Jouluisia romaaneja

Joulun seutuvilla on mukava virittäytyä tulevaan juhlaan lukemalla jouluun liityviä romaaneja. Tässä pikapostauksessa esittelen kaksi viimeksi lukemaani.

Regina Rask julkaisi tänä syksynä kirjan Jouluihminen. Olen lukenut joskus vuosia sitten monia Raskin romaaneja ja tykännytkin niistä. Jouluihminen valikoitui lukulistalle ihan sen vuoksi, että sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. 

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen somistaja Eeva, joka on henkeen ja vereen jouluihminen. Eevalle juhlatunnelma syntyy siitä, että jouluna kaikki on tiptop, koristeet ja ruuat itse perinteiseen tapaan tehty jne. Perheen miesväki - teini-ikäiset pojat ja aviomies - viittaavat kintaalla Eevan jouluhössötykselle, mutta Eevan päässä elää sitkeä päähänpinttymä valmistaa perheelle Joulujen Joulu, sellainen kuin lapsuudessa. Joulu uhkaa kuitenkin mennä pipariksi, kun aviomiehelle ilmestyy selittämättömiä menoja ja pojatkin luuhaavat teillä tietämättömillä.

Rask kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja sen takia kirjaa oli mukava lukea, vaikka ei tämä kyllä mitenkään ihmeellinen ollut. Eeva oli aika tavallinen keski-ikäinen nainen, sellainen jollaisia törmää lukuisissa kirjoissa. Joulu vaan toi uudenlaiset puitteet Eevan kriiseilylle. Plussaa kirja sai sujuvan kielen lisäksi lopusta, joka tietyiltä osin oli ehkä turhan ennalta-arvattava ja kliseinen, vaikka ihan kaikkia käänteitä en arvannut. Suosittelen kirjaa kaikille jouluihmisille sekä niille jouluhörhöille, jotka stressaavat joulua hiki hatussa: kyllä se sieltä tulee, vaikkei kaikkia nurkkia kuuraisikaan.

Toinen joulukirja on sitten astetta enemmän hömppää, nimittäin Jaana Taposen Lalalandia. Lalalandia kertoo kahden kolmekymppisen ystävyksen elämästä, jotka joutuvat joulun kynnyksellä elämänsä soppaan. Emma on kahden pienen lapsen äiti, joka herää eräänä yönä kännykän pirinään. Puhelimesta kuuluu, kuinka Emman aviomies muhinoi jonkun naisen kanssa. Mies on ennenkin vilkuillut liian pitkään vieraisiin pöytiin, joten Emmalla kuluu koko joulunalusaika siihen, että miettii heivatako mies yli laidan vain ei. Mieshän on kyllä häntäheikki, mutta mistäpä nelkyt miinus -ikäinen nainen saisi töitä tai asunnon tai miten sitä edes pärjäisi kahden pienen lapsen kanssa... Leni on Emma ystävä, joka yrittää tukea häntä vaikeana aikana. Leni itsekin on naimisissa, ei tosin kovin onnellisesti, ja joutuu lopulta pohtimaan ihmissuhdeasioita ja pettämistä oikein käytännössä ja omakohtaisesti, kun hän törmää sattumalta nuoreen ja komeaan Anttiin.

Kirja oli kevyttä hömppää ja toimi hyvin junalukemisena, kun matkustaessa ei pystynyt keskittymään mihinkään kovin vaativaan lukemiseen. Tarina oli aika kaavamainen ja välillä sekavakin, mutta aina välillä hymyilin naisten jutuille. Jos tykäät lukea hömppää ja kaipaat jotain joululukemista glögin kaveriksi, tässä on passeli valinta. Jos taas et tykkää yhtään viihteestä, ei tähän kannata tarttua, sillä mitään syvällistä sanomaa tässä ei ole.

3/5
Regina Rask: Jouluihminen.

Otava 2011.

222 sivua.

3/5

Jaana Taponen: Lalalandia.

Karisto 2009.

327 sivua.

Piruettiystävyys

Viime viikot ovat olleet melkoista vilsekettä, kun olen korjaillut läjäpäin tekstejä ja kokeita sekä tehnyt arvointeja - siitä siis johtuu blogihiljaisuuteni. Lukenut olen koko ajan, mutta lukemisten kirjaamiseen aika ei ole riittänyt. Täytyy ottaa loppukiri, että saan edes suurimman osan lukemistani kirjoista kirjattua tänne ennen vuoden vaihdetta.

Kirsti Kurosen nuortenkirjasta Piruettiystävyys kiinnostuin kesällä, kun luin siitä Saran kirjoista, mutta kauan kesti ennen kuin sain kirjan käsiini kirjastosta. Nimensä mukaan kirja kertoo baletista, mutta myös muustakin: kilpailusta, epävarmuudesta, ystävyydestä ja syömishäiriöstä. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Elli, joka harrastaa balettia. Elli on perfektionisti, joka kilpailee kaikesta parhaan kaverinsa Doriksen kanssa. Doris on kaikkea sitä, mitä Elli haluaisi olla: kaunis, laiha ja lahjakas tanssija. Verratessaan itseään Dorikseen Elli ei huomaa, mitä kaikkea hyvää hänessä on, ei vaikka hän saa hyvän roolin balettikoulun Pähkinänsärkijästä, kunnes tulee Tuukka. Tuukasta Elli on kaunein ja lahjakkain, mutta Elli itse ei meinaa sitä uskoa. Lopulta perfektionismi vie Ellin juoksemaan öisille lenkkipoluille yhä uudestaan ja uudestaan... Lopussa Doriksesta paljastuu yllättävä asia, mutta ei siitä sen enempää:)

Kuronen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jota ahmii mielikseen. Kirja koostuu sekä Ellin päiväkirjamerkinnöistä että kerrontajaksoista ja rakenne on sujuva. Kuronen kirjoittaa nuorten tyttöjen elämästä ja paineista todella uskottavasti vailla "saarnaavaa" otetta. Elli on uskottava henkilö, joka herätti minulla vastuttamattoman halun puristaa hänet syliin ja vakuuttaa, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Ettei elämä olisi liian kurjaa, on mukana myös rakkautta: Tuukka on oikea ihannepoikaystävä, minun makuuni ehkä liiankin sliipattu ja siksi aavistuksen epäuskottava, mutta varmasti oikein sopiva ihannepoikaystäväksi. Kirjassa kiinnitin tietysti huomiota myös kieleen, joka on poikkeuksellisen kaunista. En jaksa hermostua siitä, jos kirja on kirjoitettu puhekielellä ja nuortenkirjassa puhekieli on usein parempi ja ainakin luontevampi valinta kuin kirjakieli, mutta tässä kirjakieli oli kyllä paikallaan, varsinkin kaunis sellainen, missä ei kiroiltu turhia. Kokonaisuutena minulle jäi kirjasta laadukas tunne ja voisin huoletta suositella tätä oppilailleni luettavaksi, sillä olen huomannut, että syömishäiriöstä kertovat kirjat kiinnostavat monia nuoria.

Piruettiystävyys on voittanut Topelius-palkinnon.

4-/5
Karisto 2010.

196 sivua.

Mustikkasoppa

Lueskelen mielelläni kotimaisia chick lit -kirjoja silloin (harvoin) kun niitä ilmestyy. Katariina Romppaisen Mustikkasoppa on uusin tältä saralta ilmestynyt kirja. Mustikkasoppa poikkeaa aiheelta hieman tyypillisestä chick lit -kirjasta, sillä sopivan aviokumppanin sijaan tässä etsitään isää lapselle. Päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka taas on hyvin tavallinen hömppäkirjan päähenkilö: kolmeakymppiä lähestyvä gradunsa keskeyttänyt ja hanttihommia painava höppänä, jonka äiti on jo aikaa sitten luopunut haaveesta saada järjestää maisteri-juhlat. Äidin ja höpsähtäneen mummon lisäksi Mustikan elämään sotkeutuu sisar, joka ainakin teoriassa onnistuu kaikessa Sini-Marjaa paremmin.

Ensi alkuun kirja ei tuntunut mitenkään erikoiselta, vaan ihan perinteiseltä hömppäkirjalta. Mitä pitemmälle kuitenkin luin, sitä paremmin pääsin kiinni Romppaisen kieleen, joka oli parasta tässä kirjassa. Romppainen onnistui vangitsemaan lukijan mielenkiinnon humoristisella kerronnalla, joka toki sopi hyvin tähän tyylilajiin ja erottaa Mustikkasopan muista samantyylisistä kirjoista. Siinä missä kieli oli erilaista,  Mustikkasopan henkilöt olivat aika tavanomaisia lukuun ottamatta mummoa, johon ihastuin täysillä. Vanhainkodissa asuva ja rivouksia laukova mummeli muistutti kovin Katri Mannisen kirjojen mummoja. 

Mustikkasopan pahin vika on sen lyhyys: alle 200 sivuinen kirja läähättää hirveällä vauhdilla loppua kohti ja varsinkin ratkaisevan tapahtumat tapahtuvat tosi nopeasti. Olisihan tätä pitempäänkin lukenut. Hyvä ja nopealukuinen välipalakirja.

3/5
Karisto 2011.

178 sivua.

Kettukujan tytöt

Asta Ikosen Kettukujan tytöt tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta: selailin lastenosaston hyllyjä hajamielisesti, kun näin tämän kirjan, joka oli yksi suurimmista suosikeista lapsena, mutta vuosien kuluessa kirja on painunut muistoissani jonnekin taka-alalle. Riemusaatossa raahasin nyt kuitenkin kirjan kotiini tarkastaakseni, vieläkö tämä kolisee kuten ennen vanhaan.

Kirjan päähenkilö on Kaisu, jonka elämä mullistuu 13-vuotissyntymäpäivänä; Kaisun eläinlääkäri-äiti ehdottaa muuttoa uuteen kotiin. Pian Kaisu, hänen sisarensa ja perheen vaikuttava lemmikkipaljous muuttavat vanhaan omakotitaloon laitakaupungille. Muutto tuo lisää vauhtia Petterssonin naisväen elämään, sillä uudessa kodissa ramppaa useita isäpuoliehdokkaita ja erilaisia karvakorvia. Koulun alkaessa Kaisun elämän täyttää eläinten lisäksi uusi bestis Maiju ja naapuriin muuttanut Toni, joka tosin aluksi tuntuu ärsyttävältä kiusankappaleelta, mutta talvella järjestettävän leirikoulun aikana paljastuu ihmiseksi.

Tämä on tyttökirja parhaimmillaan. Tämä on herttainen hyvänmielen kirja vähän Mari Lampisen Anni-kirjojen tyyliin, sillä kirja on arkinen, mutta ei silti mikään tylsä: kirja kuvaa Kaisun koti-, koulu- ja kaverielämää humoristisesti. Kirjan asiantuntevat kuvaukset eläinlääkärin työstä kiinnostavat varmasti monia kirjan kohderyhmään (n. 11-vuotiaat) kuuluvia (ja myös minua ei-kohderyhmään-kuuluvaan). Kyllä kannatti lukea uudestaan.

Merkillepantavaa kirjassa oli se, että se on kirjoitettu kokonaan puhekielellä ja muistini sopukoista kaivoin sen tiedon, etä ilmestyessään (reilut 10 vuotta sitten) tuota puhekieltä olisi kauhisteltu. En muista oliko se tämä kirja vai joku muu, mutta ainakin oma opettaja oli siitä ihan kauhuissaan ja pelkäsi, että aineissakin alkaisi vilistä kirjan innoittamana pelkkää puhekieltä=) Nyt tuo kauhistelu lähinnä huvitti, sillä minusta puhekieli sopi nuortenkirjaan kuin nyrkki silmään, varsinkin kun Kaisu toimi kirjassa minä-kertojana. Kirjailija lienee kuitenkin saanut paljon negatiivista palautetta kirjoitustyylistään, sillä tämän trilogian kaksi muuta osaa on kirjoitettu kirjakielellä.

3½ /5

************Lapsuuden suosikit -haaste****************** 

Katajamäki yllättyy

Minun juhannukseni sujui kaupungissa, enimmäkseen töiden merkeissä. Mutta vaikka töitä teinkin, jäi kuitenkin aikaa pistäytyä lintsillä ja lueskella hömppää. Äitini haluaa aina lukea uusimman Katajamäki-kirjan ja kotimaisen viihdekirjan kaipuussa minäkin tartuin tuohon kirjaan juhannuksena. 

Katajamäki yllättyy on Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan kuudes osa, ja tällä kertaa kyläläisiä kuohuttaa Onerva Maarasen aviottoman Kaisla-tyttären saapuminen kuvioihin. Kaisla on työskennellyt vuosia ulkomailla johtotehtävissä, mutta haluaa jostain syystä hautautua Katajamäelle ja alkaa pyörittää äitinsä pientä kahvilaa. Kyläläiset panevat merkille Kaislan jatkuvan touhottamisen kuin myös salaperäiset Tampereen matkat ja seläntakana arvuutellaan ahkerasti Kaislan paluun syytä. Kaislan lisäksi kyläläisiä mietityttää paikkakunnalle asettuva maahanmuuttajaperhe.

Jokin tässä sarjassa vetoaa minuun niin, että uusin osa on aina luettava, vaikka sarja tuntuu huononevan huononemistaan - siis minun mielestäni, sillä kirjaston varausjonot ovat todiste siitä, miten paljon näitä kirjoja rakastetaan. Ehkä minulle on käynyt Katajamäki-sarjan kanssa sama kuin Pii Marin -sarjan kanssa: sitä ei vain osaa lopettaa kesken, kun on kerran tullut aloittaneeksi. Katajamäki-kirjoissa minua ärsyttää eniten naiivius; tapahtumat ovat liian siloteltuja ollakseen realistisia. Toinen silmiinpistävä juttu on tökerö kieli, sillä esimerkiksi oikea nuoriso ei puhu samalla tavalla kuin kirjan nuoriso. Mutta vaikka kirjat eivät minuun kolahda, ymmärrän hyvin, miksi nämä kirjat ovat lukijoiden suosiossa: maalaiselämä, herttaisuus ja vanhanaikaisuus näyttää vetoavan nykylukijaan.

Muista sarjan kirjoista olen kirjoittanut vanhassa blogissani.

2/5

Netti@deitti

Nyt jos koskaan tuli muuten luettua huono kirja. Jos Jane Greenin Netti@deitti ei olisi ollut Chick lit -lukupiirin kirja, olisin ihan varmasti jättänyt sen kesken.

Kirja kertoo Jemima Jonesista, nuoresta paikallislehden toimittajasta. Alkuun olin kirjasta tosi innoissani, koska kirja kertoo ylipainoisen nuoren naisen elämästä eikä aina superhoikkien ja tyylikkäiden arjesta. Jemima viettää iltojaan internetin chattipalstoilla ja tapaa siellä unelmiensa jenkkimiehen. Jemima on tietysti uskotellut miehelle olevansa hoikka, tyylikäs ja paremmassa työpaikassa kuin oikeasti. Ongelmat alkavat, kun Sankari pyytää Jemimaa luokseen Los Angelesiin. Jemima ei tietenkään halua paljastaa totuutta, joten hän ryhtyy hurjalle laihdutus- ja kuntokuurille. Kuuri onnistuukin, ja Sankari on täysin Jemiman lumoissa. Mutta jostain syystä Jemima ei ole itseensä täysin tyytyväinen...

Sitten haukut: kirjassa ärsytti ulkonäkökeskeisyys ja etenkin sen naiskuva. Minua ärsytti suunnattomasti, miten lihavat (tai muuten vain ulkonäöltään vajavaiset ihmiset) oli kuvattu, sillä kirjan sanoma oli, että jos olet hoikka, kaunis, sinulle on upea tukka ja nätit kynnet, saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa sekä tietysti upean poikaystävän. Jos taas olet ylipainoinen tai muuten vain mitättömän ulkonäön omaava, et saa mitään. Kirjassa tämä kävi selkeimmin ilmi siinä, kun Jemiman laihduttua hänen hienot kirjoittajankykynsä "löydettiin" ja hän alkoi heti saada parempia työtehtäviä. Jemima oli myös ollut kauan ihastunut työkaveriinsa, joka oli kyllä aiemminkin pitänyt Jemimasta, mutta vasta Jemiman laihduttua työkaveri saattoi rakastua Jemimaan. Jos mä olisin ollut Jemima, olisin kyllä näyttänyt ovea mokomallekin pinnalliselle hyypiölle. Toinen juttu, mikä lukemisessa aivan eritoten nyppi, oli kerronta. Kirja koostui ihmeellisistä sekamuodosteista, kun samassa luvussa käytettiin milloin minä- milloin kaikkitietävää kertojaa. Ilmeisesti kyseessä oli joku kirjailijan valitsema tyylikeino, mutta ei se oikein toiminut. Välillä piti aina palata edelliseen kappaleeseen tarkastamaan, että kukas tässä nyt onkaan kertojana.

Lukiessa minua huvitti (joku asia tässä kuitenkin huvitti eikä vain nostanut verenpainetta) ajankuva. Kirja on julkaistu 1998, aikaan jolloin internet ja tietokoneet olivat jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Minä en tuota aikaa kovin hyvin muista, kun olin vasta 10-vuotias, paitsi että koulussa opeteltiin tiedonhakua käyttämällä Altavistaa. Minusta näin keskustelupalstojen, blogien ja nettideittisivustojen maailmassa chatit olivat ihan yhtä ihmeellisiä: miellän ne enemmän alaikäisten temmellyskentiksi kuin paikoiksi, joissa ihan aikuisten kesken rupatellaan. Kymmenen vuotta sitten taisi olla vähän aika toisin. Yksi silmiinpistävä kohta löytyi kirjasta, kun Jemimalle selvitettiin, mitä erilaisilla hymiöillä tarkoitetaan. Olin ihan että häh, eikö 10 vuotta sitten tiedetty muka hymiöitä. Kyllä me ainakin piirreltiin kouluvihkoihin hymiöitä, tai silloin niitä kutsuttiin smileiksi.

Ei siis uponnut minuun tämä kirja. Välillä mietin, että suhtauduinko kirjaan vähän turhan tiukkapipoisesti, koska olihan Jemima vähän höselö sen hurjan laihduttamisensa kanssa. Ja saattoihan se muutenkin olla vain Jemiman omassa päässä, että laihuus on ihannoitua. Mutta ei kirjan sanoma silti reilulta tuntunut. Jos tässä jotain huumoria oli, se ei tälle pullukalle auennut.

1/5