Siskoni on Madonna

Olin joskus nuorempana aika kova Madonna-fani. Tykkäsin kuunnella hänen musiikkiaan ja ihailinkin häntä. Vähän vanhempana tuo fanitukseni on hiipunut osittain siksi, että julkisuudessa Madonnasta on tullut esiin monia sellaisia puolia, joita en ihmisissä hyväksy. Tästä huolimatta rouvan vanhempi tuotanto on edelleen suosikkilenkkimusaani. 

Helsinki-kirjat julkaisi tänä syksynä Christopher Cicconen kirjan Siskoni on Madonna, joka oli aika paljon esillä ainakin iltapäivälehdissä. Mietin pitkään, että haluanko edes lukea kirjaa, joka vaikutti lähinnä katkeran veljen yrityksellä rahastaa kuuluisalla siskollaan, mutta uskaltauduin lopulta tarttumaan kirjaan. Christopher kertoo kirjassa lyhyesti hänen ja Madonnan lapsuudesta, mutta pääpaino on niissä tapahtumissa, jotka tapahtuivat sen jälkeen kun Madonnasta tulee koko maailman tuntema superjulkkis. Christopher kertoo sisäpiiritietoa Madonnasta paitsi veljenä, myös työkaverina, sillä Madonna palkkasi veljensä usein pukijakseen (Christopher oli aluksi ainoa, jonka edessä Madonna saattoi kuvitella itsensä alastomana) ja myöhemmin velipoika sai kunnian sisustaa sisarensa talot. Madonnan piheys tosin paljastui siinä, että hän ei ollut valmis maksamaan veljelleen kunnon palkkaa tehdystä työstä.

Kirja siis paljastaa Madonnasta kaikki negatiiviset piirteet: piheyden, ilkeyden ja itsekeskeisyyden. Veljen mukaan ilkeyttä on jatkunut ihan lapsuudesta saakka, mutta kirja paljastaa muutakin, sillä Cristopher esimerkiksi kertoi homoudestaan ensimmäisenä Madonnalle, mitä voidaan aika isona luottamuksenosoituksena. Madonna tekikin uransa alkualkuina paljon hyväntekeväisyyttä AIDS-kampanjoissa ja vietti muutenkin aikaa homoporukoissa. Mennessään naimisiin nyt jo entisen miehensä Guy Richien kanssa Madonnan mieli taisi hieman muuttua, sillä ainakin häissä homoläppä lensi. (Jos Christopher ei puhu lämpimästi Madonnasta, vielä kylmemmän kohtelun saa juuri Guy, jota moitittiin mm. homofobiseksi). Madonnan ja Christopherin suhde oli kyllä kiinnostava, sillä toisaalta toinen pompotti toista mutta toisaalta heidän yhteistyötään kesti vuosikausia. Olisi ollut kiinnostava tietää millainen suhde Madonnalla on muihin sisaruksiin ja verrata sitä Madonnan ja Christopherin väleihin.

Siskoni on Madonna oli nopealukuinen kirja, vaikka hieman ikävältä tuntui lukea kirjaa, jossa on niin kovin ilkeä päähenkilö. Christopherin ruikutus alkoi myös tuntua vähän ärsyttävältä esimerkiksi siinä kohtaa, jossa hän valitti Madonnan maksavan vain mumminsa ruokakulut ja antavan siihen lisäksi hieman taskurahaa, kun samaan aikaan työntää miljoonia kabbala-liikkeelle. Chrisu hei, paljonko itse annat mummillesi? Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa Madonnan elämä ja/tai hyvät juorut. Kirjassa raotetaan kivasti myös jetset-elämää, joten sopii hyvin myös tirkistyskirjaksi siihen maailmaan.

Kurkkaa myös Sannan  arvio.

3/5
Alkup. nimi: Life with my sister Madonna

Suom. Jere Hänninen

Helsinki-kirjat 2011.

338 sivua.

Prinsessa Madeleine

En ole erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, en ole katsonut yksiäkään kuninkaallisia häitä enkä lue lehtien viihdepalstoja kuninkaallisten juorujen toivossa. Ruotsin kuningasperhe tekee tässä kyllä poikkeuksen; heistä kertoviin juttuihin törmää lehdissä väkisinkin. Kuningasperheestä Victoria on todella kiinnostava henkilö, sillä hän vaikuttaa täyspäiseltä, fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Arvostan myös kovasti kuningasperheen jäsenten, erityisesti kuningatar Silvian, avustustyötä. Prinsessa Madeleinesta tehty elämäkerta tarttui mukaani sattumalta kirjaston hyllystä. Madeleine kiinnostaa henkilönä, sillä hän ei ole kovin tunnettu, tietysti siksi että hän on jäänyt siskonsa varjoon. Lisäksi kirjan tekijä on hieman erikoinen, nimittäin suomalainen toimittaja Laura Ala, joka kylläkin asuu Tukholmassa ja kirjoittaa sieltä käsin kuninkaallisista kertovia juttuja Iltalehteen.

Prinsessa Madeleine on kurkkaus kuningasperheen kuopuksen elämään lapsesta aikuisuuteen. Mitään erityisen uutta kirjassa ei kerrota, sillä kaikki asiat ovat käyneet ilmi jo muista lehtijutuista. Paljon tilaa annetaan Madeleinen miesseikkailuille ja erityisesti erolle Jonas Bergströmistä. Lukijan mielenkiintoa pitää yllä se, että ääneen pääsevät myös mm. historioitsija Herman Lindqvist, kuningasperheen ystävä, sekä hovitoimittaja Daniel Nyhlén. En ole koskaan kadehtinut kuninkaallisten elämää, sillä ymmärrän hyvin, miten rankkaa on olla koko ajan ihmisten silmätikkuna, miten kaveripiiriä ja puolisokandidaatteja seulotaan raskaalla kädellä eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Kirjan luettua olin entistä vakuuttuneempi siitä, että kuninkaallisten elämässä ole mitään kadehdittavaa: juoruja revitään mitättömistä asioista ja kuvaajat seuraavat kintereillä jatkuvasti. Liian läheisistä kuvista vastakkaisen sukupuolven edustajan kanssa seuraa vanhempien ankara puhuttelu jne.

Kirjan ongelma on se, että siinä tulee aika paljon toistoa: puhutaan moneen kertaan siitä, miten Madeleine on bileprinsessa, mutta kuitenkin äiti on hänelle tärkeä ihminen. Toisto on tietysti ihan ymmärrettävää, sillä alle kolmekymppisestä ei vielä saa oikein pitkää elämäkertaa - ei vaikka tämä olisi prinsessa. Parasta kirjassa oli se, että Alan kiinnostus ja ihailu kuninkaallisia kohtaan välittyi selvästi lukijalle, hän oli todella innostunut aiheesta ja paneutunut siihen. Tällaisia kirjoja on aina kiva lukea. Suosittelen kirjaa kuninkaallisista kiinnostuneille, sillä Prinsessa Madeleine oli selkeä ja helppolukuinen, nopeasti luettava kirja ja sopii hyvin luettavaksi sellaisellekin, joka vieroksuu elämäkertoja.

3/5
Helsinki-kirjat 2011.

207 sivua.

Naapurit

Naapurit on Suomessa asuvan venäläistaustaisen Inna Patrakovan toinen romaani. Esikoiskirja Tulkki, joka ilmestyi viime vuonna, kertoi, kuten myös Naapurit, suomalaisten ja venäläisten kultturien yhteentörmäyksistä. Siinä missä Tulkki kertoo sinkkunaisen (epäonnisista) törmäilyistä sinkkumarkkinoilla, Naapurit uppoutuu suomalaisten ja venäläisten eroihin muullakin tasolla kuin naisten korkokengättömyyden ihmettelyllä ja miesten junttimaisuudella.

Naapureiden päähenkilöinä on kaksi pariskuntaa. Leena ja Antti ovat keski-ikäinen pariskunta, joille elämän sisältö on söpö pikkuinen kesämökki luonnonhelmassa, missä Leena ja Antti puuhastelevat ahkerasti. Eräänä kauniina kesäpäivänä idyllin rikkoo naapurimökin pihaan karauttava suuri maastoauto venäläisin rekisterikilvin. Venäläinen liikemies Nikolai on hankkinut mökin hengähdyspaikaksi itselleen ja kuvankauniille Lena-vaimolleen sekä Lenan Boris-possulle. Venäläisten läheisyys häiritsee Leppästen pariskuntaa, joille jätteiden oikeaoppinen lajittelu on kunniakysymys. Lena-nuorikkoa taas rassaa mökin sijainti keskellä ei mitään ja kummalliset naapurit, jotka kulkevat tuhahdelleen ohi. Eroista huolimatta venäläisillä ja suomalaisilla on kuitenkin yksi yhteinen asia: kummankaan maan miesväki ei kuppiin sylje.

Ennen lukemista nöksähdin vähän sille, että miksi suomalaisista oli tehty automaattisesti kaksi junttia, jotka vain kyräilevät omissa nurkissaan - ei kukaan tuntemani venäläinenkään ole yhtä rempseä ja tutustumishaluinen kuin Nikolai ja Lena. Nöksähdys oli turhaa, sillä Patrakova virnuilee tässä yhtälailla suomalaisten ennakkoluuloille (ei enää ilman luotiliivejä viemään roskia) kuin venäläisillekin. Tulkin jälkeen en odottanut tästä kirjasta mitään erikoista (erikoista on lähinnä se, että joku maahanmuuttaja kirjoittaa suomalaisista), mutta mitä hemmettiä: kirjahan oli valtavan hauska. Patrakova on tässä selvästi enemmän omillaan kuin Tulkissa, joka tuntui kovin kaavamaiselta. Naapureita lukiessa sai hekotella maha kippurassa Patrakovan tarkkanälöisille havainnoille suomalaisista ja venäläisistä; Patrakova todella tietää mistä kirjoittaa. Pientä miinusta kirjalle siitä, että se oli liian lyhyt, sekä lopun epämääräisestä kuviosta, jossa mukaan astui Leppästen venäjää opiskeleva tytär. 

Suosittelen lukemaan, jos kaipaat kunnon nauruja ja/tai olet kiinnostunut muista kulttuureista. Kirja on hömppää, muttei onneksi sieltä pahimmasta päästä.

Anni M. luki tämän myös.

4-/5
Helsinki-kirjat 2011.

190 sivua.

Rautasydän

Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteinen voimannäyte, Rautasydän, tuo mieleeni kakkosen maalaissarjat. Kirjan tapahtumapaikkana on pieni kunta, joka näennäisesti näyttää rauhalliselta, kunnes kunnallispoliitikon henkirikos sotkee koko kuvion. Murha sekoittaa myös kauniin rautakauppiaan elämän. Sari on jäänyt vuosia aiemmin leskeksi ja asuttaa ikivanhaa makasiinia yhdessä lastensa Miken ja Millan sekä Rontti-koiran kanssa. Työn ja lasten lisäksi Sarin elämän täyttävät Maria-anoppi ja vartija Koikkis. Elämä voisi olla muuten täydellistä, mutta Sarin elämästä puuttuu mies. Eräänä päivänä sellainen käveleekin sisään rautakaupan ovesta ja Sari on hetkessä myyty. Miehessä on vain yksi kummallinen asia, salkku, joka on täynnä epämääräisiä kuvia. Salkkumiehen kanssa Sari joutuu pyöritykseen, jota ei olisi koskaan osannut odottaa.

Olen lukenut Anne Leinoselta joitakin nuortenromaaneja, mutta Miina Supinen on minulle tuntemattomampi tapaus. Olen lukenut toki muiden ylistäviä arvioita Supisen kirjoista, mutten ole pitänyt kirjoja itseäni kiinnostavina, joten en ole niihin tutustunut.Tämä kirja kuitenkin kiinnosti, sillä kiireiden keskelle kaipasin jotain kevyttä ja viihdyttävää lukemista ja sitä Rautasydän todella oli. Supisen ja Leinosen yhteistyö toimii saumattomasti, sillä teos on ehyt kokonaisuus ja sopii hyvin luettavaksi monille, sillä tästä löytyy sekä rakkautta että jännitystä, huumoria unohtamatta. Sari on todella mielenkiintoinen henkilö, sillä hänessä oli sopivasti kahjoutta mutta toisaalta myös realistisuutta, ettei uskottavuus kärsi. Erityisen ison plussan kirja saa siitä, että sen kieli on nokkelaa ja erityisesti dialogit ovat onnistuneita kaikessa humoristisuudessaan.  

Rautasydän on nopeaa luettavaa, sillä sivuja tässä on vain vähän päälle parisataa. Lyhyys on tämän kirjan hyvä puoli, sillä pidemmässä kirjassa tarina muuttuisi äkkiä itseään toistavaksi ja puuduttavaksi, mutta sitä vaaraa tässä ei ole. Nopeiden juonenkäänteiden vuoksi kirjaa ei olisi malttanut millään jättää kesken ja luinkin sitä aina iltaisin silmät ristissä, jotta saisin tietää kuinka Sarille lopulta käy.

Jos kaipaat nopeasti luettavaa piristysruisketta, valitse tämä.

3½ /5
Helsinki-kirjat 2011

221 sivua