maanantai 31. toukokuuta 2010
Pelistä pois
Mulla on selvästikin Outi Pakkas-kausi meneillään. Viimeksi luin häneltä kirjan Pelistä pois, jonka päähenkilö Ilona Laaksola on nelikymppinen saneerattu pankkivirkailija ja nykyinen puhelinmyyjä. Hän elelee yksikseen, tekee iltaisin itselleen lasillisen tai pari ja ihailee ikkunastaan juhlavalaistua stadionin tornia. Hänen yksinäisiä päiviään piristää naapurin pikkuvanha kymmenvuotias Sorella. Tytön isä, Atte Söderberg, taas viettää hyvinkin vilkasta elämää. Ja vanha ystävämme Anna Laine tekee Aten firmalle mainosgrafiikkaa.
Eräänä sunnuntaina alakerran kukkakaupasta löydetään ruumis. Helmikuisten päivien aikana asiat saavat yllättävän ratkaisunsa.
Kirja oli ihan hyvä, vaikka toi monissa kohtaa häiritsevästi mieleen Pakkasen Punaisen pallotuolin, sillä tässäkin kirjassa käsiteltiin yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta ja vanhoja kaunoja. Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty enemmän Ilonan elämää, sillä hänhän on päähenkilö. Saman ilmiön olen kylläkin havainnut myös muissa Pakkasen kirjoissa eli väkeä lappaa ovista ja ikkunoista ja välillä menee sekaisin siitä, kuka tässä onkaan päähenkilönä. Ei tästä mitään erityisempää jäänyt mieleen, paitsi että Sorellaa inhosin, ennen kaikkea hänen pikkuvanhaa ja näsäviisasta asennettaan.
Kaiken kaikkeaan kirja toimi kuitenkin hömpännälkään varsin hyvin.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Anna minun rakastaa enemmän
Olen koko talven ja kevään lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän. Pitkästä lukuajasta voineekin päätellä mielipiteeni tästä kirjasta...
Kirja kertoo Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, tarinan. Suvi ei kuitenkaan kerro tarinaansa itse vaan kertojina toimivat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski, Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä.
Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties – tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.
Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?
Kirja oli tavallaan ihan hyvä, ainakin aiheensa puolesta. Kahden kertojan käyttö tuntui vähän häiritsevältä, sillä välillä menin sekaisin siitä, kumpi nyt on äänessä. Leenan kertojan-osuuksista en saanut oikein mitään irti, sillä en välitä pitkästä tajunnanvirtamaisesta kerrontatekniikasta. Minulle olisi siis riittänyt vallan mainiosti vain Antin osuudet. Iso plussa kirjalle siitä, että siinä näkyi hyvin kirjailijan oma kiinnostus rock-musiikkiin. Kirjassa oli nimittäin sopivissa väleissä pätkiä rock-lyriikoista ja haastatteluissa, joita lehdissä oli Summer Maplen katoamisen jälkeen, käytettiin kuumimpien rock-tähtien nimiä.
Summa summarum: ei mun rakkauteni Juha Itkosta kohtaan syttynyt tämän kirjan myötä, mutta aion kuitenkin vielä yrittää. Jospa lukisin kiitetyn Myöhempien aikojen pyhiä ja katsoisin sen jälkeen onko Juhasta mihinkään.
Kirja kertoo Suomen suurimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, tarinan. Suvi ei kuitenkaan kerro tarinaansa itse vaan kertojina toimivat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski, Suvi Vaahteran äiti ja entinen poikaystävä.
Molemmilla heillä on, tahtoivat tai eivät, osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa. Sivuosa, kenties – tarinassa jota kumpikaan ei pysty hallitsemaan. Ja pystyykö kukaan? Summer Maple itse on nimittäin kadonnut Afrikan-matkallaan kuin tuhka tuuleen.
Molemmat omalla tavallaan Leena ja Antti kerivät auki elämäänsä, suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Mutta miten kohdata se, minkä olemus juuri on olla haaveita ja kuvitelmaa, kuulua kaikille eikä kenellekään?
Kirja oli tavallaan ihan hyvä, ainakin aiheensa puolesta. Kahden kertojan käyttö tuntui vähän häiritsevältä, sillä välillä menin sekaisin siitä, kumpi nyt on äänessä. Leenan kertojan-osuuksista en saanut oikein mitään irti, sillä en välitä pitkästä tajunnanvirtamaisesta kerrontatekniikasta. Minulle olisi siis riittänyt vallan mainiosti vain Antin osuudet. Iso plussa kirjalle siitä, että siinä näkyi hyvin kirjailijan oma kiinnostus rock-musiikkiin. Kirjassa oli nimittäin sopivissa väleissä pätkiä rock-lyriikoista ja haastatteluissa, joita lehdissä oli Summer Maplen katoamisen jälkeen, käytettiin kuumimpien rock-tähtien nimiä.
Summa summarum: ei mun rakkauteni Juha Itkosta kohtaan syttynyt tämän kirjan myötä, mutta aion kuitenkin vielä yrittää. Jospa lukisin kiitetyn Myöhempien aikojen pyhiä ja katsoisin sen jälkeen onko Juhasta mihinkään.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Puolikas keltaista aurinkoa
Vihdoinkin sain luettua Chimamanda Ngozi Adichien (kääk mikä nimi!) suositun romaanin Puolikas keltaista aurinkoa. Pitkä lukuaika ei johtunut siitä, että kirjan lukeminen olisi hirvittävää pakkopullaa, vaan siitä, että minusta näin vaikuttavaa teosta ei voi ahmaista yhdellä kertaa junamatkan aikana.
1960-luvun Nigeriassa eletään sodan kynnyksellä. Vallankumouksellinen professori Odenigbo on palkannut palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun. Professorin kuvankaunis rakastajatar Olanna totuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä yliopistokaupungissa. Englantilainen idealisti Richard, joka ihonväristään huolimatta tuntee itsensä afrikkalaiseksi, on rakastunut Olannan arvoitukselliseen kaksoissisareen.
Kun Biafran sota puhkeaa, Ugwu, Olanna ja Richard pakenevat henkensä edestä. Heidän ystävyytensä ja uskollisuutensa punnitaan kipeästi, ja sodan keskellä rakkaus mutkistaa asioita entisestään.
Kirja oli sikäli mielenkiintoinen, etten ole aiemmin lukenut afrikkalaista kirjallisuutta, ellei oteta huomioon Mma Ramotswe -kirjaa. Noloa kyllä, mutta yllätyin siitä, että kirjan henkilöt elivät kovin "länsimaisesti", joivat kokista ja kuuntelivat Beatlesia. Sotaan vaikuttavat tekijät ja sodan syttymisen syy taas menivät minulta hiukan ohi, sillä historian tunneilla Biafran sota on näköjään jätetty käsittelemättä. Olen myös niin nuori, ettei minulla ole mitään muistikuvia Biafran nälkäisistä lapsista. Ilman näitä pohjatietojakin kirjasta sai kuitenkin paljon irti.
Kirjan juoni oli koukuttava ja mielenkiintoinen. Vaikka sota
olikin -luonnollisesti- tärkeässä osassa, ei sillä mässäilty liikaa vaan keskityttiin myös ihmisten inhimillisiin tunteisiin, josta tärkeimpänä on tietysti rakkaus. Miinusta siitä, että tarinan loppu jäi liian avoimeksi. Olisi tämä tietysti iloisemminkin voinut päättyä.
Suosittelen lämpimästi!
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Punainen pallotuoli
Outi Pakkasen dekkarin Punainen pallotuoli tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran tuttun Helsinkiin. Keskustassa väistellään Kampin rakennustyömaata ja ihmetellään Eduskunnan lisärakennusta tai myrskyn kaatamaa piilipuuta Lasipalatsin kulmalla.
Yksinäinen Noora asuu vauvansa kanssa Fredrikinkadun varrella. Kun samassa talossa asuva Eila astuu hänen elämäänsä, kaikki muuttuu. Paras ystävätärkin voi vain seurata vierestä, miten Noora joutuu naisen talutushihnaan.
Eila tietää kotikatunsa ihmisten tulemiset ja menemiset. Hän tarkkailee ihmisiä kantabaarissaan ja seuraa erityisen tiiviisti vastapäistä sisustusliikettä ja sen omistajapariskuntaa. Ja sitten muuan henkilö katoaa…
Yksi parhaimpia Pakkasen kirjoja, joita olen lukenut. Henkilögalleria oli todella herkullinen, vaikka aluksi olinkin vähän pihalla, kuka olikaan sukua kenelle. Epäuskottavuutta oli loppuratkaisussa, joka oli mielestäni hieman mielikuvituksellinen. Mietin myös, että monellakohan yh-äidillä on varaa asustella Fredrikinkadulla. Nämä olivat kuitenkin vain pieniä juttuja, jotka eivät häirinneet lukemista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)