Nyt tekisi mieli itkeä, kirota ja heittää tietokone seinään: kirjoitin pitkän arvostelun Anna-Leena Härkösen Onnen tunnista, ja kun painoin Julkaise-nappia, koko teksti hävisi eikä sitä löytynyt mistään, vaikka olin tallentanut sen. Murrr.
Mutta asiaan. Onnen tunti on ehkä tämän vuoden odotetuin kirja eikä vähiten siksi, että se on peräisin lempikirjailijani kynästä. Kirjan aihe - sijaisvanhemmuus - on myös kiinnostava, koska en ole siitä kauheasti lukenut mistään, varsinkaan siis kaunokirjallisuutta.
Kirjan kertoja on Tuula, joka elää uusperheessä miesystävänsä Harrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa. Tuula haluaisi Harrin kanssa lapsen, mutta kohdunpoiston vuoksi se ei tule kysymykseen. Sattumalta Tuula lukee lehdestä jutun sijaisvanhemmuudesta ja ajatus jää kytemään hänen päähänsä, ennen kuin Tuula kertoo siitä Harrille tai Roopelle. Kummatkin ovat suostuvaisia Tuulan ehdotukseen ja niinpä Tuula ja Harri marssivat valmennuskurssille. Kurssilla Tuula joutuu miettimään paljon sitä, miten voi olla sijaisäiti vieraalle lapselle, kun aina ei jaksa olla äiti omallekaan lapselle. Kun välillä tulee huudettua, juotua viiniä eikä läksyjä tarvitse tehdä heti koulun jälkeen. Tuula joutuu myös mietimään suhdetta omaan äitiinsä, sillä boheemi äiti ei ole kyennyt antamaan Tuulalle lapsena tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa eivätkä välit aikuisenakaan ole kovin hyvät.
Kun koulutus on käyty, saavat Tuula ja Harri perheeseensä sisarukset Luken ja Vennin. Venni on hellyydenkipeä tyttö, joka ryntää syliin kuin syliin. Luke taas on sulkeutuneempi tapaus, joka käy säännöllisin väliajoin tarkastamassa, missä Venni on ja että kaapissa on ruokaa. Tuula ennakoi, että ongelmia tulee, mutta ihan kaikkeen hän ei silti ole varautunut: siihen, että pehmolelut roikkuvat hirtettynä naulakossa, piirrustuspaperit täyttyvät sotkusta ja itkevistä kissoista tai että häntä huoritellaan iloisesti aamispöydässä. Kantona kaskessa on vielä Ninna, lasten biloginen äiti, joka ei millään tahtoisi luopua lapsista ja joka pitää Tuulaa vihollisenaan.
Tykkäsin kirjasta ihan hurjasti, sillä aihe oli kiinnostava ja minusta on myös mukavaa, että sijaisvanhemmuudesta kirjoitetaan myös kevyesti, kuten Härkönen teki. Kirjassa parasta oli humoristinen kieli, joka näkyy dialogeissa. Ymmärrän, että kielellä kikkailu saattaa ärsyttää joitakin lukijoita, koska se voi viedä ajatukset pois itse aiheesta, mutta minua kieli ja henkilöiden sanavalmius nauratti, jopa siinä määrin että hihittelin aivan väärissä kohdissa, kuten siinä kun Tuulan muistelee, miten Roope leikki pienenä sammuneella mummillaan. Mustan huumorin takia rakastan Härkösen kirjoja niin paljon. Kirja myös herätti monenlaisia tuntemuksia ilosta suruun ja myös raivoon - oli aika huikea lukea tätä samaan aikaan Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkan kanssa, koska Adoptiomatkassa kaivataan omaa lasta ja Onnen tunnissa Ninnalla on omia lapsia, mutta hän ei niistä juuri välitä.
Kielen lisäksi tykkäsin paljon henkilöistä, etenkin Roopesta ja Harrista. Harrista mieleeni tuli kuva isokokoisesta ja tatuoidusta karjusta, jolla on kova ääni, mutta kuitenkin lämmin sydän. Roope taas valloitti minuta sanavalmiudellaan, vaikka en usko, että "päivitä ittes" ja "sä oot niin vintage" kuuluvat kovinkaan monen 10-vuotiaan pojan sanavarastoon. Aloin jopa pohtia, kuinkahan paljon Roopessa ja kirjailijan omassa pojassa on yhtäläisyyksiä.
Onnen tunti ei välttämättä ole kaikkein realistisin kuvaus sijaisvanhemmuudesta, mutta ehdottomasti hauskin. Huonona puolena pidän sitä, että kirja loppui liian äkkiä; olisin mieluusti lukenut tahtonut kuulla lisääkin siitä, miten Vennin ja Luken elämä alkaa rullata. Mutta kyllä tätä kannatti odottaa!
Muutkin ovat lukeneet Härköstä:
Sanna
4+/5Otava 2011.
287 Sivua.
