sini oli mielenkiintoinen hahmo, sillä hänen käytöksessään oli koko ajan jotain perin hämärää...

Talvimies kuuluu ehdottomasti Pakkasen parhaimmistoon!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Muistivirhe



Muistivirhe on Outi Pakkasen toistaiseksi uusin kirja. Päähenkilöinä ovat kaksoset Meri ja Tuuli, jotka eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. 
Helsingissä asuva Meri Aalto on alkoholiongelmaansa peittelevä, eronnut juristi ja Berliinissä asuva Tuuli Aalto-Werner leskeksi jäänyt kotirouva. Kaksosina Meri ja Tuuli ovat identtiset, mutta ihmisinä täydellisen erilaiset. Ja erilaiset ovat heidän muistonsakin.

Tuulin talvilomalla Suomessa vanhat asiat nousevat pintaan ja tilanne kärjistyy. Miten saman tapahtuman voi muistaa kahdella täysin vastakkaisella tavalla? Kun toinen naisista katoaa salaperäisesti, ei kukaan tiedä, onko kyseessä rikos, onnettomuus vai tahallinen katoamistemppu. Löytyykö vastaus menneisyydestä? Ainakin ratkaisua miettiessä valmistuu maailman paras bataattikeitto. Sen takaa mysteeriä sivusta seuraava graafikko ja mainio kotikokki Anna Laine.

En kyllä ymmärrä, miksi tämä kirja on dekkari, sillä ruumiita kirjassa ei ollut vaan enemmänkin keskityttiin hämmentelemään ihmissuhdesoppaa. Kirja oli kyllä nopeaa ja viihdyttävää luettavaa kesäpäiviin. Pakkasesta on pikkuhiljaa tulossa yksi viihdekirjailijasuosikeistani!

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Sano että haluat



Pirjo Hassinen on siitä mielenkiintoinen kirjailija, että vaikka hänen kirjansa vaikuttavat takakannen perusteella mielenkiintoiselta, on Hassisen kirjoitustyylissä jotain, minkä vuoksi olen jättänyt kaikki aloittamani kirjat kesken. Hassisen uusimman, Sano että haluat, takakansi vaikutti kuitenkin niin kiinnostavalta, että koppasin kirjan mukaani, kun kävin kirjastossa.

Kun Laura, psykologi, tutustui Jimiin, tällä ei ollut kunnianhimoa eikä luottotietoja, vain ihmeellinen suu. Ja rikkinäinen menneisyys. Nyt miehen intohimo suuntautuu työhön. Ravintolan keittiössä Jimi työskentelee kuin tanssisi tai saalistaisi. Työtoverista tulee sydänystävä, Essi ja Jimi kertovat toisilleen kipeimmätkin salaisuutensa. Poikkeava reitti kesäöisellä kotimatkalla johtaa Essin seikkailuihin, rasvaisiin baareihin, joissa pyörii epämääräistä joukkoa.

Kun Essi katoaa, Laura joutuu miettimään suhdettaan ihmiseen, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta puolisolle liikaa. Psykologin koulutuksesta ei ole apua, kun oma aviomies on mennä päästään sekaisin – toisen naisen tähden.


Ihan luettava kirja, mutta minua ärsytti suunnattomasti se, etten oikein päässyt lähelle päähenkilöitä. En saanut heistä mitään otetta eikä minulle jäänyt heistä kenestäkään oikein mitään mielikuvaa. Iso plussa menee kuitenkin hyvälle idealle: toisen naisen vetovoima kun ei aina perustu pelkkään seksiin.

Ehkä sitä voisi vielä antaa Hassiselle tilaisuuden...