Aavikon kukka

Tammikuu on sujunut tiiviisti työn merkeissä (missä on ne opettajien lyhyet työpäivät, joita oppilaat kadehtii?) ja lukeminen on ollut koko tammikuun ajan aivan olematonta. Yhden kirjan, joka on roikkunut jo pitkään lukulistallani sain kuitenkin luettua. Kirja on Waris Dirien Aavikon kukka, josta on tehty myös elokuva. Kirja kertoo Wariksen tarinan paimentolaistytöstä huippumalliksi ja siitä YK:n erityislähettilääksi.

Kirjan alussa Waris on 13-vuotias paimentolaistyttö, joka elää perheineen Somalian aavikolla. Wariksen isä suunnittelee Wariksen naittamista 60-vuotiaalle miehelle, jotta saisi kameleita. Waris kauhistuu ajatusta ja yön pimeydessä hän karkaa. Waris pakenee ensin pääkaupunkiin Mogadishuun ja sieltä Lontooseen, jossa hän päätyy mutkan kautta malliksi. Wariksen elämässä tapahtuu kuitenkin mullistava käänne, kun hän menee muotilehden haastatteluun. Perinteisen "Paimenesta huippumalliksi" -haastattelun sijaan Waris kertoo siitä päivästä, joka muutti hänen elämänsä. Päivästä, jolloin hänet pikkutyttönä ympärileikattiin. Haastattelu saa pyörät pyörimään ja niin Wariksesta tuli YK:n erityislähettiläs, joka kiersi puhumassa silpomista vastaan.

Tykkäsin kirjasta tosi paljon, sillä yksien kansien välissä oli monta tarinaa: paimentolaisen tarina, huippumallin tarina ja ihmisoikeuksien puolustajan tarina. Kirja on helppolukuinen, vaikka aihe ei ollut niitä helpoimpia; kuvaukset silpomisesta aiheuttivat fyysistä pahoinvointia. Aavikon kukka sopii siis hyvin luettavaksi myös niille, jotka eivät ole aiemmin innostuneet tositarinoista tai elämäkerroista: tässä on nyt helppo ja kiinnostava tarina, josta on helppo aloittaa. Katsoin samaan syssyyn myös kirjasta tehdyn elokuvan enkä voi olla ihmettelemättä kirja ja leffan välillä olevaa eroa. Elokuvassa Wariksesta oli tehty nössömpi, kun taas kirjan Wariksessa oli paljon enemmän munaa. Taas se nähtiin, että kirja on elokuvaa parempi.

Kirjan ovat lukeneet myös Sanna ja Janninna.

Psst. Tammikuu (vaikka se on kohta ohi) on uudistumisen aikaa, joten tämäkin blogi kokee pienen uudistumisen, sillä tästä lähtien annan kirjoille arvosanan välillä 0-5. Tai käytännössä tuo menee välillä 1-5, nollakirjoja en edes lue loppuun. Jossain vaiheessa yritän arvioida myös kaikki vanhat kirjat, mutta siihen voi mennä vielä jonkin aikaa.

Psst2. Tällaisia muutaman viikon taukoja saattaa tulla vielä lisääkin työkiireistä johtuen, mutta täällä siis ollaan edelleen eikä blogia ole missään tapauksessa tarkoitus lopettaa =)

***Kirja on ensimmäinen suoritus Lue kirja, katso leffa -haasteeseen***

4/5

Alkup. nimi: Desert Flower.

Kustantaja: WSOY

2010.

Meidän Marikki

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin meille paljon silloin kun olin pieni. Siitä huolimatta Kesäkummun Marikki on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka äitini vahvistikin, että kyllä Marikkia on meillä luettu. Ehkä se on vain jäänyt kivempien kavereiden, Vaahteranmäen Eemelin, Melukylän lasten ja Pukarikadun Lotan alle. Bongasin sattumalta kirjaston jouluhyllystä kirjan Meidän Marikki ja ajattelin ottaa sen mukaan verestämään hieman lapsuusmuistoja. Meidän Marikki sisältää kirjat Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku.

Marikki on pieni tyttö, joka asuu Kesäkumpu-nimisessä talossa. Marikilla on pikkusisko Liisa, joka ihailee etevää isosiskoaan kaikessa. Sitten on vielä äiti ja isä ja perheen kotiapulainen Alva. Naapurissa asuu Abbe Nilsson, poika jonka perhe on kovin erilainen kuin Marikin, sillä Abben isä juo eikä perheellä ole rahaa. Marikin päivät täyttyvät kaikesta hauskasta, kuten leikeistä Liisan ja muiden kanssa, vappukokolla käynnistä ja huviretkestä, joka sitten keskeytyy vihaisten sonnien takia. Hauskaa on, kun koko perhe pääsee pormestarinnan tanssiaisiin tai he saavat mennä Liisan kanssa Omenakummun maataloon. Liisa ja Marikki ovat erottamaton parivaljakko ja vielä ihanampaa on, kun Marikissa ja Kesäkummun tuikussa heille syntyy uusi pikkusisko, Kaisa. Ikävyyksiäkin sattuu välillä, kun koulussa Miia kiusaa, mutta Marikki kyllä keksii keinon Miian taltuttamiseksi.

Marikki-kirjat on helppo tunnistaa Lindgrenin kirjoista, sillä päähenkilö on tomera ja päättäväinen tyttö, joka on pohjimmiltaan herttainen ja hyväätarkoittava mutta onnistuu välillä sähläämään. Muistelen, että lapsena oli hauska kuunnella Lindgrenin kirjoja juuri siksi, että vaikka ensin sählättiin, kääntyivät asiat kuitenkin lopulta parhain päin. Marikin perheen kotielämä näytti aika vanholliselta, sillä isä oli töissä ja kotona oli äidin lisäksi kotiapulainenkin ja pyykkipäivinä avustamassa kävi vielä erillinen pyykkäri. Olisi hauska tietää, millaista ajankuvaa tässä eletään. Ei tämä kirja itselleni antanut mitään nostalgiapuuskaa isompaa, vaikka herttainen kirja tämä oli ja Ilon Wiklandin kuvitus oli hienoa, vaikka kirja mustavalkoinen olikin. Marikin ja Liisan keskinäistä touhuamista oli hauska seurata enkä voinut taas olla ajattelematta, että olisipa ollut lapsena kova juttu, jos minulla olisi ollut pikkusisko.

***Luin kirjat osana Lapsuuden suosikit- ja siskoshaasteita***

3/5
Alkup. nimi: Madicken / Madicken och Junibackens Pims

Suom. Laila Järvinen / Kristiina Rikman

WSOY 2002. 6. painos.

372 sivua.

Rakkautta on the rocks

Olen lukenut Kira Poutasen Rakkautta on the rocks -kirjaa varmaan parin kuukauden ajan välillä aktiivisesti, välillä vähemmän aktiivisesti. Muutaman kerran on tehnyt mieli jättää kirja kesken, mutta päätin kuitenkin sitkoilla sen loppuun. Lopulta taistelin kirjan päätökseen, koska kirjasta oli tehty varaus enkä tahtonut palauttaa sitä lukemattomana kirjastoon. 

Rakkautta on the rocks on kolmas osa Lara Autiosta kertovassa chick lit -sarjassa. Sarjan muut osat ovat Rakkautta au lait, josta pidin paljon, ja Rakkautta al dente, josta pidin vähemmän, mutta Rakkautta on the rocks on sarjan ehdottomasti heikoin lenkki. Kaikissa kolmessa kirjassa on sama idea: Lara Autio on höpsö suomalainen nuori nainen, joka seikkailee ja deittailee miehiä eri maissa. Ekoissa osissa oltiin Pariisissa ja Italiassa ja tässä viimeisimmässä, kuten nimestä voi päätellä, New Yorkissa. Lara pakenee Isoon Omenaan, koska kihlaus ihanan Ericin kanssa on mennyt myttyyn. Lara on aina ollut kiinnostunut muodista, joten New Yorkissa hän ilmoittautuu muotikouluun opiskelemaan muotisuunnittelua. Koulussa Lara saa - oikein kliseisesti - homokämppiksen, jonka kanssa hän hioo suunnitelmia valloittaa muotimaailma ja ihana eksä takaisin.

Laran Briget Jonesmaiset sekoilut jaksoivat naurattaa vielä ekassa osassa, mutteivät enää tässä kolmannessa. Ehkä koko juttu olisikin toiminut paremmin, jos Larasta olisi tehty vain yksi kirja. Nyt samat vitsit eivät jaksa naurattaa enää kolmatta kertaa. Tuntui siltä, että Poutaselta on eväät loppu, sillä miksi muuten hän olisi marssinut tähän kirjaan Laran ex-poikaystäviä oikein kaksin kappalein. Eniten minua kuitenkin riepoi kirjan kieli, joka vilisi lyhenteitä OMG ja EVVK. Välillä tuli tunne, että luen jotain nuorten kirjaa. Jos ei näitä lyhenteitä oteta lukuun, oli teksti muuten lukukelpoista ja sujuvaa: Poutanen todella osaa kirjoittaa ja tuntee myös hyvin chick lit -genren, sillä Rakkautta on the rocks oli niin tyypillinen kirja tuolle genrelle. 

Olen lukenut Lara-sarjan lisäksi Poutaselta Kotimatkan ja Ihanan meren, joista jälkimmäinen on suuri suosikkini. Näiden kirjojen myötä olen  vakuuttunut Poutasen kirjoittajakyvyistä ja toivoisinkin, että pian saisin lukea Poutaselta muunkinlaista kirjallisuutta kuin Laran hölmöjä seikkailuja.

Kurkkaa Lumiomenan mainio arvio täältä.

1½ /5
WSOY 2011.
219 sivua. 

Kaukana omalta maalta

Sisko Latvuksen lasten- ja nuortenkirja Kaukana omalta maalta on koskettava romaani inkerinsuomalaisten vaiheista toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. 

Paavo on inkerinsuomalaisen perheen reipas esikoinen, joka 13-vuotiaana joutuu ottamaan perheestään suuren vastuun, kun isä on rintamalla. Kirjan alussa eletään vuotta 1942 ja Paavon perhe elää piiritetyssä Leningradissa. Elämä on kurjaa, sillä ruokaa tai polttopuita ei juurikaa ole. Hellaa lämmitetään vielä kirjahyllystä löytyvillä kirjoilla ja ruuaksi äiti taikoo tapettikiisseliä, jota valmistetaan repimällä kamarin seinästä kaikki tapetit, kaatamalla tapettisuikaleiden päälle kuumaa vettä, kaapimalla liisterit kattilaan ja keittämällä niin kauan, että liima haihtuu. Eräänä päivänä leipäjonossa äiti kuulee, että kaikki suomalaiset siirretään pois kaupungista. Niin alkaa matka kohti Siperiaa ja uutta elämää. Aivan niin auvoista matkasta ja uudesta elämästä ei tule kuin ensin luvattiin, sillä ruokaa on todella vähän ja töitä taas paljon, mutta hyvänä puolena on se, että isä tulee myös Siperiaan ja perhe saa olla taas yhdessä. Rankkoja aikoja on luvassa ja Paavo joutuu kasvamaan nopeasti aikuiseksi. Rankkojen asioiden vastapainoksi tapahtuu Paavon elämässä jotain hyvääkin, kun hän tutustuu vaaleatukkaiseen virolaistyttöön, Mareen.

Latvus on onnistunut kirjoittamaan vaikuttavan kirjan, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Erityisesti tykkäsin kirjan aihevalinnasta, sillä inkeriläisten kohtaloista ei ole hirveästi kirjoitettu (ainakaan minun silmiini ei ole osunut) eikä ainakaan nuortenkirjoja. Täytyy vielä ihailla sitä, miten paljon Latvus on tehnyt taustatyötä tätä kirjaa varten. Kirjan loppuluvussa Latvus kertoo saaneensa idean kirjaansa lukiessaan erään pakkosiirretyn inkerinsuomalaisen Matin tarinan. Kirjan Paavo on kuitenkin kuvitteellinen henkilö, vaikka kirjan tapahtumat ovat toki olleet totta monille. Kirjasta löytyy tietoa sekä Paavon maailmasta että Stalinin Neuvostoliitosta kuten myös pieni Siperia-sanasto, jossa selitetään kirjan kannalta keskeisiä käsitteitä. Näin historiallisista asioista tietämätönkin voi hyvillä mielin tarttua kirjaan. 

Tykkäsin vielä erityisesti siitä, että Paavolla oli niin positiivinen asenne läpi kirjan, vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Tämä ei ehkä ole kaikkein totuudenmukaisin suhtautumistapa, mutta eipä lasten- ja nuortenkirjassa kaikkea kurjuutta tarvitse vuodattaakaan. Paavon tarina tulee kyllä sijoittumaan tämän vuoden kirjojen Top kymppiin.

4+/5
WSOY 2011.

216 sivua.

Muotimatkaaja Titanicin kannella

 

Olen sattuneesta syystä lueskellut tänä syksynä paljon nuortenkirjoja. Bianca Turetskyn nuortenromaani Muotimatkaaja Titanicin kannella olisi kyllä varmaan mennyt täysin ohi ilman Saran vinkkiä, sillä en ollut aiemmin huomannut tällaisen kirjan olemassaoloa.  

Kirja kertoo teini-ikäisestä Louise Lambertista, tuikitavallisesta koulutytössä, jossa on yksi erilainen piirre: hän on hulluna vintage-vaatteisiin. Koulukavereiden mielestä tämä on täysin hölmöä erikoisuuden tavoittelua ja samaa mieltä on toisinaan myös Louisen bestis Brooke: "Mitä järkeä on ostella pölyisiä vanhoja rättejä kun samalla rahalla saa uusiakin kuteita?" Louise ei kuitenkaan välitä muiden mielipiteistä, vaan etsii päättäväisesti tyylikästä vuosikertamekkoa koulun bileisiin. Sattumalta hän saa kutsun kotipaikkakuntansa vintagevaatemyyntiin. Sekavat tapahtumat omaperäisten vaatemyyjien luona johdattavat Louisen omituisiin seikkailuihin. Louise nimitäin pyörtyy ja selvittyään huomaa olevansa 17-vuotias näyttelijätär neiti Bexter Titanicilla...

Kirjassa minuun vetosi erityisesti Titanic tapahtumaympäristönä, sillä Titanic on yksi suosikkileffoistani ja Titanicin tarina vetoaa myös romanttiseen minääni. Toinen kiinnostava elementti oli vintagevaatteet, joista Sandy Suy oli tehnyt kirjaan upeita kuvia. Valitettavasti kamera sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten en päässyt kuvaamaan enää näitä upeita asuja. Miljöön ja vaatteiden lisäksi kirja ei tarjonnut aikuiselle lukijalle mitään erikoista, mutta kyllä tämä oli sujuvasti kirjoitettu ja nopeaa luettavaa. Mielihyvin suosittelisin tätä luettavaksi myös omille kaseilleni ja miksei nuoremmillekin oppilaille. Varausjonoista päätellen kirja onkin jo herättänyt kiinnostusta nuorison keskuudessa.

3½ /5
Alkup. nimi: The Time-traveling Fashionista

Suom. Aila Herronen

WSOY 2011

268 sivua.

Ylivalotus

Salla Simukka on jälleen kerran niitä nuortenkirjailijoita, joita tulee luettua vähän vanhasta muistista. Simukka on kirjoittanut mm. romaanit Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi, joihin suosittelen tutustumaan. Lisäksi Simukka on jo useana vuonna kirjoittanut Tapio ja Moona -sarjaa, johon viimeksi lukemani Ylivalotus kuuluu. Jos en ihan väärin muista, Ylivalotus taitaa olla jo sarjan viiden kirja. Tapio ja Moona -sarja ei kuulu suorimpiin suosikkeihini Simukan tuotannosta, mutta koska sarja ei myöskään ole mitään kauheaa höttöä, tulee uusin osa tsekattua aina kun se ilmestyy kirjastoon.

Tapio ja Moona -sarja alkaa prometheusleiriltä, jossa Tapio on leiriläisenä ja Moona apuohjaajana eli apparina. Parin vuoden ikäero ei haittaa, vaan pari ystävystyy. Tiivistä ystävyyttä meinaavat horjuttaa välillä Moonan tunteet Tapiota kohtaan, mutta tilit tehdään selviksi ja yhdessä osassa parivaljakko mm. matkustaa Berliiniin tapaamaan Moonalle hieman etäiseksi jäänyttä isää. Yleensä kirjoissa on seurattu tasapuolisesti sekä Moonan että Tapion elämää, joista Tapio kiinnostaa minua enemmän siitä syystä, että hänen perheensä on erilainen verrattuna Moonan yksinhuoltajaperheeseen: Tapiolla on nimittäin kaksi äitiä. Ylivalotuksessa Tapio jää kuitenkin harmittavasti taustalle, kun Moonan tarinaa tuodaan enemmän esille. Tapion tarinassa olisi ollut kyllä paljon kerrottavaa, sillä aiemmin naisille immuuni nörttipoika ihastuu uudessa lukiossaan ensi kertaa elämässään.

Uusin osa pyörii tosi paljon uskonnon ympärillä, sillä Moonan hyvä ystävä Maija, joka aiemmassa osassa on jättänyt lukion kesken ja lähtenyt vapaaehtoistyöhön Venäjälle, palaa takaisin lukioon, koska "Jumala on häntä käskenyt tekemään niin". Agnostikko- ja ateistiystävät ovat Maijan uskoontulosta hämillään ja joutuvat -Moona muiden mukana- pohtimaan suhdettaan uskontoon ja Jumalaan.

Kuten jos alussa mainitsin, Tapio ja Moona -sarja ei kuulu minun suosikkeihini, mutta luen näitä mielelläni sujuvan keronnan vuoksi. Henkilöihin on jotenkin kauhean vaikea tarttua kiinni, ehkä se johtuu iästä ja erilaisesta elämäntilanteesta. Ylivalotus on ehkä tämän sarjan heikon lenkki, mikä johtuu varmasti tuosta uskontoaiheesta, joka jatkuu läpi kirjan. Lopussa on ihmeellinen sairaalakohtaus, joka tuntui jotenkin päälleliimatulta. Jos sarja kiinnostaa, suosittelen tarttumaan kahteen ekaan osaan eli Kipinään ja Virhemarginaaliin. Aiemmin olen kirjaa lukiessani puhissut siitä, miten Tapiossa ja Moonassa käsitellään sellaisia asioita, jotka eivät ehkä ole 15-17-vuotiaille kovin tyypillisiä, siis tosi henkeviä keskusteluja, ja yhdessä osassa 9-luokkalainen Tapio jopa tarkasti enonsa väitöskirjasta jotain laskelmia. Tähän kirjaan isot asiat, eli tuo uskonto, sopivat, kun henkilöt ovat jo lukiolaisia.

Koska lukiessani kiinnitän usein huomiota epäolennaisuuksiin, ihmettelin koko kirjan ajan suuresti sitä, mitä ihmettä matikkanero ja muutenkin vähän ujonpuoleinen Tapio teki ilmaisutaidon lukiossa. En muista, selitettiinkö tätä asiaa jotenkin kirjassa, mutta vähän kumman fiiliksen se jätti. Simukkahan on muistaakseni kirjoittanut YLEn Uusi päivä -sarjaa, joten jäin miettimään, yritetäänkö Tapio ja Moona -sarjaan luoda jotain Virtauksen multimedia-ilmaisutaito-lukionhenkeä. Lisäksi mietitytti sarjan jatko, koska Moona alkaa olla tässä jo aika "iso" eli abiturientti, joten on hauska tietää, kuinka pitkään Tapion ja Moonan tarina vielä jatkuu. Toivoisin ehkä, että Simukka siirtyisi Tapiosta ja Moonasta välillä uusien hahmojen pariin.

Ylivalotuksesta on muuten kirjoitettu myös Sallan lukupäiväkirjassa.

3/5