Aiemminkin on ollut puhetta, että en oikein välitä julkkiskirjailijoista. Niinpä en ollut lainkaan ilahtunut, kun keväällä kuulin Peter Franzénin esikoiskirjasta Tumman veden päällä. Paitsi että kirjan on kirjoittanut julkkis, myös sen aihe (perheväkivalta lapsen silmin) ja omakohtaisuus saivat jarrut päälle: tällaista suoranaista lööppikamaa minä en halua lukea. Kevään mittaan sain lukea ylistäviä arvioita kirjasta ja sitten minunkin uteliaisuuteni alkoi herätä: voisin lukea tämän kirjan, jos löytäisin sen kirjastosta, mutta mitään en sen lukemisesta maksaisi. Sainkin kirjan yllättäen joulupukilta ja joulunpyhät kuluivat rennosti tätä kirjaa lueskellen. Sain yllättyä positiivisesti: kirja todella kannatti lukea.Iltapäivälehdet antoivat kirjasta sen ilmestyessä aivan väärän kuvan: annettiin ymmärtää että kyseessä on Franzénin henkilökohtainen tilitys elämästä väkivaltaperheessä. Luulin siis, että kirja on täynnä itkua ja nyrkkitappeluja, mutta totuus olikin ihan toinen, sillä kirja kertoo hienovaraisesti ja herttaisesti pikku-Peten kasvutarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, mutta luvut eivät ole mitenkään irtonaisia vaan niistä muodostuu eheä kokonaisuus, Peten kasvutarina.
Pete asuu yhdessä äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa Suvin kanssa pohjoisessa, Kemin kupeessa. Peten elämään kuuluu tavallisia poikien juttuja, autoleikkejä, papan kanssa olemista ja muita tavallisia arkipäivän juttuja. Petellä on myös kaksi isoa salaisuutta: toinen on se, että isä ei ole Peten oikea isä vaan hänellä on toinen isä Helsingissä. Sitä ei ole kaikilla, ja reissut Kaken luo Helsinkiin ovatkin pieni ylpeilyn aihe. Toinen salaisuus on paljon tummempi: Peten isäpuoli saa viinapäissään mustasukkaisuuskohtauksia ja hakkaa silloin Peten äitiä. Silloin paetaan äidin ja pikkusiskon kanssa mummon ja papan luo, joka on varsinainen paratiisi. Mummolassa saa piparkakkuja ja maitoa ja pappa on Peten idoli. Siellä ei ole mitään pahaa.
Tykkäsin kirjasta erityisesti siitä, miten hyvin Franzén kuvaa Peten lapsenmieltä. Hän ei pyri anylysoimaan tai selittämään vaan näyttää lapsenmielen sellaisena kuin se on. Aitona. Hellyyttävää oli seurata Peten suhdetta vanhempiinsa. Kai se sitten on niin, että lapsi luottaa vanhempiinsa, olivat he millaisia tahansa. Erityisen sydäntäriipaisevasti Franzén kuvaa Peten suhdetta äitiinsä ja siskoonsa, rakkaimpiin turvajoukkoihinsa, kuten seuraava katkelma osoittaa.
Tälle kirjalle minä antaisin Vuoden yllättäjä -palkinnon....Minua ei haittaisi, vaikka maailmassa ei olisi ketään muuta kuin äiti ja pikkusisko, eikä olisi mitään muuta maailmaa kuin tämä meidän asuntomme. Tästä on tullut meidän kotimme, eikä täällä ole ketään muita kuin me, eikä täällä tuoksu kukaan muu kuin me. (S. 306-307.)
