perjantai 23. lokakuuta 2009

Rikoksena rakkaus

Mary Letourneaun ja Vili Fualaaun kirja Rikoksena rakkaus on tositapahtumiin perustuva kertomus yli kolmekymppisen opettajan ja tämän teini-ikäisen oppilaan suhteesta, jota ulkopuoliset eivät ymmärrä. Muistan joskus aikoinaan lukeneeni parin kielletystä rakkaudesta Cosmopolitanista, joten nyt oli hyvä tilaisuus lukea tarina kokonaan.

Mary on naimisissa oleva neljän lapsen äiti ja 35-vuotias pätevä ja pidetty opettaja. Vili taas on 13-vuotias samoalaispoika ja Maryn oppilas. Vili ihastuu opettajaansa ja lyö kavereiden vedon siitä, että pääsee höyläämään tätä. Näiden kahden välille syntyy suhde, jonka vuoksi Mary on valmis riskeeraamaan avioliittonsa, perheensä, uransa ja vapautensa. Tästä suhteesta Mary tulee raskaaksi ja Vilistä tulee isä vasta 15-vuotiaana. Ulkopuoliset eivät tietenkään katso suhdetta hyvällä ja Marya syytetään raiskauksesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mutta onko kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä vai jostain ihan muusta? Ja kuka vietteli kenet?

Tässä kirjassa Mary ja Vili kertovat omin sanoin suhteensa alkamisesta, miten Mary pidätettiin, kuinka hän synnytti Vilille kaksi lasta, joista toisen vankilassa, ja kuinka heidän tapauksestaan on tullut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista oikeustapauksista.

Aluksi kirja vaikutti tosi kiinnostavalta, mutta puolen välin jälkeen kyllästyin Maryn suoranaiseen tyhmyyteen ja Vilin teiniangstiin. Mietin, miten ihmeessä älykäs aikuinen nainen voi haksahtaa teini-ikäiseen poikaan, mitä yhteistä heillä voi muka olla? Jotenkin en vaan jaksa uskoa, että kyse on mistään suuresta rakkaudesta, vaikka kumpainenkin sitä kirjassa toistelee. Ja miljoonannen kerran: miten joku voi sekaantua oppilaaseensa. Siis onhan nuoret tosi söpöjä, mutta jotain rajaa kiitos! Olisipa muuten mukava tietää kaikesta huolimatta, mitä Marylle ja Vilille nykyään kuuluu, kirjan tapahtumista kun on jo yli kymmenen vuotta aikaa…

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Syntikirja

Katja Kallion uunituore Syntikirja kertoo erään perheen tarinan. Heti aluksi draamaa riittää, kun Henri jättää Tuulikin yli 30 avioliittovuoden jälkeen. Tuulikki ei tätä voi käsittää, sillä hänen mielestään Henrin kuuluisi olla ikuisesti kiitollinen siitä, että on saanut niin hurmaavan vaimon kuin Tuulikki on. Toki Tuulikillakin on omat syntinsä, kuin kenellä tahansa muulla, mutta hänen syntinsä on tehty niin kauan sitten, että uhrauksen suuruus on päässyt unohtumaan.

Sofia on Henrin ja Tuulikin tytär, joka kirjoittaa mielessään syntikirjaa. Huusin tänään Kertulle, koska hän tuli keittiöön kuraisissa kumisaappaissa. En soittanut äidille, vaikka tiesin, että isä on lähtenyt. Rakastan varattua miestä. Äidin ja tyttären välit eivät ole koskaan olleet erityisen hyvät ja läheiset, mutta kun Sofia löytää kainalostaan kyhmyn, Tuulikki sekoaa lähes groteskilla tavalla.

Lopulta on aika kelata filmiä taaksepäin ja läpivalaista synnit. Mutta miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus taas se, ettei rakasta. Kummallisia nämä säännöt.

Katja Kallio kirjoittaa jälleen kerran hulvattoman hauskaa tekstiä, joka kaikessa draamallisuudessaan on kuitenkin ihanan arkista. Tämä kirja oli taas niitä, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, meno nimittäin muuttui loppua kohden paremmaksi ja paremmaksi.

Eropaperit

Laura Honkasalo on yksi suosikkikirjailijoistani, joka valitettavasti julkaisee kirjoja ihan liian harvoin. Uusimman kirjan, Eropaperit, laitoin kirjastosta varaukseen jo kesällä, kun huomasin, että Honkasalolta on vihdoin tulossa uusi kirja.

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja käsittelee sitä etenkin lapsen näkökulmasta. Kuusikymmentä luvun puolivälissä maalta Helsinkiin muuttanut Sinikka tutustuu tulevaan toimittajaan, Jokkeen. Jokke kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, ja hänen elämänsä on aivan erilaista kuin mihin Sinikka on tottunut. Kesät ovat helteisiä ja niitä vietetään saaristohuvilalla, jota hallitsee Joken tyylikäs Leea-äiti. Tuona helteisenä kesänä kaikki näyttää kovin auvoiselta: häät, lapset, yhteinen elämä ja albumi täynnä hassuja kuvia.

Kymmenen vuotta myöhemmin alkaa repivä avioerodraama; Jokke on tutustunut uuteen naiseen ja alkaa jatkuva riita lapsista. Jokke ja hänen uusi naisensa Raisa haluavat Saran itselleen. Sara ei tiedä, mitä tahtoo: toisaalta hän ei halua jättää äitiä ja rakasta pikkuveljeään, mutta valitsemalla äidin puolen Sara menettää isän rakkauden lopullisesti. Kuusivuotiaan Saran on opittava, että isän luona pätevät uudet säännöt: Raisaa on kutsutava äidiksi ja äitiä Paskikseksi. Mummista ei saa puhua mitään. Isän ja Raisan luona on pukeuduttava eri vaatteisiin kuin kotona ja kaikki äidin ostamat kirjat ja lelut hävitetään.

Vuonna 2009 Leea makaa masentuneiden vanhusten osastolla ja ainoa vieras on ex-miniä Sinikka. Miksi kaikki meni rikki ja miksi omat lapset hylkäsivät sairaan äidin?

Kirja oli todella ja järkyttävä ja todentuntuinen, melkeinpä
dokumentti. Varsinkin lapsen kokemuksista luettaessa tuntui tosi pahalta. Miten kukaan isä voi vaatia lasta valitsemaan isän tai äidin väliltä. Tosin monta kertaa mietin, että suurin syy taitaakin olla Raisan, joka kenties mustasukkaisuuttaan kostaa miehensä ex-vaimolle eikä Jokke-tossukalla ole mitään mahdollisuutta panna hanttiin. Raisan käytös Saraa kohtaan oli monta kertaa pöyristytyttävää. Hän halusi olla Saran kaveri, mutta jos Sara vaikka kiukutteli (ei suostunut syömään ruokaa), Raisa suuttui ja kävi itkemään. Kun isä sitten huusi Saralle, että “miten sä voit olla tollanen kusipää äitiä kohtaan” (??!!!), Sara pyysi anteeksi, mutta Raisa vain torjui Saran ja keskittyi lellimään Saran pikkuveljeä. Voiko miestä, joka antaa uuden vaimonsa kohdella pientä lastaan näin, kutsua isäksi?
Luin jostain naistenlehdestä, että Honkasalo on itsekin avioerolapsi ja joutunut lapsuudessaan kokemaan jotain samansuuntaista kuin kirjan Sara eli jollain lailla kirja on varmasti todenperäinen. Ja onhan Honkasalon muissakin kirjoissa ollut näitä pahoja äitipuolia ja avioerolapsia.

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta ainakin mulle jätti epämääräisen surullisen olon.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Goa, Ganesha ja minä

Terhi Rannelan uusin nuortenkirja Goa, Ganesha ja minä on jatkoa kirjalle Amsterdam, Anne F. ja minä. Kirjassa seurataan edellisestä kirjasta tutun parivaljakon Kertun & Miran edesottamuksia erona, että tällä kertaa kertojana on Mira.
Mira on 16-vuotias koululainen, jonka intohimona on maalaaminen. Se onkin juuri ainoita iloja elämässä, sillä kotona Mira joutuu raatamaan kotiorjana hoitaen kahta pikkuvelipuolta ilkeän äitipuolen vain luistellessa velvollisuuksistaan. Mutta ei jotain huonoa ellei hyvääkin: Miran tyttöystävän, Kertun, äiti päättää kustantaa koko konkkaronkan (Miran, Kertun ja miesystävänsä) pariksi viikoksi Intian auringon alle Goalle ja Mumbaihin. Hyvästi koulu ja loskainen talvi!

Parin viikon aikana Kerttu ja Mira joogaavat rannalla, tutustuvat HIV-sairaalaan ja slummiin sekä pääsevät avustajiksi Bollywood-elokuvaan ja oppivat arvostamaan omaa maataan ihan eri tavalla. Miralla on onnen päivät, kun hän saa ikuistaa Intian räiskyvät värit siveltimellä kankaalle. Liekö sitten norsupäisen Ganesha-jumalan ansiota, että Miran onnenpotkut tuntuvat jatkuvan Suomessakin.

Ei ihan niin hyvä kirja kuin sarjan eka osa, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ainakin mulle nousi (taas kerran) ihan kamala matkakuume. Tahtoo heti reissuun! Sarjalle on kuulemma luvassa jatkoa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mimmien seuraava matkaa.

PS. Jos sattuu kiinnostamaan, niin Kerttu ja Mira bloggaavat täällä

perjantai 2. lokakuuta 2009

Lasten ristiretki

Näyttelijä Eppu Salminen pääsi teatterikorkeaan monen yrityksen jälkeen vuonna 1986. Ensimmäisenä päivänä oli vastassa talonmies, joka sanoi “mä olen nähnyt täällä teetettävän sellaisia asioista, joista armeijassa kapiainen joutuisi vankilaan”. Elettiin TeaKin hulluja vuosia, sillä Turkan opetusmetodien ja lausuntojen vuoksi koulu oli ollut mediassa esillä ja myös monen paheksunnan kohde. Samoihin aikoihin sattui Jumalan teatterin suurta kohua aiheuttanut esitys ja koulun hajottaminen. Meno oli niin kovaa, että Salminen valmistui TeaKista lopulta vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Lasten ristiretki on hänen näkökulmansa teatterikoulussa sattuneisiin tapahtumiin ja 80-luvun hulvattomaan nuoruuteen. Se on kertomus nuoresta lahtelaispojasta, joka jo pienenä saa kosketuksen teatteriin eikä sen jälkeen halua muuta kuin näytellä. Kirja kertoo koulusta, jossa kyky sietää ja käyttää väkivaltaa testattiin jo pääsykokeissa. Kirja kertoo myös tarinan tiestä unelmien ammattiin.

Ei mikään elämää suurempi lukunautinto, mielenkiintoisinta oli lukea, mitä kaikkea näyttelijät joutuivat oikeasti Turkan aikana tekemään. Ei voi kuin ihmetellä, miten sellainen tyyppi, joka käski porukkaa punnertamaan lisää vielä senkin jälkeen kun kaikki itkivät väsyneinä, saa edes opettaa. Ja mitä tällaisella harjoituksella yleensä haetaan takaa? Yksi ällöttävimmistä kohdista muuten oli se, kun opettajana toiminut Jussi Parviainen ilmoitti Salmiselle, ettei ota tätä ryhmäänsä, koska aikoo iskeä Salmisen tyttöystävän eikä siksi tahdo Salmista siihen väliin häsläämään. Miten opettaja saa toimia noin?

Mutta ei voi kuin ihailla niitä, jotka vuodesta toiseen käyvät läpi rankat pääsykokeet ennen kuin tulevat (jos tulevat) valituiksi TeaKiin. Ja jos tästä kirjasta jotain hyvää pitää vielä sanoa niin ainakin kirjan kautta pääsi tirkistelemään tunnettuja näyttelijöitä.