Marika on kiltti ja kunnollinen opettaja, joka asuu pikkukaupungissa ja elää avoliitossa todellisen unelmavävyn kanssa. Annika taas on Marikan räväkkä ja impulsiivinen serkku, joka asuu Jenkeissä toteuttaakseen unelmansa näyttelijänä. Heti kesän alussa Marikan suunnitelmat muuttuvat, kun hän vastaa “ei kiitos” poikaystävänsä kosintaan. Kun elämä pikkukylässä käy hankalaksi, päättää Marika tarttua Annikan ehdotukseen lähteä lataamaan akkuja tämän luo Losiin. Lomasta tulee heti mielenkiintoinen, sillä Annika on kadonnut kuin maan nielemänä. Marika arvelee, että villi serkkutyttö on joutunut hankaluuksiin miesten kanssa, ja yhdessä Annikan homokaverin kanssa Marika ryhtyy ratkomaan arvoitusta. Ehtiipä Marika siinä samassa deittailla myös useampaa salskeaa urosta…
Tätä Katri Mannisen kirjaa on haukuttu kovasti, mutta ei tämä minusta mikään huono olo. Hömppäähän tämä tietysti on, ja monet juonenkäänteistä ovat melkoisen epäuskottavia, mutta mieluummin minä tätä luen kuin vaikka jotain Danielle Steeliä tai Nora Robertsia. Kirja ansaitsee plussan myös Mannisen vetävästä ja hauskasta kirjoitustyylistä. Sopivaa joululukemista!
lauantai 26. joulukuuta 2009
tiistai 22. joulukuuta 2009
10 vuotta, eronnut
Olen kytännyt tätä Nojoud Alin ja Delphine Minouin tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa Nojoud: 10 vuotta, eronnut koko syksyn kirjastosta, mutta nyt vasta tärppäsi. En kyllä yhtään ihmettele kirjan suosiota, sillä aihe on hyvin puhutteleva ja kiinnostava.
Nojoud on ihan tavallinen 10-vuotias tyttö pienestä jemeniläisestä kylästä. Nojoud pitää koulunkäynnistä ja leikkimisestä sisariensa ja veljiensä kanssa. Eräänä päivänä Nojoudin maailma murtuu, kun hänen isänsä naittaa pienen tytön tätä kolme kertaa vanhemmalle miehelle. Miehen talossa Nojoud joutuu kestämään kovaa työtä sekä miehensä väkivaltaa. Eräänä päivänä leivänhakumatkalla Nojoud sisuuntuu ja matkustaa oikeustalolle vaatimaan avioeroa.
Kirja on tositarina tytöstä, joka uskalsi uhmata maansa vanhanaikaisia perinteitä pyytämällä avioeroa- ja saamalla sen! Tapaus on ensimmäinen maassa, jossa yli puolet tytöistä naitetaan ennen kahdeksantoista vuoden ikää. Nojoudin uroteko on ollut laajalti esillä kansainvälisessä lehdistössä ja hänen tarinansa on koskettanut monia. Nojoud haluaa ottaa ennenaikaisen avioliiton vaarat puheeksi ja rohkaista muita ikäisiä tyttöjä varomaan, etteivät nämä joudu samaan ahdinkoon.
Kirja oli todella vaikuttava lukukokemus. Koskettavuutta toi vielä se, että kirja oli kirjoitettu aika “lapsellisesti”, siis lapsen näkökulmasta. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin vähän huijattu olo, sillä olisin halunnut tietää enemmän avioeroprosessin vaiheista. Nyt avioliittoa ja eroprosessi kuitattiin aika lyhyesti. Sen sijaan keskityttiin kuvailemaan Nojoudin elämää perheensä kanssa sekä lehdistön kiinnostusta tytöstä. Nekin ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta jotenkin kirja jäi minusta vähän tyngäksi. Olisi kiva tietää, miten Nojoud nykyisin jakselee, ja onko hänen tarinallaan ollut vaikutuksia siihen, että lapsiavioliitot kiellettäisiin. Toivon kuitenkin kaikesta sydämmestäni, että pikkuinen tyttö saisi elää lapsuuttaan vielä mahdollisimman pitkään.
Nojoud on ihan tavallinen 10-vuotias tyttö pienestä jemeniläisestä kylästä. Nojoud pitää koulunkäynnistä ja leikkimisestä sisariensa ja veljiensä kanssa. Eräänä päivänä Nojoudin maailma murtuu, kun hänen isänsä naittaa pienen tytön tätä kolme kertaa vanhemmalle miehelle. Miehen talossa Nojoud joutuu kestämään kovaa työtä sekä miehensä väkivaltaa. Eräänä päivänä leivänhakumatkalla Nojoud sisuuntuu ja matkustaa oikeustalolle vaatimaan avioeroa.
Kirja on tositarina tytöstä, joka uskalsi uhmata maansa vanhanaikaisia perinteitä pyytämällä avioeroa- ja saamalla sen! Tapaus on ensimmäinen maassa, jossa yli puolet tytöistä naitetaan ennen kahdeksantoista vuoden ikää. Nojoudin uroteko on ollut laajalti esillä kansainvälisessä lehdistössä ja hänen tarinansa on koskettanut monia. Nojoud haluaa ottaa ennenaikaisen avioliiton vaarat puheeksi ja rohkaista muita ikäisiä tyttöjä varomaan, etteivät nämä joudu samaan ahdinkoon.
Kirja oli todella vaikuttava lukukokemus. Koskettavuutta toi vielä se, että kirja oli kirjoitettu aika “lapsellisesti”, siis lapsen näkökulmasta. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin vähän huijattu olo, sillä olisin halunnut tietää enemmän avioeroprosessin vaiheista. Nyt avioliittoa ja eroprosessi kuitattiin aika lyhyesti. Sen sijaan keskityttiin kuvailemaan Nojoudin elämää perheensä kanssa sekä lehdistön kiinnostusta tytöstä. Nekin ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta jotenkin kirja jäi minusta vähän tyngäksi. Olisi kiva tietää, miten Nojoud nykyisin jakselee, ja onko hänen tarinallaan ollut vaikutuksia siihen, että lapsiavioliitot kiellettäisiin. Toivon kuitenkin kaikesta sydämmestäni, että pikkuinen tyttö saisi elää lapsuuttaan vielä mahdollisimman pitkään.
Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiaisen esikoisromaani Vadelmavenepakolainen on ollut jo pitkään “täytyy ehdottomasti lukea” -listallani. Kirja kuvaa hervottomasti rakkaita länsinaapureitamme, niin hyvässä kuin pahassa.
Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi hinnalla millä hyvänsä. Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalliseksi vapaaksi.Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson – empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.
Vadelmavenepakolainen on ehdottomasti parasta ja hauskinta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Nousiainen kuvaa Mikon ruotsalaishaaveita todella osuvasti ja niin hauskasti, etten voinut muuta kuin hihitellä tätä lukiessa. Tunsin Mikkoa kohtaan suurta sympatiaa ja varsinkin kirjan loppu oli minusta Mikkoa kohtaan todella epäoikeudenmukainen. Olisin kernaasti toivonut, että Mikko olisi saanut elää loppuelämänsä onnellisena kansankodin hellässä huomassa. Tämä kirja menee suoraan suosikkikirjojeni top kymppiin.
maanantai 21. joulukuuta 2009
Joulutarina
Syrjäisessä Lapin kylässä pieni Nikolas-poika menettää perheensä onnettomuudessa. Kyläläiset päättävät yhdessä pitää huolta yksin jääneestä pojasta. Koska kylä on köyhä, sovitaan, että kukin perhe ottaa Nikolaksen hoiviinsa vuodeksi kerrallaan. Kerran vuodessa – jouluna – Nikolaksen on muutettava uuteen kotiin. Osoittaakseen kiitollisuuttaan Nikolas antaa joka vuosi perheiden pienimmille läksiäislahjaksi itse veistämiään leluja. Vuosien kuluessa pojasta huolehtineita perheitä on yhä enemmän ja pian lahjoja on jouluna lähes joka tuvan portailla.
Kun kylää koettelevat nälkävuodet, on kyläläisten lähetettävä Nikolas erakoituneen puusepän Iisakin oppipojaksi. Iisakin ankarassa opissa Nikolas saa taidot, joiden avulla hän pystyisi valmistamaan entistä hienompia lahjoja yhä nopeammin. Lapsia inhoava Iisakki kuitenkin kieltää Nikolakselta lahjojen tekemisen. Joululahjaperinne on vaarassa loppua lyhyeen.
Ei pitäisi näin joulun alla lukea näin surullisia tarinoita kuin tämä Marko Leinon Joulutarina. En yleensä liikutu kirjoista, mutta tämä orpotarina veti mielen herkäksi. Kirja oli todella herttainen näkemys siitä, miten joulupukista tuli joulupukki. Tarina oli koukuttava, eteni jouhevasti, ja henkilöt olivat myös mielenkiintoisia. Vähän kyllä mietin, onko tämä mikään lastenkirja, sillä ainakaan minä en olisi lapsena jaksanut lukea kirjaa, jossa jatkuvasti korostettiin rakkauden voimaa ja perheidylliä. Mutta ainakin kirja sopii tosi loistavasti joulun tunnelmaan.
Aion uhallakin katsoa Joulutarinan myös elokuvaversiona, vaikka pahoin pelkään, että se pilaa koko lukunautinnon. Tätä kirjaa suosittelen- ihan aikuisillekin!
Kun kylää koettelevat nälkävuodet, on kyläläisten lähetettävä Nikolas erakoituneen puusepän Iisakin oppipojaksi. Iisakin ankarassa opissa Nikolas saa taidot, joiden avulla hän pystyisi valmistamaan entistä hienompia lahjoja yhä nopeammin. Lapsia inhoava Iisakki kuitenkin kieltää Nikolakselta lahjojen tekemisen. Joululahjaperinne on vaarassa loppua lyhyeen.
Ei pitäisi näin joulun alla lukea näin surullisia tarinoita kuin tämä Marko Leinon Joulutarina. En yleensä liikutu kirjoista, mutta tämä orpotarina veti mielen herkäksi. Kirja oli todella herttainen näkemys siitä, miten joulupukista tuli joulupukki. Tarina oli koukuttava, eteni jouhevasti, ja henkilöt olivat myös mielenkiintoisia. Vähän kyllä mietin, onko tämä mikään lastenkirja, sillä ainakaan minä en olisi lapsena jaksanut lukea kirjaa, jossa jatkuvasti korostettiin rakkauden voimaa ja perheidylliä. Mutta ainakin kirja sopii tosi loistavasti joulun tunnelmaan.
Aion uhallakin katsoa Joulutarinan myös elokuvaversiona, vaikka pahoin pelkään, että se pilaa koko lukunautinnon. Tätä kirjaa suosittelen- ihan aikuisillekin!
tiistai 15. joulukuuta 2009
Parittomat
Päivitykset on pahasti myöhässä. Olen lukenut Enni Mustosen Parittomat jo aikoja sitten, mutta en tietenkään ole muistanut sitä tänne postata.
Parittomat on Järjen ja tunteen tarinoiden viides ja viimeinen osa. Tapahtumissa onkin yllättäen hypätty 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen agronomi Salla, joka palaa työkeikaltaan Brysselistä, ja päätyy kesäksi iäkkään sukulaisensa luo Hämeeseen valmistelemaan väitöskirjaansa ja parantelemaan särkynyttä sydäntään. Väitöskirjakiireiden ohella Salla ottaa kesäpestin luomutarkastajana, ja tutustuu siinä samalla naapuriinsa Saarisen Tommiin, joka viljelee sukukartanossaan sipulia. Sinä kesänä nuorta viljelijää koettelevat ilmastonmuutoksen aiheuttamat sääilmiöt. Tarmokas Salla päättää auttaa Petäjäniemen nuorta isäntää. Paljon on pelissä, kun Hilman ja Anna Sofian jälkeiläiset ottavat yhteen tilan asioissa ja muutenkin. Näyttää ja siltä, että joku jää auttamattomasti paripuoleksi…
Kirja olisi muuten ollut ihan loistava, mutta minua häiritsi se, että tästä oli tehty Järjen ja tunteen tarinoiden viimeinen osa. Olisin halunnut tietää lisää Anna ja Hilman kohtaloista, mutta sen sijaan päähnekilöinä oli kaksi heidän jälkeläistään. Hilman taustoja kirjassa vähän väläyteltiin, mutta Annan myöhemmät vaiheet jäivät pimentoon. Tuntuu, että kirjailija ei enää keksinyt Annalle ja Hilmalle mitään jatkoa, joten tapahtumat oli vietävä nykyaikaan. Ratkaisu ei kyllä ollut mitenkään erityisen toimiva, sillä monet lukijat varmasti toivoivat historiallisen sarjan jatkoa.
Olen lukenut kirjan monta kertaa, mutta aina se on pienoinen pettymys.
Parittomat on Järjen ja tunteen tarinoiden viides ja viimeinen osa. Tapahtumissa onkin yllättäen hypätty 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen agronomi Salla, joka palaa työkeikaltaan Brysselistä, ja päätyy kesäksi iäkkään sukulaisensa luo Hämeeseen valmistelemaan väitöskirjaansa ja parantelemaan särkynyttä sydäntään. Väitöskirjakiireiden ohella Salla ottaa kesäpestin luomutarkastajana, ja tutustuu siinä samalla naapuriinsa Saarisen Tommiin, joka viljelee sukukartanossaan sipulia. Sinä kesänä nuorta viljelijää koettelevat ilmastonmuutoksen aiheuttamat sääilmiöt. Tarmokas Salla päättää auttaa Petäjäniemen nuorta isäntää. Paljon on pelissä, kun Hilman ja Anna Sofian jälkeiläiset ottavat yhteen tilan asioissa ja muutenkin. Näyttää ja siltä, että joku jää auttamattomasti paripuoleksi…
Kirja olisi muuten ollut ihan loistava, mutta minua häiritsi se, että tästä oli tehty Järjen ja tunteen tarinoiden viimeinen osa. Olisin halunnut tietää lisää Anna ja Hilman kohtaloista, mutta sen sijaan päähnekilöinä oli kaksi heidän jälkeläistään. Hilman taustoja kirjassa vähän väläyteltiin, mutta Annan myöhemmät vaiheet jäivät pimentoon. Tuntuu, että kirjailija ei enää keksinyt Annalle ja Hilmalle mitään jatkoa, joten tapahtumat oli vietävä nykyaikaan. Ratkaisu ei kyllä ollut mitenkään erityisen toimiva, sillä monet lukijat varmasti toivoivat historiallisen sarjan jatkoa.
Olen lukenut kirjan monta kertaa, mutta aina se on pienoinen pettymys.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Joulu, joulu armas aika
Ritva Lehmusoksan Joulu, joulu, armas aika. Suuri suomalainen joulukirja johdattaa lukijan joulunajan perinteiden ja suloisen joulutunnelman pariin. Kirjassa esitellään jouluun liittyviä tapoja ensimmäisestä adventtikynttilästä ja Hoosiannasta uuteen vuoteen ja nuutinpäivään, sillä “joulu loppuu loppiaiseen, nuutinpäivään kumminkin”.
Kirja sisältää rakkaimpien joululaulujen sanat, jouluevankeliumin, joulurauhanjulistuksen (också på svenska), Topeliuksen sadun peikkojen joulusta, tietoa joulun vietosta ennen vanhaan ja muuta jouluun liittyvää materiaalia. Kirjassa on muun muassa runsaasti ohjeita koristeiden arkarteluun ja ruuanlaittoon, vinkkejä pikkujouluihin eikä karvaisia kavereitakaan ole toki unohdettu.
Kirja sisältää rakkaimpien joululaulujen sanat, jouluevankeliumin, joulurauhanjulistuksen (också på svenska), Topeliuksen sadun peikkojen joulusta, tietoa joulun vietosta ennen vanhaan ja muuta jouluun liittyvää materiaalia. Kirjassa on muun muassa runsaasti ohjeita koristeiden arkarteluun ja ruuanlaittoon, vinkkejä pikkujouluihin eikä karvaisia kavereitakaan ole toki unohdettu.
maanantai 7. joulukuuta 2009
Suomen lasten taidehistoria
Osaatko kuvitella, miltä tuntuisi opetella lukemaan aapisesta, jossa ei ole ainuttakaan kuvaa? Tiedätkö, kenelle Suomen leijona on sukua, miten toimivat ensimmäiset kamerat tai kuka on suunnitellut Pikku Kakkosen tunnuksen? Entä mitäpä mahtaa entisaikojen kuvamaakari ajatella 2000-luvun verkkotaiteesta? Suomalaistyttöjen ja -poikien matkassa esitellään kuva- ja rakennustaiteen merkkipaaluja aina Astuvansalmen kalliomaalauksista aikamme verkkoteoksiin.
Suomen lasten taidehistoria jatkaa samoilla linjoilla Suomen lasten historian kanssa. Jussi Kaakisen, Juha Kuisman ja Kirsti Mannisen yhteistyössä syntyneen kirjan avulla syvennytään Suomen taiteen historiaan tarinoiden sekä tiukkojen faktojen avulla. Kirjassa kerrotaan muun muassa torpparin Marista, joka joutui malliksi Nils Schillmarkin maalaukseen Mansikkatyttö sekä Erikistä, Engelin hanslankarista. Tarinoita ja faktoja selventävät kuvat taideteoksista, joita on yli sadalta suomalaistaiteilijalta. Mukana on arkkitehtuurin, teollisen muotoilun ja animaation huippuja. Kuvat tosin saisivat olla vähän isompia, että niistä saisi kunnolla selvää.
Mielenkiintoinen tietokirja, joka sopii mainiosti myös aikuisen lukijan käsiin. Kyllä näillä faktoilla voi taas päteä lasten edessä:) Tuleva äikän ope esittää tekijöille vienon pyynnön Suomen lasten kirjallisuushistoriasta, sille olisi varmasti käyttöä.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Sinä et hävinnyt
Toimittaja Asta Leppä on aviomiehensä kanssa keskellä avioeroprosessia, kun mies saa yllättäen surmansa moottoripyöräonnettomuudessa. Sinä et hävinnyt kertoo intiimisti nuoren lesken ristiriitaista tunteista ja surusta, jolla ei ole käytöstapoja. Surutyö on vaikeaa, kun miestä kohtaan on jäljellä sekä vihan että rakkauden tunteita. Samalla piirtyy kuva kahden kypsymättömän aikuisen liitosta sekä isättömäksi jääneiden pienten poikien hämmennyksestä kuoleman edessä.
Kauniisti kirjoitettu tarina surusta ja siihen liittyvistä tunteista, niin vihasta kuin rakkaudestakin. Eipä tästä oikein muuta pysty sanomaan.
Kauniisti kirjoitettu tarina surusta ja siihen liittyvistä tunteista, niin vihasta kuin rakkaudestakin. Eipä tästä oikein muuta pysty sanomaan.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Suomalainen joulu
Hahaa! Kerrankin olin ajoissa liikkeellä ja sain napattua kirjaston joulupyödästä itselleni muutaman joulukirjan. Yleensä olen ollut ihan toivottoman myöhässä ja tepastellut kirjastoon hakemaan joulunalusviikolla näitä joulukirjoja, jotka sitten ovatkin jo lainassa kaikki. Paitsi tänä vuonna.
Kaisu Vuolion Suomalainen joulu esittelee pikkujoulujen, Lucianpäivän, joululahjavalvojaisten, joululaulujen ja -virsien, joulusaunan, ruokien, tiernapoikien, joulupukin, kuusen, lahjojenantamisen sekä monen muun jouluperinteen synnyn. Takakannen mukaan kirja on todellinen aarreaitta kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää joulutapojemme unohduksiin jäännyttä taustaa.
No jaa, en tätä kyllä ihan aarreaitaksi sanoisi. Paljonhan tässä oli tietoa, mutta kyllä huomasi, että kirja on painettu jo vuonna 1981. Aika monet asiat olivat vanhentuneita. Eniten ärsytti se, että kirjassa viitattiin jatkuvasti kirjoittajan teettämään joulutapakyselyyn tyyliin ”joulutapakyselyyn vastanneen kymenlaaksolaisen mukaan heidän jouluperinteeseen…” Eiköhän tämän kirjan tarkoituksena ole enemmänkin kertoa jouluun liittyvistä perinteistä kuin esitellä jonkun tutkimuksen tuloksia. Plussaa kirjan kuvituksesta. Kirjassa oli ihania kuvia esim. Rudolf Koivulta.
Kaisu Vuolion Suomalainen joulu esittelee pikkujoulujen, Lucianpäivän, joululahjavalvojaisten, joululaulujen ja -virsien, joulusaunan, ruokien, tiernapoikien, joulupukin, kuusen, lahjojenantamisen sekä monen muun jouluperinteen synnyn. Takakannen mukaan kirja on todellinen aarreaitta kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää joulutapojemme unohduksiin jäännyttä taustaa.
No jaa, en tätä kyllä ihan aarreaitaksi sanoisi. Paljonhan tässä oli tietoa, mutta kyllä huomasi, että kirja on painettu jo vuonna 1981. Aika monet asiat olivat vanhentuneita. Eniten ärsytti se, että kirjassa viitattiin jatkuvasti kirjoittajan teettämään joulutapakyselyyn tyyliin ”joulutapakyselyyn vastanneen kymenlaaksolaisen mukaan heidän jouluperinteeseen…” Eiköhän tämän kirjan tarkoituksena ole enemmänkin kertoa jouluun liittyvistä perinteistä kuin esitellä jonkun tutkimuksen tuloksia. Plussaa kirjan kuvituksesta. Kirjassa oli ihania kuvia esim. Rudolf Koivulta.
maanantai 30. marraskuuta 2009
Naisten etsivätoimisto nro 1
Näistä Mma Ramotswe -kirjoista on puhuttu paljon ja joka paikassa, joten on melkeinpä noloa, etten ole näihin kirjoihin aiemmin tarttunut.
Kirjan päähenkilö Mma Precious Ramotswe on elämäniloinen, rehevä ja sisukas nainen. Isältään perimänsä karjan myynnistä saaduilla rahoilla hän perustaa Botswanan ensimmäisen ja ainoan etsivätoimiston. Kuuluisa neiti Marple esikuvanaan tämä älykäs ja lämminsydäminen rouva ratkoo arkisia rikoksia. Aseinaan hänellä on pieni valkoinen pakettiauto, Botswanan Sihteeriopistossa loppututkinnon suorittanut Mma Makutsi, rauhallinen harkinta ja lukuisat kupilliset rooibos-teetä.
Ihanan elämänmyönteinen kirja! Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille niille, jotka eivät kestä verellä ja ruumiilla mässäileviä dekkareita. Tässä kirjassa eivät suolenpätkät lentele, sillä naisellisia keinoja apuna käyttäen Mma Ramotswe selvittää niin kadonneen aviomiehen, tyttären salaisen poikaystävän kuin salaperäisen isän arvoituksen. Ja jakeleepa tämä viisas nainen samalla myös elämänohjeita.
3/5
Kirjan päähenkilö Mma Precious Ramotswe on elämäniloinen, rehevä ja sisukas nainen. Isältään perimänsä karjan myynnistä saaduilla rahoilla hän perustaa Botswanan ensimmäisen ja ainoan etsivätoimiston. Kuuluisa neiti Marple esikuvanaan tämä älykäs ja lämminsydäminen rouva ratkoo arkisia rikoksia. Aseinaan hänellä on pieni valkoinen pakettiauto, Botswanan Sihteeriopistossa loppututkinnon suorittanut Mma Makutsi, rauhallinen harkinta ja lukuisat kupilliset rooibos-teetä.
Ihanan elämänmyönteinen kirja! Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille niille, jotka eivät kestä verellä ja ruumiilla mässäileviä dekkareita. Tässä kirjassa eivät suolenpätkät lentele, sillä naisellisia keinoja apuna käyttäen Mma Ramotswe selvittää niin kadonneen aviomiehen, tyttären salaisen poikaystävän kuin salaperäisen isän arvoituksen. Ja jakeleepa tämä viisas nainen samalla myös elämänohjeita.
3/5
perjantai 23. lokakuuta 2009
Rikoksena rakkaus
Mary Letourneaun ja Vili Fualaaun kirja Rikoksena rakkaus on tositapahtumiin perustuva kertomus yli kolmekymppisen opettajan ja tämän teini-ikäisen oppilaan suhteesta, jota ulkopuoliset eivät ymmärrä. Muistan joskus aikoinaan lukeneeni parin kielletystä rakkaudesta Cosmopolitanista, joten nyt oli hyvä tilaisuus lukea tarina kokonaan.
Mary on naimisissa oleva neljän lapsen äiti ja 35-vuotias pätevä ja pidetty opettaja. Vili taas on 13-vuotias samoalaispoika ja Maryn oppilas. Vili ihastuu opettajaansa ja lyö kavereiden vedon siitä, että pääsee höyläämään tätä. Näiden kahden välille syntyy suhde, jonka vuoksi Mary on valmis riskeeraamaan avioliittonsa, perheensä, uransa ja vapautensa. Tästä suhteesta Mary tulee raskaaksi ja Vilistä tulee isä vasta 15-vuotiaana. Ulkopuoliset eivät tietenkään katso suhdetta hyvällä ja Marya syytetään raiskauksesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mutta onko kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä vai jostain ihan muusta? Ja kuka vietteli kenet?
Tässä kirjassa Mary ja Vili kertovat omin sanoin suhteensa alkamisesta, miten Mary pidätettiin, kuinka hän synnytti Vilille kaksi lasta, joista toisen vankilassa, ja kuinka heidän tapauksestaan on tullut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista oikeustapauksista.
Aluksi kirja vaikutti tosi kiinnostavalta, mutta puolen välin jälkeen kyllästyin Maryn suoranaiseen tyhmyyteen ja Vilin teiniangstiin. Mietin, miten ihmeessä älykäs aikuinen nainen voi haksahtaa teini-ikäiseen poikaan, mitä yhteistä heillä voi muka olla? Jotenkin en vaan jaksa uskoa, että kyse on mistään suuresta rakkaudesta, vaikka kumpainenkin sitä kirjassa toistelee. Ja miljoonannen kerran: miten joku voi sekaantua oppilaaseensa. Siis onhan nuoret tosi söpöjä, mutta jotain rajaa kiitos! Olisipa muuten mukava tietää kaikesta huolimatta, mitä Marylle ja Vilille nykyään kuuluu, kirjan tapahtumista kun on jo yli kymmenen vuotta aikaa…
Mary on naimisissa oleva neljän lapsen äiti ja 35-vuotias pätevä ja pidetty opettaja. Vili taas on 13-vuotias samoalaispoika ja Maryn oppilas. Vili ihastuu opettajaansa ja lyö kavereiden vedon siitä, että pääsee höyläämään tätä. Näiden kahden välille syntyy suhde, jonka vuoksi Mary on valmis riskeeraamaan avioliittonsa, perheensä, uransa ja vapautensa. Tästä suhteesta Mary tulee raskaaksi ja Vilistä tulee isä vasta 15-vuotiaana. Ulkopuoliset eivät tietenkään katso suhdetta hyvällä ja Marya syytetään raiskauksesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mutta onko kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä vai jostain ihan muusta? Ja kuka vietteli kenet?
Tässä kirjassa Mary ja Vili kertovat omin sanoin suhteensa alkamisesta, miten Mary pidätettiin, kuinka hän synnytti Vilille kaksi lasta, joista toisen vankilassa, ja kuinka heidän tapauksestaan on tullut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista oikeustapauksista.
Aluksi kirja vaikutti tosi kiinnostavalta, mutta puolen välin jälkeen kyllästyin Maryn suoranaiseen tyhmyyteen ja Vilin teiniangstiin. Mietin, miten ihmeessä älykäs aikuinen nainen voi haksahtaa teini-ikäiseen poikaan, mitä yhteistä heillä voi muka olla? Jotenkin en vaan jaksa uskoa, että kyse on mistään suuresta rakkaudesta, vaikka kumpainenkin sitä kirjassa toistelee. Ja miljoonannen kerran: miten joku voi sekaantua oppilaaseensa. Siis onhan nuoret tosi söpöjä, mutta jotain rajaa kiitos! Olisipa muuten mukava tietää kaikesta huolimatta, mitä Marylle ja Vilille nykyään kuuluu, kirjan tapahtumista kun on jo yli kymmenen vuotta aikaa…
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Syntikirja
Katja Kallion uunituore Syntikirja kertoo erään perheen tarinan. Heti aluksi draamaa riittää, kun Henri jättää Tuulikin yli 30 avioliittovuoden jälkeen. Tuulikki ei tätä voi käsittää, sillä hänen mielestään Henrin kuuluisi olla ikuisesti kiitollinen siitä, että on saanut niin hurmaavan vaimon kuin Tuulikki on. Toki Tuulikillakin on omat syntinsä, kuin kenellä tahansa muulla, mutta hänen syntinsä on tehty niin kauan sitten, että uhrauksen suuruus on päässyt unohtumaan.
Sofia on Henrin ja Tuulikin tytär, joka kirjoittaa mielessään syntikirjaa. Huusin tänään Kertulle, koska hän tuli keittiöön kuraisissa kumisaappaissa. En soittanut äidille, vaikka tiesin, että isä on lähtenyt. Rakastan varattua miestä. Äidin ja tyttären välit eivät ole koskaan olleet erityisen hyvät ja läheiset, mutta kun Sofia löytää kainalostaan kyhmyn, Tuulikki sekoaa lähes groteskilla tavalla.
Lopulta on aika kelata filmiä taaksepäin ja läpivalaista synnit. Mutta miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus taas se, ettei rakasta. Kummallisia nämä säännöt.
Katja Kallio kirjoittaa jälleen kerran hulvattoman hauskaa tekstiä, joka kaikessa draamallisuudessaan on kuitenkin ihanan arkista. Tämä kirja oli taas niitä, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, meno nimittäin muuttui loppua kohden paremmaksi ja paremmaksi.
Sofia on Henrin ja Tuulikin tytär, joka kirjoittaa mielessään syntikirjaa. Huusin tänään Kertulle, koska hän tuli keittiöön kuraisissa kumisaappaissa. En soittanut äidille, vaikka tiesin, että isä on lähtenyt. Rakastan varattua miestä. Äidin ja tyttären välit eivät ole koskaan olleet erityisen hyvät ja läheiset, mutta kun Sofia löytää kainalostaan kyhmyn, Tuulikki sekoaa lähes groteskilla tavalla.
Lopulta on aika kelata filmiä taaksepäin ja läpivalaista synnit. Mutta miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus taas se, ettei rakasta. Kummallisia nämä säännöt.
Katja Kallio kirjoittaa jälleen kerran hulvattoman hauskaa tekstiä, joka kaikessa draamallisuudessaan on kuitenkin ihanan arkista. Tämä kirja oli taas niitä, joiden ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan, meno nimittäin muuttui loppua kohden paremmaksi ja paremmaksi.
Eropaperit
Laura Honkasalo on yksi suosikkikirjailijoistani, joka valitettavasti julkaisee kirjoja ihan liian harvoin. Uusimman kirjan, Eropaperit, laitoin kirjastosta varaukseen jo kesällä, kun huomasin, että Honkasalolta on vihdoin tulossa uusi kirja.
Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja käsittelee sitä etenkin lapsen näkökulmasta. Kuusikymmentä luvun puolivälissä maalta Helsinkiin muuttanut Sinikka tutustuu tulevaan toimittajaan, Jokkeen. Jokke kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, ja hänen elämänsä on aivan erilaista kuin mihin Sinikka on tottunut. Kesät ovat helteisiä ja niitä vietetään saaristohuvilalla, jota hallitsee Joken tyylikäs Leea-äiti. Tuona helteisenä kesänä kaikki näyttää kovin auvoiselta: häät, lapset, yhteinen elämä ja albumi täynnä hassuja kuvia.
Kymmenen vuotta myöhemmin alkaa repivä avioerodraama; Jokke on tutustunut uuteen naiseen ja alkaa jatkuva riita lapsista. Jokke ja hänen uusi naisensa Raisa haluavat Saran itselleen. Sara ei tiedä, mitä tahtoo: toisaalta hän ei halua jättää äitiä ja rakasta pikkuveljeään, mutta valitsemalla äidin puolen Sara menettää isän rakkauden lopullisesti. Kuusivuotiaan Saran on opittava, että isän luona pätevät uudet säännöt: Raisaa on kutsutava äidiksi ja äitiä Paskikseksi. Mummista ei saa puhua mitään. Isän ja Raisan luona on pukeuduttava eri vaatteisiin kuin kotona ja kaikki äidin ostamat kirjat ja lelut hävitetään.
Vuonna 2009 Leea makaa masentuneiden vanhusten osastolla ja ainoa vieras on ex-miniä Sinikka. Miksi kaikki meni rikki ja miksi omat lapset hylkäsivät sairaan äidin?
Kirja oli todella ja järkyttävä ja todentuntuinen, melkeinpä
dokumentti. Varsinkin lapsen kokemuksista luettaessa tuntui tosi pahalta. Miten kukaan isä voi vaatia lasta valitsemaan isän tai äidin väliltä. Tosin monta kertaa mietin, että suurin syy taitaakin olla Raisan, joka kenties mustasukkaisuuttaan kostaa miehensä ex-vaimolle eikä Jokke-tossukalla ole mitään mahdollisuutta panna hanttiin. Raisan käytös Saraa kohtaan oli monta kertaa pöyristytyttävää. Hän halusi olla Saran kaveri, mutta jos Sara vaikka kiukutteli (ei suostunut syömään ruokaa), Raisa suuttui ja kävi itkemään. Kun isä sitten huusi Saralle, että “miten sä voit olla tollanen kusipää äitiä kohtaan” (??!!!), Sara pyysi anteeksi, mutta Raisa vain torjui Saran ja keskittyi lellimään Saran pikkuveljeä. Voiko miestä, joka antaa uuden vaimonsa kohdella pientä lastaan näin, kutsua isäksi?
Luin jostain naistenlehdestä, että Honkasalo on itsekin avioerolapsi ja joutunut lapsuudessaan kokemaan jotain samansuuntaista kuin kirjan Sara eli jollain lailla kirja on varmasti todenperäinen. Ja onhan Honkasalon muissakin kirjoissa ollut näitä pahoja äitipuolia ja avioerolapsia.
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta ainakin mulle jätti epämääräisen surullisen olon.
Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta ja käsittelee sitä etenkin lapsen näkökulmasta. Kuusikymmentä luvun puolivälissä maalta Helsinkiin muuttanut Sinikka tutustuu tulevaan toimittajaan, Jokkeen. Jokke kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, ja hänen elämänsä on aivan erilaista kuin mihin Sinikka on tottunut. Kesät ovat helteisiä ja niitä vietetään saaristohuvilalla, jota hallitsee Joken tyylikäs Leea-äiti. Tuona helteisenä kesänä kaikki näyttää kovin auvoiselta: häät, lapset, yhteinen elämä ja albumi täynnä hassuja kuvia.
Kymmenen vuotta myöhemmin alkaa repivä avioerodraama; Jokke on tutustunut uuteen naiseen ja alkaa jatkuva riita lapsista. Jokke ja hänen uusi naisensa Raisa haluavat Saran itselleen. Sara ei tiedä, mitä tahtoo: toisaalta hän ei halua jättää äitiä ja rakasta pikkuveljeään, mutta valitsemalla äidin puolen Sara menettää isän rakkauden lopullisesti. Kuusivuotiaan Saran on opittava, että isän luona pätevät uudet säännöt: Raisaa on kutsutava äidiksi ja äitiä Paskikseksi. Mummista ei saa puhua mitään. Isän ja Raisan luona on pukeuduttava eri vaatteisiin kuin kotona ja kaikki äidin ostamat kirjat ja lelut hävitetään.
Vuonna 2009 Leea makaa masentuneiden vanhusten osastolla ja ainoa vieras on ex-miniä Sinikka. Miksi kaikki meni rikki ja miksi omat lapset hylkäsivät sairaan äidin?
Kirja oli todella ja järkyttävä ja todentuntuinen, melkeinpä
dokumentti. Varsinkin lapsen kokemuksista luettaessa tuntui tosi pahalta. Miten kukaan isä voi vaatia lasta valitsemaan isän tai äidin väliltä. Tosin monta kertaa mietin, että suurin syy taitaakin olla Raisan, joka kenties mustasukkaisuuttaan kostaa miehensä ex-vaimolle eikä Jokke-tossukalla ole mitään mahdollisuutta panna hanttiin. Raisan käytös Saraa kohtaan oli monta kertaa pöyristytyttävää. Hän halusi olla Saran kaveri, mutta jos Sara vaikka kiukutteli (ei suostunut syömään ruokaa), Raisa suuttui ja kävi itkemään. Kun isä sitten huusi Saralle, että “miten sä voit olla tollanen kusipää äitiä kohtaan” (??!!!), Sara pyysi anteeksi, mutta Raisa vain torjui Saran ja keskittyi lellimään Saran pikkuveljeä. Voiko miestä, joka antaa uuden vaimonsa kohdella pientä lastaan näin, kutsua isäksi?
Luin jostain naistenlehdestä, että Honkasalo on itsekin avioerolapsi ja joutunut lapsuudessaan kokemaan jotain samansuuntaista kuin kirjan Sara eli jollain lailla kirja on varmasti todenperäinen. Ja onhan Honkasalon muissakin kirjoissa ollut näitä pahoja äitipuolia ja avioerolapsia.
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta ainakin mulle jätti epämääräisen surullisen olon.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Goa, Ganesha ja minä
Terhi Rannelan uusin nuortenkirja Goa, Ganesha ja minä on jatkoa kirjalle Amsterdam, Anne F. ja minä. Kirjassa seurataan edellisestä kirjasta tutun parivaljakon Kertun & Miran edesottamuksia erona, että tällä kertaa kertojana on Mira.
Mira on 16-vuotias koululainen, jonka intohimona on maalaaminen. Se onkin juuri ainoita iloja elämässä, sillä kotona Mira joutuu raatamaan kotiorjana hoitaen kahta pikkuvelipuolta ilkeän äitipuolen vain luistellessa velvollisuuksistaan. Mutta ei jotain huonoa ellei hyvääkin: Miran tyttöystävän, Kertun, äiti päättää kustantaa koko konkkaronkan (Miran, Kertun ja miesystävänsä) pariksi viikoksi Intian auringon alle Goalle ja Mumbaihin. Hyvästi koulu ja loskainen talvi!
Parin viikon aikana Kerttu ja Mira joogaavat rannalla, tutustuvat HIV-sairaalaan ja slummiin sekä pääsevät avustajiksi Bollywood-elokuvaan ja oppivat arvostamaan omaa maataan ihan eri tavalla. Miralla on onnen päivät, kun hän saa ikuistaa Intian räiskyvät värit siveltimellä kankaalle. Liekö sitten norsupäisen Ganesha-jumalan ansiota, että Miran onnenpotkut tuntuvat jatkuvan Suomessakin.
Ei ihan niin hyvä kirja kuin sarjan eka osa, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ainakin mulle nousi (taas kerran) ihan kamala matkakuume. Tahtoo heti reissuun! Sarjalle on kuulemma luvassa jatkoa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mimmien seuraava matkaa.
PS. Jos sattuu kiinnostamaan, niin Kerttu ja Mira bloggaavat täällä
Mira on 16-vuotias koululainen, jonka intohimona on maalaaminen. Se onkin juuri ainoita iloja elämässä, sillä kotona Mira joutuu raatamaan kotiorjana hoitaen kahta pikkuvelipuolta ilkeän äitipuolen vain luistellessa velvollisuuksistaan. Mutta ei jotain huonoa ellei hyvääkin: Miran tyttöystävän, Kertun, äiti päättää kustantaa koko konkkaronkan (Miran, Kertun ja miesystävänsä) pariksi viikoksi Intian auringon alle Goalle ja Mumbaihin. Hyvästi koulu ja loskainen talvi!
Parin viikon aikana Kerttu ja Mira joogaavat rannalla, tutustuvat HIV-sairaalaan ja slummiin sekä pääsevät avustajiksi Bollywood-elokuvaan ja oppivat arvostamaan omaa maataan ihan eri tavalla. Miralla on onnen päivät, kun hän saa ikuistaa Intian räiskyvät värit siveltimellä kankaalle. Liekö sitten norsupäisen Ganesha-jumalan ansiota, että Miran onnenpotkut tuntuvat jatkuvan Suomessakin.
Ei ihan niin hyvä kirja kuin sarjan eka osa, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ainakin mulle nousi (taas kerran) ihan kamala matkakuume. Tahtoo heti reissuun! Sarjalle on kuulemma luvassa jatkoa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mimmien seuraava matkaa.
PS. Jos sattuu kiinnostamaan, niin Kerttu ja Mira bloggaavat täällä
perjantai 2. lokakuuta 2009
Lasten ristiretki
Näyttelijä Eppu Salminen pääsi teatterikorkeaan monen yrityksen jälkeen vuonna 1986. Ensimmäisenä päivänä oli vastassa talonmies, joka sanoi “mä olen nähnyt täällä teetettävän sellaisia asioista, joista armeijassa kapiainen joutuisi vankilaan”. Elettiin TeaKin hulluja vuosia, sillä Turkan opetusmetodien ja lausuntojen vuoksi koulu oli ollut mediassa esillä ja myös monen paheksunnan kohde. Samoihin aikoihin sattui Jumalan teatterin suurta kohua aiheuttanut esitys ja koulun hajottaminen. Meno oli niin kovaa, että Salminen valmistui TeaKista lopulta vasta parisenkymmentä vuotta myöhemmin.
Lasten ristiretki on hänen näkökulmansa teatterikoulussa sattuneisiin tapahtumiin ja 80-luvun hulvattomaan nuoruuteen. Se on kertomus nuoresta lahtelaispojasta, joka jo pienenä saa kosketuksen teatteriin eikä sen jälkeen halua muuta kuin näytellä. Kirja kertoo koulusta, jossa kyky sietää ja käyttää väkivaltaa testattiin jo pääsykokeissa. Kirja kertoo myös tarinan tiestä unelmien ammattiin.
Ei mikään elämää suurempi lukunautinto, mielenkiintoisinta oli lukea, mitä kaikkea näyttelijät joutuivat oikeasti Turkan aikana tekemään. Ei voi kuin ihmetellä, miten sellainen tyyppi, joka käski porukkaa punnertamaan lisää vielä senkin jälkeen kun kaikki itkivät väsyneinä, saa edes opettaa. Ja mitä tällaisella harjoituksella yleensä haetaan takaa? Yksi ällöttävimmistä kohdista muuten oli se, kun opettajana toiminut Jussi Parviainen ilmoitti Salmiselle, ettei ota tätä ryhmäänsä, koska aikoo iskeä Salmisen tyttöystävän eikä siksi tahdo Salmista siihen väliin häsläämään. Miten opettaja saa toimia noin?
Mutta ei voi kuin ihailla niitä, jotka vuodesta toiseen käyvät läpi rankat pääsykokeet ennen kuin tulevat (jos tulevat) valituiksi TeaKiin. Ja jos tästä kirjasta jotain hyvää pitää vielä sanoa niin ainakin kirjan kautta pääsi tirkistelemään tunnettuja näyttelijöitä.
Lasten ristiretki on hänen näkökulmansa teatterikoulussa sattuneisiin tapahtumiin ja 80-luvun hulvattomaan nuoruuteen. Se on kertomus nuoresta lahtelaispojasta, joka jo pienenä saa kosketuksen teatteriin eikä sen jälkeen halua muuta kuin näytellä. Kirja kertoo koulusta, jossa kyky sietää ja käyttää väkivaltaa testattiin jo pääsykokeissa. Kirja kertoo myös tarinan tiestä unelmien ammattiin.
Ei mikään elämää suurempi lukunautinto, mielenkiintoisinta oli lukea, mitä kaikkea näyttelijät joutuivat oikeasti Turkan aikana tekemään. Ei voi kuin ihmetellä, miten sellainen tyyppi, joka käski porukkaa punnertamaan lisää vielä senkin jälkeen kun kaikki itkivät väsyneinä, saa edes opettaa. Ja mitä tällaisella harjoituksella yleensä haetaan takaa? Yksi ällöttävimmistä kohdista muuten oli se, kun opettajana toiminut Jussi Parviainen ilmoitti Salmiselle, ettei ota tätä ryhmäänsä, koska aikoo iskeä Salmisen tyttöystävän eikä siksi tahdo Salmista siihen väliin häsläämään. Miten opettaja saa toimia noin?
Mutta ei voi kuin ihailla niitä, jotka vuodesta toiseen käyvät läpi rankat pääsykokeet ennen kuin tulevat (jos tulevat) valituiksi TeaKiin. Ja jos tästä kirjasta jotain hyvää pitää vielä sanoa niin ainakin kirjan kautta pääsi tirkistelemään tunnettuja näyttelijöitä.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Sidotut
Vuoden 1913 eduskuntavaalit suistuvat Anna Sofian ja Hilma Marian politiikan sivuraiteille Enni Mustosen kirjassa Sidotut. Koska Suomessa tilanne sortokauden ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi on tulenarka, Hilma pakkaa perheensä ja muuttaa rapakon taaksen Amerikkaan, luvattuun maahan. Annan ratkaisu taas on järkiavioliitto. Kumpikin naisista kuvitteli päätyvänsä suojaan, mutta joutuikin myrskyn silmään. Anna taistelee elämästään kylmässä ja väkivaltaisessa kulissiliitossa, kun Hilma taas käy eloonjäämiskamppailua Harlemilaisessa vuokrarotiskossa, missä koko perhe yrittää taaloja keräämällä ostaa itsensä vapaaksi. Padot murtuvat, kun Anna ryhtyy vasten miehensä tietoa ja tahtoa piilottelemaan jääkäreitä.
Keväällä 1916 Hilma palaa lapsineen Suomeen kuin siivilleen lyötynä. Vielä kerran Hilma ja Anna astelevat kansakunnan valittujen joukossa kohti eduskuntataloa, mutta pian yhä kiihtyvä yhteiskunnan kuohu ja lopulta sisällissota saavat naisten elämän myllerryksiin. Miten käy naisten ystävyyden.
Tämä sarja paranee kirja kirjan jälkeen. Lukiessani mietin, paljonkohan Mustonen on joutunut tekemään taustatyötä tätä kirjaa varten, minun käsittääkseni kun hyvin suuri osa tapahtumista on tosipohjaisia ja aika monet ihmisetkin ovat olleet oikeasti olemassa. Onkohan Annalla ja Hilmallakin ollut vastine tosielämässä? Ainoa mikä tässä kirjassa ärsytti oli se, että lopun tapahtumat kuitattiin aika nopeasti, vaikka niistä olisi saanut irti vaikka mitä. Ja harmitti myös, että loppu jäi avoimeksi. Mutta mitäs pienistä, muuten erittäin hyvää luettavaa.
Keväällä 1916 Hilma palaa lapsineen Suomeen kuin siivilleen lyötynä. Vielä kerran Hilma ja Anna astelevat kansakunnan valittujen joukossa kohti eduskuntataloa, mutta pian yhä kiihtyvä yhteiskunnan kuohu ja lopulta sisällissota saavat naisten elämän myllerryksiin. Miten käy naisten ystävyyden.
Tämä sarja paranee kirja kirjan jälkeen. Lukiessani mietin, paljonkohan Mustonen on joutunut tekemään taustatyötä tätä kirjaa varten, minun käsittääkseni kun hyvin suuri osa tapahtumista on tosipohjaisia ja aika monet ihmisetkin ovat olleet oikeasti olemassa. Onkohan Annalla ja Hilmallakin ollut vastine tosielämässä? Ainoa mikä tässä kirjassa ärsytti oli se, että lopun tapahtumat kuitattiin aika nopeasti, vaikka niistä olisi saanut irti vaikka mitä. Ja harmitti myös, että loppu jäi avoimeksi. Mutta mitäs pienistä, muuten erittäin hyvää luettavaa.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Henkivartija
Tuoreimmassa dekkarissaan Leena Lehtolainen esittelee uuden päähenkilön, henkivartija Hilja Ilveskeron. Hiljan on tarkoitus suojella suomalaista liikenaista, Anita Nuutista, Moskovassa. Anita kuitenkin surmataan hämärissä olosuhteissa Hiljan jätettyä hänet yksin. Surma huolettaa Hiljaa, varsinkaan kun hän ei ole varma siitä, käyttikö hän itse asetta tuona kamalana päivänä. Löydettyään kännykästään Anitan avunpyynnön ja oudon uhkauksen Hilja palaa Suomeen ja yrittää piiloutua väliaikaisesti maan alle, mutta poliisille on vastattava toimiluvan säilymisen vuoksi. Uudessa työssään kansanedustajan henkivartijana Hiljalla ei ole varaa virheisiin. Vähitellen rikosvyyhdin kansainvälinen mittakaava alkaa paljastua, ja Hiljan perässä on poliisin lisäksi venäläisen kiinteistökeisarin torpedo. Mutta kuka on arvoituksellinen Davis Stahl ja mitä muuta hän Hiljasta haluaa, paitsi tietoja Anitasta.
Jälleen kerran Lehtolaisen dekkari liikkuu tutulla ja ajankohtaisella alueella. Tällä kertaa erityisesti venäläisten maa- ja mökkikaupoilla on erityisen merkittävä rooli tässä kirjassa, mutta mukaan mahtuu myös muita ajankohtaisia aiheita.
Pakko myöntää, mutta kirja oli kamala pettymys. Ehkä odotukset olivat liian korkealla, olihan kirjaa ennakkomainostettu kovasti, tämän kun piti olla uudenlaista Lehtolaista. Ja uudenlaista se olikin paitsi aiheensa, johon sisältyy kansainvälisen trillerin piirteitä, myös päähenkilönsä osalta; Hilja Ilveskeroon ei ole ollenkaan niin helppo samaistua kuin Lehtolaisen muihin päähenkilöihin. Kirjaa mainostettiin myös humoristiseksi, mutta ehkäpä minä sitten olen niin huumorintajuton etten saanut revittyä tästä mitään huumoria. Jotain tuttua tässä kirjassa kuitenkin oli, nimittäin oudot sukunimet. Eipä kirjailija vissiin ole kuullut tavallisista -nen ja -la -loppuisista sukunimistä, kun joka kirjassa on aina henkilöillä jokin erikoinen sukunimi, kuten tässäkin Ilveskero. Pieni asia, mutta häiritsee ainakin minua.
Sorry vaan Leena, mutta et saa multa pisteitä tästä kirjasta. Pystyt nimittäin paljon parempaan.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Morsiuskesä
Sain synttärilahjaksi kaksi kauan ja hartaasti odottamaani kirjaa, Enni Mustosen Morsiuskesän ja Leena Lehtolaisen Henkivartijan. Pitkän arpomisen jälkeen Morsiukesä sai kunnian olla ensimmäinen luettava.
Tässä kirjassa liikutaan Mustoselle tutulla alueella eli kesäisellä maaseudulla. Kolmekymppinen Laura on tehnyt viime aikoina kuvausmatkoja maailman kriisikeskuksissa yhdessä toimittaja-avomiehensä Jarkon kanssa. Autopommi Bagdadissa kuitenkin muuttaa suunnitelmat, kun Jarkko kuolee ja Laura haavoittuu vakavasti. Toipumisloma lapsuudenkodissa kesäisellä maaseudulla keskeytyy, kun Jarkon ex-vaimo hälyyttää Lauran kuvaamaan ohjaamaansa tv-sarjaa, missä on tarkoitus Maajussille morsian -tyyppisesti löytää maajussille puoliso. Laura suostuu auttamaan naista mäessä ja saa huomata, että maaseutuvierailuista voi tulla hyvinkin kiinnostavia.
Taas ihan taattua viihdettä Mustoselta. Tapahtumien siirtäminen tv-sarjan kuvauksiin toimi oikein hyvin. Sitä paitsi deittiohjelman ympärille pohjautuu myös Mustosen Yksinäisten sydänten kerho, joka kertoo Napakympistä. Kirja toi myös jotenkin mieleen Mustosen Yllätysperinnön, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Verrattuna aiempiin Mustosiin tässä oli enemmän päähenkilöitä ja välillä piti aina tarkistaa, että kukas tämä taas olikaan. Se nyt on kuitenkin aika pientä siihen verrattuna, miten hyvä kirja tämä muuten oli. Taas kerran.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Tyttö sodassa
Sain vihdoin ja viimein ikuisuusprojektini, Kyllikki Villan Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944, päätökseen. Syksykin ehti tulla ennen kuin sain tämän “kesäkirjan” luettua. Ei sillä, että kirja olisi ollut kovin vaikeaselkoista tai raskasta luettavaa, mutta kirjeen muotoon kirjoitettu kirja oli kamalan hidasta luettavaa. Ja luettavaa tässä 479 sivuisessa kirjassa riittääkin.
Tyttö sodassa kertoo siis sen kirjoittajan, Kyllikki Villan, tarinan nuorena lottana jatkosodassa. Kyllikki oli 17-vuotias, kun hän lähti jatkosodan alkaessa viestilotaksi. Kaikkien kolmen komennuksensa ajan hän oli tiiviissä kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa. Niistä kirjeistä ja muutamista päiväkirjamerkinöistä kirja koostuu. Tyttö sodassa on paitsi kertomus sodasta ja lotista, myös kuvaus äidin ja tyttären suhteesta.
Kirja oli kyllä varsin mielenkiintoinen kuvaus sodasta ja nuoren naisen elämästä sodan keskellä, kaukana kodista ja vanhemmista, uusien ja uppo-outojen ihmisten keskellä. Muista kirjoista ja elokuvista saamani kuva lotista ja rintamaelämästä poikkeaa aika paljon Villan kirjasta. Ihmisethän elivät rintamalla melko normaalia elämää (jos nyt näin voi sanoa); he esimerkiksi viettivät aikaa yhdessä lentäjien kanssa, kuljeskelivat melko vapaasti metsissä ja rannoilla ja silloin tällöin heillä oli herkkuhetkiä kotoa tuotujen tuliaisten kanssa. Ei siis jälkeäkään fiktiivisten kirjojen osoittamista tarinoista, joissa lottien ei sopinut edes vilkuilla miehiä, työtä oli jatkuvasti eikä missään tapauksessa paisteltu lettuja vaan järsittiin kovaa vanikkaa. Siinä se taas nähdään, että totuus on tarua ihmeellisempää. Hitaasta edistymistä huolimatta kirja oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Sodasta kun kerrotaan, niin mukana on paljon koskettavia ja järkyttäviä kohtia. Minulle jäi ainakin parhaiten mieleen Kyllikin lottatoverin kohtalo, jonka venäläiset sotilaat tappoivat.
Kirjan luettua oli pakko tehdä rehellinen kysymys: olisiko minusta ollut lotaksi. Ja rehellinen vastaus: ei olisi.
Tyttö sodassa kertoo siis sen kirjoittajan, Kyllikki Villan, tarinan nuorena lottana jatkosodassa. Kyllikki oli 17-vuotias, kun hän lähti jatkosodan alkaessa viestilotaksi. Kaikkien kolmen komennuksensa ajan hän oli tiiviissä kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa. Niistä kirjeistä ja muutamista päiväkirjamerkinöistä kirja koostuu. Tyttö sodassa on paitsi kertomus sodasta ja lotista, myös kuvaus äidin ja tyttären suhteesta.
Kirja oli kyllä varsin mielenkiintoinen kuvaus sodasta ja nuoren naisen elämästä sodan keskellä, kaukana kodista ja vanhemmista, uusien ja uppo-outojen ihmisten keskellä. Muista kirjoista ja elokuvista saamani kuva lotista ja rintamaelämästä poikkeaa aika paljon Villan kirjasta. Ihmisethän elivät rintamalla melko normaalia elämää (jos nyt näin voi sanoa); he esimerkiksi viettivät aikaa yhdessä lentäjien kanssa, kuljeskelivat melko vapaasti metsissä ja rannoilla ja silloin tällöin heillä oli herkkuhetkiä kotoa tuotujen tuliaisten kanssa. Ei siis jälkeäkään fiktiivisten kirjojen osoittamista tarinoista, joissa lottien ei sopinut edes vilkuilla miehiä, työtä oli jatkuvasti eikä missään tapauksessa paisteltu lettuja vaan järsittiin kovaa vanikkaa. Siinä se taas nähdään, että totuus on tarua ihmeellisempää. Hitaasta edistymistä huolimatta kirja oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Sodasta kun kerrotaan, niin mukana on paljon koskettavia ja järkyttäviä kohtia. Minulle jäi ainakin parhaiten mieleen Kyllikin lottatoverin kohtalo, jonka venäläiset sotilaat tappoivat.
Kirjan luettua oli pakko tehdä rehellinen kysymys: olisiko minusta ollut lotaksi. Ja rehellinen vastaus: ei olisi.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Lipunkantajat
Lipunkantajat on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan kolmas osa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat suurlakon aikaan. Lakkotouhun keskellä Hilma ja Anna joutuvat ottamaan paikkansa toisten edessä niin puhujina kuin lipunkantajina. Kun sortovalta on vihdoin voitettua, alkaa aivan toisenlainen taistelu, nimittäin taistelua naisten äänioikeudesta. Äänioikeusasiaa naiset puuhaavat jokseenkin yksimielisinä, mutta Viaporin kapina ajaa naiset taas eri leireihin.
Lakkojen ja puhujamatkojen keskellä Hilma taistelee kahden miehen välillä, sillä hänen lastensa isä Artturi on taas palannut kuvioihin. Miehen intomieliset puheet sytyttävät väkisinkin, varsinkin, kun elämä tasaisen puuseppämiehen kanssa tuppaa väliin olemaan melko tylsää. Annan rakkaus taas on kielletty, tunteiden kohde kun sattuu olemaan naimisissa ja monen lapsen isä.
Lähtöä raskaille puhujamatkoille keskellä sydäntalvea on tavallaan helpotus kummallekin, saahan siellä etäisyyttä asioihin. Totuuden hetki koittaa, kun Anna ja Hilma huomaavat tulleensa valituiksi niiden joukkoon, jotka Suomen naiset ovat valinneet edustamaan itseään.
Ihana sarja, joka vain paranee kerta kerran jälkeen.
Lakkojen ja puhujamatkojen keskellä Hilma taistelee kahden miehen välillä, sillä hänen lastensa isä Artturi on taas palannut kuvioihin. Miehen intomieliset puheet sytyttävät väkisinkin, varsinkin, kun elämä tasaisen puuseppämiehen kanssa tuppaa väliin olemaan melko tylsää. Annan rakkaus taas on kielletty, tunteiden kohde kun sattuu olemaan naimisissa ja monen lapsen isä.
Lähtöä raskaille puhujamatkoille keskellä sydäntalvea on tavallaan helpotus kummallekin, saahan siellä etäisyyttä asioihin. Totuuden hetki koittaa, kun Anna ja Hilma huomaavat tulleensa valituiksi niiden joukkoon, jotka Suomen naiset ovat valinneet edustamaan itseään.
Ihana sarja, joka vain paranee kerta kerran jälkeen.
lauantai 5. syyskuuta 2009
Mustasukkaiset
Enni Mustosen romaani Mustasukkaiset jatkaa Annan ja Hilman kohtaloiden seuraamista. Kirjassa eletään vuosia 1899-1902 eli sortokauden aikaa. Hilma on ylentynyt piiasta ompelijatareksi ja toimittajan vaimoksi, joka omassa kodissaan joutuu ratkomaan raittiusaasian teoriaa ja käytäntöä. Mies kun tuntuu viihtyvän kaikkialla muualla paremmin kuin kotona, vaikka perhe kasvaa. Anna puolestaan työskentelee saksan kielen sijaisopettajana Nya svenska samskolanissa eli Lönkanissa, ja yrittää samalla valmistua maisteriksi. Kopioidessaan suurta adressia Anna ei voi aavistaa päätyvänsä vielä venäläisten santarmien kuulusteltavaksi. Kaiken keskellä Annaa lohduttaa muuan maisteri Bergström, jonka aviosäätykään ei estä miestä luomasta kaihoisia katseita Annan suuntaan.
Sydänsurut ja tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä, kun nuoret naiset tempautuvat mukaan taistelemaan yhteiskuntaa kuohuttavia asioita, kuten juoppoutta, sortovaltaa ja laittomia kutsuntoja, vastaan.
Mustasukkaiset on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan toinen osa. Ihana ja todentuntuinen teos, jossa viihdekirjamaisen juonen lisäksi käsitellään historiallisia asioita todentuntuisesti ja asiantuntevasti. Enpä tiedä toista kirjailijaa, jolta moinen onnistuu yhtä kiinnostavasti!
Sydänsurut ja tulevaisuudenhaaveet saavat väistyä, kun nuoret naiset tempautuvat mukaan taistelemaan yhteiskuntaa kuohuttavia asioita, kuten juoppoutta, sortovaltaa ja laittomia kutsuntoja, vastaan.
Mustasukkaiset on Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan toinen osa. Ihana ja todentuntuinen teos, jossa viihdekirjamaisen juonen lisäksi käsitellään historiallisia asioita todentuntuisesti ja asiantuntevasti. Enpä tiedä toista kirjailijaa, jolta moinen onnistuu yhtä kiinnostavasti!
lauantai 29. elokuuta 2009
Jonakin onnellisena päivänä
Marjukan elämän lähtökohdat eivät ole kovin kaksiset: isä jättää Marjukan tämän ollessa vasta pieni vauva ja äiti alkoholisoituu ja masentuu pikkuhiljaa. Arka ja hymytön Marjukka joutuu puurtamaan kotihommissa ja hoitamaan nuorempia sisaruksiaan. Onneksi kirjat tarjoavat hyvän pakopaikan arjesta. Nuoruudenavioliitto itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa antaa mahdollisuuden muuttaa pois kotoa, missä hallitsee väkivaltainen ja uskonnollinen isäpuoli. Yhtäkkinen rakastuminen kuitenkin muuttaa Marjukan elämän kokonaan, niin hyvässä kuin pahassa. Yhden onnellisen päivän seuraukset voivat olla kauhistuttavat.
Marjukka pakenee Outokummusta pääkaupunkiseudulle ja muuttaa nimensä, mutta menneisyyttä ei pääse pakoon. Marjukkaa pitää pystyssä ystävien tuki, ylpeys työstä sekä suurin kaikista- rakkaus omaan lapseen. Marjukka kuvittelee, ettei muunlaista rakkautta enää tahdokaan, kunnes hän tapaa Jarkon, jonka kanssa voi jakaa aistillisuuden ja syyllisyyden. Voiko kaksi särkynyttä lohduttaa toisiaan?
Ihana kirja, vaikkakin aihe on kauhea. Tunsin monta kertaa suurta yhteenkuuluvuudentunnetta Marjukan kanssa, niin paljon samaa meissä on. Vaikka kirjassa kuvattu rikos on raaka ja suoraa lööppiainesta, Leena Lehtolainen tuo esille myös taustat, jotka teon ovat aiheuttaneet. Välillä Marjukka tuntui ärsyttävältä. Mietin minkä takia hänen piti kokoajan piehtaroida syyllisyydessä ja kieltää itseltään monet hyvät asiat. Eikö olisi jo aika antaa itselleen anteeksi?
Marjukka pakenee Outokummusta pääkaupunkiseudulle ja muuttaa nimensä, mutta menneisyyttä ei pääse pakoon. Marjukkaa pitää pystyssä ystävien tuki, ylpeys työstä sekä suurin kaikista- rakkaus omaan lapseen. Marjukka kuvittelee, ettei muunlaista rakkautta enää tahdokaan, kunnes hän tapaa Jarkon, jonka kanssa voi jakaa aistillisuuden ja syyllisyyden. Voiko kaksi särkynyttä lohduttaa toisiaan?
Ihana kirja, vaikkakin aihe on kauhea. Tunsin monta kertaa suurta yhteenkuuluvuudentunnetta Marjukan kanssa, niin paljon samaa meissä on. Vaikka kirjassa kuvattu rikos on raaka ja suoraa lööppiainesta, Leena Lehtolainen tuo esille myös taustat, jotka teon ovat aiheuttaneet. Välillä Marjukka tuntui ärsyttävältä. Mietin minkä takia hänen piti kokoajan piehtaroida syyllisyydessä ja kieltää itseltään monet hyvät asiat. Eikö olisi jo aika antaa itselleen anteeksi?
perjantai 28. elokuuta 2009
Nimettömät
Syksyllä 1894 torpantyttö Hilma Maria Perämäki saapuu Helsinkiin piiaksi matkakirjailija Augusta Ahlstedtin huusholliin. Samaan aikaan sinne muuttaa Augustan edesmenneen veljen tytär Anna Sofia aloittaakseen opinnot jatko-opistossa. Sopeutuminen erikoisena pidetyn Augustan talouteen ei ole helppoa, mutta nuorilta naisilta se onnistuu, vaikka kitkaakin on ilmassa. Anna ja Hilma ystävystyvät keskenään, mutta naiset ajautuvat eri leireihin, kun Hilma tapaa raittiusillassa raittiuspuhuja Artturi Mäkelän ja Anna rakastuu sukulaistensa luona nuoreen, pennittömään ylioppilaaseen. Vaikka kahnauksia syntyy, niin kaikki kolme naista sitoutuvat toisiinsa monien vaiheiden kautta moninaisin säikein.
Enni Mustonen on huippuhyvä kirjailija, mutta parhaimmillaan hän on historiallisten romaanien kirjoittajana, kuten tässäkin kirjassa näkyy. Nimettömät aloittaa viisiosaisen Järjen ja tunteet tarinoita -sarjan, jossa seurataan Annan ja Hilman vaiheita sisällissotaan asti.
Enni Mustonen on huippuhyvä kirjailija, mutta parhaimmillaan hän on historiallisten romaanien kirjoittajana, kuten tässäkin kirjassa näkyy. Nimettömät aloittaa viisiosaisen Järjen ja tunteet tarinoita -sarjan, jossa seurataan Annan ja Hilman vaiheita sisällissotaan asti.
tiistai 18. elokuuta 2009
Tappava säde
En tiedä kumpi on Leena Lehtolaisen paras kirja, Jonakin toisena päivänä vai Tappava säde. Tappava säde kiinnostaa, koska sen päähenkilö on niin tavallinen ja häneen on helppo samaistua. Tappavan säteen juoni on myös hyvin rakennettu ja koukuttava.
Kirjan päähenkilö on 35-vuotias sosiaaliterapeutti, kiltti ja väritön vanhapiika, jonka elämään tuovat iloa kuorolaulu sekä yksisilmäinen Sulo-kissa. Säde työskentelee turvakoti Kotipesässä, jonka asiakkaita ovat miestensä pahoinpitelemät naiset sekä poikiensa hakkaamat äidit. Säde kyllästyy sivustakatsojan elämäänsä ja alkaa pistää muiden elämiä järjestykseen. Samalla muuttuu myös Säteen elämä.
Ensimmäistä kertaa luin dekkarin, jossa lukijan sympatiat ovat rikoksentekijän puolella. Ehkä sen takia, rikoksen tekijä on tavallinen ja tavallaan myös sääliä herättävä ihminen. Kirja antoi ajattelemisen aihetta siinä suhteessa, että kaikkien henkirikosten motiivit eivät välttämättä ole kovin yksinkertaisia niin kuin kirjassa näkyy. Ekaa kertaa tätä kirjaa lukiessa mietin, miksi Säteen kaltainen ihminen alkaa tehdä murhia, sillä tuskin kyseessä on julkisuuskaan, kerran Säde tekee niitä jälkiä jättämättä. Ihan kirjan lopussa annetaan vastaus tähänkin kysymykseen ja vaikka aluksi olin että “mitä, häh”, niin kirjaa lukiessa voi kuitenkin löytää viittauksia motiiveista.
Kirjan päähenkilö on 35-vuotias sosiaaliterapeutti, kiltti ja väritön vanhapiika, jonka elämään tuovat iloa kuorolaulu sekä yksisilmäinen Sulo-kissa. Säde työskentelee turvakoti Kotipesässä, jonka asiakkaita ovat miestensä pahoinpitelemät naiset sekä poikiensa hakkaamat äidit. Säde kyllästyy sivustakatsojan elämäänsä ja alkaa pistää muiden elämiä järjestykseen. Samalla muuttuu myös Säteen elämä.
Ensimmäistä kertaa luin dekkarin, jossa lukijan sympatiat ovat rikoksentekijän puolella. Ehkä sen takia, rikoksen tekijä on tavallinen ja tavallaan myös sääliä herättävä ihminen. Kirja antoi ajattelemisen aihetta siinä suhteessa, että kaikkien henkirikosten motiivit eivät välttämättä ole kovin yksinkertaisia niin kuin kirjassa näkyy. Ekaa kertaa tätä kirjaa lukiessa mietin, miksi Säteen kaltainen ihminen alkaa tehdä murhia, sillä tuskin kyseessä on julkisuuskaan, kerran Säde tekee niitä jälkiä jättämättä. Ihan kirjan lopussa annetaan vastaus tähänkin kysymykseen ja vaikka aluksi olin että “mitä, häh”, niin kirjaa lukiessa voi kuitenkin löytää viittauksia motiiveista.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Suomen lasten historia
Historiafriikkinä nappasin kirjakaupan alekorista mukaan Jussi Kaakisen, Juha Kuisman sekä Kirsti Mannisen tekemän Suomen lasten historian, jossa valotetaan historiallisia tapahtumia lapsille sopivalla tavalla. Kirjassa kerrotaan jokaisesta historiallisesta tapahtumasta tarina, jonka päähenkilöinä on aina pieni tyttö ja poika sekä heidän urhea koiransa. Tarinan jälkeen seuraa info-sivu, jossa kerrotaan kuvien ja kaavioiden sekä tekstinäytteiden avulla taustoja ja faktoja tarinan tapahtumista, pientä ekstrasälää ja nippelitietoa unohtamatta.
Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 2500 eKr. ja silloin päästään tutustumaan vasarakirveskansan elämään. Kirja kuljettaa lukijaa linnanrakennustyömaalle, nuijasotaan, markkinoille, tehtaalle, siirtolaiseksi Amerikkaan, evakkoon sekä seuraamaan ensimmäistä kuukävelyä. Kovin pienille lapsille en tätä kirjaa lukisi, mutta yli kymmenen vuotiaat innostuisivat varmasti. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja.
torstai 13. elokuuta 2009
Ensimmäinen kesä
“Milloin voisin taas rakastaa miestä ilman, että Paulin varjo ei kävisi vähintään hipaisemassa?” Näin miettii vastikään nuorena leskeksi jäänyt Sanna Tina Lundánin teoksessa Ensimmäinen kesä. Tina ja hänen kirjailijamiehensä Reko Lundán julkaisivat vuonna 2006 teoksen Viikkoja, kuukausia, joka kertoo nuoren perheenisän sairastumisesta aivokasvaimeen ja perheen sinnittelystä isän sairauden edestessä. Ensimmäinen kesä on tavallaan jatkoa kirjalle Viikkoja, kuukausia, vaikka kirjan henkilöt oli eri. Tässä kirjassa kerrotaan surutyönsä jo tehneistä ihmisistä, joiden on aika katsoa tulevaisuuteen.
Tarina sijoittuu muutaman kesäisen viikon ajalle kesämökille, jonne kirjan kertoja-Sanna muuttaa tyttärensä Ullan ja parin ystäväperheen kanssa. Sanna on kyllästynyt olemaan yksin aikuinen ja kestämään teini-ikäisen Ullan kiukunpuuskat. Hän kaipaa rinnalleen miestä, joka pitäisi sylissä ukkosella, kutsuisi rakkaakseen ja jonka mielestä Sanna olisi maailman kiihottavin olento. Mielessä Sanna pyytää kuollutta aviomiestään Paulia lähettämään hänelle jonkun ihanan miehen. Sannan toive toteutuu, kun mökille tulee Harri-niminen mies, ja pariskunnalla synkkaa heti. Rakastuminen ei kuitenkaan ole aivan niin helppoa, kun Sanna kuvitteli.
Tosi hyvä ja todentuntuisesti kerrottu kirja yksinäisyydestä, ystävydestä, parittomuudesta, parillisuudesta, liian suuresta muutoksesta ja sopeutumisesta siihen sekä äidin ja tyttären yhteisestä ponnistelusta kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka kirjan pääteemana olikin osoittaa, että elämä voittaa, niin minusta tämä kirja oli jotenkin surullinen. Melkein itkin tätä lukiessa enkä kyllä ikinä liikutu kirjojen ääressä!
Tarina sijoittuu muutaman kesäisen viikon ajalle kesämökille, jonne kirjan kertoja-Sanna muuttaa tyttärensä Ullan ja parin ystäväperheen kanssa. Sanna on kyllästynyt olemaan yksin aikuinen ja kestämään teini-ikäisen Ullan kiukunpuuskat. Hän kaipaa rinnalleen miestä, joka pitäisi sylissä ukkosella, kutsuisi rakkaakseen ja jonka mielestä Sanna olisi maailman kiihottavin olento. Mielessä Sanna pyytää kuollutta aviomiestään Paulia lähettämään hänelle jonkun ihanan miehen. Sannan toive toteutuu, kun mökille tulee Harri-niminen mies, ja pariskunnalla synkkaa heti. Rakastuminen ei kuitenkaan ole aivan niin helppoa, kun Sanna kuvitteli.
Tosi hyvä ja todentuntuisesti kerrottu kirja yksinäisyydestä, ystävydestä, parittomuudesta, parillisuudesta, liian suuresta muutoksesta ja sopeutumisesta siihen sekä äidin ja tyttären yhteisestä ponnistelusta kohti parempaa tulevaisuutta. Vaikka kirjan pääteemana olikin osoittaa, että elämä voittaa, niin minusta tämä kirja oli jotenkin surullinen. Melkein itkin tätä lukiessa enkä kyllä ikinä liikutu kirjojen ääressä!
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Kabulin kirjakauppias
Khaled Hosseinin kirja Tuhat loistavaa aurinkoa jätti kiinnostuksen Afganistaniin ja naisten elämään siellä. Onneksi löysin kirjaesittelyn Åsne Seierstadin kirjasta Kabulin kirjakauppias, joka on dokumenttiromaani tavallisten afganistanilaisten elämästä. En kuollaksenikaan muista, kenen blogista tämä esittely on peräisin, mutta kiitos kuitenkin suosituksesta. Kirja oli mahtava lukuelämys.
Nuori norjalaistoimittaja Åsne Seierstad oleskeli Afganistanissa talibanien kukistumisen jälkeen. Hän tutustui Kabulissa kirjakauppias Sultan Khaniin ja sai idean kirjoittaa kirjan tavallisista ihmisistä, jotka nyt joutuivat muutosten kouriin. Åsne asui perheen luona kevään 2002 ja tutustui perheenjäseniin eli Sultanin kahteen vaimoon, lapsiin ja muihin sukulaisiin. Åsne kävi perheen kanssa basaareissa, kylpylässä, kauneushoidoissa ja häissä. Naisten kanssa kaupungilla liikkuminen on rajattua, mutta miesten kanssa Åsne sai liikkua vapaammin. Niinpä hän kävi myös kirjakaupoissa ja matkoilla. Åsne pukeutui burqaan, koska olisi herättänyt muuten kohtuuttomasti huomiota ja lisäksi burqan alta sai tutkailla rauhassa ympäristöä.
Kabulin kirjakauppias kertoo kielletystä rakkaudesta, järjestetyistä avioliitoista, rikoksista ja rangaistuksista, ankarista säännöistä, nuorten kapinoinnista sekä ennen kaikkea tavallisista ihmisistä, jotka yritävät selvitä elämästä maassa, joka on parasta aikaa suurten muutosten kourissa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Kabulin kirjakauppiaassa oli paljon järkyttäviä ja inhottavia kohtia. Erityisesti kosketti naisten kohtalo, sillä avioliitot ovat suureksi osaksi järjestettyjä ja nuoret naiset saattavat joutua isänsä ikäisten miesten kakkosvaimoksi. Eikä naimissa oleminen ole helppoa: nuoren naisen arvo mitataan immenkalvolla kun taas vanhemman naisen arvon mitta on saatujen lasten, erityisesti poikien, määrä. Tuntuu kauhealta ajatella, että nämä asiat ovat arkipäivää, eivätkä afganistanilaiset itse näe tässä mitään erikoista. Tämä kirja jätti mietittävää pitkäksi aikaa.
lauantai 1. elokuuta 2009
Hukkakauraa
Hukkakauraa! Pakkala on akkala! Nämä Kytöjokelaisten miesten pilkkahuudot Pakkalan valkokiharainen Anna muistaa, kun hän palaa opiskelujen jälkeen kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille Enni Mustosen kolmannessa romaanissa Hukkakauraa. Anna asettuu asumaan takaisin kotitilalleen Pakkalaan, joka isäntien puuttuessa on aina ollut Kytöjoen silmätikkuna. Pitäjän isoiset, erityisesti Knuuttilan Oiva-vainaa, ovat aina yrittäneet jallittaa Pakkalaa milloin missäkin asiassa.
Kytöjoella Anna joutuu ensitöikseen selvittelemään tiehanketta, joka uhkaa jättää alleen Pakkalan pellot, joista on kaiken kukkuraksi juuri löytynyt hukkakauraa. Lisäksi Annaa työllistää käsityönopettajan työ kansanopistossa. Suuri osa opiskelijoista on innokkaita käsityöläisiä, mutta joukossa on myös niitä, joiden kanssa Annan kärsiväälisyys on kortilla. Ristiriidat saadaan kuitenkin sovittua ennen maakunnan suurta näyttelyä, josta tulee Kytöjokelaisten voimannäyttö. Eikä kirjan loppuessa Pakkalan vainioilla kasva ainuttakaan hukkakauraa.
Ihanasti kirjoitettu kirja, joka kertoo totuudenmukaisesti maatilan elämästä ja ylipäätään elämästä pienessä maalaispitäjässä, sen iloista ja suruista ja pohjalaisesta elämästä. Eniten pidin Pakkalan perheen jäsenistä, rautaisesta Fiia-mummasta, Annan reippaasta Martta-äidistä ja tomerasta Saara-sisaresta, joka hoitaa Pakkalaa sekä Saaran lapsista. Kaikki henkilöt oli kuvattu todella aidoiksi. Tämä kirja kuuluu Mustosen top kolmoseen.
Kytöjoella Anna joutuu ensitöikseen selvittelemään tiehanketta, joka uhkaa jättää alleen Pakkalan pellot, joista on kaiken kukkuraksi juuri löytynyt hukkakauraa. Lisäksi Annaa työllistää käsityönopettajan työ kansanopistossa. Suuri osa opiskelijoista on innokkaita käsityöläisiä, mutta joukossa on myös niitä, joiden kanssa Annan kärsiväälisyys on kortilla. Ristiriidat saadaan kuitenkin sovittua ennen maakunnan suurta näyttelyä, josta tulee Kytöjokelaisten voimannäyttö. Eikä kirjan loppuessa Pakkalan vainioilla kasva ainuttakaan hukkakauraa.
Ihanasti kirjoitettu kirja, joka kertoo totuudenmukaisesti maatilan elämästä ja ylipäätään elämästä pienessä maalaispitäjässä, sen iloista ja suruista ja pohjalaisesta elämästä. Eniten pidin Pakkalan perheen jäsenistä, rautaisesta Fiia-mummasta, Annan reippaasta Martta-äidistä ja tomerasta Saara-sisaresta, joka hoitaa Pakkalaa sekä Saaran lapsista. Kaikki henkilöt oli kuvattu todella aidoiksi. Tämä kirja kuuluu Mustosen top kolmoseen.
perjantai 31. heinäkuuta 2009
Luonas en ollutkaan
Leena Lehtolaisen kirjassa Luonas en ollutkaan päähenkilönä on tavallinen äidinkielenopettaja ja perheenäiti Jaana, joka eräänä aamuna huomaa, että hänen miehensä Riku on lukenut salaa Jaanan päiväkirjaa. Kimpaantuneena Jaana alkaa kirjoittaa Rikun silmille sopivaa valepäiväkirjaa sekä toista, salaista ja todellista päiväkirjaa. Kuulostaa tosi monimutkaiselle.
Eräänä kauniina kesäpäivänä kesken perheen veneretken Riku katoaa jäljettömiin. Onnettomuus vai itsemurha? kyselevät läheiset. Riku on ollut masentunut, mutta toisaalta häntä olivat vainonneet kettutytöt, sillä Riku työskenteli lääkeainetutkijana ja joutui työkseen tekemään eläinkokeita. Muutama viikkoa Rikun katoamisen jälkeen posti tuo Jaanalle yllätyksen: Rikun viimeisen päiväkirjan. Ymmärtääkseen paremmin mitä oikein tapahtui, Jaana antaa päiväkirjat vanhalle opiskelukaverilleen, kirjailijalle, joka kirjoittaa niiden pohjalta Jaanan ja Rikun tarinan.
Tätä kirjaa on haukuttu kovasti, enkä oikein ymmärrä miksi. Ihan kelpo luettavaahan tämä on. Jokseenkin vaikeaselkoista ehkä, kun rinnakkain kerrotaan monen eri ihmisen eli Jaanan ja hänen eri päiväkirjojensa, Rikun sekä kirjailijan näkökulma. Jäin kyllä ihmettelemään, kenen tarina tämä oikeastaan oli, sillä kirjailijakin sekaantui tarinaan tilittämällä omasta aviorikoksestaan. Kirja näytti hyvin myös sen, miten vähän läheistäkään ihmistä voi tuntea. Sekin ihmetytti, miksi Jaana yleensä alkoi kirjoittaa valepäiväkirjaa. Kai hän olisi vain voinut sanoa Rikulle, että tietää tämän lukevan tekstejään? Lopusta vielä sen verran, että loppuratkaisu oli vähän outo, mutta ei siitä sen enempää, ettei tule juonipaljastuksia:)
Eräänä kauniina kesäpäivänä kesken perheen veneretken Riku katoaa jäljettömiin. Onnettomuus vai itsemurha? kyselevät läheiset. Riku on ollut masentunut, mutta toisaalta häntä olivat vainonneet kettutytöt, sillä Riku työskenteli lääkeainetutkijana ja joutui työkseen tekemään eläinkokeita. Muutama viikkoa Rikun katoamisen jälkeen posti tuo Jaanalle yllätyksen: Rikun viimeisen päiväkirjan. Ymmärtääkseen paremmin mitä oikein tapahtui, Jaana antaa päiväkirjat vanhalle opiskelukaverilleen, kirjailijalle, joka kirjoittaa niiden pohjalta Jaanan ja Rikun tarinan.
Tätä kirjaa on haukuttu kovasti, enkä oikein ymmärrä miksi. Ihan kelpo luettavaahan tämä on. Jokseenkin vaikeaselkoista ehkä, kun rinnakkain kerrotaan monen eri ihmisen eli Jaanan ja hänen eri päiväkirjojensa, Rikun sekä kirjailijan näkökulma. Jäin kyllä ihmettelemään, kenen tarina tämä oikeastaan oli, sillä kirjailijakin sekaantui tarinaan tilittämällä omasta aviorikoksestaan. Kirja näytti hyvin myös sen, miten vähän läheistäkään ihmistä voi tuntea. Sekin ihmetytti, miksi Jaana yleensä alkoi kirjoittaa valepäiväkirjaa. Kai hän olisi vain voinut sanoa Rikulle, että tietää tämän lukevan tekstejään? Lopusta vielä sen verran, että loppuratkaisu oli vähän outo, mutta ei siitä sen enempää, ettei tule juonipaljastuksia:)
Siskoni, enkelinluinen tyttö
Iisa on 15-vuotias lukion ekaluokkalainen, jolle tärkeitä asioita ovat musiikki ja oma bändi, kaverit, musiikki, virtuaalimaailma, poikaystävä, sisko ja vielä kerran musiikki. Iisalla on huippuhyvä itsetunto, hän on vahva ja aktiivinen eikä todellakaan välitä muiden mielipiteistä. Pikkusisko Katja on Iisalle todella tärkeä, vaikkeivat he oikeastaan edes ole oikeita siskoja: heillä on sama isä, mutta eri äiti. Koko tyttöjen lapsuuden isä seilasi kahden kodin väliä, kunnes asettui lopullisesti Katjan ja tämän äidin luo. Asia kirvelee Iisaa vieläkin: mitä ihmettä Katja valittaa, kun hänellä kerran on isä. Katja taas kadehtii Iisan poikaystävää, tsiljoonaa ystävää ja vapauttaa. Kaikesta huolimatta tytöt ovat aina olleet ystäviä.
Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa tyttöjen välit: yhden syksyn aikana Katja muuttuu teinikanaidiootiksi, jonka ainoa päämäärä on kiskoa siideriä puistossa ja pukeutua kuin huora. Kaikkein vaikeinta on se, että Katja alkaa laihduttaa itseään luurangonlaihaksi. Katjalla on ongelma, jota vanhemmat eivät halua nähdä ennen kuin on pakko. Sitä ennen pikkuisen Iisan on itselleen kohtuuttoman suuri vastuu Katjan hoidosta.
Laura Honkasalon nuortenkirja Siskoni, enkelinluinen tyttö, ottaa hienosti esille nykyaikaiset laihuusihanteet ja niiden vaikutukset nuoriin tyttöihin sekä vanhempien sokean “eihän meidän lapsi” -asenteen. Kirja sisältää myös paljon painavaa asiaa ja hienoja oivalluksia laihuusihanteista ja muista nykypäivän asioista. Laura Honkasalo on yksi parhaimmista nykykertojista, jonka kirjojen seurassa viihtyy pitkään eikä niihin ikinä kyllästy.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen!
Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa tyttöjen välit: yhden syksyn aikana Katja muuttuu teinikanaidiootiksi, jonka ainoa päämäärä on kiskoa siideriä puistossa ja pukeutua kuin huora. Kaikkein vaikeinta on se, että Katja alkaa laihduttaa itseään luurangonlaihaksi. Katjalla on ongelma, jota vanhemmat eivät halua nähdä ennen kuin on pakko. Sitä ennen pikkuisen Iisan on itselleen kohtuuttoman suuri vastuu Katjan hoidosta.
Laura Honkasalon nuortenkirja Siskoni, enkelinluinen tyttö, ottaa hienosti esille nykyaikaiset laihuusihanteet ja niiden vaikutukset nuoriin tyttöihin sekä vanhempien sokean “eihän meidän lapsi” -asenteen. Kirja sisältää myös paljon painavaa asiaa ja hienoja oivalluksia laihuusihanteista ja muista nykypäivän asioista. Laura Honkasalo on yksi parhaimmista nykykertojista, jonka kirjojen seurassa viihtyy pitkään eikä niihin ikinä kyllästy.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen!
tiistai 28. heinäkuuta 2009
Kotimatka
Kira Poutasen Kotimatkan minä-kertoja Laura on asunut Pariisissa vuosikausia, ja viihtyy siellä salamavaloissa ja samppanjasateessa kovapintaisena juorutoimittajana, jota työkaverit kutsuvat jääkuningattareksi. Tuo lempinimi onkin ainoa asia, joka Lauraa muistuttaa synnyinmaastaan; muutoin hän ei ole uhrannut kotimaalleen ja perheelleen vuosikausiin ajatustakaan. Hieman ennen joulua Laura joutuu kuitenkin matkustamaan Suomeen pikkusiskonsa häihin. Matka on oikea kulttuurishokki, sillä Suomessa mikään ei ole hyvin: lumi ja pakkanen ovat tietysti kauhistus, kuten myös Minkan polttarit ja inhottavat sukulaiset, vanhempien hössötys, jouluruuat ja traditiot. Kestämistä on myös Lauran poikamies-rukalla, syntyperäisellä ranskalaisella, joka on ihan pihalla Suomen joulunvietosta. Kaiken keskellä Lauran on kuitenkin palattavan menneisyyteen- halusi tai ei.
Hulvattoman hauska ja koominenkin kertomus kulttuurishokista. Nauroin ääneen, kun Lauran poikaystävä yritti Lauran äidin tavatessaan suudella tätä poskelle ja äippä-parka oli ihan kauhuissaan! Ainoa mikä kirjassa ärsytti oli itse päähenkilö. Kaameampaa ja itsekeskeisempää ämmää saa hakea. No, Lauran v-mäisyys on kyllä kirjan kannalta perusteltua. Lauran ja Minkan suhde oli myös kiinnostava. Alussa vihjailtiin kovasti sisarten huonoista väleistä ja annettiin ymmärtää, että jotain tosi kamalaa on joskus tapahtunut. Kirjan lopussa Laura ja Minka solmivat jonkinlaisen välirauhan, mutta olisin halunnut tietää heidän väleistään enemmän.
Hulvattoman hauska ja koominenkin kertomus kulttuurishokista. Nauroin ääneen, kun Lauran poikaystävä yritti Lauran äidin tavatessaan suudella tätä poskelle ja äippä-parka oli ihan kauhuissaan! Ainoa mikä kirjassa ärsytti oli itse päähenkilö. Kaameampaa ja itsekeskeisempää ämmää saa hakea. No, Lauran v-mäisyys on kyllä kirjan kannalta perusteltua. Lauran ja Minkan suhde oli myös kiinnostava. Alussa vihjailtiin kovasti sisarten huonoista väleistä ja annettiin ymmärtää, että jotain tosi kamalaa on joskus tapahtunut. Kirjan lopussa Laura ja Minka solmivat jonkinlaisen välirauhan, mutta olisin halunnut tietää heidän väleistään enemmän.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Katri Vala - Aikansa kapinallinen
Vihdoinkin sain luettua ihan oikean elämäkerran eli Kerttu Saarenheimon runoilija Katri Valasta tekemän. En kamalasti perusta runoudesta, mutta opintojen myötä olen saanut tutustua Valan runoihin, joista monista pidän. Myös Valan (1901-1944) elämä on kiinnostava; miten nuoresta, elämää ja eksotiikkaa palvovasta runoilijasta tuli sairauden ja taloudellisten vaikeuksien jälkeen väsynyt ja toivoton, mutta kiivaasti yhteiskunnan epäkohtaisuuksiin huomiota kiinnitävä runoilija.
Vala oli omana aikanaan runon uudistaja ja Tulenkantajien ikäpolven kiistellyin lyyrikko. Nuoruudessaan Vala oli eksotiikan ja elämänhurman ja rakkauden armoitettu laulaja, mutta kohtalo oli varannut hänen kohdalleen myös raskaita iskuja: puutetta, sairautta, ymmärtämättömyyttä sekä pettymyksiä rakkaudessa.
Runoissaan Katri Vala eli tuskaisesti paitsi oman sairautensa, myös sodan pelon silloin, kun se ei vielä koskettanut hänen omaa maataan. Koettelemuksien kautta hänestä kehkeytyi vähöosaisten tunteiden tulkki. Vala ei kuitenkaan ollut vallankumouksellinen vaan kapinoitsija, ihmisyyden palvelija, ei yhden aatteen lipunkantaja.
Professori Saarenheimon kirjoittamassa teoksessa lukija saa seurata Valan matkaa Muoniosta Helsingin Marjatanmäelle. Kirjassa perehdytään myös Tulenkantajien, itsenäisyysaikamme ensimmäisen runoilijapolven riehakkaisiin edesottamuuksiin ja 30-luvun poliittisiin ristiriitaisuuksiin.
Katri Vala ammensi elämänvoimansa uskosta luontoon, jonka uudistuvasta energiasta ihminenkin pääsi osalliseksi. Myös nykyinen keskustelu maailmanlaajuisesta solidaarisuudesta on tehnyt Valan lyrikkan uudella tavalla ajankohtaiseksi. (Takakansi)
Kiinnostava kirja, joka selvitteli Valan runojen syntymisen taustoja perinteisen elämäkerrallisen faktan lisäksi. Parasta kirjassa oli se, että jokaisesta runokokoelmasta oli oma lukunsa, joissa analysointiin runoja. Ehkä näillä nippelitiedoilla pääsee vielä pätemään tentissä;)
Vala oli omana aikanaan runon uudistaja ja Tulenkantajien ikäpolven kiistellyin lyyrikko. Nuoruudessaan Vala oli eksotiikan ja elämänhurman ja rakkauden armoitettu laulaja, mutta kohtalo oli varannut hänen kohdalleen myös raskaita iskuja: puutetta, sairautta, ymmärtämättömyyttä sekä pettymyksiä rakkaudessa.
Runoissaan Katri Vala eli tuskaisesti paitsi oman sairautensa, myös sodan pelon silloin, kun se ei vielä koskettanut hänen omaa maataan. Koettelemuksien kautta hänestä kehkeytyi vähöosaisten tunteiden tulkki. Vala ei kuitenkaan ollut vallankumouksellinen vaan kapinoitsija, ihmisyyden palvelija, ei yhden aatteen lipunkantaja.
Professori Saarenheimon kirjoittamassa teoksessa lukija saa seurata Valan matkaa Muoniosta Helsingin Marjatanmäelle. Kirjassa perehdytään myös Tulenkantajien, itsenäisyysaikamme ensimmäisen runoilijapolven riehakkaisiin edesottamuuksiin ja 30-luvun poliittisiin ristiriitaisuuksiin.
Katri Vala ammensi elämänvoimansa uskosta luontoon, jonka uudistuvasta energiasta ihminenkin pääsi osalliseksi. Myös nykyinen keskustelu maailmanlaajuisesta solidaarisuudesta on tehnyt Valan lyrikkan uudella tavalla ajankohtaiseksi. (Takakansi)
Kiinnostava kirja, joka selvitteli Valan runojen syntymisen taustoja perinteisen elämäkerrallisen faktan lisäksi. Parasta kirjassa oli se, että jokaisesta runokokoelmasta oli oma lukunsa, joissa analysointiin runoja. Ehkä näillä nippelitiedoilla pääsee vielä pätemään tentissä;)
lauantai 25. heinäkuuta 2009
Saako olla muuta?
Saako olla muuta? on Enni Mustosen toinen kirja, ja edelleen aika erilainen kuin hänen myöhemmin kirjoittamansa kirjat. Ensinnäkin kirjan päähenkilö on paljon nuorempi, kuin myöhemmissä kirjoissa tavattavat keski-ikäiset naiset, nimittäin parikymppinen Siparin Paula. Paula työskentelee Helsinkiläisen jättimarketin kassalla ja muistelee kaiholla aikaa pienessä maitokaupassa, missä oli aikaa jutella asiakkaiden kanssa. Kaivattu irtiotto tapahtuu, kun Aune-täti soittaa ja kertoo miehensä Villen joutuneen sydänkohtauksen vuoksi sairaalaan. Luhtipohjan kyläkauppa on vaikeuksissa, jos kukaan ei suostu tuuraamaan.
Topakka Paula tarttuu tilaisuuteen, antaa työpaikkansa
irtisanotulle työkaverilleen ja kääntää vanhan rättinsä nokan kohti Mikkeliä. Osuusliike uhkaa lakkauttaa pienen kyläkaupan ellei ihmeitä tapahdu, joten Paulalla on kova urakka edessään. Paula on kuitenkin tullut vanhan Iisakin sukuun ja rotuun eikä vähästä lannistu. Hän on päättänyt näyttää Osuusliikkeen Pöyrylle, että Siparien nenälle ei hypitä. Apuun tarvitaan kuitenkin martat, 4h-kerho, kesämarkkinat sekä Kääriäisen Tuomas, ennen kuin kaupan kohtalo ratkeaa.
Jälleen loistava kirja Mustoselta. Aherran kesätöissä kaupassa, joten oli hauska lukea, millaista oli kaupassa vielä parisen kymmentä vuotta sitten. Aika vapaalle tuo touhu vaikutti, kotitekoista leipää otettiin myyntiin tuosta vain, ei puheitakaan hygieniapasseista tai muusta. Ja kyllä semmoinen veivattava kassakone, joka kilauttaa vaihtokolikot suoraan kolikkokuppiin olisi aika kiva myös nykypäivänä…
Topakka Paula tarttuu tilaisuuteen, antaa työpaikkansa
irtisanotulle työkaverilleen ja kääntää vanhan rättinsä nokan kohti Mikkeliä. Osuusliike uhkaa lakkauttaa pienen kyläkaupan ellei ihmeitä tapahdu, joten Paulalla on kova urakka edessään. Paula on kuitenkin tullut vanhan Iisakin sukuun ja rotuun eikä vähästä lannistu. Hän on päättänyt näyttää Osuusliikkeen Pöyrylle, että Siparien nenälle ei hypitä. Apuun tarvitaan kuitenkin martat, 4h-kerho, kesämarkkinat sekä Kääriäisen Tuomas, ennen kuin kaupan kohtalo ratkeaa.
Jälleen loistava kirja Mustoselta. Aherran kesätöissä kaupassa, joten oli hauska lukea, millaista oli kaupassa vielä parisen kymmentä vuotta sitten. Aika vapaalle tuo touhu vaikutti, kotitekoista leipää otettiin myyntiin tuosta vain, ei puheitakaan hygieniapasseista tai muusta. Ja kyllä semmoinen veivattava kassakone, joka kilauttaa vaihtokolikot suoraan kolikkokuppiin olisi aika kiva myös nykypäivänä…
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Amsterdam, Anne F. ja minä
En enää kauheasti lue nuortenkirjoja, mutta Terhi Rannelan kirjat on aina pakko lukea. Rannela kirjoittaa jotenkin niin ihanan arkisia, ja samalla nuorten elämää osuvasti kuvaavia kirjoja, joihin samalla sisältyy myös asiantuntevaa tietoa erilaisita asioista sekä pohdintoja monista eri ilmiöistä ja teemoista, kuten esimerkiksi Rannelan uusimmassa kirjassa Amsterdam, Anne F. ja minä, joka kertoo nimensä mukaisesti Amsterdamista sekä Anne Frankista. Lisäksi kirjassa pohditaan myös seksuaalista identiteettiä.
Kerttu Koistinen on manselainen teinimimmi, jonka 15-vuotissyntymäpäivä on päättynyt köpelösti: hän on mennyt lopettamaan suhteensa Miraan tekstiviestillä sekä aloittanut virtuaalisuhteen Jimi-nimiseen poikaan. Tyttöystävä on syystäkin raivossaan. Hyvään saumaan sattuu siis syysloma Amsterdamissa äidin kanssa. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä sekä hurtilla huumorilla äiti terapoi tytärtään sekä esittelee itselleen ennestään tuttua kaupunkia. Matkan kohokohdaksi nousee Anne Frank, jonka päiväkirjan Kerttu suostuu lukemaan äidin lahjottua hänet merkkifarkuilla. Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta teinineiti Koistinen on muuttunut. Hän ja Anne nimittäin jakavat yhteisen salaisuuden. Loman päättyessä Kerttua odottaa myös valtava yllätys…
Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, sillä Amsterdam on yksi suosikkimatkakohteeni, jonne haluaisin matkustaa. Tämän kirjan jälkeen matkakuume ei ainakaan hellittänyt, sen verran elävästi polkupyörät, kanaalit, ravintolat ja muut paikat oli kuvattu. Toinen syy, miksi tartuin tähän kirjaan, on Anne Frank, joka on yksi kiinnostavimmista historian henkilöistä. Tämä kirja avasi Anne Frankin päiväkirjaan uuden näkökulman, nimittäin pohdinnat Annen seksuaalisesta suuntautumisesta. Tähän asti olen kahlannut kohdat, joissa Anne kuvaa tuntemuksiaan omaa sukupuoltaan kohtaan melko ylimalkaisesti, mutta tämän kirjan jälkeen saan niistäkin vähän enemmän irti.
Postiivista kirjassa oli myös lesbouden käsittely, jota pidettiin
luonnollisena päähenkilölle, mutta kerrottiin myös ulkopuolisten ja (lapsellisten) koulukavereiden yllättyneistä reaktioista. Näinhän se yleensä menee. Kirjassa oli myös paljon hyvää huumoria, erityisesti keskustelut äidin ja tyttären välillä olivat hauskoja. Vähän kyllä ärsytti, kun Rannela käytti Kertun äidistä toistamiseen nimeä “synnyttäjäni”. Ihan kivaa, että äipälle keksitään uusia synonyymejä, mutta liikaa toistettuna se menetti kyllä tehoaan ja otti aika pahasti aivoon.
Kerttu Koistinen on manselainen teinimimmi, jonka 15-vuotissyntymäpäivä on päättynyt köpelösti: hän on mennyt lopettamaan suhteensa Miraan tekstiviestillä sekä aloittanut virtuaalisuhteen Jimi-nimiseen poikaan. Tyttöystävä on syystäkin raivossaan. Hyvään saumaan sattuu siis syysloma Amsterdamissa äidin kanssa. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä sekä hurtilla huumorilla äiti terapoi tytärtään sekä esittelee itselleen ennestään tuttua kaupunkia. Matkan kohokohdaksi nousee Anne Frank, jonka päiväkirjan Kerttu suostuu lukemaan äidin lahjottua hänet merkkifarkuilla. Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta teinineiti Koistinen on muuttunut. Hän ja Anne nimittäin jakavat yhteisen salaisuuden. Loman päättyessä Kerttua odottaa myös valtava yllätys…
Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, sillä Amsterdam on yksi suosikkimatkakohteeni, jonne haluaisin matkustaa. Tämän kirjan jälkeen matkakuume ei ainakaan hellittänyt, sen verran elävästi polkupyörät, kanaalit, ravintolat ja muut paikat oli kuvattu. Toinen syy, miksi tartuin tähän kirjaan, on Anne Frank, joka on yksi kiinnostavimmista historian henkilöistä. Tämä kirja avasi Anne Frankin päiväkirjaan uuden näkökulman, nimittäin pohdinnat Annen seksuaalisesta suuntautumisesta. Tähän asti olen kahlannut kohdat, joissa Anne kuvaa tuntemuksiaan omaa sukupuoltaan kohtaan melko ylimalkaisesti, mutta tämän kirjan jälkeen saan niistäkin vähän enemmän irti.
Postiivista kirjassa oli myös lesbouden käsittely, jota pidettiin
luonnollisena päähenkilölle, mutta kerrottiin myös ulkopuolisten ja (lapsellisten) koulukavereiden yllättyneistä reaktioista. Näinhän se yleensä menee. Kirjassa oli myös paljon hyvää huumoria, erityisesti keskustelut äidin ja tyttären välillä olivat hauskoja. Vähän kyllä ärsytti, kun Rannela käytti Kertun äidistä toistamiseen nimeä “synnyttäjäni”. Ihan kivaa, että äipälle keksitään uusia synonyymejä, mutta liikaa toistettuna se menetti kyllä tehoaan ja otti aika pahasti aivoon.
Veren vimma
Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkari Veren vimma on muutaman vuoden takainen kirja, joka kertoo nuoren toimittajan surmasta. Annukka Hackmanilla oli tekeillä elämäkerta ralliautoilija Sasha Smedsistä, ja kirjasta piti tulla kansainvälinen menestys. Kuka siis ampui menestyvän tähtitoimittajan, joka löytyy märkäpuku yllään Kirkkonummen Humaljärven rannalta.
Maria on päässyt juuri toiselta äitiyslomaltaan töihin, kun tapaus tulee Marian jaoksen selvitettäväksi. Pikku hiljaa selviää, että monella olisi ollut syytä surmata Annukka, sillä hän oli häikäilemätön toimittaja, joka oli valmis myymään vaikka mummonsa lemmikkikoiran saadakseen haluamansa jutun. Annukan tiedonhankintatavat eivät myöskään aina kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat Smedsien perheeseen, joista jokaisella olisi motiivi surmata Annukka. Vai onko surmaaja sittenkin Marian kollega Raato-Kervinen, jolla on muinoin ollut suhde Annukkaan.
Murhatutkimuksen keskellä Mariaa koetellaan myös yksityiselämässä: Henttaan omakotitalo on myyty ja Maria ja Antti ovat joutuneet muuttamaan ahtaaseen kerrostalokämppään, joka Antin työttömyyden ohella raastaa heidän suhdettaan. Lisäksi Maria on saanut alaisekseen kuvankauniin Ursulan, joka on tottunut saamaan haluamansa, myös keinoja kaihtamatta. Samalla joku vuotaa tutkimuksista salaista tietoa lehdistölle.
Maria Kallio -kirjoissa pidän erityisesti siitä, ettei Maria ole mikään täydellinen supernainen, jolla on aina tukka hyvin ja tyylikäs asustus, vaan hän on aivan tavallinen ihminen hampsottavine hiuksineen ja alemmuuskomplekseineen. Näissä kirjoissa kiinnostaa myös työn ja perhe-elämän sovittaminen sekä yleensä Marian perhe-elämä, jota tässä kirjassa kuvattiin kiitettävän paljon. Ehdottomasti yksi parhaista Maria Kallioista, muuta en voi sanoa.
Maria on päässyt juuri toiselta äitiyslomaltaan töihin, kun tapaus tulee Marian jaoksen selvitettäväksi. Pikku hiljaa selviää, että monella olisi ollut syytä surmata Annukka, sillä hän oli häikäilemätön toimittaja, joka oli valmis myymään vaikka mummonsa lemmikkikoiran saadakseen haluamansa jutun. Annukan tiedonhankintatavat eivät myöskään aina kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat Smedsien perheeseen, joista jokaisella olisi motiivi surmata Annukka. Vai onko surmaaja sittenkin Marian kollega Raato-Kervinen, jolla on muinoin ollut suhde Annukkaan.
Murhatutkimuksen keskellä Mariaa koetellaan myös yksityiselämässä: Henttaan omakotitalo on myyty ja Maria ja Antti ovat joutuneet muuttamaan ahtaaseen kerrostalokämppään, joka Antin työttömyyden ohella raastaa heidän suhdettaan. Lisäksi Maria on saanut alaisekseen kuvankauniin Ursulan, joka on tottunut saamaan haluamansa, myös keinoja kaihtamatta. Samalla joku vuotaa tutkimuksista salaista tietoa lehdistölle.
Maria Kallio -kirjoissa pidän erityisesti siitä, ettei Maria ole mikään täydellinen supernainen, jolla on aina tukka hyvin ja tyylikäs asustus, vaan hän on aivan tavallinen ihminen hampsottavine hiuksineen ja alemmuuskomplekseineen. Näissä kirjoissa kiinnostaa myös työn ja perhe-elämän sovittaminen sekä yleensä Marian perhe-elämä, jota tässä kirjassa kuvattiin kiitettävän paljon. Ehdottomasti yksi parhaista Maria Kallioista, muuta en voi sanoa.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Maitotyttö
Maitotyttö on Enni Mustosen esikoisromaani vuodelta 1984. Jotenkin sen, että tämä on esikoisromaani, huomaa heti. Vaikka tässä kirjassa pyöritään samoissa maalaisympyröissä kuin muissakin Mustosen kirjoissa, niin kuitenkin tämän kirjan tyyli poikkeaa myöhemmistä kirjoista. Ääh, en osaa selittää tämän tarkemmin, mistä ero johtuu. Lukekaa itse:)
Kirjan Maitotyttö on Huhtilan Liisa, Oikea ylioppilastyttö, siivoojaäidin Ainoa toivo ja Ykän Liisa-pieni. Ykä kuitenkin ottaa ja lähtee paremman morsmaikun perään ja ylioppilaasta tulee työtön yo-merkonomi. Työttömyys, huonon rahatilanne ja Elvi-tädin pilkka saavat Liisan sisuuntumaan, ja kaupunkilaistytön hakemaan lomittajan paikkaa Takamaan lomarenkaasta. Liisa pääsee asumaan suureen Takalan taloon, jossa herttaisen vanhanemännän ja tämän vanhanpojan luo. Takalassa asuessaan Liisa oppii paljon karjanhoidosta, traktorinajosta, maatilan hoidosta sekä tutustuu moniin mukaviin Takamaan ihmisiin. Liisaa kuitenkin kaivertaa naapurin sikatilan pelottavan agronomi-rouvan halveksuva asenne sekä vanhapoikaisännän yrmeä asenne maitotyttöä kohtaan. Olisiko kuitenkin niin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii?
Hyvä kirja, vaikka sitähän tuskin on tarpeen mainita, kun Mustosesta on kyse. Tästä kirjasta sai kunnolla tietoa maalaiselämästä ja lehmienhoidosta. Vaikka lehmienhoito on varmasti parissakymmenessä vuodessa muuttunut niin kyllä tästä kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, että maaseudulla ei elämä todellakaan ole helppoa!
Kirjan Maitotyttö on Huhtilan Liisa, Oikea ylioppilastyttö, siivoojaäidin Ainoa toivo ja Ykän Liisa-pieni. Ykä kuitenkin ottaa ja lähtee paremman morsmaikun perään ja ylioppilaasta tulee työtön yo-merkonomi. Työttömyys, huonon rahatilanne ja Elvi-tädin pilkka saavat Liisan sisuuntumaan, ja kaupunkilaistytön hakemaan lomittajan paikkaa Takamaan lomarenkaasta. Liisa pääsee asumaan suureen Takalan taloon, jossa herttaisen vanhanemännän ja tämän vanhanpojan luo. Takalassa asuessaan Liisa oppii paljon karjanhoidosta, traktorinajosta, maatilan hoidosta sekä tutustuu moniin mukaviin Takamaan ihmisiin. Liisaa kuitenkin kaivertaa naapurin sikatilan pelottavan agronomi-rouvan halveksuva asenne sekä vanhapoikaisännän yrmeä asenne maitotyttöä kohtaan. Olisiko kuitenkin niin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii?
Hyvä kirja, vaikka sitähän tuskin on tarpeen mainita, kun Mustosesta on kyse. Tästä kirjasta sai kunnolla tietoa maalaiselämästä ja lehmienhoidosta. Vaikka lehmienhoito on varmasti parissakymmenessä vuodessa muuttunut niin kyllä tästä kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, että maaseudulla ei elämä todellakaan ole helppoa!
torstai 9. heinäkuuta 2009
Taivaan tuuliin
Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on oikeasti nuorten kirja, mutta soisin mahdollisimman monen aikuisen tarttuvan siihen. Kirjan pääteemana on koulukiusaaminen ja aikuisten piittamattomuus, jolla on kamalat ja kauaskantoiset vaikutukset, sekä manipulointi, jonka avulla rikkinäinen ihminen voidaan houkutella mihin tahansa.
Kirjan alussa Aura Hiljanen on ala-astetta käyvä tavallinen tyttö, terrorismintutkija-vanhempien ainoa lapsi. Auran maailma suistuu raiteiltaan eräänä tavallisena perjantai-iltana, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Vaimonsa kuoleman jälkeen isä menettää otteensa elämästä täysin eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin juopottelu. Pikku-Aura jää täysin heitteille. Koulussa Auraa aletaan kiusata eikä opettaja ole huomaavinaan Auran hätää. Auralla ei ole kavereita, joten hän kasvaa kirjojen parissa sekä keksii itselleen turvan erilaisista sankarihahmoista: ensin Peppi Pitkätossusta ja myöhemmin sodanjumala Pallas Athenesta.
Teini-ikään mennessä Aurasta kasvaa itsenäinen tyttö, joka elää kirjojensa keskellä. Aurasta tulee ärsyttävä besserwisser, joka haluaa joka tilanteessa päteä, ja joka suhtautuu alemmuudentuntoisesti ja halveksivasti ns. tavallisiin nuoriin ja oppilaisiin, joita koulunkäynti ei erityisemmin innosta. Teini-iässä hän löytää äitinsä tutkimukset saksalaisesta terroristista, Ulrike Meinhofista. Ulrikesta tulee Auralle varaäiti ja todellinen idoli. Lähipiiri on helisemässä Auran kiinnostuksen kanssa. Kaikki muuttuu, kun Aura tapaa Henrin, miehen, jossa on samaa vihaa kuin hänessä itsestään. Aura rakastuu mieheen korviaan myöten, mutta Henrillä on omat suunnitelmansa, joihin hän Auraa tarvitsee: hän suunnittelee pommi-iskua kouluun ja masentunut Aura on siihen hyvä apu. Pariskunta aikoo jättää jälkensä historiaan tavalla tai toisella.
Luin tämän kirjan ekan kerran ennen Jokelaa ja Kauhajokea, jolloin ensimmäinen ajatus oli “hyvä kirja, mutta eihän tällaista voi tapahtua oikeasti.” Valitettavasti kuitenkin voi. Kamalinta tässä kirjassa oli kuvaus koulukiusaamisesta, johon opettaja ei ollenkaan viitsinyt tarttua: syynä oli se, että kiusaajat olivat “hyvän perheen lapsia”, jotka osasivat miellyttämisen taidon. Selän takana tytöt ruotivat Auran ulkonäköä: “muista, ettet sinä ole ollenkaan nätti tyttö”. Rankkaa, että jo ala-asteella peli on noin julmaa.
Henri oli myös todella kuvottava henkilö. Ihmettelin, eikö Aura todella huomaa miehen läpinäkyvää käytöstä, Henrihän oli todella kylmä ja laskelmoiva, mutta ilmeisesti Aura-parka oli niin innostunut siitä, että joku viimeinkin “välitti” hänestä, ettei välittänyt Henrin ajoittaisesta etäisyydestä. Ja toisaalta naristit ym. persoonahäiriöiset ovat hakoja saamaan ihmiset uskomaan mitä kummallisimpia asioita.
Taivaan tuuliin on hyvä, mutta järkyttävä, surullinen ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä kirja. Tämän haluaisin ehdottomasti tulevaisuudessa luetuttaa oppilaillani!
Kirjan alussa Aura Hiljanen on ala-astetta käyvä tavallinen tyttö, terrorismintutkija-vanhempien ainoa lapsi. Auran maailma suistuu raiteiltaan eräänä tavallisena perjantai-iltana, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Vaimonsa kuoleman jälkeen isä menettää otteensa elämästä täysin eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin juopottelu. Pikku-Aura jää täysin heitteille. Koulussa Auraa aletaan kiusata eikä opettaja ole huomaavinaan Auran hätää. Auralla ei ole kavereita, joten hän kasvaa kirjojen parissa sekä keksii itselleen turvan erilaisista sankarihahmoista: ensin Peppi Pitkätossusta ja myöhemmin sodanjumala Pallas Athenesta.
Teini-ikään mennessä Aurasta kasvaa itsenäinen tyttö, joka elää kirjojensa keskellä. Aurasta tulee ärsyttävä besserwisser, joka haluaa joka tilanteessa päteä, ja joka suhtautuu alemmuudentuntoisesti ja halveksivasti ns. tavallisiin nuoriin ja oppilaisiin, joita koulunkäynti ei erityisemmin innosta. Teini-iässä hän löytää äitinsä tutkimukset saksalaisesta terroristista, Ulrike Meinhofista. Ulrikesta tulee Auralle varaäiti ja todellinen idoli. Lähipiiri on helisemässä Auran kiinnostuksen kanssa. Kaikki muuttuu, kun Aura tapaa Henrin, miehen, jossa on samaa vihaa kuin hänessä itsestään. Aura rakastuu mieheen korviaan myöten, mutta Henrillä on omat suunnitelmansa, joihin hän Auraa tarvitsee: hän suunnittelee pommi-iskua kouluun ja masentunut Aura on siihen hyvä apu. Pariskunta aikoo jättää jälkensä historiaan tavalla tai toisella.
Luin tämän kirjan ekan kerran ennen Jokelaa ja Kauhajokea, jolloin ensimmäinen ajatus oli “hyvä kirja, mutta eihän tällaista voi tapahtua oikeasti.” Valitettavasti kuitenkin voi. Kamalinta tässä kirjassa oli kuvaus koulukiusaamisesta, johon opettaja ei ollenkaan viitsinyt tarttua: syynä oli se, että kiusaajat olivat “hyvän perheen lapsia”, jotka osasivat miellyttämisen taidon. Selän takana tytöt ruotivat Auran ulkonäköä: “muista, ettet sinä ole ollenkaan nätti tyttö”. Rankkaa, että jo ala-asteella peli on noin julmaa.
Henri oli myös todella kuvottava henkilö. Ihmettelin, eikö Aura todella huomaa miehen läpinäkyvää käytöstä, Henrihän oli todella kylmä ja laskelmoiva, mutta ilmeisesti Aura-parka oli niin innostunut siitä, että joku viimeinkin “välitti” hänestä, ettei välittänyt Henrin ajoittaisesta etäisyydestä. Ja toisaalta naristit ym. persoonahäiriöiset ovat hakoja saamaan ihmiset uskomaan mitä kummallisimpia asioita.
Taivaan tuuliin on hyvä, mutta järkyttävä, surullinen ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä kirja. Tämän haluaisin ehdottomasti tulevaisuudessa luetuttaa oppilaillani!
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Väärän jäljillä
Liekö Maria Kallion ja Leena Lehtolaisen suosio hiipunut, sillä huomasin juuri, etten ole lukenut viimeisintä Kalliosta kertovaa kirjaa kuin kerran, silloin kun sain sen. Asiahan piti tietysti korjata saman tien. En muistanut tästä Väärän jäljillä kirjasta oikeastaan yhtään mitään, en edes murhaajaa, joten lukukokemus oli ainakin jännittävä.
Väärän jälijillä -kirjassa Maria on irtisanoutunut Espoon poliisista, sillä edellisessä kirjassa (Rivo satakieli) tapahtunut pahoinpitely kalvaa edelleen Marian mieltä. Hänen uusi työnsä on sisäministeriön alaisessa perheväkivallan tutkimusprojektissa. Uusi henkirikos, johon on sekaantunut jälleen kerran Marialle tuttuja ihmisiä, vie Marian jälleen takaisin Espoon poliisiin piinaavien muistojen keskelle. Tällä kertaa murha sekoittaa urheilupiirit: Jutta Särkikoski, toimittaja, johon Marian on aiemmin tutustunut, on paljastanut kahden kiekonheittäjän käyttävän dopingia. Särkikosken auto suistetaan tieltä, kun hän on käynyt haastattelemassa juoksijalupaus Toni Väärää, joka loukkaantuu onnettomuudessa. Särkikoskelle on sadellut tappouhkauksia jo ennen onnettomuutta eikä niille näy loppua. Särkikosken uhkailut pannaan täytäntöön, ja alkaa hurja kilpajuoksu murhaajan kanssa. Kaiken keskellä Maria törmäilee tuttuihin perheväkivaltatutkimuksen ajalta sekä kärsii oudosta pahoinvoinnista.
Luettuani tämän kirjan muistin heti, miksen ole aiemmin lukenut tätä uudestaan. Maria Kallio on mukava tyyppi, kuin vanha ystävä, jonka uusista kuulumisista on aina mukava lukea sekä seurata Marian lasten kasvua ja perhe-elämää. Valitettavasti tässä kirjassa ei oikein muuta hyvää ollutkaan. Eniten ärsytti se, että Maria hyppääkin yhtäkkiä takaisin Espoon poliisiin; eikö kirjailija voisi pikku hiljaa päättää onko Maria poliisi vai ei. Kirja päättyi muuten sellaiseen kohtaan, että ounastelen, ettei Espoon poliisilaitos ole Marian kohdalta täysin loppuunkäsitelty vaihtoehto. Lisäksi henkilöitä oli liikaa, menin jo itse ihan sekaisin, kuka harrasti mitäkin urheilulajia ja istui missäkin järjestössä. Väärän jäljillä oli myös vähän liian samanlainen kuin Lehtolaisen muutaman vuoden takainen Maria Kallio -dekkari Veren vimma, jossa käsiteltiin myös urheilua, ja henkirikoksen uhrina oli utelias toimittaja.
Vaikka tämä kirja ei erityisemmin napannut, niin odotan innolla Maria Kallion uusia seikkailuja!
Väärän jälijillä -kirjassa Maria on irtisanoutunut Espoon poliisista, sillä edellisessä kirjassa (Rivo satakieli) tapahtunut pahoinpitely kalvaa edelleen Marian mieltä. Hänen uusi työnsä on sisäministeriön alaisessa perheväkivallan tutkimusprojektissa. Uusi henkirikos, johon on sekaantunut jälleen kerran Marialle tuttuja ihmisiä, vie Marian jälleen takaisin Espoon poliisiin piinaavien muistojen keskelle. Tällä kertaa murha sekoittaa urheilupiirit: Jutta Särkikoski, toimittaja, johon Marian on aiemmin tutustunut, on paljastanut kahden kiekonheittäjän käyttävän dopingia. Särkikosken auto suistetaan tieltä, kun hän on käynyt haastattelemassa juoksijalupaus Toni Väärää, joka loukkaantuu onnettomuudessa. Särkikoskelle on sadellut tappouhkauksia jo ennen onnettomuutta eikä niille näy loppua. Särkikosken uhkailut pannaan täytäntöön, ja alkaa hurja kilpajuoksu murhaajan kanssa. Kaiken keskellä Maria törmäilee tuttuihin perheväkivaltatutkimuksen ajalta sekä kärsii oudosta pahoinvoinnista.
Luettuani tämän kirjan muistin heti, miksen ole aiemmin lukenut tätä uudestaan. Maria Kallio on mukava tyyppi, kuin vanha ystävä, jonka uusista kuulumisista on aina mukava lukea sekä seurata Marian lasten kasvua ja perhe-elämää. Valitettavasti tässä kirjassa ei oikein muuta hyvää ollutkaan. Eniten ärsytti se, että Maria hyppääkin yhtäkkiä takaisin Espoon poliisiin; eikö kirjailija voisi pikku hiljaa päättää onko Maria poliisi vai ei. Kirja päättyi muuten sellaiseen kohtaan, että ounastelen, ettei Espoon poliisilaitos ole Marian kohdalta täysin loppuunkäsitelty vaihtoehto. Lisäksi henkilöitä oli liikaa, menin jo itse ihan sekaisin, kuka harrasti mitäkin urheilulajia ja istui missäkin järjestössä. Väärän jäljillä oli myös vähän liian samanlainen kuin Lehtolaisen muutaman vuoden takainen Maria Kallio -dekkari Veren vimma, jossa käsiteltiin myös urheilua, ja henkirikoksen uhrina oli utelias toimittaja.
Vaikka tämä kirja ei erityisemmin napannut, niin odotan innolla Maria Kallion uusia seikkailuja!
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Tunteiden lukukausi
Kesälukemiseksi kaivoin taas kirjahyllystäni suosikkini Enni Mustosen kirjan. Tällä kertaa vuorossa oli koulumaailmaan sijoittuva Tunteiden lukukausi. Sen päähenkilö Elina Salovaara, opettajaperheen keskimmäinen tytär, haistelee ensin kuuden laudaturin ylioppilastodistuksen turvin maailman tuulia Englannissa, kunnes välivuoden jälkeen palaa kotiin ja lukee itsensä opettajaksi. Neljä vuotta ala-asteen opettajana vantaalaisessa mammuttikoulussa hyydyttää Elinan, kuten myös asuminen isän ja äidin nurkissa sekä salasuhde koulun varattuun rehtoriin.
Kaiken muuttaa kuitenkin loma sisaren talonvahtina Saimaan rannalla syrjäisessä kylässä, jossa Elinaa huomaa löytäneensä elämästä jotain ainutlaatuista. Sisarensa Hannan patistuksesta Elina hakee opettajanpaikkaa pienestä kaksiopettajaisesta kyläkoulusta. Aluksi kaikki sujuu vallan hienosti: Elinalla on vihdoinkin oma koti, lapset ovat vielä avoimesti lapsia ja kyläläiset ystävällisiä. Johtajaopettaja suhtautuu Elinaan kuitenkin oudon vihamielisesti. Päänvaivaa tuottaa myös komea koulutoimenjohtaja, joka suhtautuu Elinaan suojelevasti sekä saaressa asuva oman tiensä kulkija ja erakkona viihtyvä Puukko-Tuomas.
Kaikki Enni Mustosen kirjat ovat olleet ihania, mutta Tunteiden lukukausi kuuluu kyllä Mustosen top kolmoseen. Pidin erityisesti siitä, että Elinassa on aivan uudenlaista särmää verrattuna hänen muihin päähenkilöhin. Ehkä särmän tekee Elinan suhde varattuun työtoveriinsa tai hänen erilaiset valintansa miestern kanssa. Pidin myös todella paljon koulumaailmaan sijoittuvasta (idyllisestä) kuvauksesta.
Kesäkirja parhaimmillaan!
Kaiken muuttaa kuitenkin loma sisaren talonvahtina Saimaan rannalla syrjäisessä kylässä, jossa Elinaa huomaa löytäneensä elämästä jotain ainutlaatuista. Sisarensa Hannan patistuksesta Elina hakee opettajanpaikkaa pienestä kaksiopettajaisesta kyläkoulusta. Aluksi kaikki sujuu vallan hienosti: Elinalla on vihdoinkin oma koti, lapset ovat vielä avoimesti lapsia ja kyläläiset ystävällisiä. Johtajaopettaja suhtautuu Elinaan kuitenkin oudon vihamielisesti. Päänvaivaa tuottaa myös komea koulutoimenjohtaja, joka suhtautuu Elinaan suojelevasti sekä saaressa asuva oman tiensä kulkija ja erakkona viihtyvä Puukko-Tuomas.
Kaikki Enni Mustosen kirjat ovat olleet ihania, mutta Tunteiden lukukausi kuuluu kyllä Mustosen top kolmoseen. Pidin erityisesti siitä, että Elinassa on aivan uudenlaista särmää verrattuna hänen muihin päähenkilöhin. Ehkä särmän tekee Elinan suhde varattuun työtoveriinsa tai hänen erilaiset valintansa miestern kanssa. Pidin myös todella paljon koulumaailmaan sijoittuvasta (idyllisestä) kuvauksesta.
Kesäkirja parhaimmillaan!
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Stalinin lehmät
Siitä asti, kun luin Puhdistuksen, on Sofi Oksasen Stalinin lehmät ollut lukulistallani (ja ilmeisesti myös jonkun muunkin lukulistalla, koska vasta nyt sain napattua kirjan kirjastosta). Puhdistus käsitteli Viron historiaa mielenkiintoisella tavalla, joten odotukset olivat korkealla tätä kirjaa aloittaessani. Eikä kyllä tarvinnut ollenkaan pettyä, niin hyvin kirja piti otteessaan. Oksasesta on kyllä tullut yksi suosikkikirjailijoistani.
Stalinin lehmät on Oksasen vahvasti feministinen esikoisteos, joka kertoo Annasta, virolaisen äidin tyttärestä. Annan koko lapsuutta on leimannut äidin virolaisuus, jonka äiti haluaa kieltää: kenellekään ei voi edes sanoa, että täti asuu Tallinnassa. Niinpä Anna joutuu elämään kahden erilaisen kulttuurin ristiriidassa. Kirjan keskeiseksi aiheeksi nousee bulimia, jolle Anna pyhittää ruumissuhteensa. Kirja myös purkaa heterokeskeisiä käsityksiä syömishäiriöistä. Kirjassa seurataan Annan elämää pikkutytöstä naiseksi ja kipuilua eri kulttuurien välillä, taistelua syömisen kanssa sekä tietysti pohditaan identiteettiä: kuka minä oikein olen. Lisäksi kirjassa seurataan Annan äidin Katariinan vaiheita 1970-luvun Virossa Neuvostoliiton vallan alla, aikana jolloin Katariina alkaa tapailla suomalaista miestä eli Annan isää. Lisäksi tarinassa sukellettaan Viron menneisyyteen eli 40-50-luvuille Annan isovanhempien nuoruuteen ja aikuisuuteen Neuvostoliitossa. Aikana, jolloin kuka tahansa saattoi joutua tapetuksi tai Siperiaan mistä syystä tahansa.
“Miksi kaikki virolaiset naiset ovat huoria? Onko se niillä geeneissä?” Lukee Stalinin lehmien takakannessa. Huoruuden pohtimiseen kirjassa keskitytään paljon. Ovatko kaikki todella huoria? Annan äiti yrittää näyttää mahdollisimman suomalaiselta, sillä hameissa ja korkokengissä kulkevia naisia luullaan Suomessa heti virolaishuoriksi eikä Katariina tai Anna todellakaan halua vaikuttaa huoralta. Anna on hädintuskin teini-ikäinen, kun häneltä tullaan ensimmäisen kerran kysymään “paljonko maksaa?” Tallinnan satamassa. Syyksi riittää suomalaistytölle liian kireä paita. Katariina muistelee aikaa, jolloin hänen tuttavansa hankkivat suomalaismiehiä rakastajikseen. Nämä miehet maksoivat seksistä tuomalla naisille Suomesta samppoota, sukkahousuja ja länsimaisia vaatteita.
Kirjassa pidin erityisesti kohdista, joissa kuvattiin virolaisten elämää. Kun Anna ja Katariina saapuvat Suomesta lomalle heillä on kassit täynnä kahvipaketteja sukulaisille sekä virkamiehille ja taksikuskeille paremman palvelun vuoksi. Suomalaiset sukulaiset (kaukaisetkin) ovat asia, joka kehottaa ihmisten statusta muiden silmissä. Heistä yritetään myös hyötyä: sukulaissuhteet voi ihan oikeasti panna poikki, jossa sisarentyttären poikaystävällä ei tuoda tiettyä länsimallista farkkutakkia.
Ajatuksia herättävä kirja, jota voin hyvillä mielin suositella myös muille. Ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut.
Stalinin lehmät on Oksasen vahvasti feministinen esikoisteos, joka kertoo Annasta, virolaisen äidin tyttärestä. Annan koko lapsuutta on leimannut äidin virolaisuus, jonka äiti haluaa kieltää: kenellekään ei voi edes sanoa, että täti asuu Tallinnassa. Niinpä Anna joutuu elämään kahden erilaisen kulttuurin ristiriidassa. Kirjan keskeiseksi aiheeksi nousee bulimia, jolle Anna pyhittää ruumissuhteensa. Kirja myös purkaa heterokeskeisiä käsityksiä syömishäiriöistä. Kirjassa seurataan Annan elämää pikkutytöstä naiseksi ja kipuilua eri kulttuurien välillä, taistelua syömisen kanssa sekä tietysti pohditaan identiteettiä: kuka minä oikein olen. Lisäksi kirjassa seurataan Annan äidin Katariinan vaiheita 1970-luvun Virossa Neuvostoliiton vallan alla, aikana jolloin Katariina alkaa tapailla suomalaista miestä eli Annan isää. Lisäksi tarinassa sukellettaan Viron menneisyyteen eli 40-50-luvuille Annan isovanhempien nuoruuteen ja aikuisuuteen Neuvostoliitossa. Aikana, jolloin kuka tahansa saattoi joutua tapetuksi tai Siperiaan mistä syystä tahansa.
“Miksi kaikki virolaiset naiset ovat huoria? Onko se niillä geeneissä?” Lukee Stalinin lehmien takakannessa. Huoruuden pohtimiseen kirjassa keskitytään paljon. Ovatko kaikki todella huoria? Annan äiti yrittää näyttää mahdollisimman suomalaiselta, sillä hameissa ja korkokengissä kulkevia naisia luullaan Suomessa heti virolaishuoriksi eikä Katariina tai Anna todellakaan halua vaikuttaa huoralta. Anna on hädintuskin teini-ikäinen, kun häneltä tullaan ensimmäisen kerran kysymään “paljonko maksaa?” Tallinnan satamassa. Syyksi riittää suomalaistytölle liian kireä paita. Katariina muistelee aikaa, jolloin hänen tuttavansa hankkivat suomalaismiehiä rakastajikseen. Nämä miehet maksoivat seksistä tuomalla naisille Suomesta samppoota, sukkahousuja ja länsimaisia vaatteita.
Kirjassa pidin erityisesti kohdista, joissa kuvattiin virolaisten elämää. Kun Anna ja Katariina saapuvat Suomesta lomalle heillä on kassit täynnä kahvipaketteja sukulaisille sekä virkamiehille ja taksikuskeille paremman palvelun vuoksi. Suomalaiset sukulaiset (kaukaisetkin) ovat asia, joka kehottaa ihmisten statusta muiden silmissä. Heistä yritetään myös hyötyä: sukulaissuhteet voi ihan oikeasti panna poikki, jossa sisarentyttären poikaystävällä ei tuoda tiettyä länsimallista farkkutakkia.
Ajatuksia herättävä kirja, jota voin hyvillä mielin suositella myös muille. Ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
Rikoksia ja hiekkakakkuja
Luin Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja lähinnä vain siitä syystä, että kirja on saanut hyvin ristiriitaisia kommentteja. Osa pitää tätä huippuhyvänä ja hauskana kirjana, ja toisten mielestä tämä on pelkkää roskaa ja ajanhukkaa. Odotukset olivat siis aika korkealla tätä aloittaessani.
Rikoksia ja hiekkakakkuja kertoo murhasta, joka ravisuttelee koko hyvämaineisen (ja hyväosaisten) asuinalueen elämää. Kate Klein on jokseenkin kyllästynyt kotiäiti. Hän elää lähiössä, jossa muut asukkaat ovat täydellisiä äitejä, kaikki on aina tiptop ja jotenkin kovin tylsää. Katen mieskään ei ole tarpeeksi kotona eikä muiden äitien kanssa voi jutella joutumatta vertailun kohteeksi. Eipä siis ihme, että naapurissa sattunut murha kiinnostaa Katea, onhan se mielenkiintoisinta mitä alueella on tapahtunut sitten naapurin likakaivon hajoamisen jälkeen. Kate alkaa tutkia juttua ominpäin ja saa avukseen ystävänsä Janien sekä entisen ihastuksensa Evanin. Hyvämaineisena pidetystä alueesta, ja ihmisten taustalta, alkaa Katen tutkimusten jälkeen löytyä yllättäviä piirteitä…
Kirja oli aikamoista höttöä ja höpönlöpöä kannesta kanteen, mutta kuitenkin viihdyttävää. En lähtisi itse suoraan haukkumaan tätä kirjaa, vaikka esimerkiksi Weinerin Hyvä sängyssä on paljon parempi kuin tämä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyttä aivot narikkaan -luettavaa.
Rikoksia ja hiekkakakkuja kertoo murhasta, joka ravisuttelee koko hyvämaineisen (ja hyväosaisten) asuinalueen elämää. Kate Klein on jokseenkin kyllästynyt kotiäiti. Hän elää lähiössä, jossa muut asukkaat ovat täydellisiä äitejä, kaikki on aina tiptop ja jotenkin kovin tylsää. Katen mieskään ei ole tarpeeksi kotona eikä muiden äitien kanssa voi jutella joutumatta vertailun kohteeksi. Eipä siis ihme, että naapurissa sattunut murha kiinnostaa Katea, onhan se mielenkiintoisinta mitä alueella on tapahtunut sitten naapurin likakaivon hajoamisen jälkeen. Kate alkaa tutkia juttua ominpäin ja saa avukseen ystävänsä Janien sekä entisen ihastuksensa Evanin. Hyvämaineisena pidetystä alueesta, ja ihmisten taustalta, alkaa Katen tutkimusten jälkeen löytyä yllättäviä piirteitä…
Kirja oli aikamoista höttöä ja höpönlöpöä kannesta kanteen, mutta kuitenkin viihdyttävää. En lähtisi itse suoraan haukkumaan tätä kirjaa, vaikka esimerkiksi Weinerin Hyvä sängyssä on paljon parempi kuin tämä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyttä aivot narikkaan -luettavaa.
torstai 25. kesäkuuta 2009
Ruohonleikkaaja
Outi Pakkasen kirjat ovat jääneet minulle aika vieraaksi, olisinkohan joskus lukenut peräti kaksi teosta häneltä. Kirjastosta nappasin mukaani Ruohonleikkaaja-nimisen dekkarin, koska se vaikutti takakannen perusteella kiinnostavalta.
Merja Itälä on tyylikäs terapeutti, joka eräänä aamuna Hesarin avatessaan vetää kahvit väärään kurkkuun: lehdessä on kuolinilmoitus hänen vastamenehtyneestä aviomiehestään ja allekirjoituksena tunteellinen “rakkaasi”. Onko Joelilla ollut toinen nainen? Mitä muita salaisuuksia mies on vienyt hautaan? Ei Merja itsekään toki mikään puhdas pulmunen ole, sillä hän tuntee heikkoutta nuoria miehiä kohtaan. Vastikään Merja on hypännyt sänkyyn asiakkaansa Kimmon, jonka puoliso pahoinpitelee tätä, kanssa. Merja on luullut panneensa pisteen suhteelle, mutta niin ei vain käykään. Runeberginkadun talon pihalla kukkia hoitaa pieni, hassahtanut nainen. Eevamaria Jungman hoitaa pihan kukkia, mutta kukaan ei tiedä ruohonleikkaajan todellisesta elämästä mitään. Eevamaria sen sijaan kuulee ja näkee asukkaiden elämästä yhtä sun toista.
Ruohonleikkaaja oli ihan luettava kirja ja mielenkiintoinen kuvaus Helsingistä. Aihe oli mukaansatempaava ja siitä syystä kirjaa ei malttanut laskea käsistään. Pientä miinusta siitä, että ratkaisu tuli selville liian nopeasti, jännitystä olisi voinut hyvinkin vielä pidentää. Henkilöistä minua kiinnosti eniten Merjan asiakas Kimmo ja hänen vaimonsa Kiira. Olisi ollut mukava lukea enemmän pariskunnan elämästä. Lisäksi minua jäi kiinnostamaan, miksi Kiira muutti ystävänsä Kaarinan luo, oliko naisilla kenties lesbosuhde, kuten vähän ounastelin.
Nopealukuinen ja kevyt kesäkirja, joskaan ei varmasti kestä toista lukukertaa.
Merja Itälä on tyylikäs terapeutti, joka eräänä aamuna Hesarin avatessaan vetää kahvit väärään kurkkuun: lehdessä on kuolinilmoitus hänen vastamenehtyneestä aviomiehestään ja allekirjoituksena tunteellinen “rakkaasi”. Onko Joelilla ollut toinen nainen? Mitä muita salaisuuksia mies on vienyt hautaan? Ei Merja itsekään toki mikään puhdas pulmunen ole, sillä hän tuntee heikkoutta nuoria miehiä kohtaan. Vastikään Merja on hypännyt sänkyyn asiakkaansa Kimmon, jonka puoliso pahoinpitelee tätä, kanssa. Merja on luullut panneensa pisteen suhteelle, mutta niin ei vain käykään. Runeberginkadun talon pihalla kukkia hoitaa pieni, hassahtanut nainen. Eevamaria Jungman hoitaa pihan kukkia, mutta kukaan ei tiedä ruohonleikkaajan todellisesta elämästä mitään. Eevamaria sen sijaan kuulee ja näkee asukkaiden elämästä yhtä sun toista.
Ruohonleikkaaja oli ihan luettava kirja ja mielenkiintoinen kuvaus Helsingistä. Aihe oli mukaansatempaava ja siitä syystä kirjaa ei malttanut laskea käsistään. Pientä miinusta siitä, että ratkaisu tuli selville liian nopeasti, jännitystä olisi voinut hyvinkin vielä pidentää. Henkilöistä minua kiinnosti eniten Merjan asiakas Kimmo ja hänen vaimonsa Kiira. Olisi ollut mukava lukea enemmän pariskunnan elämästä. Lisäksi minua jäi kiinnostamaan, miksi Kiira muutti ystävänsä Kaarinan luo, oliko naisilla kenties lesbosuhde, kuten vähän ounastelin.
Nopealukuinen ja kevyt kesäkirja, joskaan ei varmasti kestä toista lukukertaa.
Kolmen kuun kuningatar
Historia kiinnostaa kovasti, mutta jotenkin historiankirjoihin ja historiallisista henkilöistä kertoviin elämäkertoihin tulee tartuttua… eipä juuri koskaan. Kun näin kirjastossa Carita Forsgrenin tänä keväänä ilmestyneen kirjan Kolmen kuun kuningatar, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä. Kirja kertoo Kaarina Maununtyttären (tai Karin Månsdotterin, kuten häntä kirjassa kutsutaan) sekä Eerik-kuninkaan rakkaustarinan 1500-luvun Ruotsissa. Kirja on pikemminkin romaani kuin historiankirja, vaikka se pohjautuukin todellisiin faktoihin. Kirjassa on kuitenkin kohtia, joita ”miespuolisille historiantutkijoille ei ole kerrottu.”
Kolmen kuun kuningattaressa on kaksi kertojaa. Päävastuu on Karinilla, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Toisena kertojana on kirjailija, jolle Karin tarinaansa kertoo. Kirjailijan tehtävä on johdatella Karinin kertomusta, esittää lisäkysymyksiä ja täsmentää joitakin kohtia. Lopussa kirjailija lisäksi asettaa kyseenalaiseksi koko Karinin kertoman tarinan. Muutaman kerran kerrontavuoro annetaan Eerikille, joka kertoo oman versionsa tapahtumista.
Kolmen kuun kuningattaressa on kaksi kertojaa. Päävastuu on Karinilla, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Toisena kertojana on kirjailija, jolle Karin tarinaansa kertoo. Kirjailijan tehtävä on johdatella Karinin kertomusta, esittää lisäkysymyksiä ja täsmentää joitakin kohtia. Lopussa kirjailija lisäksi asettaa kyseenalaiseksi koko Karinin kertoman tarinan. Muutaman kerran kerrontavuoro annetaan Eerikille, joka kertoo oman versionsa tapahtumista.
Karin Månsdotter (1550–1612) oli 14-vuotias maalaistyttö, kun kuningas Eerik XIV rakastui häneen. Karinin ja Eerikin tapaamisesta liikkuu useita eri teorioita; yhden mukaan Karin olisi ollut köyhä torimyyjä, johon kuningas rakastuu. Tässä kirjassa Karin kuitenkin työskentelee kapakassa, missä kuningas iskee silmänsä häneen. Karinista tulee ensin kuninkaan jalkavaimo eli frilla. Frilloilla oli tuohon aikaan linnoissa hyvät oltavat, ja Karinkin opetettiin epätyypilliseen tapaan lukemaan. Kuten tiedämme, Eerik kärsi pahoista harhoista ja Karinilla oli kyky lääkitä niitä. Eerik halusi naida Karinin virallisesti, ja hovin kauhuksi Karinista tuli pian virallinen kuningatar ja ajan oloon epätyypillisesti myös tasavertainen aviopuoliso.
Karinin, Eerikin ja heidän lastensa onnellista elämää ehti kestää vain vähän aikaa, kun Karinin ollessa kahdenkymmenen vainoharhainen Eerik syöstiin vallasta veljensä Johanin (Juhana-herttuaan) toimesta. Perhe vangittiin ja esikoispoika vietiin äidiltään koko loppuelämäkseen. Karin ja Eerik erotettiin toisistaan ja kohtalokkaiden vaiheiden jälkeen Karin jäi leskeksi ja hänestä tuli Kangasalan Liuksialan kartanon vaikutusvaltainen emäntä.
Kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava lukukokemus, vaikka kirjaa ei voikaan lukea täysin historiallisena dokumenttina. Kirjailijan on kuitenkin täytynyt tehdä valtavasti taustatyötä tätä romaania varten. Kirja valotti hyvin historiallisia tapahtumia sekä Vasa-suvussa että yleensä Ruotsissa tuohon aikaan.
Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, tässä melkein neljä ja puolisataa sivuisessa kirjassa riittää luettavaa pitkästä aikaa. Kirja sopii hyvin myös niille, jotka eivät välttämättä jaksa lukea kovin pitkiä historiallisia sepustuksia vaan tässä kirjassa on myös muuta. Vauhtia tässä riittää, sen voin kyllä luvata.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Merkki päällä
Merkki päällä on viimeinen Orvokki Aution Armista ja Olavista kertova kirja. Kirjan tapahtumat jatkuvat kymmenen vuoden kuluttua siitä, mihin edellinen osa jäi. Armi ja Olavi ovat tässä osassa virallisesti eronneet, ja Armi on muuttanut lastensa Tiinan ja Lassen kanssa Tampereelle, sillä Olavi jaksaa vielä kaikkien vuosien jälkeen olla mustasukkainen Armista ja kantaa kaunaa heidän erostaan. Armi on halunnut mahdollisimman Olavista, sillä Pohjanmaalla asuessaan Olavi on usein ilmestynyt meuhkaamaan Armin ikkunan alle.
Elämä Tampereella voisi olla muuten hyvin, mutta Armia kaivertaa kariutunut suhde miesystäväänsä Ahtiin sekä välit Tiina-tyttäreen. Murrosikäinen Tiina heittäytyy hankalaksi, lintsaa koulusta, solvaa äitiään sekä käyttää alkoholia. Lisäksi Armille aiheuttaa huolta anoppi, joka puuttuu edelleen Armin lastenkasvatukseen ja on katkera Armin ja Olavin erosta. Kirjan lopussa asiat kuitenkin alkavat mennä parhain päin, kun syy Olavin kaytökseen selviää ja Tiinankin asiat saadaan kuntoon. Elämä näyttää Armillekin aurinkoisen puolensa.
Tämä kirja ja myös koko Pesärikko -sarja oli hyvä. Tämän kirjan kohdalla tosin häiritsi kovasti se, että kirjan tapahtumat olivat kamalan tuttuja. Ehkä sotkin tämän kirjan johonkin muuhun saman tyyliseen teokseen tai sitten olen joskus aiemmin lukenut tämän mutten muista sitä. Harmi vain, että sarja loppui jollain lailla kesken, sillä olisi ollut kiva tietää, miten Armin ja lasten elämä alkaa sujua, lopussa viitattiinkin joihinkin tuleviin muutoksiin Armin kohdalta. Tai ehkä on kuitenkin parempi, että lukijallekin jätetään varaa päätellä asioita eikä kaikkea kirjoiteta valmiiksi auki.
Elämä Tampereella voisi olla muuten hyvin, mutta Armia kaivertaa kariutunut suhde miesystäväänsä Ahtiin sekä välit Tiina-tyttäreen. Murrosikäinen Tiina heittäytyy hankalaksi, lintsaa koulusta, solvaa äitiään sekä käyttää alkoholia. Lisäksi Armille aiheuttaa huolta anoppi, joka puuttuu edelleen Armin lastenkasvatukseen ja on katkera Armin ja Olavin erosta. Kirjan lopussa asiat kuitenkin alkavat mennä parhain päin, kun syy Olavin kaytökseen selviää ja Tiinankin asiat saadaan kuntoon. Elämä näyttää Armillekin aurinkoisen puolensa.
Tämä kirja ja myös koko Pesärikko -sarja oli hyvä. Tämän kirjan kohdalla tosin häiritsi kovasti se, että kirjan tapahtumat olivat kamalan tuttuja. Ehkä sotkin tämän kirjan johonkin muuhun saman tyyliseen teokseen tai sitten olen joskus aiemmin lukenut tämän mutten muista sitä. Harmi vain, että sarja loppui jollain lailla kesken, sillä olisi ollut kiva tietää, miten Armin ja lasten elämä alkaa sujua, lopussa viitattiinkin joihinkin tuleviin muutoksiin Armin kohdalta. Tai ehkä on kuitenkin parempi, että lukijallekin jätetään varaa päätellä asioita eikä kaikkea kirjoiteta valmiiksi auki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)