Oikeuden jalopeura

Sainpahan vihdoinkin luettua hitaasti edistyneen Oikeuden jalopeuran, tosin lukemiseen antoi huimasti potkua palautuspäivän lähestyminen. Toivoista poiketen tätä kirjaa ei tänä vuonna löytynyt syntymäpäiväkirjojen joukosta, koska tämän Hilja Ilveskero -sarjan eka osa Henkivartija oli niin surkea kirja, etten uskonut pitäväni tästäkään niin paljon että tahtoisin sen omaan hyllyyni. Leena Lehtolainen kuuluu kuitenkin suosikkikirjailijoitani, jonka kirjoja en tahdo missata, joten varasin kirjan kirjastosta.

Henkivartija Hilja Ilveskero on kuhertelulomalla Italiassa rakkaansa David Stahlin kanssa. Kesken ihanan loman Hilja löytää Davidin huoneesta ammutun miehen - David itse on kadonnut kuin maan nielemänä. Hilja palaa Suomeen täysin ymmällään siitä, mihin David on voinut kadota. Davidin tavaroista löytyy omituisia asioita, kuten Kopparnäsin lomakylän kartta. Lisäksi Davidin puhelimessa numerot on piilotettu kummallisten koodien taakse, ja nämä koodit häiritsevät Hiljaa. Davidin katoaminen saa Hiljassa aikaan myös muita omituisia tuntemuksia, jotka kohdentuvat hämärähemmo-Trankoviin; mieshän vaikuttaa kummallisen puoleensavetävälle...

Uskottava se on: Hilja Ilveskero ei ole minun juttuni. Kirjan puolivälissä aloin tuntea varovaista lämpenemisä: tämähän voi olla ihan hyväkin, mutta loppua kohden innostus taas lopahti. Suurin syy siihen, miksen pidä kirjasta, on trillerimäinen juoni ja epäuskottavat tapahtumat. Myöskään Hiljassa ei ole yhtään samanlaista vetoa tai samaistumista aiheuttavaa realismia kuin vaikkapa Maria Kalliossa, Säde Vasarassa tai Jonakin onnellisena päivänä -kirjan Marjukassa. Leena Lumia lainatakseni "Hilja Ilveskero on kuin jostain amerikkalaisesta, kovatempoisesta toimintajännäristä." Niinpä, ja minä kun en yhtään tykkää kovatempoisista toimintajännäreistä. Amma kirjoittaa osuvasti, että hänestä tuntui kuin Lehtolainen itsekään tunne kovin suurta sympatiaa Hiljaa kohtaan ja samalta tuntui minustakin: Hiljalla ei tunnut olevan mitkään asiat hyvin: isä on tappanut äidin ja istuu siitä syystä vankilassa, Hiljan huoltajana toiminut Jari-eno on hukkunut eikä rakkausrintamallakaan mene kummoisesti. Melkein säälittää tätä lukiessa.

Melkein säälittää myös Lehtolainen itse, sillä Ilveskero-kirjat eivät ole saaneet kovin hyvää vastaanottoa (MeNaisissa taisi olla taannoin kehuva arvio), mutta ehkä nämä ovat vain liian erilaisia meille Maria Kallion ystäville. Kahdessa asiassa Lehtolainen kuitenkin onnistuu mainiosti: hän todella osaa kirjoittaa ja teksti on sellaista, että sitä lukee, vaikkei tarina niin kiinnostava olisikaan. Toinen asia on se, että hän osaa luoda jännitystä; tämäkin kirja jäi niin kutkuttavaan kohtaan, että seuraava osa on ihan pakko lukea.


3+/5
Tammi 2011
Sivuja 333

Tuulen puolella & Ennen lähtöä

Leena Lehtolaisen uusimman kirjan, Oikeuden jalopeuran, lukeminen etenee vähän takkuisesti, joten välillä oli saatava lukea rouvan vanhempaa ja parempaa tuotantoa, joissa päähenkilöinä seikkailee suosikkini Maria Kallio. Lomalukemisena minulla oli siis Tuulen puolella ja Ennen lähtöä, joista jälkimmäinen sijoittuu hyvin korkealle Parhaimmat Maria Kalliot -listassani.

Tuulen puolella -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Maria palailee Espoon poliisin väkivaltajaoksen pomoksi Iida-tyttären syntymän jälkeen. Ennen töihin paluuta Kallio-Sarkelat purjehtivat pienelle Rödskär-nimiselle saarelle, jolla Marian entinen poikaystävä kuoli vajaata vuotta aiemmin. Lintumies-Harrin kuolema todettiin onnettomuudeksi, mutta jotkut saaren omistajista epäilevät kuoleman olleen henkirikos. Harrin kuoleman vuosipäivänä saaren omistaja, ekomaaleja valmistavan yhtiön toimitusjohtaja Juha Merivaara putoaa kuolemaan Rödskärillä samoilla kallioilla Juhan kanssa ja Marian johtamalla jaoksella on taas töitä. Tutkimuksia häiritsee kuitenkin se, että naimisissa oleva Maria tuntee kummallista vetoa yhteen epäillyistä. Myös keljumaisen kollegan Pertti Strömin temput aiheuttavat Marialle ongelmia.

Ennen lähtöä -kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan Tuulen puolella -kirjan jälkeen. Maria on vakiinnuttanut paikkansa pomona ja kotielämä sujuu auvoisesti, mitä nyt Maria käy itsensä kanssa taistelua siitä, tehdäkö toinen lapsi vai ei. Tällä kertaa kirjassa pureudutaan kunnallispolitiikan kiemuroihin, kun vihreiden kaupunginvaltuutettu ja julkihomo Petri Ilveskivi surmataan. Surma näyttää aluksi hyvin yksinkertaiselle, mutta Maria haistaa, ettei juttu ole niin selvä kuin alunperin näyttää. Kaupungin ja poliisin ylin johto eivät kuitenkaan ole kovinkaan innoissaan Marian omista tutkimuksista, mikä saa punapään entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain hämärää on tekeillä. Murhatutkimuksen lisäksi huolta Marialle aiheuttaa myös hänen saamansa tappouhkaus...

Molemmat kirjat ovat hyviä siksi, että niissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita: Tuulen puolella -kirjassa aiheena on luonnonsuojelu ja Ennen lähtöä suvaitsevaisuus ja kunnallispolitiikka. Tuulen puolella varsinkin oli sellainen kirja, joka haastoi minut miettimään, mitä kaikkea luonnonsuojelun nimissä on oikeus tehdä. Molemmissa kirjoissa pidän myös siitä, miten hyvin Marian perhe-elämä nivoutuu kuvauksiin poliisintyön kanssa.

Ennen lähtöä on minusta Tuulen puolella -kirjaa kiinnostavampi sisältönsä puolesta, sillä kunnallispolitiikan kiemurat olivat kiinnostavampaa luettavaa kuin luonnonsuojeluasiat. Tuulen puolella -kirjassa vilisi myös runsaasti purjehdustermejä, joista en ymmärtänyt mitään, kunhan vain nautin tunnelmasta kirjan sivuilla. 

4/5
Tuulen puolella
Loisto-pokkari, 4. painos 2001. Ensimmäinen painos 1998.
348 sivua


4/5
Ennen lähtöä
Loisto-pokkari , 7. painos 2002. Ensimmäinen painos 2000.
375 sivua.

Päivä 16 – Suosikki naishahmo

Kuva: Iltalehti

Tämä kysymys oli jo helpompi, sillä Leena Lehtolaisen luoma rikospoliisi Mari Kallio on ollut suosikkini useita vuosia. Maria Kalliossa viehättää tavallisuus ja realistisuus: hän ei ole mikään superpoliisi, joka selvittää rikokset tuosta vaan ja palaa sitten viettämään tyyntä perhe-elämää, vaan nainen, joka kulkee tukka hassallaan ja potee huonoa omatuntoa työkiireistä ja siitä, ettei kämppä ole viimeisen päälle kuosissa. Rikospoliisin ja punkkarin yhdistelmä ei myöskään ole ihan tavallinen ja se juuri tekee Mariasta kiinnostavan. Parhaimmillaan Maria on mielestäni sarjan keskiosissa (Kuolemanspiraali, Tuulen puolella, Ennen lähtöä, Veren vimma), sillä siinä on jaksaa ottaa kipakasti kantaa epäoikeudenmukaisuuksiin, mutta uusimmassa Maria Kalliossa (Minne tytöt kadonneet) huomasin Mariassa pelottavaa vaisuutta. Tiedä sitten johtuuko se sitten keski-ikäisyydestä.

Jaksan muuten vieläkin olla tyrmistynyt siitä, miten Minna Haapkylä esitti Maria Kalliota maikkarin Rikospoliisi Maria Kallio -sarjassa. Hän ei vaan mitenkään muistuta Maria Kalliota, ainakaan sitä kuvaa, jonka olen kirjojen perusteella Kalliosta saanut.

Luminainen

Pitkästä aikaa tartuin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaan. Uusimassa kirjassa Minne tytöt kadonneet Maria on jo selvästi vanha ja väsynyt, mutta Luminaisessa on vielä aistittavissa nuoruuden energiaa, jonka avuin hän yrittää taistella maailmasta paremman paikan. Näissä vanhemmissa Maria Kallio -kirjoissa on muutakin kuin lapsiperheen väsyneen arjen kuvausta (ei sillä että se hirveästi kumminkaan haittaisi), kinoja siitä kuka hakee lapset tarhasta ja keskusteluja aiheesta "sinä pidät omaa työtäsi tärkeämpänä kuin minun työtäni".

Luminainen pyörii psykologi Elina Rosbergin murhan ympärillä. Elina on tullut tunnetuksi siitä, että hän on perustanut Nuuksioon naisten terapiakeskuksen, jonne miehiltä on pääsy ankarasti kielletty. Tämä käsky koskee kaikkia miehiä remonttimiehistä lähtien, joten kun Elina haluaa kurssilleen poliisin puhumaan itsepuolustuksesta, hän tahtoo naisen, Marian. Maria ja Elina ehtivät tavata kerran, kun Elina yllättäen katoaa yöpaitaisillaan yöhön ja pian löytyy paleltuneena metsästä. Maria on varma, ettei Elina ehdoin tahdoin tahtonut muuttua luminaiseksi vaan jollakulla täytyy olla tässä näppinsä pelissä. Epäiltyjen joukko alkaakin olla pian melko laaja: on stripparia, runoilijaa, lestadiolaisnaista sekä äitiongelmainen nuori nainen. Motiiviakin Maria joutuu hakemaan melko pitkältä Elinan menneisyydestä.

Olen aina pitänyt Luminaista yhtenä parhaimmista (ellen jopa parhaana) Maria Kallioista. Eniten minuun vetoa juoni, joka on hyvin rakennettu, vaikka motiivi onkin taas kovin mielikuvituksellinen. Murhatapauksen lisäksi kirjassa riittää jännitystä, kun Mariaa ja hänen työtoveriaan jahtaa Hullu-Halttunen, joka vannoo kostoa siitä, että Maria ja Palo toimittivat hänet vankilaan. Lisäksi Marian yksityiselämässä puhaltavat aivan uudet tuulet, joten on selvä että toimintaa riittää. Eniten mua viehättää juonen sujuvuuden lisäksi se, että henkilöt ovat niin mielenkiintoisia, mukana on monenlaisia naisia. Parhaiten mieleeni jäi Johanna, lestadiolaisnainen joka oli pakotettu lähtemään kotoaan, koska hän oman terveytensä vuoksi abortoi perheen kymmenennen lapsen. Kirjassa hieman sivuttiin Johannan tarinaa, kun Maria luki hänen omaelämäkertansa (aika älytön homma muuten, en minä ainakaan antaisi uppo-oudolle ihmiselle elämäntarinaani luettavaksi), mutta olisin ollut halukas tietämään lisää Johannan elämästä. Eri kulttuureista tulevien naisten asemaa kuvannut Lehtolainen voisikin jossain kirjassa vaikka palata Johannaan (mikä on aika epätodennäköistä, koska Luminaisen ilmestymisestä on jo 15 vuotta) tai luoda jonkun uuden vastaavan hahmon.

Ainoa asia, joka minua tässä kirjassa ärsytti, oli se että Maria koki tässä molemmat elämän suuret askeleet, raskauden ja naimisiin menon. Häät vielä ymmärrän, mutta raskausjuttu oli mielestäni todella älytön, kun se tapahtui ihan yllätyksenä. Sen verran Maria on aiemmissa kirjoissa epäröinyt äidiksi ryhtymistä, että tuntui aika epäuskottavalta että hän nyt aivan yhtäkkiä ilman sen suurempia kriisejä päätti olevansa valmis äidiksi. Tiedä sitten, tuliko kirjailijalle kiire luoda Mariasta kunnolla Aikuinen ja Vastuullinen Nainen, mutta jotenkin tuo on vain ärsyttävä ja epäuskottava pieni asia.

Minne tytöt kadonneet

Olen viettänyt tämän ja eilisen päivän tiiviisti vanhojen ystävieni Maria Kallion, hänen perheensä, Koivun, Puupposen ja Espoon poliisilaitoksen väkivaltajaoksen kanssa. Vihdoin ja viimein sain siis luettavakseni uusimman Leena Lehtolaisen, Minne tytöt kadonneet, jossa valotetaan Maria Kallion viimeisimpiä edesottamuksia. Odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä olen kuullut tästä pelkästään positiivista sanottavaa. Maria Kallion edesottamuksista luen tietysti aina mielelläni ja edellisen kirjan (onnettoman Henkivartijan) jälkeen halusin nähdä, vieläkö Leenasta on mihinkään. Kyllä oli.


Minne tytöt kadonneet kertoo monikulttuurisuudesta ja tapojen törmäyksestä sekä avoimesta vihasta erilaisia ihmisiä kohtaan. Pääosassa neljä nuorta muslimityttöä, joista kolme on kadonnut ja yksi löytyy surmattuna. Monikulttuurisuus liittyy Marian elämään paitsi näiden rikosten kautta myös siten, että kirjan alussa kerrotaan Marian työstä Afganistanissa, missä hän on ollut kouluttamassa naispoliiseja. Marian vekslaaminen työpaikkojen kanssa (olen Espoon poliisissa - en ole Espoon poliisissa) on siinä pisteessä, että Afganistanista palattuaan hän aloittaa työnsä Espoon poliisissa epätyypillisten rikosten yksikössä ja saa näin tutkittavakseen nuoriin tyttöihin kohdistuvat rikokset. Tapahtumat herättävät Mariassa paljon kysymyksiä: liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Onko kyse rasistisesta rikoksesta? Entä ovatko tyttöjen perheet jotenkin osallisia niihin?


Olenkin jo pitkään odotellut Lehtolaisen tarttuvan maahanmuuttoa ja musliminaisten elämää käsitteleviin teemoihin. Hän onnistuukin hyvin tuomaan esiin kulttuurien vastakkaisuudet ja ristiriidat. Mysteereitä olisi voinut olla muutama vähemmän, sillä neljän naisen tapauksia ei kaikkia käsitelty tasapuolisesti ja osa jäi vähän taka-alalle.


Vaikka kirjan aihe on kiinnostava, vielä kiinnostavampaa on se, että rikoksia tutkii Maria Kallio. En ole tiennytkään, että johonkin kirjan henkilöön voi kiintyä näin paljon. Maria nyt vain on helposti samaistuttava ja inhimillinen henkilö, joten häneen on helppo tykästyä. Kirjaa lukiessa ihmettelin ajan kulumista, sillä Iidakin on jo teini-ikäinen nuori nainen. Mariastakin huomaa, että ikä alkaa painaa, sillä tiettyä seestyneisyyttä on havaittavissa. Hän ei enää kimmastu samalla lailla kuin nuorempana, ei pohdiskele perheen ja työelämän yhteensovottamista ja naisen roolia perheessä ja yhteiskunnassa. Antinkin kanssa asiat lutviutuvat omalla painollaan ilman sen suurempia intohimoja. Jollain lailla ehkä kaipaan sitä nuorta Mariaa, joka räimi bassoa ja kinasi kollegoiden ja Antin kanssa. Mutta aika aikaa kutakin sanoi pässi, kun päätä leikattiin; ihmiset muuttuvat ja vanhenevat, myös rakastamamme fiktiohahmot eikä sille minkään voi.


Näin mainion kirjan jälkeen tekisi muuten mieli sanoa, että Lehtolainen voisi siirtyä kokonaan kertomaan Maria Kalliosta. En kuitenkaan sano, sillä Lehtolaisen parhaimmat kirjat ovat edelleen muita kuin Maria Kallioita.

Kuolemanspiraali

Vancouverin olympialaisten aikaan tuli katseltua taitoluistelua ja siitä innostuneena lukaisin Leena Lehtolaisen taitoluisteluaiheisen dekkarin Kuolemanspiraali.

Noora Niemisestä piti tulla pariluistelun maailmanmestari. Kun kuusitoistavuotias luistelijalupaus löydetään surmattuna omilla luistimillaan, särkyvät valmentajien ja vanhempien toiveet. Kuka on syyllinen? Karaokekuningas Vesku Teräsvuori? Espoossa liikkunut pikkutyttöjen ahdistelija? Vai onko murhaaja sittenkin joku Nooran lähimmistä?Ylikonstaapeli Maria Kallion raskaus on edennyt seitsemännelle kuukaudelle, mutta se ei estä häntä paneutumasta intohimoisesti murhan selvittämiseen. Lisäpontena on Marian ja hänen vanhan vihollisensa Pertti Strömin kilpailu rikosylikomisarion virasta. Mutta kuolemanspiraali on pyörähtänyt, eikä sitä ole helppo pysäyttää.

Jotenkin pidän näistä vanhemmista Maria Kallioista enemmän kuin uusista. Syynä on ainakin se, että mukana on vielä ihanan kamala Pertti Ström, ja näissä vanhemmissa osissa Mariakin on jotenkin ihanan tavallinen, kun hän pohdiskelee uran ja perheen yhteensovittamista ja sitä, mitä oikeastaan haluaisi isona tehdä.

Miinusta Kuolemanspiraalille siitä, että loppuratkaisu tuli hieman puskan takaa. En tiedä mitään oikeasta poliisin työstä ja siitä, miten he rikoksia ratkaisevat, mutta tuntui aika uskomattomalta, että Maria suurin piirtein kesken synnytysvalmennuksen keksii, kuka on syyllinen ja jopa motiivin surmalle. Näin jälkeen päin ajatellen murhaajakin oli aika ilmeinen: tietysti se, josta puhuttiin kaikkein vähiten.

Suosittelen kaikille Maria Kallion ystäville!

Henkivartija

Tuoreimmassa dekkarissaan Leena Lehtolainen esittelee uuden päähenkilön, henkivartija Hilja Ilveskeron. Hiljan on tarkoitus suojella suomalaista liikenaista, Anita Nuutista, Moskovassa. Anita kuitenkin surmataan hämärissä olosuhteissa Hiljan jätettyä hänet yksin. Surma huolettaa Hiljaa, varsinkaan kun hän ei ole varma siitä, käyttikö hän itse asetta tuona kamalana päivänä. Löydettyään kännykästään Anitan avunpyynnön ja oudon uhkauksen Hilja palaa Suomeen ja yrittää piiloutua väliaikaisesti maan alle, mutta poliisille on vastattava toimiluvan säilymisen vuoksi. Uudessa työssään kansanedustajan henkivartijana Hiljalla ei ole varaa virheisiin. Vähitellen rikosvyyhdin kansainvälinen mittakaava alkaa paljastua, ja Hiljan perässä on poliisin lisäksi venäläisen kiinteistökeisarin torpedo. Mutta kuka on arvoituksellinen Davis Stahl ja mitä muuta hän Hiljasta haluaa, paitsi tietoja Anitasta.

Jälleen kerran Lehtolaisen dekkari liikkuu tutulla ja ajankohtaisella alueella. Tällä kertaa erityisesti venäläisten maa- ja mökkikaupoilla on erityisen merkittävä rooli tässä kirjassa, mutta mukaan mahtuu myös muita ajankohtaisia aiheita.

Pakko myöntää, mutta kirja oli kamala pettymys. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, olihan kirjaa ennakkomainostettu kovasti, tämän kun piti olla uudenlaista Lehtolaista. Ja uudenlaista se olikin paitsi aiheensa, johon sisältyy kansainvälisen trillerin piirteitä, myös päähenkilönsä osalta; Hilja Ilveskeroon ei ole ollenkaan niin helppo samaistua kuin Lehtolaisen muihin päähenkilöihin. Kirjaa mainostettiin myös humoristiseksi, mutta ehkäpä minä sitten olen niin huumorintajuton etten saanut revittyä tästä mitään huumoria. Jotain tuttua tässä kirjassa kuitenkin oli, nimittäin oudot sukunimet. Eipä kirjailija vissiin ole kuullut tavallisista -nen ja -la -loppuisista sukunimistä, kun joka kirjassa on aina henkilöillä jokin erikoinen sukunimi, kuten tässäkin Ilveskero. Pieni asia, mutta häiritsee ainakin minua.

Sorry vaan Leena, mutta et saa multa pisteitä tästä kirjasta. Pystyt nimittäin paljon parempaan.

Jonakin onnellisena päivänä

Marjukan elämän lähtökohdat eivät ole kovin kaksiset: isä jättää Marjukan tämän ollessa vasta pieni vauva ja äiti alkoholisoituu ja masentuu pikkuhiljaa. Arka ja hymytön Marjukka joutuu puurtamaan kotihommissa ja hoitamaan nuorempia sisaruksiaan. Onneksi kirjat tarjoavat hyvän pakopaikan arjesta. Nuoruudenavioliitto itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa antaa mahdollisuuden muuttaa pois kotoa, missä hallitsee väkivaltainen ja uskonnollinen isäpuoli. Yhtäkkinen rakastuminen kuitenkin muuttaa Marjukan elämän kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Yhden onnellisen päivän seuraukset voivat olla kauhistuttavat.

Marjukka pakenee Outokummusta pääkaupunkiseudulle ja muuttaa nimensä, mutta menneisyyttä ei pääse pakoon. Marjukkaa pitää pystyssä ystävien tuki, ylpeys työstä sekä suurin kaikista- rakkaus omaan lapseen. Marjukka kuvittelee, ettei muunlaista rakkautta enää tahdokaan, kunnes hän tapaa Jarkon, jonka kanssa voi jakaa aistillisuuden ja syyllisyyden. Voiko kaksi särkynyttä lohduttaa toisiaan?

Ihana kirja, vaikkakin aihe on kauhea. Tunsin monta kertaa suurta yhteenkuuluvuudentunnetta Marjukan kanssa, niin paljon samaa meissä on. Vaikka kirjassa kuvattu rikos on raaka ja suoraa lööppiainesta, Leena Lehtolainen tuo esille myös taustat, jotka teon ovat aiheuttaneet. Välillä Marjukka tuntui ärsyttävältä. Mietin minkä takia hänen piti kokoajan piehtaroida syyllisyydessä ja kieltää itseltään monet hyvät asiat. Eikö olisi jo aika antaa itselleen anteeksi?

Tappava säde

En tiedä kumpi on Leena Lehtolaisen paras kirja, Jonakin toisena päivänä vai Tappava säde. Tappava säde kiinnostaa, koska sen päähenkilö on niin tavallinen ja häneen on helppo samaistua. Tappavan säteen juoni on myös hyvin rakennettu ja koukuttava.

Kirjan päähenkilö on 35-vuotias sosiaaliterapeutti, kiltti ja väritön vanhapiika, jonka elämään tuovat iloa kuorolaulu sekä yksisilmäinen Sulo-kissa. Säde työskentelee turvakoti Kotipesässä, jonka asiakkaita ovat miestensä pahoinpitelemät naiset sekä poikiensa hakkaamat äidit. Säde kyllästyy sivustakatsojan elämäänsä ja alkaa pistää muiden elämiä järjestykseen. Samalla muuttuu myös Säteen elämä.

Ensimmäistä kertaa luin dekkarin, jossa lukijan sympatiat ovat rikoksentekijän puolella. Ehkä sen takia, rikoksen tekijä on tavallinen ja tavallaan myös sääliä herättävä  ihminen. Kirja antoi ajattelemisen aihetta siinä suhteessa, että kaikkien henkirikosten motiivit eivät välttämättä ole kovin yksinkertaisia niin kuin kirjassa näkyy. Ekaa kertaa tätä kirjaa lukiessa mietin, miksi Säteen kaltainen ihminen alkaa tehdä murhia, sillä tuskin kyseessä on julkisuuskaan, kerran Säde tekee niitä jälkiä jättämättä. Ihan kirjan lopussa annetaan vastaus tähänkin kysymykseen ja vaikka aluksi olin että “mitä, häh”, niin kirjaa lukiessa voi kuitenkin löytää viittauksia motiiveista.

Luonas en ollutkaan

Leena Lehtolaisen kirjassa Luonas en ollutkaan päähenkilönä on tavallinen äidinkielenopettaja ja perheenäiti Jaana, joka eräänä aamuna huomaa, että hänen miehensä Riku on lukenut salaa Jaanan päiväkirjaa. Kimpaantuneena Jaana alkaa kirjoittaa Rikun silmille sopivaa valepäiväkirjaa sekä toista, salaista ja todellista päiväkirjaa. Kuulostaa tosi monimutkaiselle.

Eräänä kauniina kesäpäivänä kesken perheen veneretken Riku katoaa jäljettömiin. Onnettomuus vai itsemurha? kyselevät läheiset. Riku on ollut masentunut, mutta toisaalta häntä olivat vainonneet kettutytöt, sillä Riku työskenteli lääkeainetutkijana ja joutui työkseen tekemään eläinkokeita. Muutama viikkoa Rikun katoamisen jälkeen posti tuo Jaanalle yllätyksen: Rikun viimeisen päiväkirjan. Ymmärtääkseen paremmin mitä oikein tapahtui, Jaana antaa päiväkirjat vanhalle opiskelukaverilleen, kirjailijalle, joka kirjoittaa niiden pohjalta Jaanan ja Rikun tarinan.

Tätä kirjaa on haukuttu kovasti, enkä oikein ymmärrä miksi. Ihan kelpo luettavaahan tämä on. Jokseenkin vaikeaselkoista ehkä, kun rinnakkain kerrotaan monen eri ihmisen eli Jaanan ja hänen eri päiväkirjojensa, Rikun sekä kirjailijan näkökulma. Jäin kyllä ihmettelemään, kenen tarina tämä oikeastaan oli, sillä kirjailijakin sekaantui tarinaan tilittämällä omasta aviorikoksestaan. Kirja näytti hyvin myös sen, miten vähän läheistäkään ihmistä voi tuntea. Sekin ihmetytti, miksi Jaana yleensä alkoi kirjoittaa valepäiväkirjaa. Kai hän olisi vain voinut sanoa Rikulle, että tietää tämän lukevan tekstejään? Lopusta vielä sen verran, että loppuratkaisu oli vähän outo, mutta ei siitä sen enempää, ettei tule juonipaljastuksia:)

Veren vimma

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkari Veren vimma on muutaman vuoden takainen kirja, joka kertoo nuoren toimittajan surmasta. Annukka Hackmanilla oli tekeillä elämäkerta ralliautoilija Sasha Smedsistä, ja kirjasta piti tulla kansainvälinen menestys. Kuka siis ampui menestyvän tähtitoimittajan, joka löytyy märkäpuku yllään Kirkkonummen Humaljärven rannalta.

Maria on päässyt juuri toiselta äitiyslomaltaan töihin, kun tapaus tulee Marian jaoksen selvitettäväksi. Pikku hiljaa selviää, että monella olisi ollut syytä surmata Annukka, sillä hän oli häikäilemätön toimittaja, joka oli valmis myymään vaikka mummonsa lemmikkikoiran saadakseen haluamansa jutun. Annukan tiedonhankintatavat eivät myöskään aina kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat Smedsien perheeseen, joista jokaisella olisi motiivi surmata Annukka. Vai onko surmaaja sittenkin Marian kollega Raato-Kervinen, jolla on muinoin ollut suhde Annukkaan.
Murhatutkimuksen keskellä Mariaa koetellaan myös yksityiselämässä: Henttaan omakotitalo on myyty ja Maria ja Antti ovat joutuneet muuttamaan ahtaaseen kerrostalokämppään, joka Antin työttömyyden ohella raastaa heidän suhdettaan. Lisäksi Maria on saanut alaisekseen kuvankauniin Ursulan, joka on tottunut saamaan haluamansa, myös keinoja kaihtamatta. Samalla joku vuotaa tutkimuksista salaista tietoa lehdistölle.

Maria Kallio -kirjoissa pidän erityisesti siitä, ettei Maria ole mikään täydellinen supernainen, jolla on aina tukka hyvin ja tyylikäs asustus, vaan hän on aivan tavallinen ihminen hampsottavine hiuksineen ja alemmuuskomplekseineen. Näissä kirjoissa kiinnostaa myös työn ja perhe-elämän sovittaminen sekä yleensä Marian perhe-elämä, jota tässä kirjassa kuvattiin kiitettävän paljon. Ehdottomasti yksi parhaista Maria Kallioista, muuta en voi sanoa.

Väärän jäljillä

Liekö Maria Kallion ja Leena Lehtolaisen suosio hiipunut, sillä huomasin juuri, etten ole lukenut viimeisintä Kalliosta kertovaa kirjaa kuin kerran, silloin kun sain sen. Asiahan piti tietysti korjata saman tien. En muistanut tästä Väärän jäljillä kirjasta oikeastaan yhtään mitään, en edes murhaajaa, joten lukukokemus oli ainakin jännittävä.


Väärän jälijillä -kirjassa Maria on irtisanoutunut Espoon poliisista, sillä edellisessä kirjassa (Rivo satakieli) tapahtunut pahoinpitely kalvaa edelleen Marian mieltä. Hänen uusi työnsä on sisäministeriön alaisessa perheväkivallan tutkimusprojektissa. Uusi henkirikos, johon on sekaantunut jälleen kerran Marialle tuttuja ihmisiä, vie Marian jälleen takaisin Espoon poliisiin piinaavien muistojen keskelle. Tällä kertaa murha sekoittaa urheilupiirit: Jutta Särkikoski, toimittaja, johon Marian on aiemmin tutustunut, on paljastanut kahden kiekonheittäjän käyttävän dopingia. Särkikosken auto suistetaan tieltä, kun hän on käynyt haastattelemassa juoksijalupaus Toni Väärää, joka loukkaantuu onnettomuudessa. Särkikoskelle on sadellut tappouhkauksia jo ennen onnettomuutta eikä niille näy loppua. Särkikosken uhkailut pannaan täytäntöön, ja alkaa hurja kilpajuoksu murhaajan kanssa. Kaiken keskellä Maria törmäilee tuttuihin perheväkivaltatutkimuksen ajalta sekä kärsii oudosta pahoinvoinnista.


Luettuani tämän kirjan muistin heti, miksen ole aiemmin lukenut tätä uudestaan. Maria Kallio on mukava tyyppi, kuin vanha ystävä, jonka uusista kuulumisista on aina mukava lukea sekä seurata Marian lasten kasvua ja perhe-elämää. Valitettavasti tässä kirjassa ei oikein muuta hyvää ollutkaan. Eniten ärsytti se, että Maria hyppääkin yhtäkkiä  takaisin Espoon poliisiin; eikö kirjailija voisi pikku hiljaa päättää onko Maria poliisi vai ei. Kirja päättyi muuten sellaiseen kohtaan, että ounastelen, ettei Espoon poliisilaitos ole Marian kohdalta täysin loppuunkäsitelty vaihtoehto. Lisäksi henkilöitä oli liikaa, menin jo itse ihan sekaisin, kuka harrasti mitäkin urheilulajia ja istui missäkin järjestössä. Väärän jäljillä oli myös vähän liian samanlainen kuin Lehtolaisen muutaman vuoden takainen Maria Kallio -dekkari Veren vimma, jossa käsiteltiin myös urheilua, ja henkirikoksen uhrina oli utelias toimittaja.


Vaikka tämä kirja ei erityisemmin napannut, niin odotan innolla Maria Kallion uusia seikkailuja!