Aavikon kukka

Tammikuu on sujunut tiiviisti työn merkeissä (missä on ne opettajien lyhyet työpäivät, joita oppilaat kadehtii?) ja lukeminen on ollut koko tammikuun ajan aivan olematonta. Yhden kirjan, joka on roikkunut jo pitkään lukulistallani sain kuitenkin luettua. Kirja on Waris Dirien Aavikon kukka, josta on tehty myös elokuva. Kirja kertoo Wariksen tarinan paimentolaistytöstä huippumalliksi ja siitä YK:n erityislähettilääksi.

Kirjan alussa Waris on 13-vuotias paimentolaistyttö, joka elää perheineen Somalian aavikolla. Wariksen isä suunnittelee Wariksen naittamista 60-vuotiaalle miehelle, jotta saisi kameleita. Waris kauhistuu ajatusta ja yön pimeydessä hän karkaa. Waris pakenee ensin pääkaupunkiin Mogadishuun ja sieltä Lontooseen, jossa hän päätyy mutkan kautta malliksi. Wariksen elämässä tapahtuu kuitenkin mullistava käänne, kun hän menee muotilehden haastatteluun. Perinteisen "Paimenesta huippumalliksi" -haastattelun sijaan Waris kertoo siitä päivästä, joka muutti hänen elämänsä. Päivästä, jolloin hänet pikkutyttönä ympärileikattiin. Haastattelu saa pyörät pyörimään ja niin Wariksesta tuli YK:n erityislähettiläs, joka kiersi puhumassa silpomista vastaan.

Tykkäsin kirjasta tosi paljon, sillä yksien kansien välissä oli monta tarinaa: paimentolaisen tarina, huippumallin tarina ja ihmisoikeuksien puolustajan tarina. Kirja on helppolukuinen, vaikka aihe ei ollut niitä helpoimpia; kuvaukset silpomisesta aiheuttivat fyysistä pahoinvointia. Aavikon kukka sopii siis hyvin luettavaksi myös niille, jotka eivät ole aiemmin innostuneet tositarinoista tai elämäkerroista: tässä on nyt helppo ja kiinnostava tarina, josta on helppo aloittaa. Katsoin samaan syssyyn myös kirjasta tehdyn elokuvan enkä voi olla ihmettelemättä kirja ja leffan välillä olevaa eroa. Elokuvassa Wariksesta oli tehty nössömpi, kun taas kirjan Wariksessa oli paljon enemmän munaa. Taas se nähtiin, että kirja on elokuvaa parempi.

Kirjan ovat lukeneet myös Sanna ja Janninna.

Psst. Tammikuu (vaikka se on kohta ohi) on uudistumisen aikaa, joten tämäkin blogi kokee pienen uudistumisen, sillä tästä lähtien annan kirjoille arvosanan välillä 0-5. Tai käytännössä tuo menee välillä 1-5, nollakirjoja en edes lue loppuun. Jossain vaiheessa yritän arvioida myös kaikki vanhat kirjat, mutta siihen voi mennä vielä jonkin aikaa.

Psst2. Tällaisia muutaman viikon taukoja saattaa tulla vielä lisääkin työkiireistä johtuen, mutta täällä siis ollaan edelleen eikä blogia ole missään tapauksessa tarkoitus lopettaa =)

***Kirja on ensimmäinen suoritus Lue kirja, katso leffa -haasteeseen***

4/5

Alkup. nimi: Desert Flower.

Kustantaja: WSOY

2010.

Siskoni on Madonna

Olin joskus nuorempana aika kova Madonna-fani. Tykkäsin kuunnella hänen musiikkiaan ja ihailinkin häntä. Vähän vanhempana tuo fanitukseni on hiipunut osittain siksi, että julkisuudessa Madonnasta on tullut esiin monia sellaisia puolia, joita en ihmisissä hyväksy. Tästä huolimatta rouvan vanhempi tuotanto on edelleen suosikkilenkkimusaani. 

Helsinki-kirjat julkaisi tänä syksynä Christopher Cicconen kirjan Siskoni on Madonna, joka oli aika paljon esillä ainakin iltapäivälehdissä. Mietin pitkään, että haluanko edes lukea kirjaa, joka vaikutti lähinnä katkeran veljen yrityksellä rahastaa kuuluisalla siskollaan, mutta uskaltauduin lopulta tarttumaan kirjaan. Christopher kertoo kirjassa lyhyesti hänen ja Madonnan lapsuudesta, mutta pääpaino on niissä tapahtumissa, jotka tapahtuivat sen jälkeen kun Madonnasta tulee koko maailman tuntema superjulkkis. Christopher kertoo sisäpiiritietoa Madonnasta paitsi veljenä, myös työkaverina, sillä Madonna palkkasi veljensä usein pukijakseen (Christopher oli aluksi ainoa, jonka edessä Madonna saattoi kuvitella itsensä alastomana) ja myöhemmin velipoika sai kunnian sisustaa sisarensa talot. Madonnan piheys tosin paljastui siinä, että hän ei ollut valmis maksamaan veljelleen kunnon palkkaa tehdystä työstä.

Kirja siis paljastaa Madonnasta kaikki negatiiviset piirteet: piheyden, ilkeyden ja itsekeskeisyyden. Veljen mukaan ilkeyttä on jatkunut ihan lapsuudesta saakka, mutta kirja paljastaa muutakin, sillä Cristopher esimerkiksi kertoi homoudestaan ensimmäisenä Madonnalle, mitä voidaan aika isona luottamuksenosoituksena. Madonna tekikin uransa alkualkuina paljon hyväntekeväisyyttä AIDS-kampanjoissa ja vietti muutenkin aikaa homoporukoissa. Mennessään naimisiin nyt jo entisen miehensä Guy Richien kanssa Madonnan mieli taisi hieman muuttua, sillä ainakin häissä homoläppä lensi. (Jos Christopher ei puhu lämpimästi Madonnasta, vielä kylmemmän kohtelun saa juuri Guy, jota moitittiin mm. homofobiseksi). Madonnan ja Christopherin suhde oli kyllä kiinnostava, sillä toisaalta toinen pompotti toista mutta toisaalta heidän yhteistyötään kesti vuosikausia. Olisi ollut kiinnostava tietää millainen suhde Madonnalla on muihin sisaruksiin ja verrata sitä Madonnan ja Christopherin väleihin.

Siskoni on Madonna oli nopealukuinen kirja, vaikka hieman ikävältä tuntui lukea kirjaa, jossa on niin kovin ilkeä päähenkilö. Christopherin ruikutus alkoi myös tuntua vähän ärsyttävältä esimerkiksi siinä kohtaa, jossa hän valitti Madonnan maksavan vain mumminsa ruokakulut ja antavan siihen lisäksi hieman taskurahaa, kun samaan aikaan työntää miljoonia kabbala-liikkeelle. Chrisu hei, paljonko itse annat mummillesi? Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa Madonnan elämä ja/tai hyvät juorut. Kirjassa raotetaan kivasti myös jetset-elämää, joten sopii hyvin myös tirkistyskirjaksi siihen maailmaan.

Kurkkaa myös Sannan  arvio.

3/5
Alkup. nimi: Life with my sister Madonna

Suom. Jere Hänninen

Helsinki-kirjat 2011.

338 sivua.

Prinsessa Madeleine

En ole erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, en ole katsonut yksiäkään kuninkaallisia häitä enkä lue lehtien viihdepalstoja kuninkaallisten juorujen toivossa. Ruotsin kuningasperhe tekee tässä kyllä poikkeuksen; heistä kertoviin juttuihin törmää lehdissä väkisinkin. Kuningasperheestä Victoria on todella kiinnostava henkilö, sillä hän vaikuttaa täyspäiseltä, fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Arvostan myös kovasti kuningasperheen jäsenten, erityisesti kuningatar Silvian, avustustyötä. Prinsessa Madeleinesta tehty elämäkerta tarttui mukaani sattumalta kirjaston hyllystä. Madeleine kiinnostaa henkilönä, sillä hän ei ole kovin tunnettu, tietysti siksi että hän on jäänyt siskonsa varjoon. Lisäksi kirjan tekijä on hieman erikoinen, nimittäin suomalainen toimittaja Laura Ala, joka kylläkin asuu Tukholmassa ja kirjoittaa sieltä käsin kuninkaallisista kertovia juttuja Iltalehteen.

Prinsessa Madeleine on kurkkaus kuningasperheen kuopuksen elämään lapsesta aikuisuuteen. Mitään erityisen uutta kirjassa ei kerrota, sillä kaikki asiat ovat käyneet ilmi jo muista lehtijutuista. Paljon tilaa annetaan Madeleinen miesseikkailuille ja erityisesti erolle Jonas Bergströmistä. Lukijan mielenkiintoa pitää yllä se, että ääneen pääsevät myös mm. historioitsija Herman Lindqvist, kuningasperheen ystävä, sekä hovitoimittaja Daniel Nyhlén. En ole koskaan kadehtinut kuninkaallisten elämää, sillä ymmärrän hyvin, miten rankkaa on olla koko ajan ihmisten silmätikkuna, miten kaveripiiriä ja puolisokandidaatteja seulotaan raskaalla kädellä eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Kirjan luettua olin entistä vakuuttuneempi siitä, että kuninkaallisten elämässä ole mitään kadehdittavaa: juoruja revitään mitättömistä asioista ja kuvaajat seuraavat kintereillä jatkuvasti. Liian läheisistä kuvista vastakkaisen sukupuolven edustajan kanssa seuraa vanhempien ankara puhuttelu jne.

Kirjan ongelma on se, että siinä tulee aika paljon toistoa: puhutaan moneen kertaan siitä, miten Madeleine on bileprinsessa, mutta kuitenkin äiti on hänelle tärkeä ihminen. Toisto on tietysti ihan ymmärrettävää, sillä alle kolmekymppisestä ei vielä saa oikein pitkää elämäkertaa - ei vaikka tämä olisi prinsessa. Parasta kirjassa oli se, että Alan kiinnostus ja ihailu kuninkaallisia kohtaan välittyi selvästi lukijalle, hän oli todella innostunut aiheesta ja paneutunut siihen. Tällaisia kirjoja on aina kiva lukea. Suosittelen kirjaa kuninkaallisista kiinnostuneille, sillä Prinsessa Madeleine oli selkeä ja helppolukuinen, nopeasti luettava kirja ja sopii hyvin luettavaksi sellaisellekin, joka vieroksuu elämäkertoja.

3/5
Helsinki-kirjat 2011.

207 sivua.

Vaiennettu Anna

Elbie Lötterin Vaiennettu Anna. Tarina särkyneestä lapsuudesta on oksettavan surullinen tarina isäpuolensa seksuaalisesti hyväksikäyttämästä tytöstä. Tapahtumat saavat alkunsa, kun Annan vanhemmat eroavat Annan ollessa pieni lapsi. Anna on isän tyttö ja jäisi mieluummin asumaan isänsä luo kuin tiukan äitinsä kanssa, mutta isän poliisintyön vuoksi tämä ei ole mahdollista. Annan ollessa 8-vuotias  Danie-sedäksi kutsuttu mies muuttaa heille. Kirjassa kerrotaan Danien tulon aiheuttamista muutoksista: Siitä päivästä lähtien, kunnes täytin kuusitoista, elämäni oli... erilaista. En keksi sille muuta sanaa - erilaista.  

Hyväksikäytön lisäksi Danie myös pahoinpitelee Annaa ja pikku-Danieta, omaa poikaansa. Anna alkaa kutsua itseään vaiennetuksi Annaksi, koska ei voi kertoa kokemuksistaan kenellekään - kunnes vuosien kuluttua rohkaisee itsensä ja paljastaa kaiken äidilleen. Lukija voi tietysti arvata, miten miestään palvova nainen suhtautuu edellisestä avioliitosta syntyneen teinitytön paljastukseen. Salaisuuden paljastaminen kuitenkin aiheuttaa tapahtumaketjun, jonka ansiosta Anna pystyy jatkamaan elämäänsä.

Takki on ihan tyhjä tämän kirjan jälkeen. Ehkä vielä enemmän kuin Danien tekoja inhosin Annan äidin kylmää käytöstä - muutenkin kun vain hyväksikäytöstä puhuttaessa. Kirja oli sujuvasti kirjoitettu, mutta se ei paljon auttanut kun aihe oli näin kammottava. Olisin varmaan jättänyt kirjan kesken ellei se olisi ollut matkalukemisena. On kuitenkin hyvä, että näin tärkeästä aiheesta kirjoitetaan, ja kirja onkin saavuttanut suuren suosion sen alkuperämaassa Etelä-Afrikassa, sillä kirjasta on otettu jo 11 painosta. Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, mutta sen kirjoittaja on pysynyt salassa. Loppuluvussa kirjoittaja paljastaa, että kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi totta, vaikka joitakin kohtia on toki muuteltu. Erikoista kirjassa oli muuten se, että se sisältää kattavan tietopaketin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja uhrien auttamisesta. 

3½ /5
Alkup. nimi: Elbie Lötter: Dis Ek, Anna.

Englannin kielestä suom. Leena Mäntynen.

Minerva Kustannus 2010.

227 sivua.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka on ollut yksi tämän syksyn kuumimpia perunoita kirjablogimaailmassa ja blogien kautta minäkin kiinnostuin tästä kirjasta. Ilmeisesti kirja on ollut kuuma peruna myös muualla, sillä aika kauan jouduin odottamaan kirjan saamista itselleni kirjastosta. Ennen lukemista mietin, miten minä - lapseton nainen - osaan suhtautua Pihlajaniemen kokemuksiin lapsen odotuksesta. Haluan kyllä tulevaisuudessa lapsen (lapsia), mutta jälkikasvun aika on vasta hamassa tulevaisuudessa, kunhan olen valmis maisteri, tehnyt töitä muutaman vuoden ja matkustellut ainakin Thaimaassa, Pariisissa, Roomassa ja Amsterdamissa. Ja jos joskus saan lapsen, minulle on aivan sama onko hän minun biologinen lapseni ja adoption kautta saatu.

Adoptiomatka käsittelee siis adoptiota, sitä pitkää matkaa jonka äiti ja isä kulkevat läpi saadakseen lapsen kansainvälisen adoption kautta. Adoptiomatka on päiväkirja, jota Pihlajaniemi on kirjoittanut viiden vuoden ajan, alkaen vuodesta 2005, jolloin pariskunta pääsi vuoden jonotuksen jälkeen adoptioneuvontaan ja ajatteli "ehkä meidän lapsemme on jo syntynyt". Lapsi ei kuitenkaan synny vielä useaan vuoteen, vaan Pihlajaniemi puolisoineen joutuu odottamaan pitkään ennen kuin saa lapsen ensikertaa syliinsä. Ehtii kulua monta joulua, juhannusta ja äitienpäivää, jolloin ajatellaan, että viimeinen kerta lapsetomana eikä niin käy. Ajatukset siitä, "kun meillä on lapsi" vaihtuvat odotusajan kasvaessa "jos meillä on lapsi" -ajatuksiin. Sukulaisten ja tuttavien hyvää tarkoittavat kyselyt ja utelut ehtivät rasittaa monta kertaa ennen kuin Pihlajaniemestä tulee äiti. Äidiksi tuleminen tapahtuu työmatkalla 28.8. kello 11.46 bussin takapenkillä. Pihlajaniemi kuuntelee kaikessa rauhassa Kate Bushia, kun puhelin soi ja rauhallinen virkailijaääni kysyy "istutko tukevasti?" Pihlajaniemelle ja hänen puolisolleen on syntynyt pieni tyttö. Vuosien odotus on viimein päättynyt.

Vaikka minulla ole olekaan omia lapsia, pystyin hyvin samaistumaan Pihlajaniemen tunteisiin odotusaikana, joka venyi ja venyi. Tunsin hurjaa, melkein liikuttavaa, iloa siitä, kun Pihlajaniemi sai lapsen käsiinsä kiinalaisen hotellin kabinetissa. Kirjan suurin ansio on ehdottomasti siinä, miten rehellisesti se kuvaa adoptioprosessia - niin tulevien vanhempien tuntoja kuin byrokratian kankeutta. Adoptio ei missään nimessä ole "helppo tie äidiksi", vaikka Madonna ja perhe Pitt-Jolie  ovat tämän kuvan antaneet. Pihlajaniemellä itsellään on kirjoittajatausta, joka näkyi hyvin siinä, miten vaivatonta tekstiä oli lukea.

Lukiessa kiinnitin huomiota ihmisten asenteisiin, kun he kuulivat adoptiosta. Ihmiset eivät varmaan sanoneet asioita pahuuttaan, mutta jonkinmoista harkintaa olisi voinut käyttää ennen kuin alkaa surkutella, että "kannattaako adoptoida, kun niillä adoptiolapsilla voi olla vaikka mitä vaivoja" tai kannustaa että "kyllä te vielä omiakin lapsia saatte, ei kannata luovuttaa". Kiinnostavaa oli myös, että kun kerrot olevasi adoptiojonossa, alkavat ihmiset udella miksi adoptoit (parhaimmassa tapauksessa sitä pidetään vain huomion tavoitteluna) tai kummassako on vika, kun ette saa omia lapsia. Raskaana olevia vain onnitellaan iloisesti eikä heidän tarvitse tehdä tiliä siitä, miksi ovat hankkineet lapsen. 

Adoptiomatka oli huikea lukukokemus paitsi aiheeseensa vuoksi, myös siksi että Pihlajaniemi kirjoittaa niin sujuvasti ja kauniisti. Nyt jo uskallan luvata, että tämä ajatuksia ja tunteita herättävä teos on aika korkealla vuoden 2011 parhaat -listassani. 

Adoptiomatkasta on kirjoitettu niin paljon, että poimin tähän vain muutaman linkin:

Sanna,Teresitan ,Susa, Maria, Karoliina, Linnea

5/5
Tammi 2011

238 sivua

40 raipaniskua

Lubna Ahmad Al-Hussein, sudanilainen toimittaja, istui heinäkuussa 2008 kaikessa rauhassa eräässä ravintolassa, kun 12 siveyspoliisia ryntäsi äkisti ravintolaan sisään ja teki ratsian. Ratsiassa Lubna ja 10 muuta naista pidetettiin väkivaltaisesti, koska he olivat säädyttömästi pukeutuneita. Minihameista ei ollut kysymys, sillä Lubna oli pukeutunut islamilaisten huivien ja tunikoiden lisäksi löysiin pitkiin housuihin. Housut ovat kuitenkin epäsiveellisiä, ja Lubna tuomitaan muiden naisten kanssa ruoskittavaksi, koska vuoden 1991 rikoslain artikla 152 sanoo seuraavaa:

"Se, joka syyllistyy julkisella paikalla julkista moraalia loukkaavaan tai säädyttömään tekoon, pukeutuu siveettömästi sekä julkisen moraalin vastaisesti, tuomitaan enimmillään neljäänkymmeneen raipaniskuun, sakkoon tahi molempiin."  (s. 20). 

Lubna ei aio hyväksyä rangaistusta vaan päättää taistella. Taistelussa ei ole kyse vain ja ainoastaan housujen käytöstä, vaan myös naisen asemasta Sudanissa. Takakannen mukaan pelkästään vuonna 2008 pidätettiin 43 000 sudanilaista naista "yleistä moraalia vaarantavista teoista". Raipparangaistukset ovat Sudanissa arkipäivää ja lisäksi poliisit voivat viedä naisia mielivaltaisesti neitsyystesteihin. Lubna on toimittajana, joten hän sai omalle oikeudenkäynnilleen huomiota. Lubna painatti 500 kutsukorttia ja lähetti niitä toimittajille, kirjailijoille, intellektuelleille sekä tukijoilleen ja parjaajilleen. Hän tahtoi, että naiset kuulisivat itse, kun syyttäjä lukee syytekirjelmän. Kokemuksistaan Lubna Ahmad Al-Husseini kirjoitti teoksen 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista. Kirjassa Lubna kertoo elämästään aivan lapsuudesta lähtien päättyen oikeudenkäyntiin.

Huhhuh, takki on ihan tyhjä tämän kirjan jälkeen. Kirja oli kauhistuttava eikä ollut mikään ihme, että sen lukeminen kesti yli kuukauden. En voinut millään käsittää kirjan tapahtumia. En, vaikka kuinka ajattelin niiden kuuluvan tiettyyn kulttuuriin. Raja ymmärtämisessä menee siinä, kun puututaan ihmisten oikeuksiin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tämä kirja on kirjoitettu, koska kirjojen kautta voidaan saattaa näitä epäkohtia muiden tietoisuuteen. Kirjasta jäi kyllä vihainen olo, jota on nyt pakko lievittää jollain kevyemmällä aiheella.

Lue Jorin ajatuksia tästä kirjasta täältä.

3/5
Alkup. nimi: Quarante coups de fouet pour un patalon. Suom. Aura Sévon.

Minerva Kustannus 2010.

203 sivua.

Mitfordin tytöt

Luin Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa jo elokuussa, mutta nyt vasta muistin kirjoittaa siitä tänne. Saa nähdä, muistanko koko kirjasta enää yhtään mitään, kun aikaa lukemisesta on kulunut niin kauan...

1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen syntyi kuusi tytärtä: Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah. Tytöt olivat kauniita ja älykkäitä ja heidän elämänsä näytti hyvin poikkeukselliselta jo varhain. Aikuisena tyttöjen lähipiiriin kuului monia oman aikansa tunnettuja henkilöitä, kuten Winston Churchill, John  ja Bobby Kennedy, Joseph Goebbels ja jopa Adolf Hitler. Aikaa myöten sisarten väliset erot näyttäytyivät selkeästi siten, mitä kukin aikuisena teki: Nancystä tuli tunnettu kirjailija, Pamela taas jäi maaseudulle viettämään tavallista elämää. Politiikka jakoi sisaruksia kahtia, sillä Diana vannoi fasismin nimeen ja Jessica taas vasemmiston. Unity puolestaan pääsi jopa Hitlerin uskotuksi asti. Sisaruksista nuorin, Deborah, meni naimisiin herttuan kanssa. Vaikka sisarukset ovatkin erilaisia ja ideologiat vastakkaisia, heidän välillään ei kuitenkaan ollut vihanpitoa ja sisarusten välit kestivät - kävi miten kävi.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus kuudesta erilaisesta sisaresta ja myös 1900-luvun alun Euroopasta, kiihkeästä maailmanpoliittisesta tilanteesta ja toisesta maailmansodasta. Kirja oli helppolukuinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jokin pieni pettymys tästä kirjasta kuitenkin jäi: minua harmitti, ettei yksikään sisarista tuntunut läheiseltä eikä yhteenkään voinut samaistua. Kiinnostavin henkilöistä oli ehkä Unity, joka pääsi Hitlerin piireihin, mutta loppua kohti mentäessä Unitykin alkoi tuntua rasittavalta draamakuningattarelta. Välillä jopa tuntui että "sisaruksia oli liikaa", sillä sotkin heidät välillä keskenään. Varsinkin Dianan ja Unityn välillä jouduin usein miettimään, että kumpikos tämä olikaan. Ihaninta kirjassa oli ajankuva sekä sisarusten välinen läheisyys: siskoa ei jätetä, vaikka mikä olisi. Tämä sai minut melkeinpä kaipaamaan omaa siskoa.

********Siskoshaaste 2011**********

3/5
Alkup. nimi: The Mitford girls. The Biography of an Extraordinary family. Suom. Titia Schuurman

Schildts 2010

476 sivua + kuvaliitteet

3096 päivää

Olen suhtautunut alusta alkaen vähän nyreästi Natascha Kampuschin kirjaan 3069 päivää; ajattelin, että kirja on tehty vain ja ainoastaan rahastustarkoituksessa. Kun sain kirjan käsiini, tunne senkun vahvistui: kirja oli uskomattoman ohut, vain 220 sivuinen läpyskä. Uteliaisuudesta kuitenkin ajattelin tämän lukea, sillä olin kiinnostunut ennen kaikkea siitä, mitä Nataschalle tätä nykyä kuuluu, ja myönnettäköön, että minua myös kiinnosti tietää, onko kirjassa meheviä paljastuksia vankeusajalta.

Nataschan tarina on varmasti kaikille tuttu, kyseessähän on itävaltalainen nainen, joka siepattiin koulumatkalla 1998. Sieppaushetkellä Natascha oli vain 10-vuotias. Wolfgang Priklopil -niminen mies piti häntä vankina asunnossaan elokuuhun 2006 asti, jolloin Natascha pääsi pakenemaan. Pakopäivänä Priklopil heittäytyi junan alle. Kirjassa Natascha kertoo lapsuudestaan ennen sieppausta, elämästä Priklopin vankina sekä paostaan. Pettymyksekseni Nataschan nykyelämästä ei kerrota, mutta kaiketi hänellä menee nykyisin hyvin.

Jos suunnittelet lukevasi kirjan mehevien paljastusten toivossa, vedät vesiperän, sillä kirjassa ei ole mitään uutta, vaan kaikki asiat on käsitelty julkisuudessa jo monet kerrat. Sieppaaja piti Nataschaa vankina pienessä kopperossa talonsa alakerrassa ja pahoinpiteli tätä. Pahoinpitely oli sekä fyysistä hakkaamista, nälässä ja pimeydessä pitämistä sekä henkistä, jolloin Priklopil uskotteli Nataschalle, että hänen perheensä on iloinen päästyään tytöstä eroon. Välillä Priklopil kuitenkin osoitti myös "inhimillisiä" tunteita, kuten hankkiessaan Nataschalle telkkarin ja kannettavan cd-soittimen sekä lukemalla pienelle tytölle iltasadun. Pahoinpitelykohtaukset olivat minusta kamalaa luettavaa, ne tavallaan pilasivat lukukokemusta. Eläydyin aika voimakkaasti Nataschan tilanteeseen, koska olemme samanikäisiä ja mietin koko ajan, miten olisin itse selvinnyt tuosta vankeusajasta, enkä varmaan olisi selvinnytkään. Nataschalla oli kuitenkin vahva luottamus siihen, että jonain päivänä hän on vapaa. Lukiessa tuli jopa välillä tunne, että sieppaajakin toivoi sitä, että kaikki olisi ohi.

Tällaista kirjaa on hyvin vaikea arvioida. Sisältönsä puolesta tämä ei ehkä ollut kovin kiinnostava, koska kuten jo alussa mainitsin, kaikki on luettu lehdistä jo aikoja sitten. Yhden ihmisen selviytymistarinana tämä oli kiinnostava ja toivoa antava - kaikesta voi selviytyä. Kirjallisesti teos oli myös onnistunut, sillä se oli selkeä ja helppolukuinen.

3/5

Rexi on homo ja opettajat hullui

Rexi on homo ja opettajat hullui on Aino Kontulan kirjoittama opettajan päiväkirja, aiheellinen päivitys siihen yläkoulujen vittujen, välinpitämättömyyden, häiriköinnin ja kiusaamisen täyttämään arkeen, josta ei Pisa-tutkimuksissa hiiskuta. Kirja on ilmestynyt ekan kerran joskus viitisen vuotta sitten ja lukemani teos on kirjan viides painos, joten näköjään aika monia kiinnostaa, millaista on yläkoulun arki 2000-luvulla. Aloitin kirjaa joskus heti sen ilmestettyä, mutta jätin sen kesken ennen puolta väliä: mielestäni kirja oli tylsä, kun jokainen päivä käsitteli vain sitä samaa: kuinka monta virallista oli jaettu ja kuinka moni oppilas tuli tunnille myöhässä. Viime kesänä bongasin kirjan parilla eurolla divarista ja ajattelin, että kun se valmistuminen kuitenkin kolkuttaa kohta ovella, pitäisi kirja lukea, että tiedänpä sitten mihin soppaan olen lusikkani työntänyt.

Kirjan aluksi mua häiritsi todella paljon se, onko tekijä Aino Kontula nyt ihan oikeasti se sama nimetön minä-kertoja, joka päiväkirjassa esiintyy. Yhteneväisyyksiä löytyy, koska Kontula on itsekin peruskoulunopettaja, joka opettaa biologiaa ja maantietoa, aivan kuten päiväkirjan opettaja. Lisäksi kirja löytyy kirjastoluokituksesta 99.1, eli siis elämäkerrat ja muistelmat -osiosta. Vajavaisella opetuskokemuksella pystyn kuitenkin sanomaan, että ainakin kirjassa kerrotut tilanteet oppitunneilta ovat hyvinkin autenttisia.

Kirja kertoo siis ajanjakson joulukuulta kesäkuulle, jolloin opettaja merkitsee päiväkirjaansa tapahtumia oppitunneilta ja vähän oppituntien ulkopuoleltakin. Pääosassa ovat oppilaat, usein kaaosmaiset oppitunnit ja kollegat, jotka pitivät tarkkaan kiinni siitä, että "minä olen huippuope, josta tykätään ja vaikkei tykätäkään, ei minulla mitään kurinpito-ongelmia ainakaan ole".

Minua hämmästytti alusta asti se, miten vähän tässä kirjassa kuvattiin opettajan ja vanhempien välistä yhteydenpitoa, koska se on mun käsityksen mukaan suuri ja haastava osa opettajan työtä. Vanhemmat näyttäytyivät lähinnä siinä, kun kirjoittivat yleisönosastolle, miten suuri yläkoulu on vaarallinen opettajille ja oppilaille. Mieleen jäi myös opettajakollega, joka suuttui kertojalle, joka oli antanut opettajan lapselle liian huonon biologiannumeron. Mä olen ilmoittanut, että mua saa löydä, jos joskus menen puuttumaan tuolla lailla lasteni opettajan työhön:)

Kun aloitin lukemisen, päätin etten lue kirjaa arvostellen opettajan toimintaa vaan yritän pysyä niin ulkopuolisena kuin mahdollista, mutta aina se ei ihan onnistunut, sillä helppoahan se on täältä kotikatsomosta heristellä sormea "ei ollu yhtään sopivaa huutaa oppilaalle haista paska". Kirjassa viehätti ennen kaikkea Kontulan mustan huumorin värittämä kirjoitustyyli: kaikkein karmeimmistakin tilanteista tuntui löytyvän jotain hauskaa. Muutamissa kohdin aloin jo miettiä, haluanko ihan tosissani kuluttaa 40 vuotta siihen, että kuuntelen pipopäiden valitusta siitä, "miten opettajat inhoaa oppilaita" kun pyytää jotain sellaista vastaamaan, joka ei viittaa. Epäilyt haihtuivat siihen, Kontula alkoi kertoa niistä open päivänsäteistä, jotka tarttuvat innosta töihin, haluavat oppia uutta, tulevat vaihtamaan kuulumisia opettajan kanssa välitunnilla tai tekevät töitä niin innokkaasti, etteivät malttaisi lähteä kotiin. Heitäkin nimittäin on, ja heidän takia kirjasta jäi valoisa kuva.

Suosittelen tätä luettavaksi niille vanhemmille, joiden mielestä on aina opettajan vika, jos oman muksun koulu menee alamäkeä, sekä niille, jotka suunnittelevat opettajankoulutukseen hakeutumista; se voi olla myös tällaista (niin hyvässä kuin pahassa):D

PS. Osallistumisaikaa synttäriarvontaani on 29.3. klo 18 asti, jonka jälkeen arvon voittajat.

4/5

Bagdadin prinsessa

Tänä keväänä ilmestynyt Parisoula Lampsoksen (en ole varma sukunimen taivutuksesta, joten käytän vain etunimeä) ja Lena Katarina Swanbergin teos Bagdadin prinsessa. Elämäni Saddamin kanssa kertoo Parisoulan ja Saddam Huseinin romanssista yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Parisoula asuu tätä nykyä Ruotsissa ja siellä häntä on kirjaa varten haastatellut toimittaja-kirjailija Lena Katarina Swanberg, joka haastattelujen jälkeen kirjoitti tämän kirjan. Koska tästä on vaikea sano mitään kertomatta kirjan tapahtumista, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ellei halua ottaa riskiä juonipaljastuksista.

Parisoula ja Saddam tapaavat ensimmäisen kerran vuonna 1968, jolloin Parisoula on vasta 16-vuotias, Saddam miltei puolet vanhempi. Parisoula on varakkaan kreikkalaislähtöisen, mutta Bagdadiin asettuneen perheen tytär, joten ei ihme, että Saddam kiinnostuu hänestä. Parisoulan perhe ei ole suhteesta kovin innoissaan, mutta kun Saddam jotain haluaa, hänelle ei sanota ei. Parisoula paljastaa kirjassa, ettei heidän välillään ollut mitään suurta rakkaustarinaa, mutta seksuaalinen vetovoima on heidän välillään on suurta. Parisoula on Saddamin rakastajatar yli kolmekymmentä vuotta, vaikka tuohon aikaan mahtuu taukojakin, kun Parisoula menee naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja saa lapsia. Saddam ei tietenkään sulata Parisoulan avioliittoa vaan yrittää kaikin tavoin tehdä Parisoulin perhe-elämästä helvettiä.

Kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, ei ehkä mikään kovin mullistava tai pitkäksi aikaa mieleenjäävä lukukokemus, mutta kyllä tähän kannatti tartua. Oli kiinnostavaa lukea Parisoulan syistä jäädä Saddamin luokse, vaikkei sitä syytä tietysti ole kovin vaikea arvata. Kirjassa oli myös monia järkyttäviä kohtia, jotka liittyivät Saddamin hirmuhallintoon. Päällimmäisenä mieleen jäi Saddamin poika Udai, jonka naisiin kohistuva silmitön väkivalta sai voimaan pahoin; siltä ei säästynyt edes Parisoulan oma tytär. Udailla oli tapana järjestää hurjia juhlia, joissa naisia raiskattiin ja käytettiin muutenkin hyväksi. Näistä naisista ei juhlien jälkeen yleensä kuulunut mitään, vaan he joutuivat salaperäisiin auto- tai muihin onnettomuuksiin. Kauhein juttu oli Bagdadissa kiertänyt huhu, missä nuori nainen olisi valeltu hunajalla ja heitetty sitten nälkäisille koirille.

Iso kiitos kirjalle on annettava siitä, että se oli niin selkeä. Tapahtumat etenivät kronologisesti, mikä helpotti lukemista paljon. Luin äskettäin yhtä elämäkertaa, mutta jätin sen kesken, kun kirjassa oli vähän liikaa takaumia ja ennakointeja. Nyt osasin arvostaa selkeästi etenevää tarinaa. Minulla ei ole juurikaan pohjatietoja Saddamin ajan Irakista tai Irakin (historiallisesta) tilanteesta yleensä, mutta onneksi kirjassa oli muutamassa kohtaa annettu taustaa tapahtumille, eikä onneksi minään pitkinä jaarituksina vaan tiiviinä, alle sivun pakettina. Tapahtumapaikkojen hahmottamista selventävät myös kirjan etu- ja takakannessa olevat kartat keskeisistä tapahtumapaikoista Bagdadissa.

Sitten saavuin Moskovaan

Mulle iski äkillinen ja yllättävä loma, kun tällä viikolla täytyy raahautua vaan kahtena päivänä yliopistolle. Ajattelin sitten ristiä tämän tulevan loman lukulomaksi, jonka pyhitän vain ja ainoastaan kirjojen lukemiselle. Kohta alkaa viimeinen harjoitusrumba, joten ounastelen, ettei kirjallisuudelle jää sitten niin kauheasti aikaa ja kun ulkona on ihan liian paljon pakkasta (nyt -15 astetta), voin hyvillä mielin lusmuta sisällä lukemassa.

Yritän nyt muuten vetää tiukkaa linjaa, etten käy enää kirjastosta lainailemassa kaiken maailman opuksia, joita haudon hyllyssä kolme kuukautta ja palautan ne sitten lukemattomana, vaan keskityn enemmän oman kirjahyllyni lukuisiin (lukemattomiin) kirjoihini. Tai sitten jos on pakko käydä kirjastossa, niin saan lainata sieltä vain sellaisia kirjoja, joita olen himoinnut tosi kauan, tai mielellään vielä sellaisia pikalainakirjoja, joilla on vain viikko laina-aikaa, etten voi kasata kirjoja kotiini. Pikalainahyllystä löysin muuten oheisen Anna-Lena Laurénin kirjan Sitten saavuin Moskovaan, jonka kannoin melkein riemusaatossa kotiini, kun muistan kuulleeni tästä paljon kehuja. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Kirjoittaja, siis Laurén itse, on toimittaja, joka on työskennellyt Moskovassa kirjeenvaihtajana. Laurén on julkaissut aiemmin kaksi kirjaa Venäjään ja venäläisiin liittyen, joten ajattelin että tämä tuoreinkin olisi samanlainen, varsinkin kun takakansi vielä hehkutti, että "lukija saa tietää paljon venäläisyydestä". Hohhoh. Tässä toistellaan vaan samaa vanhaa tarinaa siitä, miten venäläisnainen kaatuessaan vain kohentaa ripsiväriään ja jatkaa matkaa tai miten venäläismies tuo naiselleen sitä kalliimman lahjan, mitä enemmän tästä pitää. Enimmäkseen Laurén kuitenkin kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan, siitä millaista on olla sinkkunainen ja tapailla miehiä ja pahus, kun ei sitä oikeaa meinaa löytyä millään. Ihan hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu tarina tämä oli, mutta minuun ei valitettavasti vedonnut, kun en ihan tällaista odottanut. Eli pettymys oli, ei voi mitään.

Anne Frank 1929-1945

Olen Anne Frank -fani (jos siitä tässä yhteydessä voi puhua) ja lukenut kiinnostuneena kaikki suomenkieliset kirjat, jotka sivuavat hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä. Historioitsija Carol Ann Leen kirjoittama teos Anne Frank 1929-1945 valottaa kiinnostavasti Anne Frankin henkilökuvaa ja elämää ennen juutalaisvainoja ja niiden aikana, unohtamatta tietenkään Annen muuta perhettä ja sukua. Kirja on tosi kiinnostava, koska se on ensimmäinen teos, joka kertoo Anne Frankin ja hänen sukunsa historian. Sain kirjan arvostelukappaleena Avain-kustantamolta jo aiemmin syksyllä, mutta osoitin hurjaa itsehillintää säästämällä kirjan joululomalukemiseksi. Carol Ann Leen elämäkerta on hyvin kattava, sillä hän on saanut käyttöönsä Frankien perheen arkiston, johon kuuluvat mm. Otto Frankin muistelmat ja tämän päiväkirjat Auschwitzin vapauttamisen jälkeen. Kirjallisuusluettelokin on varsin pätevä ja kattava ja viittauksia käytetään runsaasti, paikoin jopa liiankin paljon, sillä ne välillä häiritsevät lukemista.

Johdannossa Carol Ann Lee kuvaa omia intressejään, jotka vaikuttivat kirjan tekemiseen. Hänen tarkoituksenaan ei ole ollut toistaa Annen päiväkirjaa ja kuitata parilla luvulla ne tapahtumat, jotka tapahtuivat päiväkirjan loppumisen jälkeen, vaan hän on halunnut koota uuden ja tyhjentävän esityksen Annen elämästä ilman sitä "kohottavaa valoa, jossa hänet on usein kuvattu". Kirjoittaja pyrkii kuvaaman omana itsenään, lahjakkaana nuorena naisena. Erityisesti Carol Ann Lee on halunnut tuoda esille niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat tiiviisti kuuluneet Annen elämään. Kirjassa käytetäänkin runsaasti niiden ihmisten päiväkirja- ja haastattelukatkelmia, jotka tunsivat Annen. Monista Frankin perheen tuttavista ja heidän kohtaloistaan kirjoittaja mainitsee vielä erikseen alaviitteissä, mikä on erittäin kiinnostavaa luettavaa. Anne Frankin tunteneiden ihmisten kommentit tuovat mukavasti lisätietoa hänen persoonastaan ja on mielenkiintoista (toisaalta myös surullista) lukea Anne Frankin sukulaisten ja ystävien kohtaloista. Anne Frankin päiväkirja jätti minulle kiinnostuksen Margotia ja hänen äitiään Edithiä kohtaan. Erityisesti minua kiinnosti miksi Anne tunsi äitiään kohtaan välillä suoranaista vihaa. Tämä kirjaa avaakin jonkin verran heidän välejään ja antaa myös lisätietoa Margotista, Annen hiljaisemmasta ja viisaasti isosiskosta.

Kirja kuvaa Annen elämää lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi Carol Anne Lee valottaa Annen vanhempien ja isovanhempien taustoja, keskitysleirielämää sekä Otto Frankin elämää sodan jälkeen ja Annen päiväkirjan julkaisuprosessia. Kirjan tapahtumat eivät etene kronologisesti, sillä heti kirjan alussa seurataan Annen ja Margotin viimeisiä päiviä Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Tämä valinta on toimiva, sillä lopputuloshan on kaikkien tiedossa. Keskitysleirikuvaukset ovat kirjan ahdistavinta antia, kuvaukset sairaista ihmisistä, jotka nukkuvat pelkällä permannolla eritteiden seassa, jotkut jopa ilman rihman kiertämää. Nämä kohdat pursuavat hajua ja likaa. Näin tästä kirjasta painajaisia ja melkein teki mieli jättää koko kirja kesken. Toisaalta hämmästyin myös siitä, millainen henki leirillä parhaimmillaan oli: ihmiset lauloivat ja Anne esimerkiksi ilahdutti muita tarinoillaan.

Myöhemmissä osissa, kun kerrotaan Annen lapsuudesta, kirjoittaja piirtää Annesta kuvaa iloisena tyttönä, joka on suosittu ystävien seurassa, mutta joka saattaa välillä möläytellä ihmisille mitä sylki suuhun tuo. Pikku-Anne on selvästi isän tyttö ja monessa kohtaa Otto puhuu lämpimästi tyttärestään. Salaisen siiven tapahtumat kuitataan kirjassa hyvin lyhyesti, mikä on perusteltua: kaiken tämänhän voi lukea Annen päiväkirjasta. Yksi kiinnostavampia kohtia oli kirjan lopussa, missä selostettiin Annen päiväkirjan syntyvaiheita. Kirjasta on vuosien saatossa ja eri käännöksissä jätetty joitakin kohtia pois. Ennestään tiesinkin, että monet intiimit ja poliittiset kohdat on sensuroitu, kuten myös Annen kärkkäät mielipiteet äidistään (Otto Frank ei tahtonut, että hänen edesmenneestä vaimostaan puhuttaisiin pahaa), mutta myös esim. kuukautisista kertovia pidettiin liian intiimeinä. Itse päiväkirjan julkaiseminenkaan ei ollut aivan yksinkertaista, sillä sitä pidettiin rohkeana.

Kirja herätti minussa paljon ahdistusta ja raivoakin, mutta se lienee kirjan tarkoituskin. Siis tunteiden herättäminen. Vaikka Anne Frankista ja holokaustista on kirjoitettu paljon eri ihmisten näkökulmasta, on Carol Ann Lee onnistunut tekemään kirjan, joka ei vain toista vanhoja tuttuja juttuja. Suosittelen kaikille niille, joita Anne Frank kiinnosta.

PS. Pahoittelen onnetonta kuvaa, kamerassa on jotain vikaa.

Kellokosken prinsessa

Pikalainat ovat saapuneetkin meidänkin kirjastoon. Se on kyllä tosi mahtava keksintö, koska nyt kirjastosta voi saada kohtuullisessa ajassa lainaan uutuuden, jossa on muuten sadan ihmisen jono, ja johon ei periaatteestakaan haluaa laittaa euroa. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa on varausjonoista päätellen yksi tämän vuoden hittikirjoista. Itse en ole tästä kirjasta erityisemmin innostunut, mutta kun näin tämän pikalainahyllyssä, päätin lainata tämän. Rehellisesti sanottuna lainauksessa oli vähän "kiäh kiäh -meininkiä", sillä tiesin, etten välttämättä itse tule lukemaan kirjaa, mutta kunhan otin tämän suositun kirjan piruuttani mukaani, ettei kukaan toinen sitä saa.

Miksi kirja ei sitten kiinnostanut? Kirjahan kertoo skitsofreniaa sairastavan Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) tarinan. Anna kärsi suuruusharhasta ja kuvitteli koko sairautensa ajan olevan prinsessa. Vierastin siis ajatusta siitä, että toisen ihmisen sairaudesta tehdään "viihdettä" ja levitellään sitä ympäri maailmaa, vaikkei tekijöillä tällaista tarkotusta tietenkään ole. Viikonloppuna mietin sitten, lukisinko lukiolaisten esseitä vai tätä kirjaa, ja Kellokosken prinsessa voitti. Aloitin kirjaa ja mitäs pirua: tämähän on tosi hyvä. Ekat sata sivua jaksoin vielä nillittää sitä, että ihan mautonta, kun tällaisia kirjoja kirjoitetaan, mutta pakkohan se oli lopulta taipua: tämä on mielenkiintoinen ja taidokkaasti kerrottu.

Anna Svedholm sairastui skitsofreniaan nuorena ja joutui laitoshoitoon 30-luvulla. Yhteensä Svedholm joutui olemaan sairaalassa yli 50 vuotta, aina kuolemaansa, vuoteen 1988 asti. Pian sairastuttuaan Svedholmille kehittyi suuruusharha, sillä hän kuvitteli olevansa prinsessa. Se oli Svedholmin tapa kestää sairaalan arki. Hän antoi monille hoitajille ja potilaille lempinimiä ja eli hyvin paljon mukana kuningashuoneiden arjessa: hänen suurin haaveensa oli päästä aina tapaamaan Suomeen tulevia kuninkaallisia eli "sukulaisiaan". Poikkeuksellista oli, että sairaalan työntekijät lähtivät myös mukaan prinsessan harhoin, tai paremminkin antoivat hänen pitää kuvitelmansa.

Prinsessa eli omassa maailmassaan, mutta liikkui paljon myös Kellokosken kyläyhteisössä. Huvittava ristiriita kuninkaalliselle arvolle oli se, että prinsessa kävi hieromassa ihmisiä sekä kylällä että sairaalassa. Ennen sairastumistaan hän olikin työskennellyt Helsingissä hierojana. Prinsessa kuului hyvin ainutlaatuisena osana tuohon kyläyhteisöön ja myös esim. pankissa häntä pidettiin hyvin. Kun prinsessa kävi hakemassa satojen tuhansien sekkiä, joita voisi sen ystävälleen, pankista annettiin niitä, tietysti katteettomina. Nykypäivänä ajatellen se tuntuu aika erikoiselta, mutta sillä oli varmasti suuri merkitys prinsessalle itselleen ja se paransi hänen oloaan.

Kehuin jo aiemmin, että kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yleensä näissä elämäkerta-tyyppisissä kirjoissa kirjoitetaan aivan liikaa henkilön ystävien tai sukulaisten taustasta, mutta tässä ihan oikeasti keskitytään prinsessaan. Kirjassa käsiteltiin hyvin suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa ja se oli todella mielenkiintoista luettavaa. Tosi uskomatonta, että potilaita on hoidettu jopa malarian avulla! Tämän sai kokea myös prinsessa, mutta häneen malaria-hoito ei tepsinyt.

Sen siinä taas näkee, että kun ei odota kirjalta mitään, ei myöskään voi pettyä. Kellokosken prinsessa oli siis paljon parempi kirja kuin ikinä olisin osannut odottaa. Kohta on aika listata vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, ja voin sanoa, että Kellokosken prinsessa yltää parhaimpien tietokirjojen listalla kärkipäähän.

Vieras väärästä maasta

Luin Inna Latisevan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kirjan Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä
maasta jo jokin aika sitten, mutta yhä vain verenpaineeni on korkealla. Latiseva muutti 80-luvun lopussa Leningradista Suomeen tavattuaan suomalaisen miehen. Hän saapui maahan täynnä suuria odotuksia, mutta aiemmin menestynyt nainen saikin huomata joutuneensa syrjityksi. Työttömyys, avio-ongelmat ja jatkuva ryssittely nakertavat Latisevan itsetuntoa ja pian hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa Suomesta, jota hän tullessaan luuli maanpäälliseksi paratiisiksi.

Enpä voi sanoa muuta kuin huhhuh. Latiseva tykittää kovaa tekstiä siitä, kuinka me suomalaiset olemme kylmiä, yksinäisiä ja tunteettomia ihmisiä, joilla ei ole yhtään tosiystävää. En oikein tunnista itseäni Latisevan tekstistä enkä usko, että elämäni muuttuisi sen paremmaksi, vaikka halaisinkin joka toista vastaantulijaa. Mutta kyllä hävettää olla suomalainen, sillä Latiseva kertoo, kuinka hänen anoppinsa pyytää, ettei tämä puhuisi pojalleen venäjää, jotta kukaan ei vain saisi tietää, että pojan äiti on venäläinen. En voi kuin toivoa, että asenteet venäläisiä kohtaan olisivat muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka tiedänkin, että moni kantaa edelleenkin kaunaa venäläisille.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne, että Latisevan huonot kokemukset johtuvat ennen muuta siitä, että hänen aviomiehensä ei lainkaan tukenut häntä. Vaikka oma aviomies paljastui tunteettomaksi ja passiiviseksi tyranniksi, eivät kaikki suomalaiset ole samanlaisia kuin hän. Olisi ollut hauska tietää, miksi aviomies oli sellainen kuin oli, mutta koska kyseessä on omaelämäkerta, ei siinä luonnollisestikaan muista puhuta.

Kun nyt on kerran puhetta ennakkoluuloista, voin paljastaa oman venäläisiin kohdistuvan ennakkoluulon. Pidän venäläisinä piinkovina materialisteina, joille vain raha ja mammona merkitsee. Parhaiten se näkyy uusrikkaiden käytöksessä, kun he latovat tukun seteleitä kaupan tiskille ja hermostuvat, jos myyjä ystävällisesti huomauttaa, että tästä puuttuu viisi euroa. Tämä kirja ei valitettavasti vähentänyt ennakkoluuloja - päin vastoin en jaksanut laskea, kuinka monta kertaa Latiseva mainitsi sanan "kaunis auto". Ennakkoluulot ovat siis sitkeitä, kummallakin puolella.

Latisevan kirja on nopeaa ja mielenkiintoista luettavaa ja antoihan se myös paljon ajattelemisen aihetta, vaikka monet kohdat kirjassa ärsyttivätkin aika lailla. Tiedä sitten, johtuiko ärsytys nimenomaan siitä, että tunsin pistoksen sisimmässäni... Suomalaisten haukkuminen alkoi mennä jossain kohtaa jo liiallisuuksiin, varsinkin kun Latiseva näytti kokonaan unohtaneen sen, että kirjan alussa hän mainitsi juutalaisten olevan Venäjälle b-luokan kanssa - samoja ongelmia on luonnollisesti molemmilla puolilla. Yksi ärsytyksen aihe lisää kirjassa oli etulieve, josta aina löytyy tietoa kirjailijasta. Se on ok, koska on kiva tietää kirjailijasta syntymävuosi ja koulutus. Mutta minkä hiivatin takia tässä kirjassa oli kuvattu Latisevasta kielitaito ja työpaikat kuin CV:ssä tyyliin "toimitusjohtajana siellä ja viestintäjohtajana täällä". Jos tarkoitus on kertoa lukijoille, että venäläinenkin voi olla korkeasti koulutettu niin metsään menee: uskon, että ne jotka tähän kirjaan tarttuvat tietävät sen muutenkin.

Päällimmäisen tunteen kirjasta voisi tiivistää näin: Latiseva syyttää suomalaisia rasismista, mutta mitäköhän tämä kirja on suomalaisista?

Marielka on myös lukenut tämän kirjan. Hänen mietteitään kirjasta voi lukea täältä.

PS. Aiheeseen liittymätöntä mainostusta, mutta Sanna ja Tomomi arpovat.
Sannan arvonta löytyy täältä
ja Tomomin jouluinen arvonta täältä

Käykäähän osallistumassa!

Päiväkirja 1942-44

Olen kiinnostunut holokaustia käsittelevästä kirjallisuudesta ja etenkin päiväkirjoista, joissa holokaustin kokeneet ihmiset kertovat vainostaan. Anne Frankista olen lukenut jo lähes kaiken, mitä suomeksi on saatavilla, joten  ranskalaisen Helene Berrin Päiväkirja 1942-1944 oli kiinnostava tuttavuus tällä saralla.

Berr (1921 Pariisi - 1945 Bergen-Belsenin keskitysleiri) oli nuori ranskanjuutalainen nainen, joka opiskeli Sorbonnen yliopistossa englannin kirjallisuutta. Helene oli hyvä opiskelija, upea viulisti ja lahjakas kirjoittaja, mutta takkiin ommeltu keltainen tähti katkaisi hänen lupaavan elämänsä. Vuonna 1942 Helene aavisti jo, miten pahasti hänelle voisi lopulta käydä, joten hän alkoi kirjoittaa muistiinpanoja sulhaselleen, joka oli paennut maasta vastarintaliikkeen riveihin. Helene ja hänen vanhempansa pidetettiin kotoaan maaliskuussa 1944 ja karkotettiin lopulta. Helene kuoli Bergen-Belsenin keskitysleirillä huhtikuussa 1945 lavantautiepidemiaan ja kovakouraiseen kohteluun, vain muutamaa päivää ennen leirin vapauttamista.

Ei tällaisesta kirjasta voi sanoa oikein mitään. Ihmisten järjettömyys ja raakuus tulee hyvin esille näiden surullisten tarinoiden kautta. Minusta on tärkeää, että näitä päiväkirjoja julkaistaan edelleen, ettei totuus unohtuisi. Siis että leireillä on kuollut ihan oikeita ihmisiä, joilla on nimet ja kasvot, etteivät he vain ole yksi niistä ties kuinka monesta miljoonasta kasvottomasta kuolleesta. Berrin päiväkirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, kun selvisi, että Ranskassa oli ollut antisemitismiä paljon enemmän kuin oli haluttu tunnustaa. Hienoa, että totuus tulee esiin.

Ihailin kirjassa Helenen rohkeutta ja halua olla samanlainen kuin muut juutalaiset. Hän tavallaan alistui kohtaloonsa, muttei mitenkään pahalla tavalla. Vaikka keltaisen tähden pitäminen ärsytti Heleneä, hän kuitenkin päätti käyttää sitä, koska ei halunnut häpeillä juutalaisuuttaan niiden silmissä, jotka tähteä käyttivät. Ennen pidätystään Berrit viettivät usein öitään piilossa tuttaviensa luona, mutta edeltävänä iltana he olivat kuitenkin tehneet päätöksensä jäädä nukkumaan omiin sänkyihinsä - kohtalokkain seurauksin. Helene oli myös kunnostautui juutalaisten, etenkin juutalaisten lasten, tukijana ja oli valmis uhraamaan henkensä voidakseen todistaa heidän puolestaan.

Kyllä tämä kirja aika hiljaiseksi veti. Suosittelen lukemaan, jos aihe kiinnostaa.

Kabulin kauneuskoulu

Olipahan taas aika lukea jotain Afganistaniin liittyvää. Välillä tuntuu, että voisin lukea kirjoja muistakin maista kuin Afganistanista, mutta kun kyseinen kulttuuri kiinnostaa minua niin kovasti. Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulu on piristävä kuvaus Afganistanista, sillä se ei kerro pelkästään alistetuista naisista vaan amerikkalaisesta kampaajasta, joka päättää perustaa Afganistaniin kauneuskoulun auttaakseen naisia itsenäistymään. Kirja on siis tositarina, jossa Rodriguez itse kertoo työstään ja kokemuksistaan Afganistanissa. Rodriguez on siitä poikkeuksellinen nainen, että hän kulkee samoilla kaduilla kuin afganistanilaiset itsekin, sillä yleensä länsimaiset naiset pysyttelevät vain tiukasti valvotuissa tukikohdissa. Arvostan hurjasti Rodriguezin rohkeutta lähteä pitämään kampaamokoulua maahan, jossa kaikki naisten itsenäistymiseen tähtäävät pyrkimykset saavat lunta tupaan. Arvostusta lisää se, että Afganistanissa ollessaan Rodriguez menee vielä naimisiin paikallisen miehen kanssa. Ihan kiva, mutta tällä miehellä on jo vaimo. Rohkea teko, sillä minusta ei ainakaan olisi kenenkään kakkosvaimoksi.

Kirjan idea on siis tarkalleen ottaen seuraava: (laiskottaa, joten kopion tähän takakannen) Vuonna 2003 Rodriguez, michiganilainen kampaaja, perustaa sponsorien tukemana kaupunkiin kauneuskoulun tarkoituksenaan auttaa afgaaninaisia itsenäistymään. Tiukasti patriarkaalisessa maassa koulusta tulee henkireikä sinne valituille oppilaille. He saavat heittää burqat päältään ja tutustua hiusgeeleihin, lakkoihin, meikkeihin ja huulipuniin. Heidän tarinansa limittyvät kirjassa Rodriguezin omaan – on tuore aviovaimo, jonka on teeskenneltävä neitsyttä, on 12-vuotias morsian, joka on myyty miehelleen velkojen maksuksi sekä nainen, joka ei ole poistunut talostaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Kauneuskoulussa nämä alistetut naiset oppivat paitsi kähertämään ja värjäämään, myös ymmärtämään ystävyyden ja vapauden merkityksen.
Taliban-hallinnosta nostetaan usein pelkästään (ja ihan aiheesta) naisiin kohdistuvat järjettömät määräykset. Haluan kuitenkin tuoda esille yhden tapauksen miehiin älyttömistä vaatimuksista. Tätä asiaa myös Rodriguez ihmetteli kirjassa.

Kun Titanic-elokuva näytettiin Kabulissa monet miehet hullaantuivat Leonardo di Caprion kampaukseen, joka oli kai joku päältä pitkä ja sivuilta roikkuva poskille malli. Tämä malli soti vastaan talibanien käsitystä "oikeasta" kampauksesta, johon kuului lyhyt tukka ja pitkä parta. Vihdoin joku parturi uskaltautui leikkaamaan miehelle samantyylisen, muttei ihan yhtä pitkää tukkaa. Mies piti uutta kampaustaan piilossa turbaanin alla, mutta joku kateellinen käräytti miehen talibaneille. Talibanit suuttuivat kampauksesta niin, että mies tuomittiin pariksi päiväksi vankeuteen. Rodriguezin sanoin: siinä todellinen muodin vanki.

Eva Braunin elämä

Hitler on ehdottomasti historian mielenkiintoisin henkilö, sillä olisi mukava tietää mitä liikkuu ihmisen päässä, joka tappaa miljoonia ihmisiä. Kiinnostava on myös Hitlerin rakastajattaren, Eva Braunin, tausta ja asema; millainen nainen elää Hitlerin kaltaisen raakalaisen kanssa vuosikausia, luopuu kaikista unelmistaan ja vielä haluaa kuolla hänen kanssaan?

Angela Lambertin teos Eva Braunin elämä kertoo, miten tavallisesta keskiluokkaisesta tytöstä tuli historian kammotuimman miehen mielitietty. Lambert pohtii kirjassaan myös, miksi Eva oli valmis luopumaan Hitlerin takia haaveistaan (avioliitosta ja lapsista) sekä vanhempiensa hyväksynnästä. Kirja kuvaa Evan elämää lapsuudesta kuolemaan, mutta pääpaino on luonnollisesti vuosien 1929 ja 1945 välisillä tapahtumilla. Eva nimittäin tapasi Hitlerin ensi kerran vuonna 1929 ja vuonna 1945 pariskunta meni naimisiin vain päivää ennen yhteistä itsemurhaa bunkkerissa.

Eva Braunin tarinan lisäksi Lambert kuvaa myös kokonaista sukupolvea, sillä hänen äitinsä oli syntynyt samana vuonna Evan kanssa, joten Lambert kuvaa kirjassaan myös hänen äitinsä elämää. Kirjan kautta syntyykin kuva toisen maailmansodan kokeneista saksalaisnaisista, heidän toiveistaan, peloistaan ja syyllisyydestään. Aluksi oudoksuin Lambertin tapaa sekoittaa Evan tarinaan oman äitinsä kokemuksia, mutta kirjan edettyä ajattelin, että joo-o, oikeastaan tämä on parempi näin, sillä äitinsä tarinan kautta Lambert tuo kirjaansa laajemman kuvan siitä, mitä tuon sukupolven saksalaisnaisten elämään kuuluin. Erityisesti mieleeni jäi luku, jossa käsiteltiin tuon ajan lastenkirjoja.

Se mikä minua ärsyttää kaikissa elämäkertakirjoissa on se, että kirjoittajat takertuvat vähän liikaa sivuseikkoihin ja analysoivat niitä loputtomiin. Esimerkiksi kirjassa Lambert kertoo Evan pitäneen nuorena päiväkirjaa ja sille Lambert löysi peräti kolme(!) syytä. Hei haloo, eiköhän jokaisella meistä ole jonkinlainen käsitys siitä, miksi ihmiset pitävät päiväkirjaa (yleisin lienee halu purkaa ajatuksiaan), joten mitä järkeä sitä on pohdiskella loputtomiin?

Pidin tästä kirjasta, sillä se ei suoraan yrittänyt selvittää syytä sille, miksi Eva ja Hitler rakastuivat ja miksi Eva pysytteli miehen rinnalla katkeraan loppuun asti. Pikemminkin kirja teki kaikkensa osoittaakseen lukijan päätelmät Evan syistä olla Hitlerin kanssa vääriksi. Ajatukset siitä, että Eva olisi ollut Hitlerin kanssa vain herättääkseen kohua perheensä keskuudessa Lambert kumoaa toteamalla, että Evalla ja hänen perheellään oli hyvät välit ja hän kärsi siitä, etteivät hänen vanhempansa olisi hyväksyneet Hitleriä. Toinen syy, jonka mukaan Eva olisi kuvitellut rakkaudellaan pelastavansa Hitlerin ja muuttavan hänet kunnon ihmiseksi (vähän kuin naiset jotka rakastuvat koviin rikollisiin) ontuu myös, sillä Lambertin mukaan Eva, ja monet muut saksalaiset, eivät juurikaan tienneet Hitlerin massiivisista puhdistushankkeista. Ehkä totuus onkin vain yksinkertaisesti se, että Eva rakastui palavasti Hitlerin karismaattisuuteen. Karismaattisuudesta puhuttiin kirjassa moneen otteeseen ja Hitleriä verrattiin mm. nykyajan filmitähtiin, mikä oli hieman outoa, sillä kirjan myötä minulle tuli Hitleristä entistä vastenmielisempi kuva enkä todellakaan rinnastaisi häntä tai hänen palvomistaan filmitähtien fanittamiseen.

Oli asia niin tai näin, ei totuutta saada koskaan selville. Kirja oli kyllä ehdottoman mielenkiintoinen ja jätti mieleeni paljon kysymyksiä.

Mangopuun alla

Vaikka en itse ole lainkaan uskonnollinen, olen kamalan kiinnostunut eri uskonnoista. Kiinnostukseni johtuu kai siitä, että yritän ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluavat liittyä ja sitoutua uskonnollisiin yhteisöihin, joissa on toki paljon hyvää, mutta myös kahlitsevia ja epämääräisiä sääntöjä. Keväällä luin Me Naisista Seija Vilénin haastattelun, jossa hän kertoi elämästään Hare Krishna -liikkeessä sekä kirjastaan, jossa Vilén kertoo näistä asioista tarkemmin. Kiinnostuin, joten kirja lähti mukaan kirjastosta.

Mangopuun alla on tarina nuoren naisen elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Tiestä, joka avautuu, kun uskaltaa lähteä pois. Romaani kertoo runollisen kauniisti siitä, miten kivuliasta on muistaa uskontoa edeltävä lapsuus, jolloin oli vielä lupa haaveilla. Miten raskasta ja samalla humalluttavan ihanaa on lopulta löytää aikuisuus, seksuaalinen identiteetti ja oikeus nauttia.Romaani liikkuu neljässä maassa: Intiassa, Suomessa, Kanadassa ja Tanskassa. Päähenkilö palaa lapsuutensa mielikuvitusleikkeihin, vaikka uudet opit kieltävätkin Likka-Kaarinan viettelykset ja Valhe-Veeran kieroudet. Intialaiset tarut kietoutuvat arkitodellisuuteen, kun väkivalta nostaa päätään suomalaisessa kerrostaloasunnossa.

Kirja ei ollut ihan sitä, mitä lehtijutun perusteella odotin. Kieli kylläkin oli kaunista, ja juuri sen vuoksi luinkin kirjan loppuun. Kerronta jotenkin hyppelehti asiasta toiseen, ja vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vaan voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa. Jonkin verran mua häiritsi myös se, että Hare Krishna -liike on minulle täysin uppo-outo enkä tajunnut kaikkia kirjassa kuvattuja tapoja, nimityksiä ym. Vähän harppoen luin kirjan loppuun, ja päällimmäisenä tunteena mieleen jäi pettymys. Pettymys itseä kohtaan, sillä luulen että olisin voinut saada tästä paljonkin irti, jos vain olisin jaksanut keskittyä kunnolla. 

Pojan kuolema

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, mutta hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuva Pojan kuolema oli sellainen kirja, joka piti lukea. Paitsi että aihe oli kiinnostava, kirja kiinnosti myös siksi, että olen kuullut tästä paljon kehuja.
Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.


Pojan kuolema on koruttomasti kerrottu, mutta kuitenkin lämmin teos. Siinä isä kertoo paitsi pojan kuolemasta, myös siitä mitä jäi jäljelle. Kirjan yleistunnelma oli alusta loppuun apea. Vaikka isä toisaalta ymmärsi poikansa teon, koko kirjan ajan oli kuitenkin (luonnollisesti) aistittavissa kysymys, miksi meidän vanhojen ihmisten pitää vielä tällainenkin kestää.  


Olen lukenut Anna-Leena Härkösen sisarensa itsemurhaa käsittelevän kirjan Loppuunkäsitelty, mutta Pojan kuolemaan verrattuna se oli paljon kepeämpi. Toisaalta se on ehkä Härkösen tyyli, kirjoittaa kaikesta kepeästi. Pojan kuolema on eri tavalla kirjoitettu ja sen surumielinen sävy jäi kyllä mieleen.

10 vuotta, eronnut

Olen kytännyt tätä Nojoud Alin ja Delphine Minouin tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa Nojoud: 10 vuotta, eronnut koko syksyn kirjastosta, mutta nyt vasta tärppäsi. En kyllä yhtään ihmettele kirjan suosiota, sillä aihe on hyvin puhutteleva ja kiinnostava.

Nojoud on ihan tavallinen 10-vuotias tyttö pienestä jemeniläisestä kylästä. Nojoud pitää koulunkäynnistä ja leikkimisestä sisariensa ja veljiensä kanssa. Eräänä päivänä Nojoudin maailma murtuu, kun hänen isänsä naittaa pienen tytön tätä kolme kertaa vanhemmalle miehelle. Miehen talossa Nojoud joutuu kestämään kovaa työtä sekä miehensä väkivaltaa. Eräänä päivänä leivänhakumatkalla Nojoud sisuuntuu ja matkustaa oikeustalolle vaatimaan avioeroa.

Kirja on tositarina tytöstä, joka uskalsi uhmata maansa vanhanaikaisia perinteitä pyytämällä avioeroa- ja saamalla sen! Tapaus on ensimmäinen maassa, jossa yli puolet tytöistä naitetaan ennen kahdeksantoista vuoden ikää. Nojoudin uroteko on ollut laajalti esillä kansainvälisessä lehdistössä ja hänen tarinansa on koskettanut monia. Nojoud haluaa ottaa ennenaikaisen avioliiton vaarat puheeksi ja rohkaista muita ikäisiä tyttöjä varomaan, etteivät nämä joudu samaan ahdinkoon.

Kirja oli todella vaikuttava lukukokemus. Koskettavuutta toi vielä se, että kirja oli kirjoitettu aika “lapsellisesti”, siis lapsen näkökulmasta. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin vähän huijattu olo, sillä olisin halunnut tietää enemmän avioeroprosessin vaiheista. Nyt avioliittoa ja eroprosessi kuitattiin aika lyhyesti. Sen sijaan keskityttiin kuvailemaan Nojoudin elämää perheensä kanssa sekä lehdistön kiinnostusta tytöstä. Nekin ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta jotenkin kirja jäi minusta vähän tyngäksi. Olisi kiva tietää, miten Nojoud nykyisin jakselee, ja onko hänen tarinallaan ollut vaikutuksia siihen, että lapsiavioliitot kiellettäisiin. Toivon kuitenkin kaikesta sydämmestäni, että pikkuinen tyttö saisi elää lapsuuttaan vielä mahdollisimman pitkään.