tiistai 29. marraskuuta 2011

Isänmaan tähden

Jenni Linturin Isänmaan tähden kiinnostaa aiheensa puolesta: ei ole kovin tavallista, että nuori nainen kirjoittaa sodasta tai että hän valitsee aiheen vieläpä esikoiskirjakseen. Isänmaan tähden on nostettu myös Finlandia-ehdokkaaksi (ainoa ehdokas muuten, jota minä osasin odottaa). Siinäpä on syitä minkä vuoksi minä tähän kirjaan tartuin.

Jos tarkkoja ollaan, Isänmaan tähden ei ole puhdas sotakirja. Kirja ei nimittäin kerro itse sodasta, vaan tapahtumat käynnistyvät siitä kun 79-vuotias sotaveteraani Antti putoaa katolta ja joutuu sairaalaan. Sairasvuoteella maatessaan Antti sotkee menneisyyden ja nykyisyyden ja palaa muistoisaan menneisyyteen, toiseen maailmansotaan, jolloin Antti ja muut miehet palvelivat SS-joukoissa. Tuo aika, taistelut, kuolema, pelko, raiskaukset ja toisaalta myös rakkaus polttelevat Antin mieltä eikä menneisyyden haamuista pääse irti vaikka kuinka haluaisi.

Isänmaan tähden on taidokkaasti kirjoitettu kirja. Linturi kykenee hyvin tuomaan esille Antin, ja aika monen muunkin kokemuksia, tuntemuksia sodasta ja sen jälkeen. Henkilökuvaus on myös onnistunutta, kuvattiinpa sitten vanhoja elämän haurastuttamia miehiä tai elämää täynnä olevia nuorukaisia. Kaikesta hyvyydestä huolimatta kirja jäi minulle jokseenkin ulkopuoliseksi, se ei koskettanut, ei saanut kauhistelemaan tai aiheuttanut muitakaan voimakkaita tunteita. Koko ajan lukiessani mietin, mikä vika minussa on kun kirja ei kosketa. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjoista, mutta enemmän tykkään lukea siviilien tai lottien kokemuksia, en itse sotilaista taistelutilanteessa. Myös Lumiomena on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan, siihen että tarina ei tule lähelle.

Isänmaan tähden on ehottomasti kiinnostava kirja tärkeästä aiheesta. En yhtään ihmettele, että se oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi, vaikkei kirja muodostunutkaan minulle niin merkittäväksi kuin olisin toivonut.

Kurkkaa myös Morren ja Noran arviot.

3/5
Teos 2011.
233 sivua.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Sade lankeaa

Kuva: Adlibris.com
Joskus käy vain uskomattoman huono tuuri sellaisten kirjojen kanssa, jotka haluaisi lukea. Leena Lumi suositteli minulle tätä Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa jo vuosi sitten, mutta nyt vasta sain tämän luettua. Olen kolme kertaa varannut kirjan kirjastosta, mutta joka kerta olen joutunut palauttamaan sen takaisin, kun olen päässyt max sivulle 50. Nyt vihdoin sain luettua tämän loppuun asti.

Luen hyvin harvoin, oikeastaan harmittavan harvoin, Afrikkaan sijoittuvia kirjoja, mutta nyt tässä oli yksi. Kirjan alussa minäkertoja, lääkäriksi opiskeleva parikymppinen Maria suuntaa avustustyöntekijäksi Afrikkaan. Koko ajatus lähtee Marian kuolleesta äidistä, joka on aina haaveillut Afrikasta ja nyt Maria lähtee itse katsomaan äitinsä unelmapaikkaa. Eteläisessä Sudanissa on pieni Adekin kylä, jossa on eletty sodan keskellä jo 40 vuotta ja kuivuus ja nälänhätä piinaavat ihmisiä: lapset eivät edes muista aikaa, jolloin taivaasta olisi tullut vettä eikä pommeja. Maria ja muut avustustyöntekijät joutuvat tottumaan uuteen aikaan, pelkoon sodan keskellä. Kylän asukkaista, kuten Polio-Jonista ja Bolista, runoilevasta sotilaasta, tulee Marialle erittäin läheisiä kuin myös Michaelista, joka pelastaa Marian hengen.

Tätä kirjaa voisi parhaiten kuvailla sanoilla vahva ja väkevä. Wynne-Jones kuvailee tapahtumia niin aidosti, että välillä unohdin kirjan olevan fiktiota. Yritin lukea tätä junassa, mutta se oli huutava vääryys tällaiselle kirjalle, jota pitää lukea rauhassa kotona, ei kiireellä kiskojen kolkkeessa. Sade lankeaa ei ole mikään helppo kirja, sillä se pakottaa lukijan miettimään asioita ja tuo tapahtumat lähelle. Kliseistä tai ei, se saa huomaamaan eriarvoisuuden eikä uutiskuvia voi katsella enää samalla tavalla. Kirjan loppu oli vähän ristiriitainen: toisaalta tämmöiselle kirjalle turhan onnellinen, epäaito, toisaalta taas lohduttava, ettei kaiken tarvitse loppuun asti olla niin kovin kurjaa. Sade lankeaa jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen pyörimään.

Leenan lisäksi tämän ovat lukeneet mm. SusaElegia, Katja / Lumiomena, Satu ja Kuutar.

4+/5
Alkup. nimi: Somenthing is going to fall like rain.
Suom. Einari Aaltonen
Like 2010.
366 sivua.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Prinsessa Madeleine

En ole erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, en ole katsonut yksiäkään kuninkaallisia häitä enkä lue lehtien viihdepalstoja kuninkaallisten juorujen toivossa. Ruotsin kuningasperhe tekee tässä kyllä poikkeuksen; heistä kertoviin juttuihin törmää lehdissä väkisinkin. Kuningasperheestä Victoria on todella kiinnostava henkilö, sillä hän vaikuttaa täyspäiseltä, fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Arvostan myös kovasti kuningasperheen jäsenten, erityisesti kuningatar Silvian, avustustyötä. Prinsessa Madeleinesta tehty elämäkerta tarttui mukaani sattumalta kirjaston hyllystä. Madeleine kiinnostaa henkilönä, sillä hän ei ole kovin tunnettu, tietysti siksi että hän on jäänyt siskonsa varjoon. Lisäksi kirjan tekijä on hieman erikoinen, nimittäin suomalainen toimittaja Laura Ala, joka kylläkin asuu Tukholmassa ja kirjoittaa sieltä käsin kuninkaallisista kertovia juttuja Iltalehteen.

Prinsessa Madeleine on kurkkaus kuningasperheen kuopuksen elämään lapsesta aikuisuuteen. Mitään erityisen uutta kirjassa ei kerrota, sillä kaikki asiat ovat käyneet ilmi jo muista lehtijutuista. Paljon tilaa annetaan Madeleinen miesseikkailuille ja erityisesti erolle Jonas Bergströmistä. Lukijan mielenkiintoa pitää yllä se, että ääneen pääsevät myös mm. historioitsija Herman Lindqvist, kuningasperheen ystävä, sekä hovitoimittaja Daniel Nyhlén. En ole koskaan kadehtinut kuninkaallisten elämää, sillä ymmärrän hyvin, miten rankkaa on olla koko ajan ihmisten silmätikkuna, miten kaveripiiriä ja puolisokandidaatteja seulotaan raskaalla kädellä eikä yksityisyydestä ole tietoakaan. Kirjan luettua olin entistä vakuuttuneempi siitä, että kuninkaallisten elämässä ole mitään kadehdittavaa: juoruja revitään mitättömistä asioista ja kuvaajat seuraavat kintereillä jatkuvasti. Liian läheisistä kuvista vastakkaisen sukupuolven edustajan kanssa seuraa vanhempien ankara puhuttelu jne.

Kirjan ongelma on se, että siinä tulee aika paljon toistoa: puhutaan moneen kertaan siitä, miten Madeleine on bileprinsessa, mutta kuitenkin äiti on hänelle tärkeä ihminen. Toisto on tietysti ihan ymmärrettävää, sillä alle kolmekymppisestä ei vielä saa oikein pitkää elämäkertaa - ei vaikka tämä olisi prinsessa. Parasta kirjassa oli se, että Alan kiinnostus ja ihailu kuninkaallisia kohtaan välittyi selvästi lukijalle, hän oli todella innostunut aiheesta ja paneutunut siihen. Tällaisia kirjoja on aina kiva lukea. Suosittelen kirjaa kuninkaallisista kiinnostuneille, sillä Prinsessa Madeleine oli selkeä ja helppolukuinen, nopeasti luettava kirja ja sopii hyvin luettavaksi sellaisellekin, joka vieroksuu elämäkertoja.

3/5
Helsinki-kirjat 2011.
207 sivua.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mustikkasoppa

Lueskelen mielelläni kotimaisia chick lit -kirjoja silloin (harvoin) kun niitä ilmestyy. Katariina Romppaisen Mustikkasoppa on uusin tältä saralta ilmestynyt kirja. Mustikkasoppa poikkeaa aiheelta hieman tyypillisestä chick lit -kirjasta, sillä sopivan aviokumppanin sijaan tässä etsitään isää lapselle. Päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka taas on hyvin tavallinen hömppäkirjan päähenkilö: kolmeakymppiä lähestyvä gradunsa keskeyttänyt ja hanttihommia painava höppänä, jonka äiti on jo aikaa sitten luopunut haaveesta saada järjestää maisteri-juhlat. Äidin ja höpsähtäneen mummon lisäksi Mustikan elämään sotkeutuu sisar, joka ainakin teoriassa onnistuu kaikessa Sini-Marjaa paremmin.

Ensi alkuun kirja ei tuntunut mitenkään erikoiselta, vaan ihan perinteiseltä hömppäkirjalta. Mitä pitemmälle kuitenkin luin, sitä paremmin pääsin kiinni Romppaisen kieleen, joka oli parasta tässä kirjassa. Romppainen onnistui vangitsemaan lukijan mielenkiinnon humoristisella kerronnalla, joka toki sopi hyvin tähän tyylilajiin ja erottaa Mustikkasopan muista samantyylisistä kirjoista. Siinä missä kieli oli erilaista,  Mustikkasopan henkilöt olivat aika tavanomaisia lukuun ottamatta mummoa, johon ihastuin täysillä. Vanhainkodissa asuva ja rivouksia laukova mummeli muistutti kovin Katri Mannisen kirjojen mummoja. 

Mustikkasopan pahin vika on sen lyhyys: alle 200 sivuinen kirja läähättää hirveällä vauhdilla loppua kohti ja varsinkin ratkaisevan tapahtumat tapahtuvat tosi nopeasti. Olisihan tätä pitempäänkin lukenut. Hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

3/5
Karisto 2011.
178 sivua.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kahden maailman tyttö

Maahanmuuttajatyttöjä on käsitelty viime vuosina useissa kirjoissa, kuten Parvekejumalat, Minne tytöt kadonneet sekä Layla. Siksi olikin paikallaan, että myös nuortenkirjassa käsiteltäisiin näitä ajankohtaisia aiheita. Tähän  kuumaan perunaan on tarttunut Marja-Leena Tiainen uusimmassa nuortenromaanissaan Kahden maailman tyttö. Tiainen on aiemminkin kuvannut maahanmuuttajanuoria Alex-kirjasarjassaan, jota en tosin ole lukenut, mutta tämän kirjan jälkeen kiinnostaisi kovasti tutustua näihin kirjoihin.

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias Tara, joka elää aivan kirjaimellisesti kahden maailman tyttönä. Tara haaveilee normaalin 17-vuotiaan tytön elämästä, jolloin voisi kulkea vapaasti farkuissa kaupungilla ja tapailla poikia. Taran perheen kulttuuri kieltää kuitenkin kaiken tuon ja kieltoa valvovat Taran veljet ja muut lähipiirin veljet. Tara yrittää kapinoida, mutta kapinoinnin seurauksena tilanne kärjistyy siten, että Tara joutuu piiloutumaan turvakotiin toiselle paikkakunnalle. Turvakodissa Tara tutustuu monenlaisiin naiskohtaloihin, joista tärkeimmäksi muodostuu alkoholisti-isän tytär Linda, turvakodin harjoittelija. Sopeutumista uuteen elämään haittaa koti-ikävä sekä paljastumisen pelko. Vaikka turvakoti sijaitseekin toisella paikkakunnalla, ei Tara voi ottaa rennosti, sillä missä tahansa voi tulla valvova silmä vastaan.

Enpä voi kirjan jälkeen sanoa kuin "huhhuh". Tiainen kirjoittaa aidosti ja elävästi ja on myös selvästi perehtynyt asiaan. Joensuussa asuessani kävin joskus kuuntelemassa, kun Tiainen kertoi kirjoihin liittyvästä taustatyöstään ja esim. Alex-kirjoja varten hän vietti pitkiä aikoja turvakodissa seuraamassa sen arkea. Taran tarina on koskettava ja aidon oloinen: hänellä on taatusti (valitettavasti) kohtalotovereita, vaikka tarina onkin fiktiivinen. Kirja herätti monenlaisia tunteita: surua, vihaa ja hämmennystä. Ettei liian rajuksi menisi, tarinassa on kuitenkin onnellinen, tosin vähän avoimeksi jäävä loppu. Tiainen on taattu kirjailija, tykkään lukea hänen kirjojaan, koska ne on sujuvasti kirjoitettu ja aiheeltaan mielenkiintoisia. Ei siis pelkkää koulu-koti-kaverielämää vaan myös muita, vakavampia aiheita. Kahden maailman tytössäkään ei ole mitään valittamista. Ainoastaan henkilöiden käyttämä kieli särähtää korvaan: minusta maahanmuuttajille ei sovi kirjakieli, jota kirjassa käytetään, sillä puhekielenhän he ensimmäisenä oppivat. Muuten mielenkiintoinen aihe tekee Kahden maailman tytöstä Tiaisen parhaimman kirjan.

Vaikka kirja olikin sinänsä nopealukuinen, ei sitä aiheen takia kovin nopeasti pystynyt lukemaan. Mietin myös, kenelle kirja sopisi. Kirja on nuortenkirja, mutta kovin nuorille en tätä kirjaa suosittelisi juuri sen aiheen takia. Ehkä 9.-luokkalainen alkaisi olla jo sopivaa kohderyhmää, sillä silloin ymmärtäisi eri kulttuureita ja niiden toimintatapoja paremmin. Aina nuortenkirjaa lukiessani mietin olisiko tässä sellainen kirja, joka kelpaisi nirsoille nuorille lukijoille. Pahoin pelkään, että tämä ei suurinta osaa nuorista kiinnostaisi, sillä kokemusteni mukaan kirjoissa pitää olla glamouria, ei mitään tavallisen tylsää elämää, jotta se kelpaa. Se on sääli, sillä aihe on hyvin ajankohtainen ja tärkeä. 

Psst. Saran kirjat -blogissa on mielenkiintoinen postaus ja keskustelua nykynuorten lukutottumuksista.

4/5
Tammi 2011.
261 sivua.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Metsäjätti

Miika Nousiainen näyttää siirtyvän kirjoissaan aina vain vakavampaan suuntaan: ruotsalaisten ihailusta urheiluhulluuteen ja nyt viimeisimmässä kirjassaan Metsäjätissä viime aikojen ikävään ilmiöön eli tehtaiden lakkauttamiseen. Olen tykännyt kauheasti Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta ja Maaninkavaarasta, joten odotin Metsäjätiltäkin paljon.  Varsinkin Hannan ja Minnan postaukset saivat minut odottamaan kirjalta paljon enkä todellakaan pettynyt.

Metsäjätin aihe on minulle valitettavan läheinen, sillä olen kotoisin Kaakkois-Suomesta, jonne on viime vuosina saapunut useita raskaita uutisia, kun metsäjätit ovat kilvan lakkauttaneet tahtaitaan. Lapsuudessani paperimiehen työtä pidettiin tavoiteltavana: puhuttiin että kun paperitehtaalle pääsee töihin, on siinä hommaa eläkeikään asti. Muistan monen luokkakaverini pettyneen pahasti, kun eivät päässeet yhteishaussa sisään huippusuositulle paperiprosessinhoitaja-linjalle. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut vähän toiseksi...

Metsäjätin päähenkilö on Kaupin Pasi. Hän on kotoisin pikkupaikkakunnalta Törmälästä, jonka keskipiste on Tehdas. Koulukavereidensa tavoin Pasi ei ole jäänyt vaneritehtaalle, vaan on lähtenyt suuren maailman kauppakouluun. Suuresta maailmasta hänen täytyy palata hetkiseksi takaisin kotikonnuille valmistelemaan tehtaan saneerauksia. Törmälä, jossa kiskotaan keppanaa lähipubissa, on hyvin erilainen maailma verrattuna Helsinkiin, missä Pasi valmistautuu vaimonsa Emilian kanssa perheen esikoisen syntymään. Siihen maailmaan Pasi kuitenkin palaa muistelemaan nuoruusvuosia, jolloin pelailtiin huolettomana jalkapalloa, kuunneltiin puhki Metallican ja Iron Maidenin levyjä ja tienattiin pientä taskurahaa kantamalla juopuneita isiä baareista. Kirjassa tapahtumat liikkuvatkin kahdessa aikatasossa, Pasin nuoruudessa ja nykyhetkessä. Kertojina vuorottelevat välillä Pasi ja välillä Janne, joka on Pasin lapsuudenystävä, törmälään jäänyt nelikymppinen isoisä, jonka mielestä elämässä ei kannata yritään oikein mitään.

Lyhyesti: Minä pidin tästä kirjasta. Pidin tästä ehkä eniten Nousiaisen tuotannossa. Kirjassa on vakavia sävyjä, mutta se on silti helppolukuinen ja kirjoitettu Nousiaisen kevyellä otteella. Luin tätä kirjaa koulussa lukutunnilla ja oppilaita kiinnosti kovasti, että mitä kirjaa opettaja oikein lukee, kun se hymyilee jatkuvasti. Pasi oli minusta ihana henkilö, sellainen välillä vähän pihalla oleva tyyppi, mutta pohjimmiltaan kelpo ja reilu kaveri. Pasin pomoa Turoa inhosin, tietysti, koska hänestä oli tehty kovin häikäilemätön tyyppi, oikea rahanahne paskiainen, joka on helppo kuvitella  päättämään lakkautuksista. Sanna veikkasi Metsäjättiä Finlandia-ehdokkaaksi ja samaa ounastelin minäkin, mutta eipä vaan päässyt Nousiainen mukaan. Metsäjätti tulee kuitenkin taatusti sijoittumaan korkealle tämän vuoden suosikit -listallani.

Luin muuten taannoin Me Naisista Miika Nousiaisen haastattelun. Siinä Nousiainen kertoi uutisia, jotka saivat sydämeni pamppailemaan pelosta. Hän kertoi, että hänellä on muhinut vuosien aikana kolme kirjaideaa ja nyt kaikki kirjaideat on käytetty. Metsäjätti ei saa Nousiaisen viimeiseksi kirjaksi, minä ainakin haluan tätä lisää enkä usko olevani ainoa.

4½ / 5
Otava 2011.
286 sivua.

Rakkautta on the rocks

Olen lukenut Kira Poutasen Rakkautta on the rocks -kirjaa varmaan parin kuukauden ajan välillä aktiivisesti, välillä vähemmän aktiivisesti. Muutaman kerran on tehnyt mieli jättää kirja kesken, mutta päätin kuitenkin sitkoilla sen loppuun. Lopulta taistelin kirjan päätökseen, koska kirjasta oli tehty varaus enkä tahtonut palauttaa sitä lukemattomana kirjastoon. 

Rakkautta on the rocks on kolmas osa Lara Autiosta kertovassa chick lit -sarjassa. Sarjan muut osat ovat Rakkautta au lait, josta pidin paljon, ja Rakkautta al dente, josta pidin vähemmän, mutta Rakkautta on the rocks on sarjan ehdottomasti heikoin lenkki. Kaikissa kolmessa kirjassa on sama idea: Lara Autio on höpsö suomalainen nuori nainen, joka seikkailee ja deittailee miehiä eri maissa. Ekoissa osissa oltiin Pariisissa ja Italiassa ja tässä viimeisimmässä, kuten nimestä voi päätellä, New Yorkissa. Lara pakenee Isoon Omenaan, koska kihlaus ihanan Ericin kanssa on mennyt myttyyn. Lara on aina ollut kiinnostunut muodista, joten New Yorkissa hän ilmoittautuu muotikouluun opiskelemaan muotisuunnittelua. Koulussa Lara saa - oikein kliseisesti - homokämppiksen, jonka kanssa hän hioo suunnitelmia valloittaa muotimaailma ja ihana eksä takaisin.

Laran Briget Jonesmaiset sekoilut jaksoivat naurattaa vielä ekassa osassa, mutteivät enää tässä kolmannessa. Ehkä koko juttu olisikin toiminut paremmin, jos Larasta olisi tehty vain yksi kirja. Nyt samat vitsit eivät jaksa naurattaa enää kolmatta kertaa. Tuntui siltä, että Poutaselta on eväät loppu, sillä miksi muuten hän olisi marssinut tähän kirjaan Laran ex-poikaystäviä oikein kaksin kappalein. Eniten minua kuitenkin riepoi kirjan kieli, joka vilisi lyhenteitä OMG ja EVVK. Välillä tuli tunne, että luen jotain nuorten kirjaa. Jos ei näitä lyhenteitä oteta lukuun, oli teksti muuten lukukelpoista ja sujuvaa: Poutanen todella osaa kirjoittaa ja tuntee myös hyvin chick lit -genren, sillä Rakkautta on the rocks oli niin tyypillinen kirja tuolle genrelle. 

Olen lukenut Lara-sarjan lisäksi Poutaselta Kotimatkan ja Ihanan meren, joista jälkimmäinen on suuri suosikkini. Näiden kirjojen myötä olen  vakuuttunut Poutasen kirjoittajakyvyistä ja toivoisinkin, että pian saisin lukea Poutaselta muunkinlaista kirjallisuutta kuin Laran hölmöjä seikkailuja.

Kurkkaa Lumiomenan mainio arvio täältä.

1½ /5
WSOY 2011.
219 sivua. 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Hengissäoloilmoitus

Hei kaikki lukijat! 
Blogini on viettänyt hiljaiseloa sillä aikaa kun bloggaaja on keskittynyt seminaarityöhönsä. Hiljaiselo päättyy huomenissa, kun tänne on vihdoin tulossa kirja-arvioita aikaa sitten luetuista kirjoista. Nyt en malta kirjoittaa, sillä vietän rentouttavaa koti-iltaa kera viinilasin ja suklaalevyn. Suuret kiitokset kaikille, jotka ovat kommentoineet kirjoituksiani, vaikka en ole ehtinytkään vastailla kommentteihin. Palaillaa!