Emily Giffin on melkoisen tuore kirjailija tässä hömppäsarjassa, sillä hänen esikoisromaaninsa Rakkaus lainassa suomennettiin vuonna 2007. En ollut aiemmin kuullut Giffinistä, mutta kun törmäsin tähän Rakkaus lainassa -kirjaan yhdessä divarissa niin päätin kokeilla, miltä sen lukeminen maistuisi. Ainahan uusi hömppä sitä paisi kiinnostaa:) Kirjan valintaan vaikutti myös se, että kansi on hieno (söpön vaalenpunainen) ja päähenkilö on nimeltään Rachel (Rachel on yksi ihanimpia enkunkielisiä nimiä, joita tiedän).
Kirjan päähenkilö on siis nuori Manhattanilla asuva asianajaja Rachel White, joka on koko elämänsä ollut kunnollinen ja tunnollinen. 30-vuotissyntymäpäivänään Rachel kuitenkin tekee kännipäisään emämunauksen päätymällä samaan punkkaan parhaan ystävänsä poikakaverin kanssa. Kyse ei ole kenestä tahansa kundista vaan Dexin on tarkoitus mennä Darcyn kanssa naimisiin syksyllä ja Rachelin on määrä olla häissä kaasona.
Aluksi Rachel luulee, että voi vain kuitata hänen ja Dexin yön kahden humalaisen hairahduksena, mutta pian Rachel huomaa, että hänellä on myös oikeita tunteita Dexiä kohtaan eikä niitä auta turruttaa muiden miesten kanssa. Syyskuiset häät lähestyvät uhkaavasti, ja Rachelin on punnittava tunteitaan ja tarpeitaan niin ystävyyden kuin rakkaudenkin saralla. Tarinan edestessä tulevasta morsiammesta, Darcystä, alkaa paljastua uusia ja yhä yllättävämpiä piirteitä. Darcy ei nimittäin ole aivan niin ihana bestis, kun aluksi on annettu ymmärtää…
Kirja oli sellaista kevyttä hömppää, mutta pidin kirjasta todella paljon. Ainoa miinuspuoli oli se, että arvasin aivan liian aikaisin, miten kirja tulee päättymään. Se ei tosin tämänkaltaisissa kirjoissa liene mikään yllätys… Välillä kirjassa oli myös turhan pitkiä kuvauksia Rachelin ja Dexin salaisista tapaamista, joissa päivä kerrallaan selostettiin kaikki syödyt ruuat jne. Nuo selostukset tuntuivat välillä tympäiseviltä. Kiinnitin kirjassa huomiota siihen, että siinä kiroiltiin välillä aika paljon. Se ei mitenkään haitannut lukunautintoa, mutta tuntui kieltämättä melkoisen huvittavalta, näissä hömppäkirjoissa kun harvoin on tuollaista kielenkäyttöä… Sain muuten lahjaksi Emily Giffinin seuraavan teoksen Rakkauden pudotuspeli, joka käsittääkseni kertoo nyt Darcyn tarinan. Täytyypä ihan mielenkiinnosta lukaista, mitä tuossa kirjassa sanotaan näiden hahmojen kehittymisestä.
Lopuksi siteeraan kirjailija Lauren Weisbergerin mielipidettä kirjasta: “Sinun ei tarvitse himoita parhaan ystäväsi miestä pitääksesi tästä kirjasta (luota minuun)… Tämän kirjan päähenkilöön voi samaistua, ja se on luettava yhdeltä istumalta. Rakastin sitä.” Niinpä
tiistai 28. huhtikuuta 2009
perjantai 24. huhtikuuta 2009
FC Venus - Anna ja Pete
FC Venus kuuluu lempileffoihini, joten pitihän tämä Katri Mannisen elokuvan pohjalta tekemä kirja saada omaan kirjahyllyyn. Olen lukenut kirjan jo usean otteesen, sillä pidän Katri Mannisen kirjoitustyylistä ja muutenkin tämä kirja on juuri käteen sopivan ohut ja ennen kaikkea hauskaa hömppää. FC Venus- Anna ja Pete ei suoraan kerro samaa tarinaa kuin elokuva vaan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen elokuvaa, siis siihen, kun Anna vasta tapaa Peten, ja vain kirjan loppu on sama kuin elokuvassa. FC Venus on kyllä niin mahtava elokuva, että mieluusti lukisin sen myös ihan kirjaversiona, vaikka saattaa toki olla, että kirja olisi huonompi, leffassa kun näyttelijät ovat sitä parasta antia.
Turkulaisen Annan 29. syntymäpäivä ei suju aivan suunnitelmien mukaan: lääkäri pelottelee ikääntymisen vaaroilla ja kaiken lisäksi avomies jättää Annan aivan tuosta noin vain ilman ennakkovaroituksia. Kun elämä Turussa käy ahdistavaksi, Anna lyö (vedonlyöntihulluna) kaverinsa kanssa vetoa työpaikasta Helsingissä. Anna valitaan työpaikkaan, joka järjestää bileitä ja muita tilaisuuksia, ja edessä on muutto Helsinkiin ja uusi tuttavapiiri. Työkaverit Susa ja Jussi eivät todellakaan ole varsinaisia työmyyriä, mutta häilätessään uusien duunikavereiden kanssa Anna ainakin ehtii tutustua Hesan julkkiksiin. Mainio tuttavuus on myös Annan vuokraemäntä, hieman hassahtanut tätyli Lahja, jonka paras lentoaika (ihan kuin Concordejenkin) on ohi. Bailaamisen ja raatamisen ohessa Annan elämään mahtuu kuolemaa ja rakkautta, oikeita ja varsinkin vääriä miehiä sekä muhkea kolmenkympin kriisi. Mitä tapahtuu, kun Anna kohtaa Peten, joka on muuten kymppi plussan arvoinen saalis, mutta jonka harrastus kuningas jalkopallo aiheuttaa Annalle verenpaineen kohoamista - raivosta.
Anna ja Pete on Katri Mannisen hauskalla tavalla kirjoittamaa takuuviihdettä, joka varmasti vetää lukijan kasvot hymyyn. Vaikka pidänkin Mannisen kirjoista, niin toistuva aihe kolmekymppisestä naisesta, joka pitkän seurustelun jälkeen jätetään kuin nalli kalliolle, ja eron jälkeisestä sinkkuvuodesta alkaa olla jo tuttua kauraa. Voisi olla mielenkiintoista lukea joskus Manniselta täysin erityyppinen tarina vaikkapa naisesta, joka on parin lapsen äiti tai joka elää koko kirjan ajan parisuhteessa, jossa tehdään muutakin kuin pihdataan. Joten Katri Manninen, otapa nyt tästä neuvosta vaari, kun mietit seuraavan kirjasi aihetta…:)
Turkulaisen Annan 29. syntymäpäivä ei suju aivan suunnitelmien mukaan: lääkäri pelottelee ikääntymisen vaaroilla ja kaiken lisäksi avomies jättää Annan aivan tuosta noin vain ilman ennakkovaroituksia. Kun elämä Turussa käy ahdistavaksi, Anna lyö (vedonlyöntihulluna) kaverinsa kanssa vetoa työpaikasta Helsingissä. Anna valitaan työpaikkaan, joka järjestää bileitä ja muita tilaisuuksia, ja edessä on muutto Helsinkiin ja uusi tuttavapiiri. Työkaverit Susa ja Jussi eivät todellakaan ole varsinaisia työmyyriä, mutta häilätessään uusien duunikavereiden kanssa Anna ainakin ehtii tutustua Hesan julkkiksiin. Mainio tuttavuus on myös Annan vuokraemäntä, hieman hassahtanut tätyli Lahja, jonka paras lentoaika (ihan kuin Concordejenkin) on ohi. Bailaamisen ja raatamisen ohessa Annan elämään mahtuu kuolemaa ja rakkautta, oikeita ja varsinkin vääriä miehiä sekä muhkea kolmenkympin kriisi. Mitä tapahtuu, kun Anna kohtaa Peten, joka on muuten kymppi plussan arvoinen saalis, mutta jonka harrastus kuningas jalkopallo aiheuttaa Annalle verenpaineen kohoamista - raivosta.
Anna ja Pete on Katri Mannisen hauskalla tavalla kirjoittamaa takuuviihdettä, joka varmasti vetää lukijan kasvot hymyyn. Vaikka pidänkin Mannisen kirjoista, niin toistuva aihe kolmekymppisestä naisesta, joka pitkän seurustelun jälkeen jätetään kuin nalli kalliolle, ja eron jälkeisestä sinkkuvuodesta alkaa olla jo tuttua kauraa. Voisi olla mielenkiintoista lukea joskus Manniselta täysin erityyppinen tarina vaikkapa naisesta, joka on parin lapsen äiti tai joka elää koko kirjan ajan parisuhteessa, jossa tehdään muutakin kuin pihdataan. Joten Katri Manninen, otapa nyt tästä neuvosta vaari, kun mietit seuraavan kirjasi aihetta…:)
torstai 16. huhtikuuta 2009
Varjo
Olen lukenut kaikki Eppu Nuotiolta tähän mennessä ilmestyneet Pii Marin -dekkarit. Niistä ensimmäisestä, Mustasta, pidin, toinen, Kosto, oli ihan luettava, mutta Maksusta en tykännyt ollenkaan. Maksun luettuani päätin, että seuraavaa dekkaria en välttämättä halua lukea ollenkaan, mutta toisin kävi… Kun huomasin uusimman kirjan eli Varjon mainoksen, päätin kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta varata kirjan kirjastosta, sillä se kertoo mielenkiintoisesta aiheesta, kunniamurhasta. Sain Varjon jo ennen pääsiäistä, mutta vasta eilen sain luettua sen loppuun. Lukuajan pituus kertonee jotain siitä, mitä ajattelin tuosta kirjasta…
Varjossa rannalta löytyy kuolleena nuori morsiuspukuun puettu nainen, jonka huulet on ommeltu tiukasti yhteen ja vasen nimetön on leikattu irti. Selviää, että nainen on muslimiperheen tytär, naistutkimuksen opiskelija Shabina, joka on vähää aiemmin vihitty avioliittoon kristityn miehen kanssa. Onko kyseessä kunniamurha? Entä missä on Shabinan vastavihitty aviomies? Nuoren naisen kuolema kiinnostaa toimittaja Pii Marinia, joka alkaa kerätä lankoja käsiinsä. Piin tutkimuksia haittaa kuitenkin suhde poliisi-Heinoon, joka on ollut katkolla pidemmän aikaa. Lopulta Pii saa käsiinsä Shabinan vanhan ystävän, jonka vihje johdattaa tutkijat ovelle, jossa lukee Varjo…
Varjo oli ihan luettava kirja, mutta tuskin tulen lukeneeksi sitä enää uudelleen. Välillä juoni eteni vauhdikkaasti ja kirjaa oli pakko ahmia, mutta välillä tapahtumat etenivät toivottoman hitaasti. Esim. murhaaja selvisi ihan noin vaan muutaman viimeisen sivun aikana, mutta kunnollista motiivia ei saatu. Muutenkin kirjassa oli paljon kohtia, jotka jäivät aivan avoimiksi tai niiden selitykset olivat puutteellisia. Enkä oikein tykännyt Nuotion ratkaisusta, jossa Shabinan murhan ohessa Pii selvittelee myös biologisen isänsä kuolemaa: oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa häiritsivät toisiaan ja nyt kumpikin jäi käsittelyltään jotenkin vajaaksi.
Neljän kirjan jälkeen olen jotenkin kyllästynyt myös Pii Mariniin. Pii on mielestäni ärsyttävä toisten asioihin tuppautuja, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Ja pikkuhiljaa alkaa ärsyttää myös se, että monissa kohdin korostetaan sitä, että Pii on tummaihoinen. Minusta sitä on ihan turha toistaa jokaisessa kirjassa.
Niin tai näin, mutta onhan näitä Pii Marin -kirjoja luettava niin kauan kuin niitä vain ilmestyy, jotta voin nähdä miten Pii kirjojen myötä kehittyy. Suosittelen tätä kirjaa kaikille muille Pii Marinin ystäville sekä niille, jotka haluavat lukea viihdyttävän dekkarin, jossa ei erityisemmin mässäillä verellä. Ja ai niin, herättihän tämä kirja paljon ajatuksia kunniamurhiin liittyen. Jos joskus vain olisi aikaa, niin lukisin mielelläni jonkin aiheeseen liittyvän kirjan.
Muuten, Varjon luettuani yksi asia jäi mielen päälle pyörimään. Miksi täytyy julkaista kirjoja joka vuosi, jos kerran kirjailijan rahkeet tai aikataulu ei siihen riitä?
Varjossa rannalta löytyy kuolleena nuori morsiuspukuun puettu nainen, jonka huulet on ommeltu tiukasti yhteen ja vasen nimetön on leikattu irti. Selviää, että nainen on muslimiperheen tytär, naistutkimuksen opiskelija Shabina, joka on vähää aiemmin vihitty avioliittoon kristityn miehen kanssa. Onko kyseessä kunniamurha? Entä missä on Shabinan vastavihitty aviomies? Nuoren naisen kuolema kiinnostaa toimittaja Pii Marinia, joka alkaa kerätä lankoja käsiinsä. Piin tutkimuksia haittaa kuitenkin suhde poliisi-Heinoon, joka on ollut katkolla pidemmän aikaa. Lopulta Pii saa käsiinsä Shabinan vanhan ystävän, jonka vihje johdattaa tutkijat ovelle, jossa lukee Varjo…
Varjo oli ihan luettava kirja, mutta tuskin tulen lukeneeksi sitä enää uudelleen. Välillä juoni eteni vauhdikkaasti ja kirjaa oli pakko ahmia, mutta välillä tapahtumat etenivät toivottoman hitaasti. Esim. murhaaja selvisi ihan noin vaan muutaman viimeisen sivun aikana, mutta kunnollista motiivia ei saatu. Muutenkin kirjassa oli paljon kohtia, jotka jäivät aivan avoimiksi tai niiden selitykset olivat puutteellisia. Enkä oikein tykännyt Nuotion ratkaisusta, jossa Shabinan murhan ohessa Pii selvittelee myös biologisen isänsä kuolemaa: oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa häiritsivät toisiaan ja nyt kumpikin jäi käsittelyltään jotenkin vajaaksi.
Neljän kirjan jälkeen olen jotenkin kyllästynyt myös Pii Mariniin. Pii on mielestäni ärsyttävä toisten asioihin tuppautuja, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Ja pikkuhiljaa alkaa ärsyttää myös se, että monissa kohdin korostetaan sitä, että Pii on tummaihoinen. Minusta sitä on ihan turha toistaa jokaisessa kirjassa.
Niin tai näin, mutta onhan näitä Pii Marin -kirjoja luettava niin kauan kuin niitä vain ilmestyy, jotta voin nähdä miten Pii kirjojen myötä kehittyy. Suosittelen tätä kirjaa kaikille muille Pii Marinin ystäville sekä niille, jotka haluavat lukea viihdyttävän dekkarin, jossa ei erityisemmin mässäillä verellä. Ja ai niin, herättihän tämä kirja paljon ajatuksia kunniamurhiin liittyen. Jos joskus vain olisi aikaa, niin lukisin mielelläni jonkin aiheeseen liittyvän kirjan.
Muuten, Varjon luettuani yksi asia jäi mielen päälle pyörimään. Miksi täytyy julkaista kirjoja joka vuosi, jos kerran kirjailijan rahkeet tai aikataulu ei siihen riitä?
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Vasikantanssi
Enni Mustosen kirjoista kanssani pääsiäislomalle pääsi Vasikantanssi, joka on yksi ehdottomista suosikeistani Mustosen teoksista. Vasikantanssi on vähän vanhempaa Mustosta parinkymmen vuoden takaa, mutta kirja ei kuitenkaan ole yhtään vanhentunut vaan ajattomuudessaan sopii luettavaksi yhä tänäkin päivänä. Ja eiväthän kirjat rakkauteen pettyneistä naisista mene koskaan pois muodista.
Tarinan minä-kertoja on kolmeakymppiä lähestyvä Minna, jonka juopunut runoilija-avomies on jättänyt huoltamaan yksin parin kolmea alle kouluikäistä lasta palaten aina silloin tällöin sekoittamaan Minnan ja lasten elämää. Kirjan alussa korttitalo tuntuu romahtavan, kun Minnan “vara-äiti” kuolee äkillisesti ja Aki ilmestyy taas kerran maisemiin. Töissäkin on ongelmia ja kaiken kukkuraksi selviää, että esikoista kiusataan. Asuminen lähiössä tuntuu ankealta eikä valopilkkuja juuri ole näkyvissä. Sattumalta Minna törmää vanhaan, lempeään mieheen, josta tulee Grönholmin perheen pelastava enkeli, sillä Erkki esittelee Minnalle ja lapsille elämää pienessä maalaiskylässä. Kun Minnalle tarjotaan mahdollisuutta etätöihin, tämä ei aikaile vaan pakkaa Santun, Sallan ja Saaran muuttoautoon ja suuntaa kirkasvetisen järven rannalle sydän-Suomeen. Pienessä maalaiskylässä odottavat uudet ihmiset ja uusi elämäntapa. Jännittämistä riittää, kun seurataan Minnan ja lasten -paljasjalkaisten stadilaisten- sopeutumista maalaisympäristöön. Lopulta rakkauteen pettynyt Minna saakin huomata, että ajan myötä kipeätkin haavat voivat arpeutua ja rakastuakin voi uudelleen!
Vasikantanssi on ensimmäisiä Mustosia, joita olen lukenut, ja vuosien kuluessa olen ehtinyt lukea kirjan kerran ja toisenkin, mutta kirja on yhtä valloittava jokaisella lukukerralla. Suosittelen Vasikantanssia kaikille, jotka haluavat lukea ihmisten tavallisista tarinoista, joilla kuitenkin on onnellinen loppu. Ihanteellista lomalukemista ja samalla voi fiilistellä Mustosen kuvauksilla idyllisestä maaseudusta.
Tarinan minä-kertoja on kolmeakymppiä lähestyvä Minna, jonka juopunut runoilija-avomies on jättänyt huoltamaan yksin parin kolmea alle kouluikäistä lasta palaten aina silloin tällöin sekoittamaan Minnan ja lasten elämää. Kirjan alussa korttitalo tuntuu romahtavan, kun Minnan “vara-äiti” kuolee äkillisesti ja Aki ilmestyy taas kerran maisemiin. Töissäkin on ongelmia ja kaiken kukkuraksi selviää, että esikoista kiusataan. Asuminen lähiössä tuntuu ankealta eikä valopilkkuja juuri ole näkyvissä. Sattumalta Minna törmää vanhaan, lempeään mieheen, josta tulee Grönholmin perheen pelastava enkeli, sillä Erkki esittelee Minnalle ja lapsille elämää pienessä maalaiskylässä. Kun Minnalle tarjotaan mahdollisuutta etätöihin, tämä ei aikaile vaan pakkaa Santun, Sallan ja Saaran muuttoautoon ja suuntaa kirkasvetisen järven rannalle sydän-Suomeen. Pienessä maalaiskylässä odottavat uudet ihmiset ja uusi elämäntapa. Jännittämistä riittää, kun seurataan Minnan ja lasten -paljasjalkaisten stadilaisten- sopeutumista maalaisympäristöön. Lopulta rakkauteen pettynyt Minna saakin huomata, että ajan myötä kipeätkin haavat voivat arpeutua ja rakastuakin voi uudelleen!
Vasikantanssi on ensimmäisiä Mustosia, joita olen lukenut, ja vuosien kuluessa olen ehtinyt lukea kirjan kerran ja toisenkin, mutta kirja on yhtä valloittava jokaisella lukukerralla. Suosittelen Vasikantanssia kaikille, jotka haluavat lukea ihmisten tavallisista tarinoista, joilla kuitenkin on onnellinen loppu. Ihanteellista lomalukemista ja samalla voi fiilistellä Mustosen kuvauksilla idyllisestä maaseudusta.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Sooloilua
Katsoin Sooloilua-elokuvan DVD:ltä ja sen jälkeen piti lukea myös Katja Kallion samanniminen kirja. En oikein osaa päättää, onko Sooloilua hyvä vai huono kirja. Olen lukenut sen pariin otteeseen, mutta jokin siinä aina ärsyttää. Kirjassa on hyvä juoni, mieleenkiintoinen kerronta ja hauskat henkilöhahmot, mutta joku siinä silti klikkaa.
Sooloilua kertoo nuoresta Emmasta, joka työskentelee kaupunkilehdessä ja vastailee palstallaan ihmisten kysymyksiin. Emma on hyvin itsenäinen nainen, joka ei ole tottunut huolehtimaan muista kuin itsestään ja korkeintaan ystävästään Idasta sen jälkeen, kun naiset ovat käyneet kokkareilla, jatkoilla ja jatkojen jatkoilla. Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Emma tapaa hurmaavan kapellimestarin. Emman ja Joelin välille kehittyy kiihkeä suhde ja he tapaavat aina silloin, kun Joel on Suomessa. Huuma ja sängyssä nahkeaksi vanuttunut tukka kyllä pukevat Emmaa, mutta pikkuhiljaa suhde kehittyy vakavampaan suuntaan, kun soppaan lisätään vinksahtanut anoppi-kokelas, hemaiseva ex-tyttöystävä ja sokerina pohjalla- vauva. Kaikenlaisia yllättäviäkin tilanteita tulee esiin, kun keitoksen annetaan muhia 300 sivun verran välillä hämmentäen…
Ihmettelin hieman, kun kirjassa kerrottiin Emman olevan itsekäs ihminen, mutta samalla Emma muutti asumaan Joelin äidin kanssa ja hoivasi tätä Joelin ollessa työmatkalla ja usein sillonkin, kun Joel oli paikalla. Minusta Emman käytös osoittaa mitä suurinta jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, koska minusta ei ainakaan olisi hoivaamaan kenenkään miehen äitiä, oli kyseinen mies sitten kuinka ihana tahansa!
Sooloilua kertoo nuoresta Emmasta, joka työskentelee kaupunkilehdessä ja vastailee palstallaan ihmisten kysymyksiin. Emma on hyvin itsenäinen nainen, joka ei ole tottunut huolehtimaan muista kuin itsestään ja korkeintaan ystävästään Idasta sen jälkeen, kun naiset ovat käyneet kokkareilla, jatkoilla ja jatkojen jatkoilla. Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Emma tapaa hurmaavan kapellimestarin. Emman ja Joelin välille kehittyy kiihkeä suhde ja he tapaavat aina silloin, kun Joel on Suomessa. Huuma ja sängyssä nahkeaksi vanuttunut tukka kyllä pukevat Emmaa, mutta pikkuhiljaa suhde kehittyy vakavampaan suuntaan, kun soppaan lisätään vinksahtanut anoppi-kokelas, hemaiseva ex-tyttöystävä ja sokerina pohjalla- vauva. Kaikenlaisia yllättäviäkin tilanteita tulee esiin, kun keitoksen annetaan muhia 300 sivun verran välillä hämmentäen…
Ihmettelin hieman, kun kirjassa kerrottiin Emman olevan itsekäs ihminen, mutta samalla Emma muutti asumaan Joelin äidin kanssa ja hoivasi tätä Joelin ollessa työmatkalla ja usein sillonkin, kun Joel oli paikalla. Minusta Emman käytös osoittaa mitä suurinta jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, koska minusta ei ainakaan olisi hoivaamaan kenenkään miehen äitiä, oli kyseinen mies sitten kuinka ihana tahansa!
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Hyvä sängyssä
Monet ovat kehuneet Jennifer Weinerin romaania Hyvä sängyssä ja myönteisten arvoiden vuoksi hankin divarista kyseisen opuksen itselleni. Kirja ehti kuitenkin kerätä pölyä hyllyssäni usean kuukauden ajan ennen kuin se pääsi lähempään tarkasteluun. Luettuani kirjan voin hyvillä mielen liittyä kehujien joukkoon, sillä kirja oli hauskasti kirjoitettu ja tapahtumarikas kuvaus XL-kokoisen naisen elämästä- siis juuri täydellistä hömppää.
Cannie on ylipainoinen nainen, joka työskentelee toimittajana ja on vastikään eronnut poikaystävästään Brucesta. Eräänä päivänä Cannie huomaa lehdessä Brucen kolumnin “Hyvä sängyssä”, jossa kerrotaan seurustelusta XL-kokoisen naisen kanssa. Cannie päättelee, ettei XL-kokoinen nainen voi olla kukaan muu kuin hän itse. Kolumnin jälkiseurauksena Cannie päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä laihduttamaan. Asia on helpommin sanottu kuin tehty ja tästä päätöksestä alkaa rumba, jossa kova itseluottamus, rempseä huumori ja taistelutahto ovat tarpeen. Tämän enempää en viitsi juonesta paljastaa, mutta kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mikä tosin on hyvä asia, kun kirjassa on kuitenkin yli 500 sivua.
Vaikka en ihan XL-kokoa olekaan niin monet Cannien tuntemukset olivat aivan kuin omasta päiväkirjastani, niin todenmukaisesti ne kuvailivat vartaloonsa tyytymättömän naisen mietteitä. Lukiessani tunsin suurta sääliä Cannieta kohtaan, sillä hänen plastiikkakirurgi-isänsä oli aina antanut ymmärtää ettei Cannie ylipainoisena kelpaa mihinkään. Kuvottavaa ajatella, että tuollaisia isejä on olemassa. Kirjan hauskinta antia oli Cannien kuvailu äidistään, joka avioeron jälkeen oli löytänyt sisäisen lesbonsa ja muuttanut yhteen Tanyan kanssa. Kirjassa lesboutta käsitellään aika vähän, mutta Cannien pohdinnat äitinsä seksuaalisesta suuntautumisesta (siitä, miksi äidistä oli tullut sellainen) olivat ainakin minusta koomisia ja siksi hauskaa luettavaa.
Hieman ihmettelin, miksi Cannie halusi välttämättä roikkua Brucessa, joka oli minusta pelkkä lapsillinen machoilija. Miettikääpä nyt, kuka fiksu mies haluaa kohottaa imagoaan laittamalla omahyväisesti kolumninsa nimeksi “Hyvä sängyssä” (varsinkin, kun Cannien mielestä ei todellakaan sitä ole). Näistä sankareista kuka tahansa fiksu ja omanarvontuntoinen lady haluaa takuulla pysyä kaukana. Ja Brucen käytös Cannieta kohtaan… Usch! Onneksi Cannie kuitenkin lopulta tajuaa, mikä hänelle on parasta.
Todella hyvä kirja, suosittelen ehdottomasti luettavaksi. Takakantta lainatakseni: “Tämä romaani on niin uskomattoman hauska ja vangitseva, että siihen kuuluisi liittää varoitus: Älä lue junassa tai saatat ajaa asemasi ohi!”
Cannie on ylipainoinen nainen, joka työskentelee toimittajana ja on vastikään eronnut poikaystävästään Brucesta. Eräänä päivänä Cannie huomaa lehdessä Brucen kolumnin “Hyvä sängyssä”, jossa kerrotaan seurustelusta XL-kokoisen naisen kanssa. Cannie päättelee, ettei XL-kokoinen nainen voi olla kukaan muu kuin hän itse. Kolumnin jälkiseurauksena Cannie päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä laihduttamaan. Asia on helpommin sanottu kuin tehty ja tästä päätöksestä alkaa rumba, jossa kova itseluottamus, rempseä huumori ja taistelutahto ovat tarpeen. Tämän enempää en viitsi juonesta paljastaa, mutta kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mikä tosin on hyvä asia, kun kirjassa on kuitenkin yli 500 sivua.
Vaikka en ihan XL-kokoa olekaan niin monet Cannien tuntemukset olivat aivan kuin omasta päiväkirjastani, niin todenmukaisesti ne kuvailivat vartaloonsa tyytymättömän naisen mietteitä. Lukiessani tunsin suurta sääliä Cannieta kohtaan, sillä hänen plastiikkakirurgi-isänsä oli aina antanut ymmärtää ettei Cannie ylipainoisena kelpaa mihinkään. Kuvottavaa ajatella, että tuollaisia isejä on olemassa. Kirjan hauskinta antia oli Cannien kuvailu äidistään, joka avioeron jälkeen oli löytänyt sisäisen lesbonsa ja muuttanut yhteen Tanyan kanssa. Kirjassa lesboutta käsitellään aika vähän, mutta Cannien pohdinnat äitinsä seksuaalisesta suuntautumisesta (siitä, miksi äidistä oli tullut sellainen) olivat ainakin minusta koomisia ja siksi hauskaa luettavaa.
Hieman ihmettelin, miksi Cannie halusi välttämättä roikkua Brucessa, joka oli minusta pelkkä lapsillinen machoilija. Miettikääpä nyt, kuka fiksu mies haluaa kohottaa imagoaan laittamalla omahyväisesti kolumninsa nimeksi “Hyvä sängyssä” (varsinkin, kun Cannien mielestä ei todellakaan sitä ole). Näistä sankareista kuka tahansa fiksu ja omanarvontuntoinen lady haluaa takuulla pysyä kaukana. Ja Brucen käytös Cannieta kohtaan… Usch! Onneksi Cannie kuitenkin lopulta tajuaa, mikä hänelle on parasta.
Todella hyvä kirja, suosittelen ehdottomasti luettavaksi. Takakantta lainatakseni: “Tämä romaani on niin uskomattoman hauska ja vangitseva, että siihen kuuluisi liittää varoitus: Älä lue junassa tai saatat ajaa asemasi ohi!”
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Rakkauden kielioppi
Huh huh! Vihdoinkin sain painettua tämän kirjan kannet kiinni, tammikuusta asti kun olen kirjaa lukenut. Olen lukenut kaikki Cathy Kellyn suomennetut kirjat ja Kelly on yksi suosikkini hömppäkirjailijoista, mutta viimeisimmissä teoksissa olen havainnut selvää tason laskua. Edellinen, Rakkautta rivien välissä, oli suorastaan riman alitus. Uusin, Rakkauden kielioppi, on edellistä parempi, mutta ei yllä läheskään samalle tasolle Kellyn aikaisempien teosten kanssa. Kahdessa edellisessä kirjassa henkilöt ovat olleet vähän vanhempia naisia, joten siinä on ehkä syy, miksi en ole näistä kirjoista erityisemmin innostunut.
Tässäkin, kuten muissakin kirjoissa, on kolme päähenkilöä. Izzie on jättänyt kotikylänsä Tamarinin taakseen ja aloittanut uuden elämän New Yorkin muotimaailmassa. Muodokas Izzie ei vastaa tämän hetken laihuusihanteita, mutta siitäkös tämä vähät välittää. Izzie haaveilee omasta mallitoimistosta, jonka mallit olisivat plus-kokoisia. Elämä on oikein ihanaa, kunnes Izzie tulee rikkoneeksi omat sääntönsä- hän retkahtaa varattuun mieheen.
Kotona Irlannissa Izzien täti Anneliese saa selville, että hänen miehellään on suhde Anneliesen parhaaseen ystävättäreen. Uutinen kaataa Anneliesen maailman. Anneliese on muutenkin synkkämielisyyteen taipuvainen, ja shokkiuutisen jälkeen Anneliese tuntee olevansa kokonaan yksin ja hylätty.
Izzie ja Anneliese ovat kumpikin totuneet kääntymään vastoinkäymisissään suvun viisaan matriarkan, Lilyn, puoleen, joka on kuin vankkumaton tukipilari. Kun Lily yllättäen vaipuu koomaan, naisten on pantava omat murheensä syrjään ja keskittyvä elämän perusasioihin. Sairasvuoteella selviää, että tyynellä ja lempeällä Lilyllä on, kuten kenellä tahansa, omat salaisuutensa ja menneisyytensä.
Yhdessä ja erikseen Izzie, Anneliese ja Lily oppivat asioita itsestään ja toisistaan sekä rakkaudesta, menetyksestä ja ystävyydestä. Nämä opit he tulevat kantamaan mielessään ikuisesti.
Kuten jo alussa mainitsin, Rakkauden kielioppi ei ole sitä parhainta Kellyä. Kuka rakastaa ja ketä- aiheen lisäksi kirjassa sivutaan myös vakavampia aiheita, kuten pettämistä ja petetyksi tulemista, masennusta ja lapsettomuutta. Mielenkiintoista kirjassa oli se, että Cathy Kelly on tarttunut myös historiaan, sillä kirjassa tapahtumat pomppivat välillä 1940-luvulle Lilyn nuoruuteen. Erikoismaininta lopusta, joka ei ehkä ollut hömppäviihteelle perinteinen “ja niin he elivät onnellisenä elämänsä loppuun” vaan asiat jäivät melkolailla avoimiksi. Avoimuudesta huolimatta loppua voisi kuvailla jopa kauniiksi ja liikuttavaksi, ehkä hieman surulliseksi.
Tässäkin, kuten muissakin kirjoissa, on kolme päähenkilöä. Izzie on jättänyt kotikylänsä Tamarinin taakseen ja aloittanut uuden elämän New Yorkin muotimaailmassa. Muodokas Izzie ei vastaa tämän hetken laihuusihanteita, mutta siitäkös tämä vähät välittää. Izzie haaveilee omasta mallitoimistosta, jonka mallit olisivat plus-kokoisia. Elämä on oikein ihanaa, kunnes Izzie tulee rikkoneeksi omat sääntönsä- hän retkahtaa varattuun mieheen.
Kotona Irlannissa Izzien täti Anneliese saa selville, että hänen miehellään on suhde Anneliesen parhaaseen ystävättäreen. Uutinen kaataa Anneliesen maailman. Anneliese on muutenkin synkkämielisyyteen taipuvainen, ja shokkiuutisen jälkeen Anneliese tuntee olevansa kokonaan yksin ja hylätty.
Izzie ja Anneliese ovat kumpikin totuneet kääntymään vastoinkäymisissään suvun viisaan matriarkan, Lilyn, puoleen, joka on kuin vankkumaton tukipilari. Kun Lily yllättäen vaipuu koomaan, naisten on pantava omat murheensä syrjään ja keskittyvä elämän perusasioihin. Sairasvuoteella selviää, että tyynellä ja lempeällä Lilyllä on, kuten kenellä tahansa, omat salaisuutensa ja menneisyytensä.
Yhdessä ja erikseen Izzie, Anneliese ja Lily oppivat asioita itsestään ja toisistaan sekä rakkaudesta, menetyksestä ja ystävyydestä. Nämä opit he tulevat kantamaan mielessään ikuisesti.
Kuten jo alussa mainitsin, Rakkauden kielioppi ei ole sitä parhainta Kellyä. Kuka rakastaa ja ketä- aiheen lisäksi kirjassa sivutaan myös vakavampia aiheita, kuten pettämistä ja petetyksi tulemista, masennusta ja lapsettomuutta. Mielenkiintoista kirjassa oli se, että Cathy Kelly on tarttunut myös historiaan, sillä kirjassa tapahtumat pomppivat välillä 1940-luvulle Lilyn nuoruuteen. Erikoismaininta lopusta, joka ei ehkä ollut hömppäviihteelle perinteinen “ja niin he elivät onnellisenä elämänsä loppuun” vaan asiat jäivät melkolailla avoimiksi. Avoimuudesta huolimatta loppua voisi kuvailla jopa kauniiksi ja liikuttavaksi, ehkä hieman surulliseksi.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Rakkaus kuin lupiininkukka
Pirjo Rissanen tunnetaan naiskuvaajana ja erityisesti Rissasesta tulee mieleen kirjat, joissa kuvataan keski-ikäisiä naisia tai naisia ja heidän tyttäriää. Rakkaus kuin lupiininkukka on hieman erilaista Rissasta, sillä tässä kirjassa päähenkilönä on nuori, päälle parikymppinen Kaisa. Tämä kirja eroaa Rissasen aiemmasta tuotannosta myös siten, että kirjan kieli eri lailla kepeää ja humorististakin. Itse asiassa tyyli tuo läheisesti mieleen Tuija Lehtisen kirjat.
Rakkaus kuin lupiininkukan päähenkilö on siis nuori Kaisa, joka vielä etsii itseään. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Kaisa on tehnyt hanttihommia isänsä firmassa, mutta asioihin tulee muutos, kun Kaisalle ja hänen juppisulhaselleen tulee ero. Häntä koipien välissä Kaisa palaa lapsuudenkotiin isänsä ja äitipuolensa luo, mutta huomaa pian, ettei asuminen toisten nurkissa ja pienen velipuolen hoitaminen ole kovin hohdokasta. Kaisa sisuuntuu ja vastaa lehdessä olleeseen ilmoitukseen sihteerin paikasta. Tuo ilmoitus vie Kaisan sydän-Savoon omaperäisen Alma T. Laatikaisen huusholliin alkeellisiin olosuhteisiin. Kaisa on monella tapaa uusavuton nuori, ja kädetön monissa kotihommisssa, mutta kekseliäisyyttä riitää. Alma taas on epäluuloinen ja pihi vanha rouva, joten on selvää, että Kaisan ja rouva Laatikaisen välillä kipinöi toisinaan kovasti. Elämä keskellä korpea on kuitenkin opettavaista, sillä Kaisa oppii maalaiselämän lisäksi myötäelämistä, suvaitsevuutta ja jopa rakkautta. Lopulta poikamiestyttö löytää kuin löytääkin itselleen kesyttäjän ja happy end on valmis. Kaiken keskellä romantiikka kukkii lupiinin tavoin, ei hempeästi vaan sitkeästi.
Ihan luettava kirja, mutta ei kuitenkaan sitä parasta Rissasta. Johtunee siitä, että kirja muistuttaa aiheeltaan ja kieleltään melko paljon Tuija Lehtisen kirjoja enkä kuulu Lehtisen fan clubiin. Tuskin tulee tätä opusta luettua toista kertaa.
Rakkaus kuin lupiininkukan päähenkilö on siis nuori Kaisa, joka vielä etsii itseään. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Kaisa on tehnyt hanttihommia isänsä firmassa, mutta asioihin tulee muutos, kun Kaisalle ja hänen juppisulhaselleen tulee ero. Häntä koipien välissä Kaisa palaa lapsuudenkotiin isänsä ja äitipuolensa luo, mutta huomaa pian, ettei asuminen toisten nurkissa ja pienen velipuolen hoitaminen ole kovin hohdokasta. Kaisa sisuuntuu ja vastaa lehdessä olleeseen ilmoitukseen sihteerin paikasta. Tuo ilmoitus vie Kaisan sydän-Savoon omaperäisen Alma T. Laatikaisen huusholliin alkeellisiin olosuhteisiin. Kaisa on monella tapaa uusavuton nuori, ja kädetön monissa kotihommisssa, mutta kekseliäisyyttä riitää. Alma taas on epäluuloinen ja pihi vanha rouva, joten on selvää, että Kaisan ja rouva Laatikaisen välillä kipinöi toisinaan kovasti. Elämä keskellä korpea on kuitenkin opettavaista, sillä Kaisa oppii maalaiselämän lisäksi myötäelämistä, suvaitsevuutta ja jopa rakkautta. Lopulta poikamiestyttö löytää kuin löytääkin itselleen kesyttäjän ja happy end on valmis. Kaiken keskellä romantiikka kukkii lupiinin tavoin, ei hempeästi vaan sitkeästi.
Ihan luettava kirja, mutta ei kuitenkaan sitä parasta Rissasta. Johtunee siitä, että kirja muistuttaa aiheeltaan ja kieleltään melko paljon Tuija Lehtisen kirjoja enkä kuulu Lehtisen fan clubiin. Tuskin tulee tätä opusta luettua toista kertaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)