torstai 22. maaliskuuta 2012

100 X TBR

Monissa blogeissa on julkaistu näitä listoja sadasta kirjasta, jotka haluaisi lukea ajan X kuluessa. Itsekin listahulluna väsäsin omani, vaikka en olekaan laittanut mitään aikarajoitetta sille, missä ajassa kirjat pitää olla luettu. Lähinnä koostan listan itselleni, että jos joskus lukeminen uhkaa loppua (mikä ei nyt näytä kovin todennäköiseltä) voin kaivaa täältä kiinnostavia kirjoja. Osa kirjoista on peräisin omasta kirjahyllystä, osa on kirjastosta ja osa sellaisia, jotka muuten vain haluan lukea.

  1. Chimamanda Ngozi Adichien: Purppuranpunainen hibiskus
  2. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
  3. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
  4. Sara Gruen: Vettä elefanteille
  5. Kathryn Stockett: Piiat
  6. Kate Morton: Paluu Rivertoniin
  7. Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila
  8. Jodi Picoult: Sisareni puolesta
  9. Julie Orringer: Näkymätön silta
  10. Jamie Ford: Hotelli Panama
  11. Rebecca Wells: Jumalaiset Jajasiskot
  12. Katy Gardner: Esther ja Gemma
  13. Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
  14. Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
  15. Miina Supinen: Liha tottelee kuria
  16. Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
  17. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
  18. Sirpa Kähkönen: Neidon kenkä
  19. Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia
  20. Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
  21. Torey Hayden: Tiikerilapsi (ja muitakin)
  22. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
  23. Richard Yates: Revolutionary Road
  24. Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
  25. Hilkka Ravilo: Pahan tytär
  26. Michael Ondaatje: Englantilainen potilas
  27. Thomas Keneally: Schindlerin lista
  28. Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides
  29. Mende Nazer: Orja
  30. Marianne Käckö: Tapa minut äiti!
  31. Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
  32. Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
  33. Laila Hietamies: Vienan punainen kuu
  34. Kaari Utrio: Eevan tyttäret
  35. Anja Kauranen: Sonja O.
  36. Minna Canth: Työmiehen vaimo
  37. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  38. Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
  39. Maria Jotuni: Huojuva talo
  40. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
  41. Juhani Aho: Papin rouva
  42. Jane Austen: Järki ja tunteet
  43. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
  44. Emily Brontë: Humiseva harju
  45. Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet
  46. Susan Abulhawa: Jeninin aamut
  47. Ian McEwan: Sovitus
  48. Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
  49. Chris Cleave: Little Been tarina
  50. Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi
  51. Arhur Golden: Geishan muistelmat
  52. John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
  53. Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
  54. Juhani Aho: Yksin
  55. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
  56. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
  57. L.M. Montgomery: Sininen linna
  58. Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
  59. Lionel Shiver: Poikani Kevin
  60. Lionel Shiver: Kaksoisvirhe
  61. Geraldine Brooks: Kirjan kansa
  62. Anna Kortelainen: Virginie
  63. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa
  64. Mary Shelley: Frankenstein
  65. Aino Kallas: Sudenmorsian
  66. Antoine da Saint Exupery: Pikku Prinssi
  67. Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
  68. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  69. Gustave Flaubert: Rouva Bovary
  70. Henrik Ibsen: Nukkekoti
  71. Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
  72. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
  73. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
  74. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
  75. Stephenie Meyer: Houkutus
  76. Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia
  77. Reino Lehväslaiho: Rintamalotat
  78. Khaled Hosseini: Leijapoika
  79. Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (kesken)
  80. Eeva Kilpi: Talvisodan aika (ja muutkin osat)
  81. David Nicholls: Sinä päivänä
  82. Claudie Gallay: Tyrskyt
  83. Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
  84. Hannu Mäkelä: Nalle ja Moppe
  85. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
  86. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
  87. Anne Frank: Salaisen siiven tarinoita
  88. Aravind Adiga: Viimeinen mies
  89. Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
  90. Kaari Utrio: Oppinut neiti
  91. Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat
  92. Alyson Richman: Van Goghin viimeinen rakkaus
  93. Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
  94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (kesken)
  95. Donald Spoto: Grace Kelly -- Seurapiirien kuningatar
  96. Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla
  97. Anja Kauranen: Pelon maantiede
  98. Sharon Osbourne: Täysillä. Omaelämäkerta
  99. Vikas Swarup: Slummien miljonääri
  100. Mark Logue: Kuninkaan puhe

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Tarhapäivä

Kyllä tätä on odotettukin, nimittäin Eve Hietamiehen uutta kirjaa Tarhapäivä. Tarhapäivä on jatkoa muutaman vuoden takaisille Yösyötölle, jossa seurattiin toimittaja Antti Pasasen selviytymistä pienen Paavo-vauvan yh-isänä. Nyt vauvasta on kasvanut viisivuotias reipas poika, mutta yhä edelleen Antti joutuu arvioimaan isyyttään ja onnistumistaan siinä. Paavon äiti Pia ei ole kuvioissa mukana muuten kuin tuottamalla kerta toisensa jälkeen pettymyksiä Paavolle. 

Ihan yksin Antin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä hiekkalaatikolta matkaan tarttunut Enni Terttu-tyttärineen on edelleen vahvasti mukana. Heti kirjan alussa Antti joutuukin melkoisen ongelman eteen, kun selviää, etteivät hänen tunteensa Enniä kohtaan olekaan pelkästään kaverilliset. Romanttiselle haihattelulle ei kuitenkaan jää tolkuttomasti aikaa, sillä Terttu muuttaa olosuhteiden pakosta Pasasten poikamiesboksiin. Tertun kanssa Antti sujahtaa kokonaan uuteen maailmaan: sellaiseen, jossa on erikseen tyttöjen ja poikien lääkkeet, rokkimekkoja, isopäisiä pehmoeläimiä, tanssitunteja ja jokaisella tavaralla oma nimensä. Antti saa alkukankeuksien jälkeen huomata oppineensa Tertulta paljonkin uutta.

Kun sain Tarhapäivän käteen ihmettelin, miten pikkulapsiarjesta saa yli 400 sivua tekstiä ilman että se alkaa tuntua puisevalta. Helposti. Kirjassa kuvataan paljon lapsiperheelle tuttuja rutiineja: aamupalaa, tarhamatkaa, leikkimistä, ostoksilla käymistä, iltapalaa, -pesua ja -satua, mutta usein rutiineihin liittyy jokin huvittava kommellus, esimerkiksi kauppareissulla porukka tekee katoamistemppuja yksi kerrallaan. Kirjaa lukiessani sainkin nauraa hekottaa monta kertaa ääneen. Tykkäsin erityisesti siitä, ettei Anttia kuvata minään superisänä, vaan tavallisena tallaajana. Usein kun nimittäin törmää siihen, että lapsestaan huolehtivasta isästä tehdään joku yli-ihminen ja kaikki tavallisetkin arjen askareet miehen tekemänä saavat osakseen ylpeää hymistelyä: "kato, se vei lapsen hammaslääkäriin".

Hietamies taitaa mutkattoman kerronnan ja puhekielinen teksti sopii hyvin rempseän Antin tarinaan: moneen kertaan tekstissä päräytellään miehekkäitä perkeleitä ja moneen otteeseen Antti myös komentaa lapsia "pitämään turpansa kiinni". Tarhapäivä on kokonaisuutena mahtava ja nopealukuinen kirja. Perheenäidit ja -isät löytävät kirjasta paljon samaistuttavaa, mutta kirjassa on tuttuja juttuja niillekin, joilla omia lapsia ei ole. Ainakin Tarhapäivästä kävi ilmi lasten tämänhetkiset suosikkilelut.

Jos Yösyöttö aiheutti lapsettomalle sinkkunaiselle lieviä kammoväristyksiä realistella pukluarkikuvauksella, herätti Tarhapäivä orastavaa vauvakuumetta: kaikkien kaupparaivareiden ja uhmakohtausten jälkeenkin on olemassa se toinenkin, ihanampi, puoli.

Katso myös MaijanSusan ja Amman arviot.

5/5

Otava 2012
446 sivua.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Puolinainen

 Eve Hietamies on yksi suosikkikirjailijoistani, joka tosin julkaisee kirjoja turhan harvoin. Odotellessani uutta Tarhapäivä-romaania kaivoin hyllystä Hietamiehen vanhempaa tuotantoa olevan lapsettomuutta käsittelevän Puolinainen-romaanin. Olen lukenut kirjan jo aiemmin, mutta halusin palata siihen uudestaan.

Puolinainen kertoo marketissa työskentelevästä Ilonasta ja tämän puolisosta, hanoja myyvästä Iivarista. Ilona ja Iivari rakastavat toisiaan ja kaikki on hyvin, enää puuttuu vain lapsi, tyttö tai poika, jolla on äitinsä siniset silmät ja neliskanttinen pottuvarvas tai isänsä villit kiharat ja isot kädet. Ilona tulee raskaaksi kuin kello, mutta raskaudet päättyvät aina keskenmenoon. Kirjassa tapahtumat kerrotaan Ilonan näkökulmasta ja välillä muistellaan aiempia keskenmenoja sekä seurataan Ilonan viidettä raskautta.

Puolinainen on kiinnostava ja erilainen kirja lapsettomuudesta, sillä keskenmenoista puhutaan harvoin. Mietin, miten kestää järjissään sitä, että raskaus toisensa perään päättyy keskenmenoon heti kun uutisesta ehtii iloita. Ilonankin päässä pyörii tunteiden sekamelska: neljän keskenmenon jälkeen osaa varautua siihen, että pian Kone alkaa taas toimia ja tekee tyhjäksi kaikki ne haaveet ja suunnitelmat, joita Ilona ja Iivari ovat tulevaisuuteen ladanneet. Ja kuitenkin jossain on vielä jäljellä Toivo.

-- Kuinka sä voit?
-- Hyvin.
-- Entäs se pikkuinen?
Ilona vilkaisee syrjäkarein Iivaria. --  Älä kiinny siihen liikaa. Se tulee ulos.
-- Mitä jos...
-- Ne tulee aina ulos.
Lapsettoman  Ilonan lisäksi kirjassa on sivuhenkilöinä muita eri elämäntilanteessa olevia naisia: on paras ystävätär, joka on lapseton sinkku, sisko, joka on helisemässä pienten kaksosten kanssa ja työkaveri, joka ei lukuisista yrityksistä huolimatta raskaaksi. Lisäksi Ilonan työpaikassa marketin takahuoneessa naiset käyvät läpi monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia liittyen lapsettomuuteen ja naiseuteen.  Tätä keskustelua työkavereiden kesken kuvataan kirjassa hyvin paljon ja muutenkin kirjassa on (aiheesta johtuen) paljon naisten keskinäisiä keskusteluja ja pohdintoja.

Puolinainen oli ripeää luettavaa ja tykkäsin Hietamiehen tavasta kertoa tarinaa pilke silmäkulmassa; tyylissä on paljon samaa kuin Härkösessä, sillä vakavista asioista kirjoitetaan vähemmän vakavasti. Aiheen henkilökohtaisuus oli hyvin aistittavissa kirjassa ja se teki lukukokemuksesta onnistuneen. Jaksan myös ihastella henkilöhahmoja, sillä on kiva että kirjassa seikkailee välillä rehellinen kaupankassa akateemisesti koulutettujen henkilöiden sijaan. Pari miinusta kirjassa kuitenkin on: pelkkä lapsettomuus- ja keskenmenoaihe on liian vähän kolmesataasivuiseen, joten toistoa tulee väkisinkin ja se turhauttaa välillä. Varsinkin monet unikohdat, joissa Ilonan keskustelee Pelon kanssa, toistuvat turhan usein. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin onnistunut ja toimi hyvin uudelleen luettunakin.

4+/5

Otava 2002.
318 sivua.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Sisar

Kuva: Gummerus



Rosamund Luptonin Sisar on ollut esillä useissa blogeissa lyhyen ajan sisään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa omat mietteeni ylös. Kirja päätyi minulle luettavaksi sattumalta enkä oikeastaan odottanut kirjalta mitään, kun aloin lukea sitä. Heti ensimmäisiltä sivuilta kirja kuitenkin tempaisi minut mukaansa enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni. 

Paljon en viitsi kirjan juonesta paljastaa, mutta jotain sentään alkutapahtumista. Kirjaa kertoo kahdesta sisaresta, ja koko kirja onkin toisen sisaren kirje toiselle. Beatrice ja Tess ovat erottamattomat siskokset, jotka pitävät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, vaikka Bee asuu Yhdysvalloissa ja Tess Englannissa. Bee joutuu palaamaan yllättäen Englantiin, kun kuulee pikkusisaren kadonneen. Bee on ymmällään, sillä hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, minne rakas pikkusisko on voinut kadota. Rakkaudesta siskoonsa Bee ryhtyy selvittämään Tessin kohtaloa.

Sisaressa on yhdistetty mukavalla tavalla jännityskirjaa että perinteistä lukuromaania. Lopputulos on mukaansatempaava ja vähän jännittäväkin. Kirja myös pitää lukijan otteessaan melkoisen hyvin, tosin jos kirja eteni alussa reippaasti, puolessavälissä vauhti hyytyi ja kirja lojui yöpöydällä monta päivää ilman, että koskin siihen. 400 sivuiseksi kirjaksi tapahtumat tapahtuivat hivenen liian hitaasti varsinkin puolivälin paikkeilla ja rönsyilivät liikaa: turhia rönsyjä karsimalla kirjaan olisi saanut jäntevyyttä eikä lukija olisi ehtinyt pitkästyä. Loppu oli hyvä, sillä siinä asiat ratkesivat eikä se ollut myöskään yllätyksetön. Jännitystä pidettiin siis hyvin yllä ihan viime metreille saakka. 

Sisaruus on kirjassa keskeinen teema ja Lupton kuvaakin sisarusten välistä suhdetta kauniisti. Been tuntemukset Tessin katoamisen jälkeen tuovat mieleen Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa kerrotaan sisaren itsemurhasta. Kirjassa Bee siis muistelee tapahtumia kirjeessä ja puhuu välillä Tessille, välillä aviomiehelleen ja välillä asianajalleen. Muistelun lisäksi kirjassa on muutamissa kohdin Tessin ja Been toisilleen lähettämiä meilejä. Tämä kerrontatapa oli mukava ja erilainen, kuten myös koko kirjeeksi ajateltu romaani.

Kokonaisuudessaan pidin kirjaa mukaansatempaavana ja viihdyttävänä kokonaisuutena, jota voin hyvin suositella viihdyttävää lukukokemusta kaipaavalle. Hyvyydestä huolimatta kirjassa ei kuitenkaan ole mitään sellaista erikoisen hienoa tai mieleenpainuvaa, että se jäisi pitkäksi aikaa mielen päälle pyörimään enkä hullaantunut siitä samalla tavalla kuin jotkut lukijat. Keskitasoa parempi Sisar kuitenkin oli.

Olen nyt laiska enkä linkitä tähän kuin Amman arvion, mutta sieltä löytyy linkit muihinkin arvioihin.

3+/5
Alkup. nimi: Sister
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2012
402 sivua.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Kaunis sydän

 Noran ja Alician myötä Cecilia Samartinista tuli uusi suosikkikirjailijani. Hänen ensimmäiseksi suomennettu romaaninsa Senor Peregrino oli minulla jo kesken, mutta uusin kirja Kaunis sydän vaikutti Peregrinoa kiinnostavammalta, joten Peregrino sai väistyä tämän tieltä.

Cecilia Samartinin uusimmassa romaanissa Kaunis sydän liikutaan aiemmista kirjoista tutuksi tulleissa ympäristöissä: Etelä-Amerikassa, tällä kertaa El Salvadorissa, sekä Yhdysvalloissa. Kirjan päähenkilö on El Salvadorista sodan vuoksi pakoon lähtenyt ja viimein Kaliforniaan päätynyt Ana. Kirjassa liikutaan kolmessa eri ajassa: Anan lapsuudessa El Salvadorissa, varhaisissa Kalifornian vuosissa jolloin Ana työskenteli rikkaan perheen lapsenhoitajana sekä nykyisyydessä, jolloin Ana valvoo öitä kuolemansairaan rakastettunsa vierellä ja muistelee elämäänsä. Kaikkein eniten kirjassa kerrotaan tapahtumista amerikkalaisen perheen luona, jonne Ana päätyy luostarista. Perheessä ei ole kaikki kohdallaan ja varsinkin perheen rouvalla vanhemmuus ja monet muutkin asiat ovat pahasti hakusessa. Kovia kokenut Ana onnistuu kuitenkin voittamaan lasten rakkauden ja tuomaan perheeseen sellaista iloa ja valoa, jota perhe ei ole muuten kokenut.

On vaikea sanoa kummastako kirjasta pidän enemmän: Kauniista sydämestä vai Norasta ja Aliciasta. Vaikka molemmat kirjat kuvaavatkin Etelä-Amerikasta lähteneiden ja kovia kokeneiden naisten elämää uudessa maassa, ovat kirjat aika erilaisia. Minusta Kaunis sydän vaikuttaa paljon enemmän aikuiskirjalta kuin Nora ja Alicia, sillä tässä päähenkilö on vanhempi. Kauniin sydämen tarina oli jälleen kerran omaa luokkaansa, sillä se oli toisaalta julma kuvaus sodasta ja lapsuuden loppumisesta, toisaalta myös hyvin toiveikas, sillä siinä ei sorruttu turhia märehtimään kurjuutta. Tässä on myös Samartinin kirjojen paras puoli, positiivisuus. Kauniin sydämen henkilöt olivat kiinnostavia, varsinkin Anan palveluspaikan rouva oli hurjan kiinnostava henkilö, jolla tuntuu olevan pasmat hukassa ja vaikeuksia rakastaa lapsiaan. Samartinin psykoterapeutin ammatista on varmasti hyötyä, kun hän luonut kiinnostavia henkilöhahmoja.

Kaunis sydän on yksi parhaimmista kirjoista ja kiinnostavimmista selviytymistarinoista, joita olen lukenut. Sujuvaa ja tapahtumarikasta, elävää tekstiä oli ilo lukea. Tämä kirja vain vahvistaa Samartinin paikkaa suosikkikirjailijoideni joukossa.

4½ / 5
Alkup. nimi: Vigil
Suom. Tiina Sjlevgren
Bazar 2012
400 sivua.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kirottu Istanbul

Elif Shafakin vastikään ilmestynyt Kirottu Istanbul on ensikosketukseni naisen tuotantoon, muttei suinkaan viimeinen. Sen verran tämä kirja nimittäin vakuutti Shafakin kertojankyvyistä. 

Kirottu Istanbul tarjoilee henkilöitä ja tapahtumia moneen lähtöön, ehkä jopa vähän liikaakin, sillä aluksi olin ihan pää pyörällä ihmisistä, että kukakohan tämäkin oli. Vaikka loppua kohti pääsinkin hyvin henkilöistä kiinni, olen edelleen vakuuttunut, että muutamia ulkopuoliseksi jääneitä henkilöitä olisi voinut karsia, kuten erään henkilön verkkoystävät. 

Kirjassa linkittyvät yhteen sekä sukutarina että Turkin lähihistoria. Kirjan päähenkilö on istanbulilainen Asya, joka asuu naisten kesken; samaa huushollia asuttavat äiti, isoäiti, isoisoäiti ja Asyan täti. Miehiä ei näy mailla eikä halmein, sillä heitä vaivaa sukukirous. Ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen, Mustafa, asustaa varmuuden vuoksi Yhdysvalloissa, kaukana kirouksesta. Yhdysvalloissa asuu myös Mustafan armenialais-amerikkalainen tytärpuoli Amy, joka on kovasti kiinnostunut armenialaisista sukujuuristaan. Hän haluaa lähteä Turkkiin selvittämään Turkin ja Armenian välillä tapahtunutta kansanmurhaa, jota Turkki ei halua tunnustaa. Amy ja Asya kohtaavat, kun Amy muuttaa vierailun ajaksi asumaan Asyan perheen luokse. Vierailun aikana selviää monia asioista, kuten Asyan isän henkilöllisyys, joka on tarkoin varjeltu.

Hurja henkilömäärä olikin se ainoa miinus, jonka tälle kirjalle annan. Kirja oli kiinnostava kuvaus turkkilaisten elämästä, sillä en ole aiemmin lukenut turkkilaisista. Ei tämä ehkä ihan vastannut sitä kuvaa, joka minulla oli turkkilaisista; kirjassa naiset ryyppäävät ja harrastavat huolettomia irtosuhteita. Turkin ja Armenian välisestä konfliktista oli mielenkiintoista lukea; mielenkiintoiseksi asian teki se, että kirjailija sai tuomion kirjansa vuoksi - Turkissa kansanmurha on suuri tabu eikä siitä saa kirjoittaa. Elif Shafakin saama tuomio kuitenkin kumottiin myöhemmin. Kiinnostavan aiheen lisäksi tarinaa myös kuljetettiin hyvin eteenpäin, kieli oli helppolukuista ja kirjan luki myös mielenkiintoisen aiheen vuoksi nopeasti. Nautin lukiessani siitä, miten monipuolinen kirja on: mukana on sekä perheen historiaa että yleisemmin Turkin historiaa. Pakko muuten mainita vielä loppuun, että olipa kiva lukea tiiliskiveä, joka on kirjoitettu tarpeeksi isolla fontilla. Yleensä vierastan paksujen (tai ohuempienkin) kirjojen lukemista, koska niissä on niin pientä pränttiä.

***Ikkunat auki Eurooppaan: Turkki***

4½ / 5
Alkup. nimi: The Bastard of Istanbul
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2012
498 sivua.