Metsästä tuli syöjätär

Vaikka Laura Honkasalosta pidänkin, multa on jäänyt lukematta hänen esikoisromaaninsa Metsästä tuli syöjätär. Asiahan piti tietysti korjata välittömästi.

Kirjan päähenkilö Linnea on joutunut syöjättären kynsiin, sillä isän uusi vaimo Saida haluaisi, että Linnea omistautuu kokonaan hänelle ja unohtaa kaiken entisen. Vaikka oikeus määräsi Linnean äidille, isä ja Saida hakevat Linnean luokseen vaikka väkisin. Kaksi perhettä myrkyttänyt syöjätär ei lannistu vihaa ja katkeruutta lietsomalla, vaan Linnean on tehtävä oma, itsenäinen ratkaisunsa. Kukistuuko syöjätär? Kirjassa seurataan Linnean vaiheita varhaismurrosikäisestä aikuisuuden kynnykselle.
Ensireaktio oli, että kirjahan on ihan samanlainen kuin Honkasalon viimeisin kirja Eropaperit. Tässäkin on hullu äitipuoli, joka esimerkiksi polttaa Linnean vaatteet, ettei tämä vain käytä äitinsä ostamia vaatteita isän ja Saidan luona. Kuten Eropapereissa, tässäkin kirjassa Saida mustamaalaa Linnealle tämän mummoa ja kieltää tätä olemasta mummonsa kanssa missään tekemisissä. Ilmeisesti tämäkin kirja pohjautuu osin Honkasalon omiin kokemuksiin.

Lukiessani en voinut kuin ihmetellä Saidan käytöstä, jolle ei tuntunut löytyvän oikein järjellistä selitystä (vai voiko tuollaisia hirmutekoja edes selittää järjellä?). Mietin oliko nainen oikeasti hullu, katkera, vallanhimoinen, kateellinen miehelleen siitä ettei saanutkaan olla ensimmäinen nainen joka antaa tälle lapsen vai jotain ihan muuta? Ihmettelin Saidan vimmaista halua pitää teinityttöä parhaana ystävänään tyyliin "milloin me ollaan tehty äitien ja tyttärien juttuja? Äidit ja tyttäret ovat parhaita kavereita". Eniten ihmetytti Linnean isän käytös: mieshän oli täysin munaton Saidan edessä. Vaikea kuvitella, että kukaan lastaan rakastava vanhempi antaisi kohdella lastaan noin julmasti. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta ihmettelin aihevalintaan, sillä onhan kyseessä nuortenkirja ja tämä oli nuortenkirjalle aika raskas aihe. Onhan toki ennenkin kirjoitettu tarinoita hurjista äitipuolista, mutta Saida on kyllä ihan omaa luokkaansa.

Metsästä tuli syöjätär voitti kolmannen palkinnon WSOY:n nuortenkirjakilpailussa vuonna 1999.

Eropaperit

Laura Honkasalo on yksi suosikkikirjailijoistani, joka valitettavasti julkaisee kirjoja ihan liian harvoin. Uusimman kirjan, Eropaperit, laitoin kirjastosta varaukseen jo kesällä, kun huomasin, että Honkasalolta on vihdoin tulossa uusi kirja.

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja käsittelee sitä etenkin lapsen näkökulmasta. Kuusikymmentä luvun puolivälissä maalta Helsinkiin muuttanut Sinikka tutustuu tulevaan toimittajaan, Jokkeen. Jokke kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, ja hänen elämänsä on aivan erilaista kuin mihin Sinikka on tottunut. Kesät ovat helteisiä ja niitä vietetään saaristohuvilalla, jota hallitsee Joken tyylikäs Leea-äiti. Tuona helteisenä kesänä kaikki näyttää kovin auvoiselta: häät, lapset, yhteinen elämä ja albumi täynnä hassuja kuvia.

Kymmenen vuotta myöhemmin alkaa repivä avioerodraama; Jokke on tutustunut uuteen naiseen ja alkaa jatkuva riita lapsista. Jokke ja hänen uusi naisensa Raisa haluavat Saran itselleen. Sara ei tiedä, mitä tahtoo: toisaalta hän ei halua jättää äitiä ja rakasta pikkuveljeään, mutta valitsemalla äidin puolen Sara menettää isän rakkauden lopullisesti. Kuusivuotiaan Saran on opittava, että isän luona pätevät uudet säännöt: Raisaa on kutsutava äidiksi ja äitiä Paskikseksi. Mummista ei saa puhua mitään. Isän ja Raisan luona on pukeuduttava eri vaatteisiin kuin kotona ja kaikki äidin ostamat kirjat ja lelut hävitetään.

Vuonna 2009 Leea makaa masentuneiden vanhusten osastolla ja ainoa vieras on ex-miniä Sinikka. Miksi kaikki meni rikki ja miksi omat lapset hylkäsivät sairaan äidin?

Kirja oli todella ja järkyttävä ja todentuntuinen, melkeinpä
dokumentti. Varsinkin lapsen kokemuksista luettaessa tuntui tosi pahalta. Miten kukaan isä voi vaatia lasta valitsemaan isän tai äidin väliltä. Tosin monta kertaa mietin, että suurin syy taitaakin olla Raisan, joka kenties mustasukkaisuuttaan kostaa miehensä ex-vaimolle eikä Jokke-tossukalla ole mitään mahdollisuutta panna hanttiin. Raisan käytös Saraa kohtaan oli monta kertaa pöyristytyttävää. Hän halusi olla Saran kaveri, mutta jos Sara vaikka kiukutteli (ei suostunut syömään ruokaa), Raisa suuttui ja kävi itkemään. Kun isä sitten huusi Saralle, että “miten sä voit olla tollanen kusipää äitiä kohtaan” (??!!!), Sara pyysi anteeksi, mutta Raisa vain torjui Saran ja keskittyi lellimään Saran pikkuveljeä. Voiko miestä, joka antaa uuden vaimonsa kohdella pientä lastaan näin, kutsua isäksi?
Luin jostain naistenlehdestä, että Honkasalo on itsekin avioerolapsi ja joutunut lapsuudessaan kokemaan jotain samansuuntaista kuin kirjan Sara eli jollain lailla kirja on varmasti todenperäinen. Ja onhan Honkasalon muissakin kirjoissa ollut näitä pahoja äitipuolia ja avioerolapsia.

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta ainakin mulle jätti epämääräisen surullisen olon.

Siskoni, enkelinluinen tyttö

Iisa on 15-vuotias lukion ekaluokkalainen, jolle tärkeitä asioita ovat musiikki ja oma bändi, kaverit, musiikki, virtuaalimaailma, poikaystävä, sisko ja vielä kerran musiikki. Iisalla on huippuhyvä itsetunto, hän on vahva ja aktiivinen eikä todellakaan välitä muiden mielipiteistä. Pikkusisko Katja on Iisalle todella tärkeä, vaikkeivat he oikeastaan edes ole oikeita siskoja: heillä on sama isä, mutta eri äiti. Koko tyttöjen lapsuuden isä seilasi kahden kodin väliä, kunnes asettui lopullisesti Katjan ja tämän äidin luo. Asia kirvelee Iisaa vieläkin: mitä ihmettä Katja valittaa, kun hänellä kerran on isä. Katja taas kadehtii Iisan poikaystävää, tsiljoonaa ystävää ja vapauttaa. Kaikesta huolimatta tytöt ovat aina olleet ystäviä.

Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa tyttöjen välit: yhden syksyn aikana Katja muuttuu teinikanaidiootiksi, jonka ainoa päämäärä on kiskoa siideriä puistossa ja pukeutua kuin huora. Kaikkein vaikeinta on se, että Katja alkaa laihduttaa itseään luurangonlaihaksi. Katjalla on ongelma, jota vanhemmat eivät halua nähdä ennen kuin on pakko. Sitä ennen pikkuisen Iisan on itselleen kohtuuttoman suuri vastuu Katjan hoidosta.

Laura Honkasalon nuortenkirja Siskoni, enkelinluinen tyttö, ottaa hienosti esille nykyaikaiset laihuusihanteet ja niiden vaikutukset nuoriin tyttöihin sekä vanhempien sokean “eihän meidän lapsi” -asenteen. Kirja sisältää myös paljon painavaa asiaa ja hienoja oivalluksia laihuusihanteista ja muista nykypäivän asioista. Laura Honkasalo on yksi parhaimmista nykykertojista, jonka kirjojen seurassa viihtyy pitkään eikä niihin ikinä kyllästy.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tyttökerho

Laura Honkasalo on yksi parhaista suomalaisista kirjailijoista. Vahinko vain, että hän julkaisee kirjoja niin kovin harvoin, hänen kirjojaan olisi mukava lukea enemmänkin. Honkasalo on parhaimmillaan kuvatessaan nykypäivän pääkaupungissa asuvia keskiluokkaisia nuoria aikuisia, joista kertoo myös hänen toistaiseksi viimeinen kirja Tyttökerho. Honkasalo on tuonnut romaaniinsa kiinnostavasti perinteisen sinkkuviihteen ainekset, mutta kirja ei kuitenkaan ole varsinaista hömppää. Eräs opettajani yliopistolla totesikin, että Honkasalo on “parempaa chic litiä”.

Tyttökerho  kertoo nimensä mukaisesti kolmen naisen, Katrin, Tuulin ja Nupun, tyttökerhosta. He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti ja ovat toisilleen kuin perhe. Aina on joku, jolle voi soittaa kun itkettää tai naurattaa, jonka kanssa voi muistella lapsuuden hernekeitonvärisiä sukkuhousuja tai lähteä baariin. Baarissa roikkuminen onkin tyttökerhon tärkeä harrastus, sillä jokainen, paitsi ehkä Tuuli joka on itsenäinen uranainen, haluaa löytää Sen oikean, jonka kanssa voi kadota seurustelevien satumaahan. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että unelmamiehen kainalon sijaan naiset heräilevät toistensa sohvilta.

Kirjan päähenkilö on Katri, jolle miehen löytäminen on pakkomielle. Katri toteaa moneen otteeseen, ettei halua enää asua 17 neliön yksiössä vaan hän haluaa oikean kodin, siivouskomeron, kattokruunun, lapsia ja miehen, joka aamulla ennen töihin lähtöä nuuskii Katrin niskaa. Paineita Katrille tuo vielä Aino-sisko, joka elää onnellisessa parisuhteessa. Katri ripustautuu Tuuliin ja miespuoliseen kaveriinsa Arttuun, ja pelkää hysteerisenä, että kumpikin löytää itselleen puolison ja hylkää Katrin.

Heti kirjan alussa Katri tapaa Milon, joka on ärsyttävä hupparissa kulkeva lapsiaikuinen. Milo on juuri niitä lapsellisia ihmisiä, jotka eivät halua tehdä valintoja vaan sekä syödä että säästää kakkunsa. Milo haluaakin sekä Katrin että oman vapautensa. Ja ihmeen lauhkeasti Katri antautuukin Milon pompoteltavaksi. “Mistä sä aina löydät noita kusipäisiä miehiä?” Ystävät ihmettelevät. Katrin saalistamista seuraa toisaalta hymyillen, toisaalta säälien: miksi tuolla ihmisellä ei ole lainkaan omanarvontuntoa vaan hän antaa nyöryyttää itseään uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, kyllähän Katrin paniikin ymmärtää; hän on jo 28-vuotias (!), jonka onkin korkea aika sitoutua… Ainakin omasta mielestään. Katrin paniikkia ei suinkaan helpota se, että viimeinenkin sinkkutyökavereista löytää miehen eikä työpaikalla enää muusta puhutakkaan kuin vauvoista. Katrin hahmo tuo mieleen myös toisen sinkkuvihteen surullisen säheltäjän hahmon, nimittäin Iiriksen Katja Kallion Kuutamolla- kirjasta.

Honkasalo on tehnyt kirjan loppuun myös sinkkuviihteelle epätyypillisen ratkaisun, sillä Katri ei kirjan lopussa löydä miestä vaan ikään kuin seestyy ja tajuaa, että onnellinen voi olla myös, vaikkei jatkuvasti etsikään pakonomaisesti seurustelukumppania. Ja ainahan joku uusi ihminen voi astua elämään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, myös niille, joille sinkkuaika ja miehenmetsästys eivät ole ajankohtaisia;)