Isänmaan tähden

Jenni Linturin Isänmaan tähden kiinnostaa aiheensa puolesta: ei ole kovin tavallista, että nuori nainen kirjoittaa sodasta tai että hän valitsee aiheen vieläpä esikoiskirjakseen. Isänmaan tähden on nostettu myös Finlandia-ehdokkaaksi (ainoa ehdokas muuten, jota minä osasin odottaa). Siinäpä on syitä minkä vuoksi minä tähän kirjaan tartuin.

Jos tarkkoja ollaan, Isänmaan tähden ei ole puhdas sotakirja. Kirja ei nimittäin kerro itse sodasta, vaan tapahtumat käynnistyvät siitä kun 79-vuotias sotaveteraani Antti putoaa katolta ja joutuu sairaalaan. Sairasvuoteella maatessaan Antti sotkee menneisyyden ja nykyisyyden ja palaa muistoisaan menneisyyteen, toiseen maailmansotaan, jolloin Antti ja muut miehet palvelivat SS-joukoissa. Tuo aika, taistelut, kuolema, pelko, raiskaukset ja toisaalta myös rakkaus polttelevat Antin mieltä eikä menneisyyden haamuista pääse irti vaikka kuinka haluaisi.

Isänmaan tähden on taidokkaasti kirjoitettu kirja. Linturi kykenee hyvin tuomaan esille Antin, ja aika monen muunkin kokemuksia, tuntemuksia sodasta ja sen jälkeen. Henkilökuvaus on myös onnistunutta, kuvattiinpa sitten vanhoja elämän haurastuttamia miehiä tai elämää täynnä olevia nuorukaisia. Kaikesta hyvyydestä huolimatta kirja jäi minulle jokseenkin ulkopuoliseksi, se ei koskettanut, ei saanut kauhistelemaan tai aiheuttanut muitakaan voimakkaita tunteita. Koko ajan lukiessani mietin, mikä vika minussa on kun kirja ei kosketa. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjoista, mutta enemmän tykkään lukea siviilien tai lottien kokemuksia, en itse sotilaista taistelutilanteessa. Myös Lumiomena on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, siihen että tarina ei tule lähelle.

Isänmaan tähden on ehottomasti kiinnostava kirja tärkeästä aiheesta. En yhtään ihmettele, että se oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkei kirja muodostunutkaan minulle niin merkittäväksi kuin olisin toivonut.

Kurkkaa myös Morren ja Noran arviot.

3/5
Teos 2011.

233 sivua.

Nenäpäivä

Olen jo viikon pähkäillyt, mitä ihmettä sanoisin uusimmasta Finlandia-voittajasta, Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. Kirja on ollut esillä jo niin monissa arvosteluissa ja blogeissa, etten keksi tähän enää mitään lisättävää, varsinkaan kun en edes erityisemmin pitänyt koko kirjasta. (Yllätys yllätys). Mulla ei ole mitään erityistä pakkoa lukea Finlandiavoittajan kirjaa, vaan luen sen jos sattuu kiinnostamaan (yleensä ei kiinnosta). Nenäpäivässä oli mun mielestä kuitenkin kiinnostava juoni, ja koska tämä ei ole saanut missään mitenkään ylettömän positiivista arviota, oli ihan pakko saada tietää, onko kirja niin huono kuin arvostelut antavat ymmärtää.

Juonta on varmaan aika turha alkaa selostamaan, mutta tässä nyt jotain: Irma on kai vähän yksinäinen nainen, joka seurankaipuussaan haksahtaa rimputtelemaan ihmisten ovikelloja sekä naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla. Tämä oli juuri se kohta juonessa, joka sai minut tarttumaan kirjaan. Todella herkullinen aihe siis. Irma selittää asunnon omistajille olevansa taloustutkimuksesta ja tekevänsä tutkimusta, mutta jokin esityksessä ei liene kovin vakuuttavaa, sillä pian poliisi on Irman perässä.

En odottanut tältä kirjalta mitään kummoista, ja katso: kun ei odota mitään, voi vain yllättyä positiivisesti. Ei tämä mikään mun lempikirja ole, mutta ei myöskään niin surkea kuin odotin. Kirjassa ihastuin heti Rimmisen kieleen, sillä se on lennokasta ja siinä on runsaasti uudissanoja. Ikävä kyllä kirja on jo kirjastossa, joten ette saa maistiaisia tästä hurmaavasta kielestä. Valitettavasti kirjan juoni ei lentänyt ihan samalla lailla kuin kieli, joten siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjalle lämmennyt. Vähän turhan paljon junnattiin paikallaan, pohdittiin ja pähkäiltiin.

Kirja on ollut esillä vaikka missä blogeissa, mutta lähiaikoina se on lukenut Erja jonka kanssa olen hyvin samoilla linjoilla.

2/5