Äitienpäivä

Olipas jännä lukea Pirjo Rissasen uunituoretta kirjaa Äitienpäivä, kun en muista edellisestä osasta oikein mitään. Äitienpäivä on siis jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Muistot-romaanille, joka oli minulle aikamoinen pettymys. Pettymyksestä huolimatta luin kuitenkin Äitienpäivän ja onneksi luin, koska kirja oli taas sitä tuttua ja ihanan elävää Rissasta.

Tässäkin kirjassa pohditaan niitä Rissasen pääteemoja, naiseutta ja naisen rooleja. Muista kirjoista poiketen keskiössä on enemmän anopin ja miniän kuin äidin ja tyttären suhde. Ulpulla, eläkkeellä olevalla äidinkielen opettajalla, on pieni lähipiiri; siihen kuuluu vain poika Markus, ex-vävy uuden perheensä kanssa ja Markuksen vaimo Susanna, jonka kanssa Ulpulla on todella läheiset välit. Jos nyt oikein muistan, eka osa kertoi enemmän Ulpusta, joten tässä osassa syvennetään Susannan henkilöä. Susanna on nuori nainen, joka pyörittää ei-niin-menestyvää hääsuunnittelupalvelua ja kantaa huolta alkoholistiäidistä, joka tosin on jäänyt Susannalle vähän etäiseksi. Samaan aikaan Susanna yrittää keskittyä aviomieheensä Markukseen, jonka käytös tosin on muuttunut omituisen vältteleväksi ja tiuskivaksi. Voiko kyse olla siitä, että Markus ei enää sitoudukaan heidän yhteiseen päätökseensä olla hankkimatta lapsia?

Kirjassa keskitytään aika paljon äitiyteen ja naisen päätökseen olla hankkimatta lapsia: voiko nainen päättää jo nuorena ettei halua hankkia lapsia ja pysyä päätöksessään? Saako nainen tunnustaa katuvansa sitä, että synnytti lapsen vai onko katuminen edes mahdollista? Näitä kysymyksiä pyöritellään paljon. Hyvää kirjassa oli se, että pysyttiin loppuun asti sen takana, että päähenkilö ei halunnut lasta. Yleensä näissä kirjoissa käy niin, että jossain vaiheessa päähenkilö alkaakin kaivata lasta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta olisihan jännitettä tai onnellisen lopun voinut luoda muutenkin kuin hankkimalla sen vauvan. Kirjan ansio oli taas jälleen kerran aitous, jolla Rissanen kuvasi naisen elämää sekä lämpö, joka kerronasta ja henkilökuvauksesta välittyi. Kirjasta jäi hyvä mieli koko päiväksi. Ainoa miinus oli se, että kirja päättyi vähän turhan äkisti: näin mainiota kirjaa olisi mielellään lukenut kauemminkin kuin pari iltaa.

4-/5

Sun ystäväsi armaasi

Mikäs sopisikaan naistenpäivän aattoon sopii hyvin naisten välisestä ystävyydestä kertova kirja. Taisin hehkuttaa Syyslaulun olevan Pirjo Rissasen paras kirja, mutta tarkemmin ajatellen viimeksi lukemani Sun ystäväsi armaasi kiilaa kyllä ykköspallille.

Sun ystäväsi armaasi -kirjan päähenkilöt Eeva ja Silva ovat olleet parhaat ystävykset joskus lapsuudessa, mutta Eevan muutto toiselle paikkakunnalle katkaisi naisten yhteydenpidon moneksi vuodeksi. Sattumalta he törmäävät toisiinsa Stockmannilla ja alkavat verestää vanhoja muistoja. Eeva on teini-ikäisen Selinan yksinhuoltajaäiti ja pienipalkkainen toimistotyöntekijä, Silva taas on varakas toimitusjohtajan rouva, joka on jäänyt lapsuudenmaisemiin Järvienkylään. Naiset alkavat lämmitellä ystävyyttään, ja kun Silva saa keploteltua Eevalle työpaikalla miehensä firmasta, on Eevalla ja Selinalla edessään uusi elämä Järvienkylässä. Silva tutustuu tuolla paremmin myös Selinaan, ystävystyy tämän kanssa ja alkaa hankkia niin äidille kuin tyttärellekin kalliita lahjoja ja tavaroita. Ensin Silvan huomio imartelee kumpaakin, mutta vähitellen äiti ja etenkin tytär kiusaantuvat kalliista lahjoista ja kiusallisesta huomiosta ja ihmettelevät samaa kuin muukin kylä: mikä Silvaa oikein vaivaa?

Kirjan ehdottomaksi plussapuoleksi laitan kyllä jännittävän ja otteessa pitävän juonen. Tarina oli aiheeltaankin sellainen, ettei koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä se oli täynnä kutkuttavia, tosin aika tavallisiakin, piirteitä. Silvan käyttäytyminen oli psykologisesti ajatellen kiinnostavaa, ja rupesin jo keittiönpöytäpsykologina antamaan hänelle diagnoosia. Syytä Silvan käytökselle ei suoranaisesti annettu, mutta rivien välistä pystyi kyllä lukemaan aika paljon. Vaikka Silva olikin tarinan pahis, en voinut olla säälimättä häntä. Vaikka olisi kuinka paljon rahaa, ei sillä voi saada kaikkea haluamaansa. Kirjassa oli lyhyt takauma Eevan ja Silvan lapsuuteen, mikä oli hyvä, koska se selvensi hyvin paljon asioita Eevan ja Silvan myöhemmistä vaiheista. Suurin osa tapahtumista kerrottiin Eevan näkökulmasta, muutamissa kohdin vuoro annettiin Silvalle, Selinalle tai Eevan Tessa-siskolle, mutta Silvan näkökulmaa jäin kaipaamaan enemmän: Eevakaan ei ollut pelkkä pulmunen ja siksi olisin halunnut tietää Silvan reaktion niihin asioihin, joissa Eeva töppäsi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopeaa ja otteessaan pitävää luettavaa. Jos on lukenut jonkun Pirjo Rissasen kirjan, ei tätäkään voi ohittaa. Takuutavaraa.

Syyslaulu

Pirjo Rissasen Syyslaulu on mielestäni paras kirja, jonka hän on kirjoittanut. Ennen kaikkea tykkään siitä, että Rissanen kertoo tässä päähenkilön elämänkaaren nuoresta opiskelijatytöstä vanhaksi naiseksi. On jotenkin kiinnostavaa lukea näitä kertomuksia, jotka kuvaavat naisen koko elämää. Toinen syy, miksi kirja on mielestäni niin hyvä, on aihe. Kaikki muut Rissasen kirjat käsittelevät enimmäkseen äidin ja tyttären välistä suhdetta eikä siitä pääse eroon tässäkään kirjassa, mutta pääpaino on miehen ja naisen välisessä suhteessa.

Kirjan tapahtumat alkavat 60-luvun alusta. Viola Aro on vähän päälle parikymppinen suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija, kun hän kohtaa Toukon, tulevan kirjailijan, johon hän rakastuu. Violan ja Toukon rakkauden alku on ruma, sillä Violan sisar Linnea löysi miehen ensin. Tämä raastaakin sisarten välejä koko ajan. Viola ja Touko päätyvät kuitenkin naimisiin, muuttavat kauas pois Helsingistä ja saavat lapsia. Touko keskittyy hyvässä nosteessa olevaan kirjailijanuraansa, Violalalle jää arjen pyörittäminen, lasten pyllyjen peseminen ja sähkölaskusta huolehtiminen. Mitä enemmän Touko saa mainetta ja kunniaa kirjailijana, sitä kauemmaksi he Violan kanssa toisistaan ajautuvat. Touko haluaa ihailua, hänelle ei riitä se tavallinen arki tai Violan ja lasten rakkaus. Vuodet kuluvat, Violan ja Toukon avioliitto menee välillä ylä- välillä alamäkeä. Touko kääntyy enemmän narsistiseksi, Viola taas alkaa kapinoida ja miettiä, millaista elämä olisi, jos saisi elää niin kuin itse haluaa, piittaamatta Suuresta Taiteilijasta. Toukon kanssa kun joutuu pohtimaan ja pelkäämään sitä, saako oman perheen kokemuksia ja tapahtumia käyttää materiaalina kirjoissa.

Kirjan heikkous oli siinä, että tapahtumia kuvattiin vain Violan kautta. Se selittyy tietysti sillä, että Viola on koko kirjan keskushenkilö ja häneen tarinaansa tässä kerrotaan, mutta olisi ollut mukava tietää Toukon näkökulma ja motiivit joihinkin asioihin, esimerkiksi perheen käyttämiseen kirjallisena materiaalina. Kyllähän Toukon näkökulmaa välillä sivuttiin ja lopussa mukaan tulee myös Violan nuorin tytär, jonka kanssa suhde on ollut hankala, mutta nuo jäävät aika pinnallisiksi. Toinen silmiin pistävä seikka on se, ettei kirjassa näy minkäänlaista ajankuvaa, vaikka tapahtumat sijoittuvat varmaan viidelle vuosikymmenelle. Olisi ollut hauska lukea eri aikojen tapahtumista, sillä nyt jäi tunne, että kaikki olisi voinut tapahtua 90-luvulla. 

Ison plussan Rissanen ansaitsee tämänkin kirjan kohdalla siitä, miten hän kuvaa henkilöitä ja punoo juonta. Henkilöt ovat kiinnostavia ja helposti samastuttavia (etenkin Viola) ja tarina kulkee eteen päin vaivattomasti. Juonen sisään on myös heitelty taidokkaita koukkuja, jotka pakottavat lukemaan vielä yhden luvun lisää.

Posliinihäät & Sielunsisaret

Niin kuin joku on varmaan jo huomannut, mulla on tapana lukea kirjoja niin, että innostun lukemaan yhdeltä kirjailijalta useamman kirjan putkeen minkä jälkeen mulle tulee sellainen ähky, että en tartu kyseiseen kirjailijaan aikoihin. Vuodenvaihteessa mulla oli Enni Mustos -vaihe ja nyt näyttää uhkaavasti siltä, että mulla alkaa Pirjo Rissanen -kausi. Lukulomallani käytin aikaa lukemalla Pirjo Rissasen Posliinihäät ja sen jatko-osan Sielunsisaret. Kumpainenkin kirja toistelee Rissasen tuttuja teemoja eli naiseutta ja ihmissuhteita, etenkin parisuhdetta sekä äidin ja tyttären välistä suhdetta.

Päähenkilönä näissä kirjoissa on Aina Mikonmäki, päälle viisikymppinen hyvinsäilynyt ekonomi. Ekassa osassa Aina valmistautuu miehensä Sakarin kanssa viettämään 20-vuotishääpäivää, mutta ennen odotettua päivää pukkaa kriisiä ilmoille.  Sakarin tyttäret järjestävät Ainalle huolia eivätkä välit Ainan biologisen tyttären Emilian kanssa ole kovin kaksiset. Lisäksi Ainalle tuottaa huolta hänen sairas appensa Niilo ja perheen kuopus, Leo, joka ajelehtii päämäärättömästi ympäriinsä. Muutaman kesäisen viikon aikana tapahtumat kärjistyvät siihen pisteeseen, että Aina pakenee Helsinkiin shoppailemaan ja setvimään välejään isosiskonsa Kaisun kanssa.

Toisessa osassa, Sielunsisarissa, Ainan ja Sakarin ongelmat ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että ero on ainoa mahdollisuus. Tämä kirja on tapahtumaköyhempi kuin eka osa, sillä tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Ainan ja Emilian suhteen käsittelyn ympärille. Naiset matkustavat yhdessä Granadaan selvittämään välejään, ja siellä Aina myös tekee tilit selväksi menneisyytensä kanssa. Tässä kirjassa äänen saa välillä myös Emilia, mutta kirjan kiinnostavin henkilö on Tuulikki, Ainan ystävätär, jonka luokse Aina pakenee eron jälkeen. Tuulikki on itsekin eronnut, hän puhkuu miesvihaa, naisenergiaa ja sielunsisaruutta ja näitä kaikkia Tuulikki yrittää myös tartuttaa Ainaan.

Vaikka mä en näiden Rissasen kirjojen suhteen ole kohderyhmään, tykkään lukea näitä tosi paljon. Kirjat on viihdettä ilman sellaisia älyttömiä hömppäaineksia. Erityisen ihanaa näissä on se, että vaikka kirjat ovat tiiliskuvaluokkaa, tarina rullaa eteenpäin jouhevasti ilman turhaa paikoillaan takkuamista.

PS.  Hyvää ystävänpäivää kaikille kirjojen ystäville!

Muistot

Odotan aina innolla Pirjo Rissasen uutta kirjaa, vaikka parikymppisenä en ehkä olekaan kirjojen otollisinta kohderyhmää. Rissasen kirjat nyt vain ovat jotenkin kamalan herttaisia ja mukaansatempaavia sukutarinoita.

Rissasen uusin kirja Muistot kertoo Ulpusta, joka elää yksin mutta ei ole yksinäinen. Hän pärjää, ajattelevat kaikki - hän itsekin. Eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja on menettänyt melkein jokaisen perheenjäsenensä. Mies on lähtenyt, tytär on kuollut ja tyttären mukana syntymätön lapsenlapsi.Poika Markus asuu vaimonsa kanssa lähellä, mutta välit eivät ole turhan tiiviit. Miniä Susanna on määrätietoisesti päättänyt, että heille ei tule lasta.Yksinäisyys, lapsettomuus ja lapsen kuolema ovat vaiettuja asioita, jotka pulpahtelevat pintaan. Tulehtuneita aiheita käsitellessään miniä ja anoppi kohtaavat uudella tavalla, eikä se käy kivuttomasti.

Tähän kirjaan en kyllä oikein päässyt mukaan, vaikka olisin tahtonut. Eniten minua häiritsi se, että Ulpu oli liian samankaltainen kuin Rissasen edellisten kirjojen, Posliinihäät ja Sielunsisaret, päähenkilö Aina. Muistot jäi sitä paitsi jotenkin kesken, sillä jos kirjan nimi on Muistot, oletan että siinä käsitellään muistoja eli tässä tapauksessa Ulpun tyttären kuolemaa ja miehen lähtöä sekä Susannan pikkuveljen kuolemaa ja äitisuhdetta. Muistoja tässä käsiteltiinkin, mutta aika pinnallisesti. En esimerkiksi saanut oikein selville, miksi Martti lähti ja mitä Susannan äiti tiesi poikansa kuolemasta. Kirjakin loppui töksähtäen aivan kuin välistä olisi jäänyt muutama sivu pois.

Muistoja lukiessa tuli mieleen, että kirja taisi olla kustantajan ehdotus, ei Rissasen. Niin kiireellä tehdyltä ja väkinäiseltä kirja tuntui. Mutta onhan tämä kirja vakilukemista niille, jotka ovat aikaisemmatkin Rissaset lukeneet.

Rakkaus kuin lupiininkukka

Pirjo Rissanen tunnetaan naiskuvaajana ja erityisesti Rissasesta tulee mieleen kirjat, joissa kuvataan keski-ikäisiä naisia tai naisia ja heidän tyttäriää. Rakkaus kuin lupiininkukka on hieman erilaista Rissasta, sillä tässä kirjassa päähenkilönä on nuori, päälle parikymppinen Kaisa. Tämä kirja eroaa Rissasen aiemmasta tuotannosta myös siten, että kirjan kieli eri lailla kepeää ja humorististakin. Itse asiassa tyyli tuo läheisesti mieleen Tuija Lehtisen kirjat.

Rakkaus kuin lupiininkukan päähenkilö on siis nuori Kaisa, joka vielä etsii itseään. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Kaisa on tehnyt hanttihommia isänsä firmassa, mutta asioihin tulee muutos, kun Kaisalle ja hänen juppisulhaselleen tulee ero. Häntä koipien välissä Kaisa palaa lapsuudenkotiin isänsä ja äitipuolensa luo, mutta huomaa pian, ettei asuminen toisten nurkissa ja pienen velipuolen hoitaminen ole kovin hohdokasta. Kaisa sisuuntuu ja vastaa lehdessä olleeseen ilmoitukseen sihteerin paikasta. Tuo ilmoitus vie Kaisan sydän-Savoon omaperäisen Alma T. Laatikaisen huusholliin alkeellisiin olosuhteisiin. Kaisa on monella tapaa uusavuton nuori, ja kädetön monissa kotihommisssa, mutta kekseliäisyyttä riitää. Alma taas on epäluuloinen ja pihi vanha rouva, joten on selvää, että Kaisan ja rouva Laatikaisen välillä kipinöi toisinaan kovasti. Elämä keskellä korpea on kuitenkin opettavaista, sillä Kaisa oppii maalaiselämän lisäksi myötäelämistä, suvaitsevuutta ja jopa rakkautta. Lopulta poikamiestyttö löytää kuin löytääkin itselleen kesyttäjän ja happy end on valmis. Kaiken keskellä romantiikka kukkii lupiinin tavoin, ei hempeästi vaan sitkeästi.

Ihan luettava kirja, mutta ei kuitenkaan sitä parasta Rissasta. Johtunee siitä, että kirja muistuttaa aiheeltaan ja kieleltään melko paljon Tuija Lehtisen kirjoja enkä kuulu Lehtisen fan clubiin. Tuskin tulee tätä opusta luettua toista kertaa.