Kirjallinen vuosi 2010

Vuosi 2010 läähättää kohti loppuaan ja muutaman tunnin kuluttua alkaa vuosi 2011. Nyt onkin hyvä aika katsoa, millainen vuosi 2010 oli kirjojen suhteen.

Vuonna 2010 luin 109 kirjaa. Se on vähemmän kuin kertaakaan aiemmin, mutta toisaalta opiskelukiireet verottivat aika tehokkaasti lukuaikaa. Erikoisinta tänä vuonna lukemissani kirjoissa oli ainakin se, että löysin vasta nyt Virpi Hämeen-Anttilan ja Outi Pakkasen kirjat, joista jälkimmäisiä luin ahkerasti. Muuten lukemani kirjat näyttävät siltä, että kotimaista on kulunut muiden vuosien tavoin paljon.

Olen tosi huono tekemään (lue: pitämään) uudenvuodenlupauksia. Mun on ihan turha luvata, että luen enemmän klassikoita tai oman hyllyn kirjoja tai etten osta kirjoja niin paljon, kun en sitä kumminkaan pysty pitämään. Viime syyskuussa kehittelin itselleni aakkoshaasteen, mutta en päässyt edes a:han asti. Nyt voisinkin tehdä sellaisen lupauksen, että luen edes jonkun verran tuon haasteen kirjoja.

Monissa blogeissa on vuoden lopussa listattu vuoden aikana luettujen kirjojen top kymppejä. Tästä innostuneena ajattelin itsekin laatia sellaisen. Se olikin varsinainen mission impossible, koska oli niin pirun vaikea päättää mitä kirjoja ottaisin ja mitä jättäisin. Ajattelin, että koska olen kumminkin lukenut aika paljon kirjoja, voin ihan hyvin tehdä Top 20 -listan. Siihen olen siis listannut vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, mielenkiintoisimmat tai muuten vain minua eniten liikauttaneet kirjat. Kirjat eivät ole paremmuus- vaan mieleentulojärjestyksessä, poikkeuksena ykkönen, koska se vain on ihan ykkönen.

Tässä siis Susan lista:
Klikkaamalla kirjan nimeä pääset lukemaan mielipiteeni kirjasta.

1. Chimamanda Ngozi Adichien: Puolikas keltaista aurinkoa

Sami Hilvo: Viinakortti
Veikko Huovinen: Pojan kuolema
Anja Snellman: Parvekejumalat
Riikka Pulkkinen: Totta
Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Eve Hietamies: Yösyöttö

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Michael Cunningham: Tunnit
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Enni Mustonen: Lapinvuokko

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Uma Karma: Kaiken se kestää

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken Prinsessa

Helene Berr: Päiväkirja 1942-44

Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945


Hyvää kirjallista vuotta 2011 kaikille!!

Anne Frank 1929-1945

Olen Anne Frank -fani (jos siitä tässä yhteydessä voi puhua) ja lukenut kiinnostuneena kaikki suomenkieliset kirjat, jotka sivuavat hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä. Historioitsija Carol Ann Leen kirjoittama teos Anne Frank 1929-1945 valottaa kiinnostavasti Anne Frankin henkilökuvaa ja elämää ennen juutalaisvainoja ja niiden aikana, unohtamatta tietenkään Annen muuta perhettä ja sukua. Kirja on tosi kiinnostava, koska se on ensimmäinen teos, joka kertoo Anne Frankin ja hänen sukunsa historian. Sain kirjan arvostelukappaleena Avain-kustantamolta jo aiemmin syksyllä, mutta osoitin hurjaa itsehillintää säästämällä kirjan joululomalukemiseksi. Carol Ann Leen elämäkerta on hyvin kattava, sillä hän on saanut käyttöönsä Frankien perheen arkiston, johon kuuluvat mm. Otto Frankin muistelmat ja tämän päiväkirjat Auschwitzin vapauttamisen jälkeen. Kirjallisuusluettelokin on varsin pätevä ja kattava ja viittauksia käytetään runsaasti, paikoin jopa liiankin paljon, sillä ne välillä häiritsevät lukemista.

Johdannossa Carol Ann Lee kuvaa omia intressejään, jotka vaikuttivat kirjan tekemiseen. Hänen tarkoituksenaan ei ole ollut toistaa Annen päiväkirjaa ja kuitata parilla luvulla ne tapahtumat, jotka tapahtuivat päiväkirjan loppumisen jälkeen, vaan hän on halunnut koota uuden ja tyhjentävän esityksen Annen elämästä ilman sitä "kohottavaa valoa, jossa hänet on usein kuvattu". Kirjoittaja pyrkii kuvaaman omana itsenään, lahjakkaana nuorena naisena. Erityisesti Carol Ann Lee on halunnut tuoda esille niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat tiiviisti kuuluneet Annen elämään. Kirjassa käytetäänkin runsaasti niiden ihmisten päiväkirja- ja haastattelukatkelmia, jotka tunsivat Annen. Monista Frankin perheen tuttavista ja heidän kohtaloistaan kirjoittaja mainitsee vielä erikseen alaviitteissä, mikä on erittäin kiinnostavaa luettavaa. Anne Frankin tunteneiden ihmisten kommentit tuovat mukavasti lisätietoa hänen persoonastaan ja on mielenkiintoista (toisaalta myös surullista) lukea Anne Frankin sukulaisten ja ystävien kohtaloista. Anne Frankin päiväkirja jätti minulle kiinnostuksen Margotia ja hänen äitiään Edithiä kohtaan. Erityisesti minua kiinnosti miksi Anne tunsi äitiään kohtaan välillä suoranaista vihaa. Tämä kirjaa avaakin jonkin verran heidän välejään ja antaa myös lisätietoa Margotista, Annen hiljaisemmasta ja viisaasti isosiskosta.

Kirja kuvaa Annen elämää lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi Carol Anne Lee valottaa Annen vanhempien ja isovanhempien taustoja, keskitysleirielämää sekä Otto Frankin elämää sodan jälkeen ja Annen päiväkirjan julkaisuprosessia. Kirjan tapahtumat eivät etene kronologisesti, sillä heti kirjan alussa seurataan Annen ja Margotin viimeisiä päiviä Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Tämä valinta on toimiva, sillä lopputuloshan on kaikkien tiedossa. Keskitysleirikuvaukset ovat kirjan ahdistavinta antia, kuvaukset sairaista ihmisistä, jotka nukkuvat pelkällä permannolla eritteiden seassa, jotkut jopa ilman rihman kiertämää. Nämä kohdat pursuavat hajua ja likaa. Näin tästä kirjasta painajaisia ja melkein teki mieli jättää koko kirja kesken. Toisaalta hämmästyin myös siitä, millainen henki leirillä parhaimmillaan oli: ihmiset lauloivat ja Anne esimerkiksi ilahdutti muita tarinoillaan.

Myöhemmissä osissa, kun kerrotaan Annen lapsuudesta, kirjoittaja piirtää Annesta kuvaa iloisena tyttönä, joka on suosittu ystävien seurassa, mutta joka saattaa välillä möläytellä ihmisille mitä sylki suuhun tuo. Pikku-Anne on selvästi isän tyttö ja monessa kohtaa Otto puhuu lämpimästi tyttärestään. Salaisen siiven tapahtumat kuitataan kirjassa hyvin lyhyesti, mikä on perusteltua: kaiken tämänhän voi lukea Annen päiväkirjasta. Yksi kiinnostavampia kohtia oli kirjan lopussa, missä selostettiin Annen päiväkirjan syntyvaiheita. Kirjasta on vuosien saatossa ja eri käännöksissä jätetty joitakin kohtia pois. Ennestään tiesinkin, että monet intiimit ja poliittiset kohdat on sensuroitu, kuten myös Annen kärkkäät mielipiteet äidistään (Otto Frank ei tahtonut, että hänen edesmenneestä vaimostaan puhuttaisiin pahaa), mutta myös esim. kuukautisista kertovia pidettiin liian intiimeinä. Itse päiväkirjan julkaiseminenkaan ei ollut aivan yksinkertaista, sillä sitä pidettiin rohkeana.

Kirja herätti minussa paljon ahdistusta ja raivoakin, mutta se lienee kirjan tarkoituskin. Siis tunteiden herättäminen. Vaikka Anne Frankista ja holokaustista on kirjoitettu paljon eri ihmisten näkökulmasta, on Carol Ann Lee onnistunut tekemään kirjan, joka ei vain toista vanhoja tuttuja juttuja. Suosittelen kaikille niille, joita Anne Frank kiinnosta.

PS. Pahoittelen onnetonta kuvaa, kamerassa on jotain vikaa.

Seuralainen

Luen parasta aikaa yhtä tosi ahdistavaa kirjaa ja kaipasin jotain kevyttä välipalalukemista siihen väliin. Joululahjaksi saamani uusin Outi Pakkanen oli juuri sitä. Seuralainen on kevyt, mukaansatempaava ja jännittävä, mutta siinä ei kuitenkaan mässäillä liikaa verisillä yksityiskohdilla, kuten ei muissakaan Pakkasen kirjoissa.

Pakkanen on valinnut kirjansa aiheeksi tosi mielenkiintoisen ilmiön, nimittäin naisille suunnatut seuralaispalvelut. Rebecca Koivisto on seuralaispalvelu Daylightin tyylikäs perustaja. Sampo Nyberg taas on raamikas ja pelivelkainen nuorimies, joka personal trainerin homman lisäksi haluaa tienata hieman lisärahaa leidien teatteri- ja ravintolaseuralaisena. Sampon paras kaveri Henkka ilahtuu tästä ansaitsemistavasta, takertuva ja mustasukkainen ex-tyttöystävä ei niinkään. Eikä aikaakaan kun tapahtuu murha.

Seuralaispalvelun ja varsinkin sen asiakkaiden ympärille olisi saanut kieputeltua vaikka minkälaisia juonenkäänteitä, mutta siihen Pakkanen en lähde. Tuntuu, että Sampon työpaikka olisi voinut olla mikä tahansa. Työ seuralaispalvelussa ei näyttäydy kovin ruusuisena, sillä asiakkaiden toiveet eivät ole mitenkään vähäisiä. Kovin kaunista kuvaa Pakkanen ei luo myöskään asiakkaista. Naiset ovat yksinäisiä reppanoita, jotka setelinippua heilutellen yrittävät ostaa luokseen nuoria poikia ja rakkautta.

Seuralainen on taattua Pakkasta. Vaikka murhaajan arvasikin aika helposti, oli murharouvalla vielä ässä hihassa, koska motiivi tulee ihan puun takaa. Kelpasi lukea.

Tumman veden päällä

Aiemminkin on ollut puhetta, että en oikein välitä julkkiskirjailijoista. Niinpä en ollut lainkaan ilahtunut, kun keväällä kuulin Peter Franzénin esikoiskirjasta Tumman veden päällä. Paitsi että kirjan on kirjoittanut julkkis, myös sen aihe (perheväkivalta lapsen silmin) ja omakohtaisuus saivat jarrut päälle: tällaista suoranaista lööppikamaa minä en halua lukea. Kevään mittaan sain lukea ylistäviä arvioita kirjasta ja sitten minunkin uteliaisuuteni alkoi herätä: voisin lukea tämän kirjan, jos löytäisin sen kirjastosta, mutta mitään en sen lukemisesta maksaisi. Sainkin kirjan yllättäen joulupukilta ja joulunpyhät kuluivat rennosti tätä kirjaa lueskellen. Sain yllättyä positiivisesti: kirja todella kannatti lukea.

Iltapäivälehdet antoivat kirjasta sen ilmestyessä aivan väärän kuvan: annettiin ymmärtää että kyseessä on Franzénin henkilökohtainen tilitys elämästä väkivaltaperheessä. Luulin siis, että kirja on täynnä itkua ja nyrkkitappeluja, mutta totuus olikin ihan toinen, sillä kirja kertoo hienovaraisesti ja herttaisesti pikku-Peten kasvutarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, mutta luvut eivät ole mitenkään irtonaisia vaan niistä muodostuu eheä kokonaisuus, Peten kasvutarina.

Pete asuu yhdessä äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa Suvin kanssa pohjoisessa, Kemin kupeessa. Peten elämään kuuluu tavallisia poikien juttuja, autoleikkejä, papan kanssa olemista ja muita tavallisia arkipäivän juttuja. Petellä on myös kaksi isoa salaisuutta: toinen on se, että isä ei ole Peten oikea isä vaan hänellä on toinen isä Helsingissä. Sitä ei ole kaikilla, ja reissut Kaken luo Helsinkiin ovatkin pieni ylpeilyn aihe. Toinen salaisuus on paljon tummempi: Peten isäpuoli saa viinapäissään mustasukkaisuuskohtauksia ja hakkaa silloin Peten äitiä. Silloin paetaan äidin ja pikkusiskon kanssa mummon ja papan luo, joka on varsinainen paratiisi. Mummolassa saa piparkakkuja ja maitoa ja pappa on Peten idoli. Siellä ei ole mitään pahaa.

Tykkäsin kirjasta erityisesti siitä, miten hyvin Franzén kuvaa Peten lapsenmieltä. Hän ei pyri anylysoimaan tai selittämään vaan näyttää lapsenmielen sellaisena kuin se on. Aitona. Hellyyttävää oli seurata Peten suhdetta vanhempiinsa. Kai se sitten on niin, että lapsi luottaa vanhempiinsa, olivat he millaisia tahansa. Erityisen sydäntäriipaisevasti Franzén kuvaa Peten suhdetta äitiinsä ja siskoonsa, rakkaimpiin turvajoukkoihinsa, kuten seuraava katkelma osoittaa.

...Minua ei haittaisi, vaikka maailmassa ei olisi ketään muuta kuin äiti ja pikkusisko, eikä olisi mitään muuta maailmaa kuin tämä meidän asuntomme. Tästä on tullut meidän kotimme, eikä täällä ole ketään muita kuin me, eikä täällä tuoksu kukaan muu kuin me. (S. 306-307.)

Tälle kirjalle minä antaisin Vuoden yllättäjä -palkinnon.

Mielensäpahoittaja

Kaverini on koko syksyn kysellyt, joko olen lukenut Tuomas Kyrön mainion kirjan Mielensäpahoittaja. Vastaukseni on tähän mennessä ollut aina sama: en vieläkään, kun kirja on niin suosittu ja aina lainassa kirjastosta. Visiitti piskuiseen sivukirjastoon kuitenkin kannatti, sillä löysin sieltä Mielensäpahoittajan ja muutaman muun jo pitkään himoamani kirjan. Luin Mielensäpahoittajaa ollessani lapsenvahtina ja kyllä en luule, että lapsi nukkui silmäystäkään kun hoitaja kikatti kirjan jutuille.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista novelleista, joiden päähenkilö, mielensäpahoittaja, on kahdeksankumppinen ukkeli, joka saa lääkärissä kuulla verisuontensa olevan tukkeessa. Mielensäpahoittajan mielestä verisuonet eivät ole tukkeutuneet epäterveellisen ruuan vuoksi vaan siksi, että hän on 80 vuotta padonnut pahan mielen sisäänsä. Nyt on aika antaa tulla ulos kaikki, mikä vuosien varrella on pahoittanut mielen: ruokien perhepakkaukset, miniä lähettämä ystävänpäiväkortti (en ole lastenlasten ystävä), poliitikot jotka eivät avaa suutaan eduskunnassa mutta hölmöilevät telkkarin viihdeohjelmissa sekä ihmiset jotka eivät auta toisia mutta jotka auttavat, mutta antavat ymmärtää että 8-kymppinen on avuton vanhus, jonka paikka olisi vanhainkodissa.

Mielensäpahoittaja on riemastuttava kirja. Kyrö kirjoittaa tarkkanäköisesti mutta huumorilla suomalaisen vanhan miehen sielunelämästä ja marmatuksen aiheita. Yllättäen mulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, että siinä vanha ukko urputtaa joutavia, vaan mielensäpahoittajan huomiot ovat oikeasti asiallisia. Hänen hahmossaan Kyrö onnistuu osoittamaan suomalaisen tyypillisen luonteenpiirteen eli negatiivisuuden ja jatkuvan jurputuksen. Mielensäpahoittaja on koomisuudessaan ja todellisuudessaan kerrassaan mahtava kirja.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tämä kirja loppui.

Joulun kirjasatoa

Outi Pakkanen: Seuralainen

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love. Omaa tietä etsimässä

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia

Hyvää joulua!!

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Susa vetäytyy nyt joulun viettoon kirjoineen ja palailee tänne taas joulun jälkeen raportoimaan pyhien aikana lukemistaan kirjoista. Sitä ennen haluan kuitenkin toivottaa lukijoilleni tämän ylläolevn runon (joka muuten on lempijoululauluni) myötä

Rauhallista ja piparintuoksuista joulua! Lukekaa paljon kirjoja ja syökää paljon suklaata. Suurkiitos myös kaikille vakilukijoilleni, jotka luette tätä blogia ja kommentoitte tänne <3 <3

Kukkia Piretille

Valitsin joululukemiseksi läjän tuttuja, moneen kertaan luettuja ja hyväksi havaittuja kirjoja ja niiden joukossa oli tietysti useampi Enni Mustosen kirja. Enni Mustosen hieman vanhempaan tuotantoon kuuluva Kukkia Piretille on siinä mielessä erikoisempi kirja, että se sijoittuu osittain tositapahtumiin.

Piret on vajaa kolmekymppinen virolainen nainen, joka yhdessä äitinsä kanssa viljelee kolhoosilla puutarhaa. Eletään kiivaita aikoja ennen Viron itsenäistymistä, ja koko maa on mullin mallin. Piretiä onnistaa, kun hän saa harjoittelupaikan Suomesta eräältä puutarhalta. Piret matkustaa Aholan puutarhalle toiveita täynnä, mutta totuus on vähän muuta kuin mihin Piret on varautunut. Kestää jonkin aikaa ennen kuin Piretille selviää, miksi perheen yllä leijuu kummallinen surun varjo. Aholan perheen äiti on nimittäin kuollut ja isäntä on helisemässä puutarhan ja neljän pienen lapsen kanssa. Piret tuntee surua perhettä kohtaan ja haluaa auttaa heitä kaikin tavoin. Samalla uhkaavat kuitenkin valua hukkaan suunnitelmat omasta puutarhasta kotona Viljandissa.

Kiva lukea Enni Mustoselta vaihteeksi jotain muutakin kuin historiallisia kirjoja. Tykkään tästä kirjasta, koska tämä on niin arkinen ja viihdyttävä, mutta kumminkin tässä on muutakin kuin pelkkää hömppää, kun kuvataan Piretin elämää Virossa. Kirjassa ei kuvata lainkaan Piretin sopeutimisvaikeuksia tai suomalaisten suhtautumista häneen, se puoli tulee enemmän esille Piretin serkun, Maretin, kautta, joka on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Mutta ei aina tarvitse niin kovin vakavaa ollakaan, ja hömppäkirjana tämä oli ihan mahtava. Kukkia Piretille oli juuri sellainen kirja, jonka pystyi ahmimaan mitään miettimättä. Täydellinen joulukirja siis.

Parvekejumalat

Anja Snellman on jäänyt minulle vähän tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka tosi monet nuoret naiset ovat hänen vankkumattomia ihailijoitaan. Tähän mennessä olen lukenut Snellmanilta vain Lemmikkikaupan tytöt ja Lyhytsiipiset. Vaikka Snellman onkin jäänyt vieraaksi, arvostan kuitenkin häntä kirjailijana todella paljon. Siksi olen jättänyt hänen kirjansa rauhaan, etten morkkaisi hienoja kirjoja vain siksi, että minä en niitä ymmärrä. Snellmanin uusin, Parvekejumalat, oli kuitenkin pakko saada lukea heti, kun vain löysin sen kirjastosta, sillä aihe on tosi mielenkiintoinen eli islam ja maahanmuuttajanaiset.

Kirjan toinen päähenkilö eli Anis on kotoisin maahanmuuttajaperheestä. Sopeutuminen Suomeen ei ole perheelle kovin helppoa eikä se ole helppoa varsinkaan Anikselle, joka haluaisi elää kuten muutkin suomalaiset teinitytöt eli lumikit: Anis haluaisi mennä Madonnan keikalle, pukeutua tyylikkäisiin farkkuihin ja tavata poikia. Kaikki tämä on kuitenkin perheen mielestä paheksuttavaa, hallahallahalla. Joskus Anis hengailee kaupungilla salaa lumikkikavereidensa kanssa, mutta vaarana on, että kaupungilla kyttäävät isoveljet rollivat näkemästään isälleen, ja silloin kutsutaan koko suku neuvonpitoon ja miettimään rangaistusta Anikselle. Ja sitten Anis tekeekin jotain anteeksiantamatonta, josta rangaistaan pahimmalla tavalla. Kirjan alussa nimittäin kerrotaan, kuinka Anis putoaa alas parvekkeelta, sieltä mikä on ollut tytön lempipaikka. Kirjan nimi, Parvekejumalatkin, viittaa näihin parvekkeelta pudonneisiin tai pudotettuihin maahanmuuttajatyttöihin.

Snellman ei luo Aniksen elämästä kovin ruusuista kuvaa. Uskonto näytetään naisia alistavana ja kaiken kieltävänä. Tai pahinta ei ehkä ole uskonto vaan isä ja veljet, haukat, jotka kyttäävät Anista ja syyttävät tätä kaikesta. Aniksen taustaa vasten on vaikea ymmärtää, että kirjan toinen päähenkilö Alla Pohjola haluaa kääntyä islamiin. Allalle islam edustaa rauhaa, ehkä juuri siksi, että hänellä ei ole isää tai veljiä kyttäämässä. Alla on taiteilijaperheen tytär, jota äiti on aina kannustanut tekemään ja kokeilemaan kaikkea päätöntä. Itse asiassa äiti on ollut aina itse mukana kaikilla festareilla ja muissa tapahtumissa. Lopulta Alla keksii jotain omaa, joka ei äidille kuulu: islamin.

Parvekejumalat on kirjoitettu todella vetävästi ja se käsittelee tärkeää aihetta. Aiemmin olen kritisoinut Snellmanin teoksia hankalan kielen ja erityisesti kertoja- ja näkökulmaratkaisujen vuoksi, mutta tässä kirjassa sitä ongelmaa ei ollut. Aluksi minäkin kummastelin Aniksen kieltä, joka oli liian kuvallista ja erikoista maahanmuuttajatytölle, mutta aika pian siihen tottui. Tarina vain vei mennessään. Kirjassa ei myöskään ollut erikoisia näkökulmakikkailuja vaan Aniksen ja Allan tarinat etenivät tosi selkeästi. Välillä pohdin, miksi Snellman oli valinnut kirjaan myös Allan, koska Aniksen tarina oli paljon kiinnostavampi, mutta Allan tarinan kautta naisia ja heidän motiivejaan oli helpompi vertailla. Oli paljon helpompi ymmärtää Aniksen tuska islamin vuoksi kuin Allan halu kääntyä islamiin. Välillä tulikin vähän outo olo, kenen puolella tässä nyt pitäisi olla. Taisi miksi pitäisi olla kummankaan puolella?

Leena Lehtolainen julkaisi syksyllä niin ikään maahanmuuttajatyttöjä koskevan kirjan Minne tytöt kadonneet ja näitä molempia kirjoja vertailtiin julkisuudessa tosi paljon. Lehtolaisen kirjaan verrattuna Snellman esittää kirjassaan selkeän mielipiteen, toisin kuin Lehtolainen, josta ei ei tiedä kenen puolella hän milloinkin on.

Parvekejumalat on yksi kiinnostavimpia kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en vain pysty tai osaa. Salla on onnistunut tässä minua paremmin, joten kannattaa vilkaista hänen arvionsa täältä.

Saiturin jouluyö

Opiskelu- ja harjoittelukiireet ovat vihdoin tältä vuodelta ohi, ja pääsen rentoutumaan kolmeksi viikoksi ennen uuden harjoittelun alkua. Aion vain löhötä kotona, nukkua kunnolla ilman "tunti alkaa ja voi mä unohdin housut aamulla kotiin" -painajaisia, katsoa telkkarisarjoja dvd-bokseilta sekä tietysti lukea paljon. Lukulistalla odottaa jo muutama pitkään himoitsemani uutuuskirja ja iso pino moneen kertaan luettuja mutta hyväksi havaittuja lohtukirjoja.

Opiskelukiireiden vuoksi sain vasta nyt loppuun Lukupiiri-blogin joulukuun kirjan eli Charles Dickensin Joululaulun. Itse luin kirjasta Satukustannuksen vuonna 1986 julkaiseman Saiturin jouluyön, josta löytyy kuvat ja kaikki. Keskustelussa monet ovat kehuneet kirjaa, mutta valitettavasti minun pitää todeta, että minuun kirja ei kolahtanut. Kirja oli ihan hyvin kirjoitettu, mutta minuun eivät vain kolahda tarinat, joissa on satumaisia elementtejä ja viittauksia aaveisiin ym. mielikuvitushahmoihin. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin monet pitivät tästä kirjasta, sillä minusta tässä oli paljon sellaista lämpöä (varsinkin lopussa), joka sopii erityisesti jouluun. Vaikka kirja olikin tosi vanha, olin yllättynyt siitä, miten selkeä rakenne tässä oli. Yleensä inhoan monia klassikkoja, ja uutuuksiakin, kaikenlaisen rakennekikkailun vuoksi, mutta tässä ei kyllä ollut mitään inhoamista.

Vaikka Saiturista ei suosikkikirjaani tullutkaan, olen kuitenkin tosi iloinen, että tämä tuli luettu. Enpä olisi tähän klassikkoon ilman Lukupiiriä tarttunutkaan! Ai niin: kannattaa käydä vilkaisemassa, mitä ajatuksia tämä kirja on muissa herättänyt täältä.

Kellokosken prinsessa

Pikalainat ovat saapuneetkin meidänkin kirjastoon. Se on kyllä tosi mahtava keksintö, koska nyt kirjastosta voi saada kohtuullisessa ajassa lainaan uutuuden, jossa on muuten sadan ihmisen jono, ja johon ei periaatteestakaan haluaa laittaa euroa. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan Kellokosken prinsessa on varausjonoista päätellen yksi tämän vuoden hittikirjoista. Itse en ole tästä kirjasta erityisemmin innostunut, mutta kun näin tämän pikalainahyllyssä, päätin lainata tämän. Rehellisesti sanottuna lainauksessa oli vähän "kiäh kiäh -meininkiä", sillä tiesin, etten välttämättä itse tule lukemaan kirjaa, mutta kunhan otin tämän suositun kirjan piruuttani mukaani, ettei kukaan toinen sitä saa.

Miksi kirja ei sitten kiinnostanut? Kirjahan kertoo skitsofreniaa sairastavan Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) tarinan. Anna kärsi suuruusharhasta ja kuvitteli koko sairautensa ajan olevan prinsessa. Vierastin siis ajatusta siitä, että toisen ihmisen sairaudesta tehdään "viihdettä" ja levitellään sitä ympäri maailmaa, vaikkei tekijöillä tällaista tarkotusta tietenkään ole. Viikonloppuna mietin sitten, lukisinko lukiolaisten esseitä vai tätä kirjaa, ja Kellokosken prinsessa voitti. Aloitin kirjaa ja mitäs pirua: tämähän on tosi hyvä. Ekat sata sivua jaksoin vielä nillittää sitä, että ihan mautonta, kun tällaisia kirjoja kirjoitetaan, mutta pakkohan se oli lopulta taipua: tämä on mielenkiintoinen ja taidokkaasti kerrottu.

Anna Svedholm sairastui skitsofreniaan nuorena ja joutui laitoshoitoon 30-luvulla. Yhteensä Svedholm joutui olemaan sairaalassa yli 50 vuotta, aina kuolemaansa, vuoteen 1988 asti. Pian sairastuttuaan Svedholmille kehittyi suuruusharha, sillä hän kuvitteli olevansa prinsessa. Se oli Svedholmin tapa kestää sairaalan arki. Hän antoi monille hoitajille ja potilaille lempinimiä ja eli hyvin paljon mukana kuningashuoneiden arjessa: hänen suurin haaveensa oli päästä aina tapaamaan Suomeen tulevia kuninkaallisia eli "sukulaisiaan". Poikkeuksellista oli, että sairaalan työntekijät lähtivät myös mukaan prinsessan harhoin, tai paremminkin antoivat hänen pitää kuvitelmansa.

Prinsessa eli omassa maailmassaan, mutta liikkui paljon myös Kellokosken kyläyhteisössä. Huvittava ristiriita kuninkaalliselle arvolle oli se, että prinsessa kävi hieromassa ihmisiä sekä kylällä että sairaalassa. Ennen sairastumistaan hän olikin työskennellyt Helsingissä hierojana. Prinsessa kuului hyvin ainutlaatuisena osana tuohon kyläyhteisöön ja myös esim. pankissa häntä pidettiin hyvin. Kun prinsessa kävi hakemassa satojen tuhansien sekkiä, joita voisi sen ystävälleen, pankista annettiin niitä, tietysti katteettomina. Nykypäivänä ajatellen se tuntuu aika erikoiselta, mutta sillä oli varmasti suuri merkitys prinsessalle itselleen ja se paransi hänen oloaan.

Kehuin jo aiemmin, että kirja oli mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yleensä näissä elämäkerta-tyyppisissä kirjoissa kirjoitetaan aivan liikaa henkilön ystävien tai sukulaisten taustasta, mutta tässä ihan oikeasti keskitytään prinsessaan. Kirjassa käsiteltiin hyvin suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa ja se oli todella mielenkiintoista luettavaa. Tosi uskomatonta, että potilaita on hoidettu jopa malarian avulla! Tämän sai kokea myös prinsessa, mutta häneen malaria-hoito ei tepsinyt.

Sen siinä taas näkee, että kun ei odota kirjalta mitään, ei myöskään voi pettyä. Kellokosken prinsessa oli siis paljon parempi kirja kuin ikinä olisin osannut odottaa. Kohta on aika listata vuonna 2010 lukemistani kirjoista parhaimmat, ja voin sanoa, että Kellokosken prinsessa yltää parhaimpien tietokirjojen listalla kärkipäähän.

Nukentekijä

Vinkin Gundrun Eva Minervudottirin kirjasta Nukentekijä sain Sannalta. Kirja vaikutti aluksi tosi mielenkiintoiselta henkilöidensä puolesta, sillä mies tekee työkseen seksinukkeja (miten eksoottista ja erikoista!) yksinäisille miehille ja nainen kantaa huolta anoreksiaa sairastavasta tyttärestään. Lisäksi en ole koskaan aiemmin lukenut islantilaista kirjallisuutta (en tiedä siitä mitään), joten nyt oli hyvä hetki tutustua. Vaikka kirjan arviot eivät olleet kovin rohkaisevia, ajattelin kumminkin kokeilla tätä. Seuraava pätkä on suoraan takakannesta, koska olen tosi laiska nyt.

Sveinn valmistaa seksinukkeja yksinäisille miehille. Niillä on silkinsileä silikoni-iho, pehmeät aidon tuntuiset hiukset ja niitä on jokaiseen makuun: on kurvikkaita ja siroja, vaalea- ja tummahiuksisia, sini- ja vihreäsilmäisiä. Lóa taas on hermoromahduksen partaalla keikkuva yksin-huoltajaäiti, jonka tytär on nääntymässä anoreksiaan ja kyhjöttää huoneessaan suostumatta tapaamaan ketään. Sveinnin ja Lóan tiet kohtaavat, kun Lóan autosta puhkeaa kumi. Nukkejen kanssa seurustelun sijaan Sveinn joutuu kasvokkain oikean naisen kanssa. Seuraukset ovat kuitenkin katastrofaaliset: Lóa varastaa yhden Sveinnin seksinukeista tarkoituksenaan totuttaa sen avulla anorektista ja ihmispelkoista tytärtään sietämään toista ihmistä lähellään.

Mitähän tästä sanoisi? Ei tämä minultakaan kovin mairittelevaa arviota saa. Tarina on jotenkin niin tuttu ja perinteinen, etten saanut tästä oikein mitään irti. Tai ainakaan mitään uutta. Nuken varastaminen oli aluksi vähän outoa, mutta toisaalta hätääntynyt äiti tekee joskus vaikka mitä tyttärensä eteen. Siihen, siis nuken varastamiseen, liittyy varmaan kaikki mitä tästä kirjasta sain irti. Sääli, sillä kirjaijalla on varmasti ollut paljon merkittävämpiä tavoitteita tätä tehdessään.

Ja arvonnan voittaja on...

Blogini kaikkien aikojen ensimmäinen arvonta on nyt suoritettu. Tein arvonnan perinteisellä tavalla eli kirjoitin kaikkien osallistujien nimet paperilapuille, jotka laitoin pipoon ja silmät kiinni vedin sieltä voittajan, joka on...

Polka!

Onneksi olkoon voittajalle ja suurkiitokset kaikille osallistumisesta!

Polka, laitatko minulle s-postia osoitteeseen susan_kirjasto (at) luukku.com, niin saan yllätysvoittosi postiin mahd. pian.

Joulu joutui - ja muistutus arvonnasta

Vaikka olenkin jouluihminen, on viime aikoina joulumieli ollut vähän hakusessa erinäisten kiireiden keskellä. Tää on nyt sitten varmaan sitä aikuisuutta:) Olen kyllä yrittänyt hakea joulumieltä lukemalla. Niinpä luin Juha Nirkon ja Urho Vennon toimittamasta kirjasta Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia.

Tämä kirja ei ole mikään perinteinen joulun tavoista kertova kirja, vaan tänne on koottu kertomuksia, kuvia ja historiallista tietoa joulunvietosta noin 150 vuoden ajalta. Kirjassa kuvataan joulua niin maalla kuin kaupungissakin, unohtamatta kartanon, pappilan ja töllin joulua. Kirjassa on mukana myös kolmekymmentä joulukertomusta sotajoulusta savotalle ja kirjailijan joulusta jouluun "Vinjetillä".

Olipa kiva lukea vähän erilaista joulutietokirjaa, tämä kun ei koostunut pelkästään joulutapojen esittelystä. Tarinat olivat kiinnostavia, tosin kolmessäkymmenessä joulukertomuksessa oli ihan liian paljon luettavaa enkä jaksanut keskittyä kaikkeen kovin syvällisesti. Suosikkejani olivat kertomukset entisajan jouluista (ylläri ylläri). Elävästi mieleen jäi Anders Ramseyn kertomus siitä, kun hän pikkupoikana varasti joulun alla kaupasta himoitsemansa ratsastavan tinasotilaan. Tästä hänen äiti suuttui, ja rangaistukseksi pikku-Anders jäi ilman lahjoja. Isku oli pienelle pojalle niin kova, että hän sulatti kaikki rakastamansa tinasotilaat uunissa kovaksi möykyksi. Jouluun voi siis liittyä surullisiakin muistoja.

PS. Vielä päivä aikaa osallistua blogini muuttoarvontaan. Arvon onnellisen voittajan huomenna illalla.

Lööppimurha

Luin Susanna Yliluoman dekkarin Lööppimurha, koska se kertoo kiinnostavasta aiheesta eli iltapäivälehden rikostoimittajasta, joka lähetetään tekemään juttua nuoren tytön murhasta. Ajattelin, että tässä on varmaan aika paljon asiantuntemusta, sillä Yliluoma itse on Iltalehden rikostoimittaja. Kirjassa kuvattu rikos on myös aikamoista lööppikamaa, nuoren tytön raaka surma, joka on paljastumassa seksuaalimurhaksi.

En kyllä tykännyt tästä kirjasta lainkaan. Syy  ei ole tarinassa tai Yliluoman kirjoitustyylissä vaan siinä, että en yksinkertaisesti ole mikään dekkarifani enkä juurikaan rakasta näitä verisiä tai tosi rajuja tarinoita. Tai tuskin tämä edes oli sieltä rajuimmasta päästä. Outi Pakkasen kevyet jännärit, joissa murhien sijaan keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, ovat enemmän minun juttuni. Ei tämä tarina edes ollut kovin uskottava, sillä tuskin millään lehdellä on varaa lähettää toimittajaa jutun tekoon moneksi viikoksi. Ja epäuskottavuutta oli siinä, kun rikostoimittaja-Lilja oli ratkaisemassa rikosta...

Susoittelen niille, jotka ovat muutenkin dekkarifaneja.

Vieras väärästä maasta

Luin Inna Latisevan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kirjan Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä
maasta jo jokin aika sitten, mutta yhä vain verenpaineeni on korkealla. Latiseva muutti 80-luvun lopussa Leningradista Suomeen tavattuaan suomalaisen miehen. Hän saapui maahan täynnä suuria odotuksia, mutta aiemmin menestynyt nainen saikin huomata joutuneensa syrjityksi. Työttömyys, avio-ongelmat ja jatkuva ryssittely nakertavat Latisevan itsetuntoa ja pian hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa Suomesta, jota hän tullessaan luuli maanpäälliseksi paratiisiksi.

Enpä voi sanoa muuta kuin huhhuh. Latiseva tykittää kovaa tekstiä siitä, kuinka me suomalaiset olemme kylmiä, yksinäisiä ja tunteettomia ihmisiä, joilla ei ole yhtään tosiystävää. En oikein tunnista itseäni Latisevan tekstistä enkä usko, että elämäni muuttuisi sen paremmaksi, vaikka halaisinkin joka toista vastaantulijaa. Mutta kyllä hävettää olla suomalainen, sillä Latiseva kertoo, kuinka hänen anoppinsa pyytää, ettei tämä puhuisi pojalleen venäjää, jotta kukaan ei vain saisi tietää, että pojan äiti on venäläinen. En voi kuin toivoa, että asenteet venäläisiä kohtaan olisivat muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka tiedänkin, että moni kantaa edelleenkin kaunaa venäläisille.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne, että Latisevan huonot kokemukset johtuvat ennen muuta siitä, että hänen aviomiehensä ei lainkaan tukenut häntä. Vaikka oma aviomies paljastui tunteettomaksi ja passiiviseksi tyranniksi, eivät kaikki suomalaiset ole samanlaisia kuin hän. Olisi ollut hauska tietää, miksi aviomies oli sellainen kuin oli, mutta koska kyseessä on omaelämäkerta, ei siinä luonnollisestikaan muista puhuta.

Kun nyt on kerran puhetta ennakkoluuloista, voin paljastaa oman venäläisiin kohdistuvan ennakkoluulon. Pidän venäläisinä piinkovina materialisteina, joille vain raha ja mammona merkitsee. Parhaiten se näkyy uusrikkaiden käytöksessä, kun he latovat tukun seteleitä kaupan tiskille ja hermostuvat, jos myyjä ystävällisesti huomauttaa, että tästä puuttuu viisi euroa. Tämä kirja ei valitettavasti vähentänyt ennakkoluuloja - päin vastoin en jaksanut laskea, kuinka monta kertaa Latiseva mainitsi sanan "kaunis auto". Ennakkoluulot ovat siis sitkeitä, kummallakin puolella.

Latisevan kirja on nopeaa ja mielenkiintoista luettavaa ja antoihan se myös paljon ajattelemisen aihetta, vaikka monet kohdat kirjassa ärsyttivätkin aika lailla. Tiedä sitten, johtuiko ärsytys nimenomaan siitä, että tunsin pistoksen sisimmässäni... Suomalaisten haukkuminen alkoi mennä jossain kohtaa jo liiallisuuksiin, varsinkin kun Latiseva näytti kokonaan unohtaneen sen, että kirjan alussa hän mainitsi juutalaisten olevan Venäjälle b-luokan kanssa - samoja ongelmia on luonnollisesti molemmilla puolilla. Yksi ärsytyksen aihe lisää kirjassa oli etulieve, josta aina löytyy tietoa kirjailijasta. Se on ok, koska on kiva tietää kirjailijasta syntymävuosi ja koulutus. Mutta minkä hiivatin takia tässä kirjassa oli kuvattu Latisevasta kielitaito ja työpaikat kuin CV:ssä tyyliin "toimitusjohtajana siellä ja viestintäjohtajana täällä". Jos tarkoitus on kertoa lukijoille, että venäläinenkin voi olla korkeasti koulutettu niin metsään menee: uskon, että ne jotka tähän kirjaan tarttuvat tietävät sen muutenkin.

Päällimmäisen tunteen kirjasta voisi tiivistää näin: Latiseva syyttää suomalaisia rasismista, mutta mitäköhän tämä kirja on suomalaisista?

Marielka on myös lukenut tämän kirjan. Hänen mietteitään kirjasta voi lukea täältä.

PS. Aiheeseen liittymätöntä mainostusta, mutta Sanna ja Tomomi arpovat.
Sannan arvonta löytyy täältä
ja Tomomin jouluinen arvonta täältä

Käykäähän osallistumassa!

2 X 100 kirjaa

Aika monessa blogissa on kiertänyt tämä haaste, johon minäkin aikani kuluksi vastaan. Alla on siis BBC:n (?) ja Keskisuomalaisen listaamana 100 kirjaa, jotka jokaisen tulisi elämässään lukea. Nämä listat saavat mieleni aina apeiksi, sillä tiedän jo etukäteen, etten voi lukemillani kirjoilla kauheasti brassailla. Tämä haaste on muuten napattu Laurenilta.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling (lasketaanko jos olen lukenut vain ekan osan?)
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee

6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger

19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger (tämä löytyy mun joulupaketista)
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell (tämäkin on lukulistalla)
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini (lukulistalla)
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

7/100

Voi hyvä sylvi, tiesin jo etukäteen ettei näillä paljon voi kehuskella, mutta että jäin alle kymmenen! Tästä ei paljon passaa oppilaille huudella...

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja (lasketaanko jos oon lukenut vain ekan osan?)
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää (lukulistalla)
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut (pääsin puoliväliin ennen kuin jätin kesken)
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran (tämä on ollut kesken kohta vuoden)
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

23/100

Ei tämäkään paljon naurata, mutta on parempi kuin odotin. Näköjään toi kotimainen kirjallisuus on mulla vahvempi kuin ulkomainen. Tässäpä sitä oliskin lukulistaa, kun iskee mitä luen seuraavaksi -pulma:)

Muuttoarvonta

Muuton ja lähestyvän joulun vuoksi ajattelin laittaa pystyyn ensimmäisen blogiarvontani. Arvontaan pääsee mukaan kommentoimalla tätä kirjoitusta. Arvonta päättyy sunnuntaina 12.12. jolloin arvon yhden voittajan. Palkinto on yllätys vielä minullekin, mutta jotenkin se liittyy jouluun.

Yhden arvan saat, kun kommentoit tätä kirjoitusta,
toisen arvan saat, kun liityt lukijakseni ja
kolmannen arvan saat, kun linkität blogini.

En pidä itseäni kovin järjestelmällisenä (ainakaan nyt kaiken kiireen keskellä), joten ilmoitathan kuinka monella arvalla olet mukana:)

Arpaonnea ja hyvää joulun odotusta kaikille!